Tämä on hyvä artikkeli.

Andy Warhol

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 22. joulukuuta 2013 kello 20.42 käyttäjän Savir (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Andy Warhol
Andy Warhol vuonna 1977
Andy Warhol vuonna 1977
Henkilötiedot
Syntynyt6. elokuuta 1928
Pittsburgh, Yhdysvallat
Kuollut22. helmikuuta 1987 (58 vuotta)
New York, Yhdysvallat
Kansalaisuus yhdysvaltalainen
Taiteilija
Ala kuvataiteilija, elokuvantekijä, televisioesiintyjä, haastattelija
Taidesuuntaus Pop-taide
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.warhol.org

Andy Warhol (oikealta nimeltään Andrew Warhola, 6. elokuuta 1928 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat22. helmikuuta 1987 New York) oli yhdysvaltalainen kuvataiteilija ja elokuvantekijä. Warhol aloitti uransa 1950-luvulla mainospiirtäjänä. Hän oli 1960-luvun alussa suosioon nousseen pop-taiteen edelläkävijöitä, jonka töistä, kuten sarjasta silkkipainettuja Marilyn Monroen kasvokuvia, on tullut pop-taiteen ikonisia teoksia. Vuodesta 1963 alkaen Warhol saavutti mainetta myös underground-elokuvien tekijänä, ja 1970-luvulla hänestä tuli hyvin kysytty kuuluisuuksien muotokuvien maalaaja. Warholin New Yorkiin perustama The Factory -studio oli tunnettu taiteilijoiden tapaamispaikka ja aikansa dekadentin elämäntyylin symboli. Warhol perusti myös Interview-lehden ja aloitti 1970-luvun lopulla oman televisio-ohjelman.

Warhol tunnettiin taiteensa lisäksi myös epätavallisesta ulkonäöstään ja harkitun erikoisesta julkisesta käyttäytymisestään. Hän oli tuottelias elämänsä loppuun asti. Warhol kuoli vuonna 1987 yllättäen sappirakkoleikkauksen komplikaatioihin. Monista hänen töistään on maksettu nykytaiteen korkeimpia kauppahintoja, enimmillään useita kymmeniä miljoonia euroja.

Elämä

Tausta

Andy Warholin vanhemmat Julia ja Andrei olivat kotoisin nykyisen Slovakian rajalla sijaitsevasta Mikován kylästä. He olivat kansallisuudeltaan ruteeneja. Muutama vuosi häiden jälkeen Andrei muutti 1910-luvulla Yhdysvaltoihin Pittsburghiin, ja Julia seurasi häntä vuonna 1921.[1]

Nuoruus

Andrew Warhola syntyi Pittsburghin teollisuuskaupungissa 6. elokuuta 1928. Hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä. Perheen kotikielenä oli ruteeni.[2] Warholit olivat taustaltaan hartaita idän katolisia, ja Andy oli koko elämänsä hyvin uskonnollinen.[3] Andyn isä työskenteli Eichleay-yhtiössä, jonka alaa oli tien- ja talonrakennus, ja myöhemmin sekatyömiehenä. Julia toimi osa-aikaisena siivoojana ja myi tekemiään käsitöitä ovelta ovelle. Andy oli lapsena erityisen läheinen äitinsä kanssa, joka opetti Andyn piirtämään. Naapurustossa asui paljon lapsia, mutta Andy oli omissa maailmoissaan viihtyvä taiteellinen älykkö, joka viihtyi paremmin tyttöjen seurassa kuin poikien urheiluleikeissä.[2]

Warhol sairasteli lapsena usein. Vakavin sairaus oli hänen kahdeksanvuotiaana sairastamansa tanssitauti. Toipilasaikana hänellä oli aikaa tutustua populaarikulttuuriin, kuten elokuviin ja sarjakuviin. Sairauksista jäi hänelle elinikäinen ihottuma.[4][5] Andyn John-veli otti vastuun perheen taloudesta, kun perheen isä sairastui ja kuoli Andyn ollessa teini-iässä. Isä oli ollut toiveikas koulussa menestyneen Andyn tulevaisuuden suhteen, ja John kertoi myöhemmin, että isän kuolemalla oli ollut hyvin suuri vaikutus Andyyn. Isän kuoleman seurauksena Julia-äidistä ja Andysta tuli entistäkin läheisemmät.[6]

Andy alkoi opiskella piirtämistä yhdeksänvuotiaana paikallisen Carnegie-museon lauantaisilla piirustustunneilla. Hän piirsi kouluvuosinaan ahkerasti ja herätti kuvaamataidonopettajiensa huomion taidoillaan ja omintakeisella tyylillään.[7] Vapaa-aikana Andy kävi ahkerasti elokuvissa, ja hän oli kiinnostunut lehtien onnettomuusuutisista.[8]

Taideopinnot

High schoolin jälkeen Andy jatkoi opintoja Carnegien teknillisessä korkeakoulussa, sillä sen kuvaamataiteen laitos oli arvostettu. Kielivaikeuksien vuoksi Andylla oli vaikeuksia teoreettisissa opinnoissa, eivätkä taideopettajat useinkaan ymmärtäneet hänen luovia ja omapäisiä aikaansaannoksiaan, jotka vaikuttivat joskus pelkiltä tuherruksilta. Andy erotettiin koulusta ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen, mutta hänet otettiin takaisin syyslukukaudelle kesätyön ohessa tekemiensä piirustusten ansiosta. Lukukauden alkajaisiksi hän sai esille niistä kootun ensimmäisen näyttelynsä.[9]

Toisena opiskeluvuonna Andy kiinnostui myös tanssista ja alkoi käydä sinfoniaorkesterin konserteissa. Hän oli niin ystäväpiirissään kuin opettajiensakin parissa suosittu, ja taidekouluyhteisössä hänen ilmeinen homoseksuaalisuutensakin hyväksyttiin.[10]

