Nico (muusikko)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nico esiintymässä vuonna 1985.

Christa Päffgen eli Nico (16. lokakuuta 1938 Köln, Saksa10. heinäkuuta 1988 Ibiza, Espanja) oli saksalais-yhdysvaltalainen rocklaulaja ja -säveltäjä. Uransa alussa hän toimi myös mallina ja näyttelijänä. Hän oli ennen omaa uraa taiteilija Andy Warholin "supertähtiä" ja yhteistyössä 1960-luvun rock-yhtye Velvet Undergroundin kanssa. Tunnetuimpia hänen esittämiään kappaleita ovat ”I’ll Be Your Mirror”, ”Femme Fatale”, ”All Tomorrow’s Parties”, ”Chelsea Girls” ja ”Frozen Warnings”.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950- ja 1960-lukujen taitteessa Nico teki mallintöitä Pariisissa ja näytteli pieniä osia elokuvissa, joista tunnetuin on Federico Fellinin Ihana elämä (1960). Yhdysvaltoihin muutettuaan hänestä tuli The Velvet Underground -yhtyeen vokalisti Lou Reedin rinnalle.

Nicon vaalea kauneus ja ekstrovertti persoonallisuus tekivät hänestä suositun hahmon New Yorkin undergroundpiireissä. Häntä verrattiin suorasukaisen viehätysvoimansa ansiosta Marlene Dietrichiin. Vuonna 1967 hän julkaisi The Velvet Undergroundin kanssa albumin The Velvet Underground & Nico, josta tuli myöhemmin yksi rockhistorian kuuluisimmista albumeista.

Levyn ilmestyttyä Nico jätti yhtyeen ja aloitti soolouran. Useat pitävät hänen kahta ensimmäistä sooloalbumiaan Chelsea Girl (1967) ja The Marble Index (1969) hänen parhainaan. Hän itse vihasi Chelsea Girlin tunnelmaa ja itki kuultuaan sen[1]. Nicon albumit myivät vaatimattomasti, mutta useat musiikintuntijat ovat pitäneet niiden keskiaikaa, goottiromantiikkaa ja folkaineksia yhdistävää tyyliä omintakeisena ja aikaansa edellä olevana.

Nico ryhtyi käyttämään heroiinia vuoden 1968 tienoilla,[1] ja vaikea riippuvuus verotti aikaa myöten hänen voimavarojaan, ja hän levytti enää harvoin. Hän kuoli Ibizalla kesällä 1988 saatuaan aivoverenvuodon ja kaaduttuaan polkupyöräretkellä tai päinvastoin.[1][2].

Nico tuli tunnetuksi romansseistaan Jim Morrisonin, Lou Reedin, Iggy Popin, Leonard Cohenin ja Alain Delonin kanssa. Delonilla ja Nicolla on Nicon mukaan yhteinen poika, näyttelijä ja valokuvaaja Christian Aaron ”Ari” Boulogne (s. 1962), jota Delon ei ole koskaan tunnustanut omakseen.lähde?

Nico esiintyi Helsingissä kaksi kertaa, vuosina 1982 ja 1984.[1]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studiolevyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Velvet Underground & Nico (1967) yhdessä The Velvet Undergroundin kanssa
  • Chelsea Girl (1967)
  • The Marble Index (1969)
  • Desertshore (1970)
  • The End (1974)
  • Drama of Exile (1983)
  • Camera Obscura (1985)
  • The Blue Angel (1985)

Postuumit kokoelmat ja konserttitaltioinnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanging Gardens (1990)
  • Heroine (1995)
  • My Funny Valentine (1995)
  • Icon (1996)
  • Janitor of Lunacy (2000)
  • Innocent & Vain (2002)
  • Frozen Borderline (2007; tuotantoa vuosilta 1968-1970, sisältää myös ennenjulkaisematonta materiaalia)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Jussi Mankkinen: Tummanpuhuva Nico on edelleen mysteeri Yle. 25.8.2018. Viitattu 25.8.2018.
  2. Antti Nylén: Jääkuningatar sulaa. Helsingin Sanomat, 25.8.2018, s. C6. Nicon laaja elämän­työ on vailla analyysia ja täynnä kliseitä Viitattu 25.8.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • James Young: Songs They Never Play on the Radio
  • Ari Päffgen: L’amour n’oublie jamais, 2001

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]