Siirry sisältöön

Nico (muusikko)

Wikipediasta
Nico
Nico esiintymässä vuonna 1985.
Nico esiintymässä vuonna 1985.
Henkilötiedot
Koko nimi Christa Päffgen
Syntynyt16. lokakuuta 1938
Köln, Saksa
Kuollut10. heinäkuuta 1988 (49 vuotta)
Ibiza, Espanja
Ammatti Muusikko, Laulaja ja lauluntekijä, Näyttelijä, Malli
Muusikko
Taiteilijanimi Nico
Laulukielet Englanti, Saksa
Aktiivisena 1955–1988
Tyylilajit
Soittimet Urut
Yhtyeet The Velvet Underground
Levy-yhtiöt
Aiheesta muualla
smironne.free.fr/NICO
Löydä lisää muusikoitaMusiikin teemasivulta

Christa Päffgen eli Nico (16. lokakuuta 1938 Köln, Saksa – 10. heinäkuuta 1988 Ibiza, Espanja) oli saksalais-yhdysvaltalainen rocklaulaja ja -säveltäjä. Uransa alussa hän toimi myös mallina ja näyttelijänä. Hän oli ennen omaa uraa yksi taiteilija Andy Warholin ”supertähtiä” ja teki yhteistyötä 1960-luvun rock-yhtye Velvet Undergroundin kanssa.[1] Tunnetuimpia hänen esittämiään kappaleita ovat ”I’ll Be Your Mirror”, ”Femme Fatale”, ”All Tomorrow’s Parties”, ”Chelsea Girls” ja ”Frozen Warnings”.

Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Chelsea Girl valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[2].

Soolourallaan Nico soitti usein harmonia ja kirjoitti synkän runollisia kappaleita. Hänen albuminsa The Marble Index (1968), Desertshore (1970) ja The End (1974) olivat kokeellisia ja sisällöltään haastavia, mutta ne loivat Nicolle omistautuneen kulttiseuraajakunnan ja ne vaikuttivat vahvasti gootti- ja taiderock yhteisöihin.[1]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nico oli alkujaan nimeltään Christa Päffgen. Hän syntyi Saksan Kölnissä 16. lokakuuta 1938, eli kun Natsi-Saksa oli jo vallassa. Kun Christa oli 2-vuotias, hän muutti äitinsä ja isoäitinsä kanssa Spreewaldin metsiin Berliinin laitamille liittoutuneiden pommituksia pakoon. Christan isä kuoli Wehrmachtin joukoissa. Myöhemmin perhe muutti Berliiniin. Christa jätti koulun kesken 13-vuotiaana ja siirtyi töihin tavarataloon. Valokuvaaja Herbert Tobias sattui kuvaamaan muotitapahtumaa samassa kaupassa. Tobias kehotti Christaa ryhtymään malliksi – ja antoi tälle lempinimen Nico, josta tuli hänen elinikäinen taiteilijanimensä.[1]

Nico muutti Pariisiin, teki 1950–60-luvun taitteessa paljon mallin töitä ja esiintyi useissa Euroopan johtavissa muotilehdissä. Sitten hän sai sopimuksen Coco Chanelin mainoskasvona.[1] Vuonna 1959 hänet löysi italialainen elokuvaohjaaja Federico Fellini, joka antoi hänelle pienen mutta erottuvan roolin elokuvassaan Ihana elämä eli La Dolce Vita. Myöhemmin Nico näytteli pääosan vuoden 1963 ranskalaisessa draamassa Strip-tease ja levytti myös elokuvan tunnuskappaleen, jonka sävelsi Serge Gainsbourg.[1]

Nico matkusti Englantiin vuonna 1965 ja ystävystyi The Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin kanssa. Jones suositteli Nicoa englantilaiselle Immediate Records -levy-yhtiölle. Levy-yhtiö julkaisi Nicon ensisinglen "I'm Not Sayin'"/"The Last Mile," jonka tuotti Led Zeppelin -yhtyeen kitaristi Jimmy Page. Lisäksi Page soitti singlellä kitaraa. Gordon Lightwoodin säveltämästä "I'm Not Sayin'" -kappaleesta tehtiin Lontoossa myös musiikkivideo, mikä oli tuohon aikaan harvinaista.[1]

The Velvet Underground

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nico tapasi New Yorkissa kuvataitelija Andy Warholin, jonka vaikutuspiiriin hän pian ajautui. Warhol oli ryhtynyt The Velvet Undergroundin tuottajaksi ja manageriksi ja ehdotti, että Nico laulaisi yhtyeen kanssa. Hän osallistui ensin yhtyeen Exploding Plastic Inevitable -multimediashow'hun ja näytteli useissa Warholin taide-elokuvissa, kuten vuonna 1967 ilmestyneessä The Chelsea Girls -elokuvassa.[1]