Vuonna 1948 ennen neljättä ja viimeistä college-vuottaan Andy sai töitä tavaratalon näyteikkunoiden taustamaalaajana. Somistajan työssä Andy oppi kaupallisen taiteilijan vaatimukset, kuten nopean työskentelyn tärkeyden.[11]

Mainostaiteilijan ura 1950-luvulla

Pian opintojensa päätyttyä vuonna 1949 Warhol muutti Manhattanille taiteilijaystävänsä Philip Pearlsteinin kanssa.[12] Hän sai pian myydyksi kenkäpiirroksiaan muotilehdille ja sen jälkeen kansikuvia lehdille, yrityksille ja levy-yhtiöille. Hän ryhtyi myös luomaan itselleen omaperäistä imagoa, johon kuului harkitun rento pukeutuminen ja kuiskaileva puhetyyli. Vuonna 1949 hän otti taiteilijanimen Andy Warhol.[13]

Warholin äiti muutti 1952 New Yorkiin asumaan Andyn luokse; he muuttivat takaisin erilleen vasta vuonna 1971.[14] Warhol menestyi kuvittajana vuosi vuodelta paremmin, mutta halusi myös vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.[15] Hänen ensimmäinen gallerianäyttelynsä 15 Drawings Based on the Writings of Truman Capote avattiin 16. kesäkuuta 1952 New Yorkissa. Näyttelyä ei kuitenkaan otettu kovin vakavasti, eikä yhtään piirrosta myyty.[16] Warholin piirrosten aiheena olivat tuohon aikaan usein perhoset, naisten kengät ja pojat.[17]

Vuonna 1953 Warhol sai agentikseen Fritzie Millerin, jonka ansiosta Warhol sai piirroksiaan pian kaupungin merkittävimpiin lehtiin, kuten Vogueen ja Harper’s Bazaariin, ja hän alkoi ansaita hyvin.[18] Kaljuuntumisen vuoksi Warhol alkoi pitää harmaata peruukkia. Hän perusteli värin valintaa sillä, että harmaa peruukki sai hänet vaikuttamaan nuoremmalta ”ikäisekseen”.[19]

Warholin toinen näyttely, jonka piirrosten aiheena oli tanssija John Butler, ei herättänyt sekään huomiota. Kaupallisen taiteen maailmassa hän oli kuitenkin jo tähti ja sai huippupalkkioita, jopa 30 000–50 000 dollaria vuodessa.[20] Warhol sai mainostöistään myös useita palkintoja.[21] Vuonna 1955 Warhol teki sarjan huomiota herättäneitä I. Miller -kenkäkaupan mainoksia New York Timesin sunnuntainumeroihin.[22] Seuraavana vuonna hän sai myönteistä huomiota ja kahden aukeaman esittelyn Life-lehteen kenkiä esittävistä tahraviivapiirustuksistaan kootusta näyttelystä Golden Slippers.[23] Vakavien taiteilijoiden piireihin häntä ei kuitenkaan vielä hyväksytty kaupallisen taustansa eikä avoimen homoseksuaalisuutensa vuoksi.[24] Warhol perusti 1957 yhtiön nimeltä Andy Warhol Enterprises, alkoi sijoittaa osakkeisiin ja ryhtyi kartuttamaan omaa taidekokoelmaansa.[25]

Pop-taiteilijan uran alku 1960-luvulla

Pop-taide oli syntynyt Englannissa vuonna 1956. 1950-luvun lopulla myös Warholin taiteessa alkoi näkyä merkkejä pop-taiteesta, kuten toiston käyttöä.[26] Amerikkalaistaiteilijoiden Jasper Johnsin ja Robert Rauschenbergin pop-taidetta sivuavat näyttelyt vuonna 1958 tekivät Warholiin vaikutuksen ja voimistivat hänen haluaan irtautua mainospiirtämisestä ja ryhtyä vakavaksi taiteilijaksi.[21]

Vuonna 1960 Warhol alkoi maalata kuvia mainoksista, sarjakuvista sekä arkipäiväisistä esineistä ja tehdä taiteellisia kokeiluja eri tekniikoilla ja materiaaleilla.[27] Warhol jätti sarjakuva-aiheet pois, kun nuori pop-taiteilija Roy Lichtenstein oli alkanut saada mainetta sarjakuva-aiheisillaa maalauksillaan.[28] Imagoaan Warhol loi käyttämällä hopeanväristä peruukkia, vastailemalla kysymyksiin yksitavuisilla ja sekavilla tokaisuilla sekä korostamalla naismaisia elkeitään. Warhol tutustui myös Metropolitan-museon apulaiskuraattoriin Henry Geldzahleriin, josta tuli hänelle loppuelämäksi tärkeä taidekumppani ja ystävä.[29]

Warhol alkoi 1961 maalata sarjaa dollarin seteleitä ja Campbellin tomaattikeittopurkkeja. Hän oli joulukuussa 1961 saanut aiheen tuntemaltaan sisustussuunnittelijalta ja gallerianomistajalta Muriel Latow’lta. Warhol oli kaivannut vaikuttavaa ja yksilöllistä ideaa ja pyysi Latow’lta apua. Tämä ehdotti 50 dollarin maksua vastaan, että Warhol maalaisi sitä, mistä piti eniten maailmassa – rahaa – tai jotain, minkä kaikki tuntevat, kuten Campbellin keittopurkkeja. Warhol ihastui ehdotuksiin ja aloitti työt välittömästi.[28] 32 Campbell-purkin sarja herätti huomiota, ja maalauksista koottiin vuonna 1962 Los Angelesiin näyttely. Warhol kertoi Time-lehden haastattelussa 11. toukokuuta 1962:[30]

»Maalaan sellaista, mikä aina on mielestäni ollut kaunista, sellaista, mitä käytetään päivittäin mutta ei koskaan ajatella. Juuri nyt teen keittoja, ja olen tehnyt muutamia maalauksia, jotka esittävät rahaa. Teen tätä siksi, että pidän tästä.»
(Time, 1962[31])

