Nico (muusikko)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nico esiintymässä vuonna 1985.

Christa Päffgen eli Nico (16. lokakuuta 1938 Köln, Saksa – 10. heinäkuuta 1988 Ibiza, Espanja) oli saksalais-yhdysvaltalainen rocklaulaja ja -säveltäjä. Uransa alussa hän toimi myös mallina ja näyttelijänä. Hän oli ennen omaa uraa yksi taiteilija Andy Warholin "supertähtiä" ja teki yhteistyötä 1960-luvun rock-yhtye Velvet Undergroundin kanssa. Tunnetuimpia hänen esittämiään kappaleita ovat ”I’ll Be Your Mirror”, ”Femme Fatale”, ”All Tomorrow’s Parties”, ”Chelsea Girls” ja ”Frozen Warnings”.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950- ja 1960-lukujen taitteessa Nico teki mallintöitä Pariisissa ja näytteli pieniä osia elokuvissa, joista tunnetuin on Federico Fellinin Ihana elämä (1960). Hänestä tuli The Velvet Underground -yhtyeen vokalisti Lou Reedin rinnalle sen jälkeen kun hän muutti Yhdysvaltoihin.

Nicon vaalea kauneus ja ekstrovertti persoonallisuus tekivät hänestä suositun hahmon New Yorkin undergroundpiireissä. Häntä verrattiin suorasukaisen viehätysvoimansa ansiosta Marlene Dietrichiin. Vuonna 1967 hän julkaisi The Velvet Undergroundin kanssa albumin The Velvet Underground & Nico, josta tuli myöhemmin yksi rockhistorian kuuluisimmista albumeista.

Nico jätti The Velvet Undergroundin levyn ilmestymisen jälkeen ja aloitti soolouran. Useat pitävät hänen kahta ensimmäistä sooloalbumiaan Chelsea Girl (1967) ja The Marble Index (1969) hänen parhainaan. Hän itse vihasi Chelsea Girlin tunnelmaa ja itki kun kuuli levyn.[1] Chelsea Girl valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[2].

Nicon albumit myivät vaatimattomasti, mutta useat musiikintuntijat ovat pitäneet niiden keskiaikaa, goottiromantiikkaa ja folkaineksia yhdistävää tyyliä omintakeisena ja aikaansa edellä olevana.lähde? Kirjailija Antti Nylén sanoo Velvet Underground -levyä tyhjänpäiväiseksi verrattuna Nicon omiin levyihin. Hän luonnehtii Nicon ja Madonnan eroa, että se on sama kuin taiteilijan ja bisnesladyn ero,. Nico on hänelle sankaritar ja äitihahmo, joka ei hänen mukansa ole todellisuudessa synkistelijä.[3]

Nico ryhtyi käyttämään heroiinia vuoden 1968 tienoilla.[1] Vaikea riippuvuus verotti aikaa myöten hänen voimavarojaan, ja hän levytti enää harvoin. Nico sai aivoverenvuodon ja kaatui polkupyöräretkellä tai päinvastoin, ja hän kuoli Ibizalla kesällä 1988.[1][4]

Nico esiintyi Helsingissä kaksi kertaa, vuosina 1982 ja 1984.[1]

Yksityiselämä: poika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nico tuli tunnetuksi romansseistaan Jim Morrisonin, Lou Reedin, Iggy Popin, Leonard Cohenin ja Alain Delonin kanssa.

Alain Delon vuonna 1962 Marco Polo -elokuvan kuvauksissa.

Nicon mukaan hän sai Alain Delonin kanssa yhteisen pojan, näyttelijä ja valokuvaaja Christian Aaron ”Ari” Boulognen (s. 1962), jota Delon ei ole koskaan tunnustanut omakseen. Arin isäksi sen sijaan tunnustautuu ranskalainen virkamies Jean-Marc Billancourt. Billancourtin mukaan hän on lähes täydellinen Delonin kaksoisolento, mikä oli kätevää naisten parissa: näin hän päätyi tapamaan myös Nicon. Nico luuli Billancourtia Deloniksi, ja parilla oli suhde. Billancourt paljasti todellisen identiteettinsä Nicolle, kun tämä kertoi että odottaa parin lasta – mutta Nico ei halunnut uskoa Billancourtia, kun mies sanoi ettei olekaan Delon. Eräänä päivänä Nico vain häipyi jättämättä osoitettaan, eikä se Billancourtia sinänsä haitannut, sillä mies oli jo perheellinen. Myöhemmin Billancourt näki Arin kutsuilla, ja silloin jotain loksahti kohdilleen. Viimeinenkin epäilyksen häivä isyydestä poistui, kun mies näki lehdestä, kuka Arin äiti on. Billancourt kuitenkin sanoo, ettei häntä ole uskottu, kun hän sanoo olevansa Nicon pojan isä. "Mitä Teihin tulee, herra Delon, minulla on voimakas tunne siitä, että Te ainakaan ette epäile kertomaani hetkeäkään.[5]