Nicon vaalea kauneus ja ekstrovertti persoonallisuus tekivät hänestä suositun hahmon New Yorkin undergroundpiireissä. Häntä verrattiin suorasukaisen viehätysvoimansa ansiosta usein Marlene Dietrichiin. Vuonna 1966 Velvet Underground levytti debyyttialbuminsa The Velvet Underground & Nico, jota pidetään yleisesti merkittävänä rock-klassikkona. Nico lauloi levyllä kolme kappaletta "Femme Fatale", "All Tomorrow's Parties" ja "I'll Be Your Mirror". Hän halusi myös ryhtyä päävokalistiksi, mutta yhtyeen johtohahmo ja laulujen kirjoittaja Lou Reed vastusti ideaa. Reedin mukaan yhtyeen materiaali ei sopinut Nicon syvälle, teutoniselle äänelle.[1]

Nico, vuonna 1985

Sooloura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1967 Nico jätti Velvet Undergroundin ja aloitti soolouran. Moni piti Nicon ensimmäistä sooloalbumia Chelsea Girl (1967) hänen uransa parhaimpana, mutta hän itse vihasi albumin kevyttä folk-tunnelmaa. Kerrotaan että Nico itki, kun hän kuunteli levyä ensimmäistä kertaa.[3] Chelsea Girl sisälsi muiden artistien – kuten Bob Dylanin, Lou Reedin ja Jackson Brownen – Nicolle säveltämiä laadukkaita kappaleita, mutta nainen ei pitänyt levyä omanaan. The Doors -yhtyeen laulaja Jim Morrison kannusti Nicoa kirjoittamaan enemmän omia kappaleita.[1]

Vuoden 1968 tienoilla Nico alkoi käyttää heroiinia.[3]

Nico pyysi uransa avuksi Velvet Undergroundin John Calen. Cale auttoi Nicoa tekemään albumin, jonka hän koki ensimmäiseksi todelliseksi soololevykseen: The Marble Index (1969). Tämä oli hänen julistuksensa itsenäisyydestä.[4] The Marble Index oli synkkä, ahdistunut ja avantgardistinen. Se oli myös kaupallisesti epäonnistunut ja myi kehnosti.[1] Vuonna 1969 Nico ystävystyi rock-laulaja Iggy Popin kanssa, kun John Cale päätyi tuottamaan Iggyn The Stooges -yhtyeen ensimmäistä albumia. Heitä yhdisti myös ystävyys Danny Fieldsin kanssa, joka toimi molempien laulajien managerina. Nico ja Iggy Pop alkoivat pian seurustella, ja he esiintyivät yhdessä Francois De Menilen ohjaamassa kokeellisessa taide-elokuvassa The Evening of Light (1969) [5][6]

Nicon seuraava albumi syntyi, kun hän asui jälleen Ranskassa. Desertshore (1971) oli yhtä hypnoottinen kuin edeltäjänsä. Levy ammensi rock-vaikutteista mutta myös mytologiasta – kelttiläisistä legendoista, germaanisesta kuvastosta ja itämaisista taruista. Levyllä kuullaan myös Nicon poikaa Ari Boulognea, joka laulaa ranskaksi. Tätä on myöhemmin pidetty sitäkin koskettavampana, kun tiedetään että Ari seurasi äitinsä jalanjälkiä huumeriippuvuuden syövereihin.[4] The Marble Index ja Desertshore olivat alkujaan huonosti ymmärrettyjä, mutta levyt nousivat nopeasti kulttimaineeseen. John Calen tuotanto rikkoi rajoja ja sekoitti post-punkia, jazzia, ambientia, barokkisävyjä ja elektronisia kokeiluja.[1]

Yksityiselämässään Nico ei enää kyennyt sietämään patriarkaalista maailmaa ja janosi vapautta. Enää ei myöskään kauneus ollut hänen uransa keskiössä vaan ainoastaan hänen musiikkinsa. Tästä kertoo myös Nicon klassikkokappale "Afraid".[4] Seuraavina vuosina Nico teki paljon yhteistyötä muiden kokeellisten artistien kanssa. Hän esiintyi esimerkiksi Reimsin katedraalissa 1974 Tangerine Dream -yhtyeen kanssa. Nico esiintyi myös Magman, Brian Enon ja Gongin kanssa useissa konserteissa.[1][4]

Vaikea huumeriippuvuus verotti Nicon voimavaroja. Huumeongelmat pahenivat 1970-luvulla, ja siksi hän ajautui toistuviin riitoihin levy-yhtiöiden kanssa.[1][4] Myöhempi albumi The End (1974) vahvisti kuitenkin Nicon kulttimainetta.[4]