Warhol teki kesällä 1962 Campbellin keittopurkkien lisäksi muitakin toistoon perustuvia maalaussarjoja, kuten sarjan Coca-Cola-pulloista. Hän otti käyttöön silkkipainomenetelmän eli serigrafian, jolla hän pystyi toistamaan samoja kuvia nopeasti eri värisinä. Ensimmäinen tekniikalla valmistunut teos oli Marilyn Monroen valokuvasta tehty 23 erivärisen muotokuvan sarja. Warhol alkoi saada tunnustusta ja kuuluisuutta myös vakavana taiteilijana.[32] Taidekriitikot kuvailivat Warholin olevan pop-taiteen lipunkantaja ja purkavan korkeakulttuuriin kytketyt mystifioinnit.[33] Pop-taiteen arvostelijat taas ottivat Warholin kohteekseen ja kutsuivat hänen töitään muun muassa ”sisällyksettömiksi huijauksiksi”.[34] Kielteisesti Warholiin suhtautuivat etenkin abstraktin ekpressionismin edustajat, kuten Willem de Kooning ja Mark Rothko.[35]

Warholin lehmätapettia ja Mao-serigrafia Warhol-näyttelyssä Belfastissa 2013.

Vuonna 1963 Warhol vuokrasi ateljeen tyhjäksi jääneeltä paloasemalta, sillä hänen kotinsa oli jo käynyt ahtaaksi työskentelyyn, ja palkkasi assistentin, joka auttoi häntä serigrafioiden tekemisessä. Keväällä ja kesällä 1963 Warhol maalasi joukon merkittäviä muotokuvia, kuten sarjan 180-senttisiä hopeanvärisiä Elviksen kuvia. Warhol pyrki koko ajan löytämään uusia, tyrmistyttäviä ideoita. Hän käytti välillä synkkiä aiheita, kuten väkivaltaa, onnettomuuksia ja kuolemaa.[36] Warholin vuosien 1961–1966 maalaukset voidaankin jakaa kahteen luokkaan: yhtäältä ikonisiin kulutustuotetta kuvaaviin teoksiin, kuten Coca-Cola-pulloihin, elokuvatähtiin ja etsintäkuulutettuihin, toisaalta tilannekuviin, kuten kuolema- ja onnettomuuskuviin.[37] Warholin maalauksiin ei kuulunut kuitenkaan yhteiskuntakriittisyyttä, kuten hän itse kuvaili: ”Minulla on tunne, että edustan taiteessani Yhdysvaltoja, mutta en ole yhteiskuntakriitikko. Minä maalaan ne maalauksiini siksi, että ne ovat minulle tutuinta. En yritä millään tavalla kritisoida Yhdysvaltoja, en lainkaan yritä näyttää rumuutta. Olen vain puhdas taiteilija.” Warhol kokeili pornografisiakin maalauksia, kunnes havaitsi, että niitä oli mahdotonta saada kaupaksi.[36]

Marraskuussa 1963 Warhol siirsi ateljeensa Yhdistyneiden kansakuntien rakennuksen lähistöllä sijaitsevan varasto- ja tehdasrakennuksen viidenteen kerrokseen East 47th Streetille. Tila oli kooltaan 30×12 metriä, ja siinä oli aiemmin ollut hattutehdas.[38] Paikka sai nimeksi The Factory (’Tehdas’). Siellä alkoi pian käydä paljon erikoislaatuisia ihmisiä, ja hopeanväriseksi sisustetusta huoneesta tuli siten jatkuva happening.[39]

Warhol alkoi 1963 tehdä underground-elokuvia kahdeksanmillisellä Bolexin elokuvakameralla, vaikka hänellä ei ollut alalta teknistä osaamista.[40] Warholin taiteellinen ydinratkaisu oli esittää elokuvat hidastetulla 16 kuvan sekuntinopeudella. Elokuvien aiheena olivat Warholin omat ystävät, jotka tekivät kameran edessä arkisia asioita, kuten suutelivat tai leikkasivat toistensa hiuksia.[41] Vuonna 1964 Warhol alkoi käyttää Factoryssa kuvatuissa lukuisissa elokuvissaan entistä enemmän näyttelijöitä. Elokuvassa Couch ('Sohva') Warhol kuvasi ystäviensä välistä seksiä Factoryn sohvalla. Elokuvaan Empire hän kuvasi Empire State Buildingia liikkumattomalla kameralla yöllä kahdeksan tunnin ajan. Yleisön reaktiot elokuvaan olivat pääosin tyrmistyneitä.[42] Warholin ensimmäinen äänielokuva oli Harlot (1964).[43] Warhol kutsui elokuvanäyttelijöitään ja seuralaisiaan ”supertähdiksi”, joista tunnetuimpia oli Edie Sedgwick.[44]

Vuonna 1965 Warhol vieraili ensimmäistä kertaa Ranskassa, missä hänestä ja pop-taiteesta oli tullut hyvin suosittuja. Samalla hän ilmoitti lopettavansa maalaamisen keskittyäkseen kokonaan elokuvan tekemiseen. Warhol pyrki tällä nostamaan maalaustensa hintaa, mutta koki myös, että pop-taiteen räjähdysvoima oli jo käytetty loppuun.[45] Samana vuonna Warhol aloitti yhteistyön Velvet Underground -rockyhtyeen kanssa, jota hän piti hengenheimolaisenaan. Warhol nosti yhtyeeseen saksalaisen laulajattaren nimeltä Nico ja tehdäkseen yhtyeestä kuuluisan ryhtyi yhtyeen manageriksi ja rahoittajaksi.[46] Warhol avasi New Yorkiin myös diskon, jossa esitettiin performansseja.[47]

Andy Warhol ja Tennessee Williams 1967.