Alain Delonin oma äiti Edith Boulogne näki Arin kuvan ensimmäisen kerran lehdessä, ja hän oli vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on lapsen isä. Edith Boulogne kävi miehensä kanssa tapaamassa Nicoa ja Aria, kun pikkupoika oli parivuotias. Edith ja hänen miehensä ihastuivat lapseen, ja Edith otti pojan luokseen. "Uskoin todella, että Alain kyllä hyväksyy pojan." Pari vuotta sen jälkeen Delon kuuli asiasta ja lähetti agenttinsa kautta äidilleen sanan, että Edithin pitää valita joko oma poikansa tai lapsi. "Mieheni sanoi minulle, että poikasi kyllä elättää itsensä, mutta Ari ei voi kasvattaa itseään." Boulogne kertoo, että vaikka Nico olikin ihana ihminen, ei hän osannut huolehtia lapsesta: "Hän raahasi poikaa ympäriinsä mukanaan, eikä lapsi saanut syödäkseen muuta kuin ranskanperunoita ennen kuin otimme hänet luoksemme. Nico kävi katsomassa poikaa kerran kolmen vuoden aikana, ja toi tuliaisiksi appelsiinin!" Alan Delonin äiti Edith Boulogne päätyi adoptoimaan Arin, mistä johtuen Arin sukunimeksi tuli Boulogne.[5] Biologinen äiti koitui kuitenkin kohtalokkaaksi Arille, kun hän oli 16-vuotias: Nico esitteli heroiinin pojalleen, ja niin myös Arista tuli addikti.[5][6] Vuosien aikana erilaiset hoitoklinikat ja psykiatrinen hoito tulivat Nicon pojalle tutuiksi.[5][6] Arin mukaan hän joutui viimeistä kertaa vieroitushoitoon 1993.[6] Vuonna 2001 Ari julkaisi kirjan itsestään ja äidistään Nicosta, nimellä L'Amour n'oublie jamais (suom. Rakkaus ei koskaan unohda). Päätös kirjan kirjoittamisesta osui samaan ajankohtaan, kun Arista itsestään oli tullut isä 1999.[5][7] Huumeidenkäytöstä huolimatta Ari piti Nicoa hyvänä äitinä, loistavana ja humoristisena, oikeana rock 'n' roll -naisena, joka otti lavan haltuunsa naarasleijonan lailla.[6]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studiolevyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Velvet Underground & Nico (1967) yhdessä The Velvet Undergroundin kanssa
  • Chelsea Girl (1967)
  • The Marble Index (1969)
  • Desertshore (1970)
  • The End (1974)
  • Drama of Exile (1983)
  • Camera Obscura (1985)
  • The Blue Angel (1985)

Postuumit kokoelmat ja konserttitaltioinnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanging Gardens (1990)
  • Heroine (1995)
  • My Funny Valentine (1995)
  • Icon (1996)
  • Janitor of Lunacy (2000)
  • Innocent & Vain (2002)
  • Frozen Borderline (2007; tuotantoa vuosilta 1968-1970, sisältää myös ennenjulkaisematonta materiaalia)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Jussi Mankkinen: Tummanpuhuva Nico on edelleen mysteeri Yle. 25.8.2018. Viitattu 25.8.2018.
  2. ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9.
  3. ↑ Jani Saxell: Parempaan maailmaan. Parnasso, 6–7/2013. Otavamedia.
  4. ↑ Antti Nylén: Jääkuningatar sulaa. Helsingin Sanomat, 25.8.2018, s. C6. Nicon laaja elämän­työ on vailla analyysia ja täynnä kliseitä. Viitattu 25.8.2018.
  5. ↑ a b c d e Christian Aaron Boulogne Death Fact Check, Birthday & Age deadorkicking.com. Viitattu 28.6.2020. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d Verdot-Belaval, Anthony: Ari Boulogne, la triste histoire du fils illégitime d’Alain Delon Gala.fr. 8.11.2018. Viitattu 28.6.2020. (ranskaksi)
  7. ↑ Ari: L'amour n'oublie jamais. Paris: Pauvert, 2001. ISBN 978-2-7202-1400-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 28.6.2020). (ranskaksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • James Young: Songs They Never Play on the Radio
  • Ari Päffgen: L’amour n’oublie jamais, 2001

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nico_(muusikko)&oldid=21686892”