1980-luvulla Nico asettui Englantiin asumaan ja alkoi levyttää uudelleen. Vuonna 1981 hän julkaisi studioalbumin Drama of Exile, joka oli hyvin synkkä mutta perinteinen goottirock-albumi. Sitä seurasi albumi Camera Obscura (1985). Kesäkuun 1985 konsertti Britanniassa tallennettiin myös albumille Chelsea Town Hall. Nico vietti suuren osan vuosikymmenestä kiertueilla samalla kun vakava heroiiniriippuvuus vaikeutti hänen uraansa ja yksityiselämäänsä.[1]

Nico esiintyi Helsingissä kaksi kertaa, vuosina 1982 ja 1984.[3]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nicon hauta Berliinissä

Vuonna 1988 hän yritti päästä eroon huumeista, hän aloitti metadonikorvaushoidon ja suunnitteli uutta albumia. Samana vuonna hän lomaili poikansa Ari Boulognen kanssa Ibizalla, missä Nico yllättäen kuoli. Hän oli vain 49-vuotias. Ehkä hänen oma lauseensa jäi hänen kohtalonsa profetiaksi: "Minulla on tapana lähteä väärällä hetkellä – juuri silloin, kun jotain hyvää voisi tapahtua." [4]

Nico kuoli epäselvissä olosuhteissa Ibizalla, 17. heinäkuuta 1988. Hän sai aivoverenvuodon ja kaatui polkupyörällä tai päinvastoin.[3][7] Hänen perintönsä elää kuitenkin populaarikulttuurissa, sillä hänestä on julkaistu useita elämäkertoja ja dokumentteja.[1]

Populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bob Dylanin kappale "I'll Keep It With Mine" kertoo Nicosta. Nico itse levytti kappaleesta myös oman versionsa.[1] Iggy Popin johtaman The Stooges yhtyeen kokeellinen, yli 10 minuuttia kestävä kappale "We Will Fall" on omistettu Nicolle. Kappale löytyy yhtyeen ensimmäiseltä albumilta The Stooges (1969).[8][6] Marianne Faithfull kirjoitti Nicon elämästä kappaleen "Song for Nico", joka julkaistiin Faithfullin albumilla Kissing Time vuonna 2002[4]

Vuonna 1995 ilmestyi Susanne Ofteringerin ohjaama, Nicon elämästä kertova dokumenttielokuva Nico Icon[9]

Vuonna 2018 julkaistiin Susanna Nicchiarellin ohjaama, Nicon elämästä kertova draamaelokuva Nico 1988. Elokuvassa näyttelijä Trine Dyrholm esittää Nicoa. Dyrholm myös laulaa elokuvassa useita Nicon kappaleita.[10]

Nicon albumit myivät vaatimattomasti, mutta useat musiikintuntijat ovat pitäneet niiden keskiaikaa, goottiromantiikkaa ja folkaineksia yhdistävää tyyliä omintakeisena ja aikaansa edellä olevana. Kirjailija Antti Nylén on sanonut Velvet Underground -levyä tyhjänpäiväiseksi verrattuna Nicon omiin levyihin. Hän luonnehtii Nicon ja Madonnan eroa, että se on sama kuin taiteilijan ja bisnesladyn ero. Nico on hänelle sankaritar ja äitihahmo, joka ei hänen mukansa ole todellisuudessa synkistelijä.[11]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nicolla oli romanssit Jim Morrisonin, Lou Reedin, Iggy Popin, Leonard Cohenin ja Alain Delonin kanssa.

Alain Delon vuonna 1962 Marco Polo -elokuvan kuvauksissa.

Kiista pojan isyydestä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nicon mukaan hän sai Alain Delonin kanssa yhteisen pojan, näyttelijä ja valokuvaaja Christian Aaron ”Ari” Boulognen (s. 1962), jota Delon ei ole koskaan tunnustanut omakseen. Arin isäksi sen sijaan tunnustautui ranskalainen virkamies Jean-Marc Billancourt. Billancourtin mukaan hän on lähes täydellinen Delonin kaksoisolento, mikä oli kätevää naisten parissa: näin hän päätyi tapaamaan myös Nicon. Nico luuli Billancourtia Deloniksi, ja parilla oli suhde. Billancourt paljasti todellisen identiteettinsä Nicolle, kun tämä kertoi että odottaa parin lasta – mutta Nico ei halunnut uskoa Billancourtia, kun mies sanoi ettei olekaan Delon. Eräänä päivänä Nico vain häipyi jättämättä osoitettaan, eikä se Billancourtia sinänsä haitannut, sillä mies oli jo perheellinen. Myöhemmin Billancourt näki Arin kutsuilla, ja silloin jotain loksahti kohdilleen. Viimeinenkin epäilyksen häivä isyydestä poistui, kun mies näki lehdestä, kuka Arin äiti on. Billancourt kuitenkin sanoo, ettei häntä ole uskottu, kun hän sanoo olevansa Nicon pojan isä. ”Mitä Teihin tulee, herra Delon, minulla on voimakas tunne siitä, että Te ainakaan ette epäile kertomaani hetkeäkään”.[12]