Warhol siirsi vuonna 1968 työtilansa keskikaupungille osoitteeseen 33 Union Square West. Toimistomaisessa tilassa oli kaksi isoa huonetta, ja se toimi edellisen Factoryn tapaan elokuvantekokeskuksena ja tapaamispaikkana.[48] Warholin elokuvissakin esiintynyt mutta tälle katkeroitunut radikaalifeministi Valerie Solanas ampui 3. kesäkuuta 1968 Factoryssa Warholia ja kahta muuta paikalla ollutta. Warhol selvisi hiuksenhienosti hengissä ja toipui vähitellen.[49] Hänen täytyi kuitenkin käyttää lopun ikäänsä tukiliiviä.[50] Solanas ei katunut tekoaan vaan jatkoi Warholin uhkailemista myöhemminkin.[51]

Warhol julkaisi 1968 ensimmäisen romaaninsa a, joka perustui yhteen vuorokauteen hänen ystävänsä Ondinen elämästä. Kirja sai kriitikoilta pääasiassa tyrmäävän vastaanoton, vaikka jotkut näkivät sen aitona vastauksena James Joycen Odysseukselle.[52] Warhol julisti samana vuonna kuuluisassa lentävässä lauseessaan: ”tulevaisuudessa jokainen tulee kuuluisaksi 15 minuutiksi”.[53]

Warhol avasi 1969 New Yorkiin elokuvateatterin, koska tarvitsi rahaa. Teatterissa esitettiin homopornoa, mutta ei Warholin omia elokuvia. Teatterin tuotot valuivat kuitenkin muiden taskuihin, joten Warhol vetäytyi hankkeesta.[54] Omissa elokuvissaankin Warhol esitteli erilaisia shokeeraavia aiheita, kuten seksiä ja huumeita.[55]

Vuonna 1969 Warhol perusti Interview-lehden, jossa alettiin julkaista muodin, taiteen, elokuvan, musiikin ja kirjallisuuden tähtien avomielisiä haastatteluja.[56] Warhol teki itsekin lehteen haastatteluja omalla tyylillään: hän meni haastateltavan luo ilman minkäänlaista suunnitelmaa ja teki haastattelunauhoituksesta muokkaamattoman käsikirjoituksen.[57]

1970-luku ja 1980-luku

Pasadenassa avattiin 1970 Warholin taiteen retrospektiivinen näyttely, joka kasvatti Warholin taiteen menekkiä maailmalla. Lehdistö kutsui Warholia taiteen ensimmäiseksi todelliseksi kuuluisuudeksi sitten Picasson ja Dalín – taiteilijaksi, joka on osunut muodin ja kaupallisen taiteen hermoon. Maalaustensa hinnannousun seurauksena Warhol palasi maalaustaiteen pariin.[58] Warholin retrospektiivinen näyttely avattiin myöhemmin myös Pariisissa ja Lontoossa, missä se oli suurmenestys. Myös Saksassa Warholilla oli supertähden asema, ja hänen elokuvansakin menestyivät siellä.[59] Lontoolainen The Times -lehti ylisti Warholia "sodan jälkeen ilmaantuneista taiteilijoista vakavimmin otettavaksi" ja "tärkeimmäksi amerikkalaiseksi taiteilijaksi".[60] Warholin vanhimmista töistä maksettiin jo 1970-luvun alussa keskimäärin 30 000 dollaria.[61]

Warholin äiti Julia oli asunut poikansa kanssa samassa talossa vuoteen 1971 mutta joutui sairastuttuaan muuttamaan takaisin Pittsburghiin. Hän kuoli siellä 1972.[62]

Warhol oli 1970-luvun alussa läheisesti tekemisissä monen tunnetun rock-artistin kanssa, etenkin Rolling Stonesin sekä Mick Jaggerin ja tämän naisystävien mutta myös tyylitietoisten glam rock -artistien kanssa. Etenkin David Bowie sai vaikutteita Warholilta. Hän kirjoitti jopa laulun "Andy Warhol", josta Warhol ei kuitenkaan pitänyt, sillä häntä sanottiin siinä "hassunnäköiseksi".[63] 1970-luvun lopulla Warholin Factoryssä ja Interviewissä kävi paljon myös uuden aallon yhtyeitä, kuten Talking Heads, Blondie ja The Clash.[64]

Vuonna 1972 Warhol alkoi maalata muotokuvia. Ensimmäiseksi hän teki yli kaksituhatta puhemies Maon kasvokuvaa: niiden koko vaihteli 15×15 senttimetristä 5×4 metriin. Hän alkoi tehdä myös tilaustöitä ja jatkoi samalla koko ajan myös elokuvien tekemistä.[65]

Vuonna 1974 Warhol siirsi toimintaansa hoitavan Andy Warhol Enterprises -yhtiön käyttämän Factory-studion isompiin tiloihin Broadwayn varrelle. Samalla yhtiön toiminta muuttui ammattimaisemmaksi, ja Warholin alaisetkin kutsuivat häntä nyt "pomoksi". Factoryssa alkoi käydä paljon kuuluisuuksia, joilta Warhol toivoi haastattelua Interviewiin tai muotokuvatilausta.[66] Warholin asiakkaisiin kuuluivat kaikki tuon ajan kuuluisuudet jalkapallotähti Peléstä Ruotsin kuninkaaseen.[67] Haastateltavia Warhol hankki myös yöelämänsä kantapaikaksi vuonna 1977 valitsemastaan julkkisten suosimasta Studio 54 -yökerhosta.[68]

Vuonna 1975 Warhol julkaisi kirjan The Philosophy of Andy Warhol, jossa oli hänen kepeitä huomioitaan rakkaudesta, kuuluisuudesta, kauneudesta ja rahasta.[69]

Vuonna 1978 Warhol alkoi tuottaa omaa kaapelitelevisio-ohjelmaa Andy Warhol's TV. Visuaalisesti uraauurtavassa ohjelmassa oli haastatteluja, muotiesittelyjä ja vierailuja nousevien rocktähtien kotona. Showta tehtiin yhdeksän vuotta.[70] Vuonna 1980 Warhol julkaisi muistelmansa kuusikymmenluvusta, Popism.[71]

Warholin 1970-luvun tuotantoa on pidetty epätasaisena, sillä hänen nähtiin usein enää vain toistavan vanhoja ideoitaan ilman mitään sanottavaa. Hänen 1970-luvun tuotannostaan taiteellisesti merkittävimpinä on pidetty Mao-sarjaa sekä ihmiskalloja kuvaavaa sarjaa.[72]

1980-luvulla Warhol teki yhteistyötä nuorten uusekspressionistien Jean-Michel Basquiatin ja Francesco Clementen kanssa.[73] Hän ohjasi yhden musiikkivideon, The Cars -yhtyeen "Hello Again" vuonna 1984. Warhol kokeili 1980-luvulla myös tietokonetaidetta.[74] Warholin viimeinen merkittävä sarja vuodelta 1987 kuvasi Pyhää ehtoollista.[75]

Kuolema

Warhol kuoli 22. helmikuuta 1987 New Yorkissa sappileikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Hän oli leikkauksen jälkeisenä iltana vielä pirteä ja hyväntuulinen, mutta yllättäen hänet löydettiin seuraavana aamuna sängystään kuolleena.[76] Hänet haudattiin Pittsburghiin.[77] Warholin kuoleman jälkeen pidetyssä huutokaupassa hänen omaisuutensa tuotti yhteensä 25,3 miljoonaa dollaria.[78] Warholin testamentin mukaisesti hänen kuolinpesänsä rahoilla perustettiin kuvataiteen tukemiseksi Warhol Foundation -säätiö. Vuonna 1994 Pittsburghissa avattiin Warhol-museo, jossa on laaja Warholin teosten kokoelma.[79]

Yksityiselämä, luonne ja tavat

Warhol oli koko elämänsä ajan hyvin uskonnollinen. Hän kävi kirkossa lähes päivittäin, mutta piti uskonnollisuutensa kuitenkin yksityisasianaan.[3]

Warhol saattoi olla puhelias sisäpiirinsä parissa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän heittäytyi yleensä suorastaan mykäksi ja vain tarkasteli häntä katsovia ihmisiä.[80] Warhol ei koskaan paljastanut yksityiselämäänsä ystävilleen, mutta houkutteli ystävänsä avautumaan omastaan. Hän kävi suuren osan intiimeimmistä keskusteluistaan puhelimitse, etenkin öisin.[81] Hän ei koskaan kiroillut vaan käytti vain lieviä ilmaisuja.[82]

Warhol oli ystäviensä kertoman mukaan voyeuristi ja nautti ihmisten katselemisesta.[83] Pitkäaikaisen ystävänsä Henry Geldzahlerin mukaan Warhol oli voyeuristi-sadisti ja tarvitsi lyhytkestoisiksi jääneisiin suhteisiinsa ekshibitionisti-masokisteja.[84] Warhol häpeili homoseksuaalisuuttaan ja tunsi alemmuudentunnetta ulkonäöstään, eikä hän etenkään nuorena solminut helposti fyysisiä suhteita ihastuksiinsa.[81] Warhol oli kenkä- ja jalkafetisisti.[81]

Warhol käytti paljon piristäviä, amfetamiinipohjaisia laihdutuslääkkeitä mutta ei koskaan sortunut huumeisiin samalla tavoin kuin monet hänen ympärillään.[85]

Warhol oli intohimoinen keräilijä.[86] Yksi hänen taidesuosikeistaan oli surrealisti Giorgio de Chirico, johon hän tunsi hengenheimolaisuutta.[87]

Menetelmät

Kuvataide

Myöhemmin tavaramerkikseen muodostuneen tahraviivapiirrostekniikan Warhol löysi opiskellessaan 1940-luvun lopulla teknillisessä korkeakoulussa. Siinä hän piirsi kuvan paperille ja käänsi sen ennen värin kuivumista toista paperia vasten, jolloin alkuperäisestä piirroksesta syntyi tuhruinen peilikuva. Warholia miellytti tahraviivassa tuhruisen ja hauraan viivan lisäksi ajatus siitä, että hän oli tekniikan avulla etäännyttänyt itsensä lopputuloksesta.[88][89] Aiheet tahraviivapiirustuksiin Warhol otti usein Life-aikakauslehden sivuilta, joiden kuvia hän piirsi läpi. Collegessa Warhol omaksui myös psykologisen lähestymistavan taiteeseen.[90]

Warhol oli ensimmäinen, joka ryhtyi käyttämään aiemmin vain mainostaiteessa ja halvoissa massatuotteissa käytettyä silkkipainomenetelmää myös vakavasti otettavan taiteen teossa. Ennen häntä taiteilijat olivat käyttäneet silkkipainotekniikkaa omien töidensä kopioimiseen, mutta Warhol teki kuvat alun perinkin silkkipainovedoksiksi. Hän arvosti silkkipainokuvien kohdistumisvirheitä, jotka antoivat kuville tabloidilehtimäisen ilmeen. Warhol käytti mallina lehdistä löytämiään kuvia. Aluksi hän jäljensi kuvan stensiilillä asetaattilevylle, jota hän käsitteli kemikaaleilla ja saksilla. Tehtyään levyn itse hän käytti silkkipainokuvan teossa apuna löyhästi ohjeistamiaan avustajia. He siirsivät asetaatin seulakankaalle, jonka läpi he puristivat väriä. Silkkipainomenetelmällä Warhol pystyi tekemään samasta kuvasta eri väriyhdistelmiä. Hän aloitti vuonna 1962 mustavalkoisista painokuvista (Race Riot in Alabama) ja siirtyi sitten värillisiin, kuten kuuluisassa sarjassa Campbell's Soup Cans. Warhol teki niin monta vedosta kuin uskoi saavansa myydyksi.[91]

1970-luvulla tekemistään muotokuvista Warhol veloitti asiakkaaltaan 25 000 dollaria. Muotokuvien koko oli metri kertaa metri. Asiakas sai halutessaan toisen kuvan 15 000 dollarilla, ja sitä useamman hinta laski aina 5 000 dollaria kappale. Ennen työhön ryhtymistä Warhol otti asiakkaastaan polaroid-kuvia. Hän valitsi parhaan kuvan ja lähetti sen Alexander Heinticille Chromacomp-grafiikkapainoon, missä siitä tehtiin lopullisen kokoinen vedos. Kuvaan tehtiin jyrkkä kontrasti jättämällä välisävyt pois. Warhol hahmotteli kuvan vedoksen pohjalta kankaalle ja maalasi taustan, silmät, huulet ja muut piirteet. Lopuksi Heintici teki silkkipainomenetelmällä kankaan päälle mustavalkoisen kuvan ja Warhol koristeli sen siveltimenvedoin. Värit Warhol valitsi kohteen mukaan ja liioitteli kohteen piirteitä tarpeen mukaan.[92]

Warhol pyysi ja sai useasti uransa aikana tuttaviltaan ehdotuksia merkittävimpien töidensä aiheiksi. Hän on sanonut: "Minua ei ole koskaan nolottanut kysyä joltakulta suoraan: 'Mitä minä maalaisin?', sillä pop tulee ulkopuolelta, ja millä tavalla ideoiden pyytäminen toisilta eroaa niiden etsimisestä lehdistä?"[28] Vaikka Warhol sai teoksiinsa aiheita muilta, niiden toteutustapa ja merkityssisältö olivat hänen omiaan.[93]

Warhol pyrki etäännyttämään itsensä taiteesta ja automatisoimaan sen kuin koneen tuottamaksi. Julkisen imagonsakin hän muutti vuonna 1963 robottimaisen tunteettomaksi, vaikka yksityiselämässä hänet yhä tunnettiin ajattelevana ja herkkähermoisena ihmisenä.[94]

Elokuvataide

Elokuvantekijänä Warhol loi oman, hyvin tyylitellyn muotonsa. Hänet muistetaan pitkäkestoisista mykkäelokuvista, joissa ei tapahtunut juuri mitään, sekä kiistanalaisia aiheita, kuten alastomuutta ja huumeita, kuvaavista elokuvista. Warholilla on arvioitu olleen merkittävä vaikutus elokuvataiteeseen.[95]

Warhol aloitti filmintekijänä vuonna 1963 kokeilemalla aluksi yksittäisistä valokuvista tehdyillä filmeillä. Pian hän siirtyi tekemään pitkiä liikkumattomia ja minimalistista estetiikkaa käyttäviä elokuvia antiteesiksi elokuvan silloisille konventioille. Warholin varhaiset elokuvat kuvasivat esimerkiksi nukkuvaa ihmistä kahdeksan tuntia tai tarkoituksellisen hitaasti syövää ihmistä. Hän kuvasi elokuvansa ilman ääntä mustavalkoisina ja esitti ne hidastettuina 16 kuvan sekuntinopeudella. Elokuviensa yksinkertaisuudesta huolimatta Warhol suunnitteli valaistuksen ja kamerakulmat huolellisesti saadakseen aikaan haluamansa vaikutelman.[95]

Jo vuonna 1963 Warhol alkoi käyttää filmeissään värejä, ääntä, kerrontaa ja liikkuvaa kameraa; vaikkakin esimerkiksi tarkennusta hän käytti tietoisen harhailevasti, ja äänen laatu oli tarkoituksellisen vaatimaton. Hänen filmeissään alkoi esiintyä näyttäviä ja erikoisia ihmisiä lausumassa kameralle pitkiä improvisoituja monologeja, ja Warhol antoi heidän olla täysin "oma itsensä". Hän kuvasi rohkeita aiheita, kuten alastomuutta, homoseksuaalisuutta ja huumeiden käyttöä. 1960-luvun lopulla Warhol alkoi tehdä elokuvia yhdessä etenkin Paul Morrisseyn kanssa, joka toi niihin ammattimaisempaa ja tavanomaisempaa näkökulmaa. 1970-luvulle tultaessa Warholin oma osuus elokuvissaan väheni, ja hän oli usein mukana enää vain tuottajana. Warhol ei pitänyt juurikaan huolta elokuvistaan: niitä esitettiin eri tavalla vajaina versioina, ja moni niistä on jo kadonnut.[95]

Elokuvataiteestaan Warhol sanoi:

» Liikkumattomia kohteita sisältävien ensimmäisten filmieni oli tarkoitus myös auttaa yleisöä tutustumaan itseensä paremmin. Yleensä kun ihminen menee elokuviin, hän asettuu mielikuvitusmaailmaan, mutta nähdessään jotakin hämmentävää ihminen kääntyy vieressään istuvien puoleen. [...] Minun elokuviani seuratessaan katsoja voi tehdä enemmän kuin muita elokuvia katsoessaan; hän voi syödä ja juoda ja polttaa ja yskiä ja katsoa poispäin ja sitten taas valkokankaalle, ja ne ovat siellä yhä. [...] Ensimmäiset elokuvani tein käyttämällä monta tuntia vain yhtä näyttelijää, joka teki yhtä ja samaa – söi tai nukkui tai poltteli. Tein niin, koska ihmiset tavallisesti menevät elokuviin vain nähdäkseen tähden, ahmiakseen hänet, joten tässä ainakin on tilaisuus katsoa vain tähteä niin pitkään kuin haluttaa, riippumatta siitä, mitä hän tekee, ja halutessaan voi ahmia hänet. Nuo filmit oli myös helpompi toteuttaa.»
([96])

Merkitys ja jälkimaine

Andy Warholin patsas New Yorkin Union Squarella Warholin Factory-työtilan edustalla. Rob Pruitt, kromi, 2012.

Warhol oli pop-taiteen uranuurtaja, joka yhtenä ensimmäisistä taiteilijoista yhdisti korkeakolttuurin populaarikulttuuriin. 1960-luvun kokeellisten elokuviensa ansiosta häntä pidetään myös merkittävänä elokuvantekijänä. Warholin myöhempien vuosien monipuolisen toiminnan on lisäksi katsottu ennakoineen nykyajan taiteilijoiden monipuolisuutta.[79]

Warholin taiteen on kuvailtu antavan katsojan kohdata aikamme perustavat, epämiellyttävät totuudet, kuten nykykulttuurin epäinhimillisyyden, hyväksikäytön, banaaliuden, trivialisoinnin ja turmiollisuuden, sekä uskomme loppumisen Jumalaan, taiteeseen ja elämään.[97]

Useista Warholin teoksista on 2000-luvulla maksettu kymmeniä miljoonia euroja.[98] Warholin maalaus Silver Car Crash (Double Disaster) vuodelta 1963 myytiin vuonna 2013 huutokaupassa 105 miljoonalla dollarilla, mikä oli toiseksi korkein nykytaiteesta koskaan maksettu summa.[99]

Pittsburghin Carnegie Hallissa ja Slovakian Medzilaborcessa on Andy Warhol -museot laajoine kokoelmineen.[100]

Kirjalliset teokset

[101][102]

  • Andy Warhol's Index Book (1967)
  • a (1968)
  • The Philosophy of Andy Warhol (from A to B and Back Again) (1975)
  • Andy Warhol's Exposures (1979)
  • Popismi: Andy Warholin 60-luku (suom. 1985, alkuteos POPism: The Warhol '60s, 1980[103], yhdessä Pat Hackettin kanssa)
  • America (1985)
  • Andy Warhol's Party Book (1988, yhdessä Pat Hackettin kanssa)
  • The Andy Warhol Diaries (1989, Pat Hackettin editoima)

Valikoitu filmografia

[104]

  • Sleep (1963)
  • Kiss (1964)
  • Blow Job (1964)
  • Eat (1964)
  • Couch (1964)
  • Harlot (1964)
  • Drink (1965)
  • Horse (1965)
  • Kitchen (1965)
  • My Hustler (1965)
  • Chelsea Girls (1966)
  • Screen Tests (1966)
  • I, a Man (1967)
  • Lonesome Cowboys (1968)
  • Flesh (1968)
  • Blue Movie (1968)
  • Trash (1969)
  • Women in Revolt (1971)
  • Heat (1971)
  • Frankenstein (1973)
  • Dracula (1973)
  • Bad (1976)

Merkittävimpiä maalauksia

Nimi Vuosi Kuvaus
Coca Cola Bottles (210) 1962 210 Coca-Cola-pulloa järjestettynä seitsemään riviin kuten supermarketin hyllyllä.[105]
Campbell Soup Cans -sarja 1962– Campbellin keittopurkkeja.[106]
Front and Back Dollar Bills 1962 Sarja edestä ja takaa maalattuja yhden dollarin seteleitä.[107]
Thirteen Most Wanted Men 1962– Seinämaalaus 13 etsintäkuulutetusta miehestä.[108]
Elvis-sarja 1962–63 Maalaus Elviksestä ase kädessä, yksin ja monistettuna.[109]
Marilyn Monroe 1962– Niagara-elokuvan mainoskuvaan pohjautuva kasvokuva Marilyn Monroesta eri väreissä, yksittäisenä ja sarjoissa.[110]
Blue Liz as Cleopatra 1963 Sarja sinisiä kuvia Elizabeth Taylorista Kleopatrana.[111]
Red Race Riot 1963 Sarja punaisia kuvia mustien kansalaisoikeusmellakoista.[112]
Suicide 1963 Sarja itsemurhapaikalta otetuista kuvista tehtyjä maalauksia.[113]
Electric Chair -sarja 1963– Maalauksia tyhjästä sähkötuolista eri väreissä.[114]
Saturday Disaster 1964 Sarjasta maalauksia liikenneonnettomuuskuvien pohjalta.[115]
Jackie 1964 Sininen maalaus Jacqueline Kennedystä.[116]
Ethel Scull 36 Times 1963 Sarja maalauksia taiteenkeräilijän vaimosta, tilaustyö.[117]
Laatikkosarja 1964 Aidonnäköisiksi Brillo-, Heinz- ym. laatikoiksi maalattuja puulaatikoita.[118]
Flowers 1964 Kukkamaalauksia.[119]
Cow Wallpaper 1966 Lehmäaiheinen tapettimaalaus.[120]
Mao 1972 Sarja puhemies Maon kuvaa eri väreissä.[121]
Skull 1976 Sarja ihmiskallosta.[122]
Hammer and Sickle 1976 Sarja sirpistä ja vasarasta.[123]
Last Supper 1986 60 kuvan sarja viimeisestä ehtoollisesta.[124]
Omakuva 1986 Omakuvia.[125]

Lähteet

Viitteet

  1. Bockris 1990, s. 14–17.
  2. a b Bockris 1990, s. 20–25.
  3. a b James Romaine: Transubstantiating The Culture: Andy Warhol's Secret God Spy. Viitattu 16.12.2013. (englanniksi)
  4. Bockris 1990, s. 27–30.
  5. biography warhol.org. Viitattu 17.12.2013. (englanniksi)
  6. Bockris 1990, s. 33–34.
  7. Bockris 1990, s. 37–39.
  8. Bockris 1990, s. 42.
  9. Bockris 1990, s. 43–48.
  10. Bockris 1990, s. 49–51.
  11. Bockris 1990, s. 53.
  12. Bockris 1990, s. 60.
  13. Bockris 1990, s. 61–64.
  14. Bockris 1990, s. 76–77, 283.
  15. Bockris 1990, s. 68.
  16. Bockris 1990, s. 79.
  17. Bockris 1990, s. 90.
  18. Bockris 1990, s. 79–80.
  19. Bockris 1990, s. 86.
  20. Bockris 1990, s. 90–91.
  21. a b Shanes 2005, s. 20.
  22. Shanes 2005, s. 15.
  23. Bockris 1990, s. 101–102, 104.
  24. Bockris 1990, s. 105.
  25. Bockris 1990, s. 104.
  26. Bockris 1990, s. 105–106.
  27. Bockris 1990, s. 110–111.
  28. a b c Shanes 2005, s. 25.
  29. Bockris 1990, s. 112–114.
  30. Bockris 1990, s. 119–124.
  31. Bockris 1990, s. 124.
  32. Bockris 1990, s. 126–129.
  33. Bockris 1990, s. 136.
  34. Bockris 1990, s. 131.
  35. Bockris 1990, s. 134.
  36. a b Bockris 1990, s. 137–142.
  37. Shanes 2005, s. 55.
  38. Bockris 1990, s. 157.
  39. Bockris 1990, s. 161–163.
  40. Bockris 1990, s. 148.
  41. Bockris 1990, s. 158–159.
  42. Bockris 1990, s. 170–171.
  43. Bockris 1990, s. 176.
  44. Bockris 1990, s. 195.
  45. Bockris 1990, s. 184–185.
  46. Bockris 1990, s. 199–201.
  47. Bockris 1990, s. 202–205.
  48. Bockris 1990, s. 241.
  49. Bockris 1990, s. 225, 242–259.
  50. Bockris 1990, s. 282.
  51. Bockris 1990, s. 266.
  52. Bockris 1990, s. 264.
  53. Josh Tyrangiel: Andy Was Right 25.12.2006. Time. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  54. Bockris 1990, s. 269–270.
  55. Bockris 1990, s. 271–273.
  56. About Interview Magazine Interview Russia. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  57. Bockris 1990, s. 299–300.
  58. Bockris 1990, s. 274–276.
  59. Bockris 1990, s. 279–280.
  60. Bockris 1990, s. 301.
  61. Bockris 1990, s. 288.
  62. Bockris 1990, s. 282–283, 293.
  63. Bockris 1990, s. 284–286.
  64. Bockris 1990, s. 324.
  65. Bockris 1990, s. 288–290.
  66. Bockris 1990, s. 303–306.
  67. Bockris 1990, s. 332.
  68. Bockris 1990, s. 324–325.
  69. Bockris 1990, s. 315–316.
  70. Bockris 1990, s. 339.
  71. Bockris 1990, s. 343.
  72. Shanes 2005, s. 63.
  73. Bockris 1990, s. 354.
  74. Josh Jones: Watch the Uncensored Andy Warhol-Directed Video for The Cars’ Hit “Hello Again” (NSFW) 15.10.2012. Open Culture. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  75. Bockris 1990, s. 370.
  76. Bockris 1990, s. 374–375.
  77. Bockris 1990, s. 378.
  78. Bockris 1990, s. 12–13.
  79. a b Andy Warhol: Key ideas The Art Story. Viitattu 10.12.2013. (englanniksi)
  80. Bockris 1990, s. 310, 164, 230.
  81. a b c Bockris 1990, s. 69–73.
  82. Bockris 1990, s. 91.
  83. Bockris 1990, s. 26.
  84. Bockris 1990, s. 198.
  85. Bockris 1990, s. 147, 172.
  86. Bockris 1990, s. 345.
  87. Bockris 1990, s. 351–352.
  88. Bockris 1990, s. 51.
  89. Blotted Line Drawing The Warhol. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  90. Bockris 1990, s. 51–52.
  91. Richard Dorment: Why Andy Warhol was prince of prints 20.6.2012. DNA India. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  92. Bockris 1990, s. 307–308.
  93. Shanes 2005, s. 30.
  94. Shanes 2005, s. 30.
  95. a b c Bourdon, David: Warhol as Filmmaker 1971. Warholstars.org. Viitattu 10.12.2013. (englanniksi)
  96. Bockris 1990, s. 159–160.
  97. Shanes 2005, s. 71.
  98. Marion Maneker: Top Ten Andy Warhol Prices 22.2.2011. Art Market Monitor. Viitattu 10.12.2013. (englanniksi)
  99. Andy Warhol auction record shattered 14.11.2013. BBC News. Viitattu 10.12.2013. (englanniksi)
  100. Warholcity.com Warholcity.com. Viitattu 17.12.2013. (englanniksi)
  101. Bockris 1990, s. 383.
  102. The Warhol: bibliography (englanniksi)
  103. Gary Comenas: Art vs. Life vs. Pop 2009. Warholstars.org. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  104. Andy Warhol Filmography Warholstars.org. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  105. Copplestone 1995, s. 12–13.
  106. Copplestone 1995, s. 14–17.
  107. Copplestone 1995, s. 19.
  108. Copplestone 1995, s. 22–23.
  109. Copplestone 1995, s. 24–25.
  110. Copplestone 1995, s. 26–29.
  111. Copplestone 1995, s. 30–31.
  112. Copplestone 1995, s. 34–35.
  113. Copplestone 1995, s. 36–37.
  114. Copplestone 1995, s. 38–41.
  115. Copplestone 1995, s. 45.
  116. Copplestone 1995, s. 48–49.
  117. Copplestone 1995, s. 52–53.
  118. Copplestone 1995, s. 54–55.
  119. Copplestone 1995, s. 56–57.
  120. Copplestone 1995, s. 60.
  121. Copplestone 1995, s. 66–67.
  122. Copplestone 1995, s. 68.
  123. Copplestone 1995, s. 69.
  124. Copplestone 1995, s. 76–77.
  125. Copplestone 1995, s. 78.

Aiheesta muualla

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Andy Warhol.

 

Malline:Link FA Malline:Link FA