Alain Delonin oma äiti Edith Boulogne näki Arin kuvan ensimmäisen kerran lehdessä, ja hän oli vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on lapsen isä. Edith Boulogne kävi miehensä kanssa tapaamassa Nicoa ja Aria, kun pikkupoika oli parivuotias. Edith ja hänen miehensä ihastuivat lapseen, ja Edith otti pojan luokseen. ”Uskoin todella, että Alain kyllä hyväksyy pojan.” Pari vuotta sen jälkeen Delon kuuli asiasta ja lähetti agenttinsa kautta äidilleen sanan, että Edithin pitää valita joko oma poikansa tai lapsi. ”Mieheni sanoi minulle, että poikasi kyllä elättää itsensä, mutta Ari ei voi kasvattaa itseään.” Boulogne kertoo, että vaikka Nico olikin ihana ihminen, ei hän osannut huolehtia lapsesta: ”Hän raahasi poikaa ympäriinsä mukanaan, eikä lapsi saanut syödäkseen muuta kuin ranskanperunoita ennen kuin otimme hänet luoksemme. Nico kävi katsomassa poikaa kerran kolmen vuoden aikana, ja toi tuliaisiksi appelsiinin!” Alan Delonin äiti Edith Boulogne päätyi adoptoimaan Arin, mistä johtuen Arin sukunimeksi tuli Boulogne.[12]

Biologinen äiti koitui kuitenkin kohtalokkaaksi Arille, kun hän oli 16-vuotias: Nico esitteli heroiinin pojalleen, ja niin myös Arista tuli addikti.[12][13] Vuosien aikana erilaiset hoitoklinikat ja psykiatrinen hoito tulivat Nicon pojalle tutuiksi.[12][13] Arin mukaan hän joutui viimeistä kertaa vieroitushoitoon 1993.[13] Vuonna 2001 Ari julkaisi kirjan itsestään ja äidistään Nicosta, nimellä L'Amour n'oublie jamais (suom. Rakkaus ei koskaan unohda). Päätös kirjan kirjoittamisesta osui samaan ajankohtaan, kun Arista itsestään oli tullut isä 1999.[12][14] Huumeidenkäytöstä huolimatta Ari piti Nicoa hyvänä äitinä, loistavana ja humoristisena, oikeana rock 'n' roll -naisena, joka otti lavan haltuunsa naarasleijonan lailla.[13]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studiolevyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • The Velvet Underground & Nico (1967) yhdessä The Velvet Undergroundin kanssa
  • Chelsea Girl (1967)
  • The Marble Index (1969)
  • Desertshore (1970)
  • The End (1974)
  • Drama of Exile (1983)
  • Camera Obscura (1985)
  • The Blue Angel (1985)

Postuumit kokoelmat ja konserttitaltioinnit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hanging Gardens (1990)
  • Heroine (1995)
  • My Funny Valentine (1995)
  • Icon (1996)
  • Janitor of Lunacy (2000)
  • Innocent & Vain (2002)
  • Frozen Borderline (2007; tuotantoa vuosilta 1968-1970, sisältää myös ennenjulkaisematonta materiaalia)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nico, the Life and Lies of an Icon, Richard Witts, ISBN 9781852274702
  • Nico, Songs They Never Play on the Radio, James Young, ISBN 9780954773748
  • Ari Päffgen: L’amour n’oublie jamais, 2001

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Demming, Mark: Nico Songs, Albums, Reviews, Bio & More | AllM... AllMusic. Viitattu 22.3.2025. (englanniksi)
  2. ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9
  3. ↑ a b c d Jussi Mankkinen: Tummanpuhuva Nico on edelleen mysteeri Yle. 25.8.2018. Viitattu 25.8.2018.
  4. ↑ a b c d e f g h Sophie Rosemont: Nico, retour sur le parcours d'une icône Vogue France. 26.3.2024. Viitattu 22.3.2025. (ranskaksi)
  5. ↑ ”Nico: Evening of Light”.
  6. ↑ a b Trynka, Paul: : Open Up And Bleed, Iggy Pop. . Sphere, 2007. ISBN 978-0-7515-3810-6
  7. ↑ Antti Nylén: Jääkuningatar sulaa. Helsingin Sanomat, 25.8.2018, s. C6. Nicon laaja elämän­työ on vailla analyysia ja täynnä kliseitä. Viitattu 25.8.2018.
  8. ↑ ”We Will Fall - The Stooges | AllMusic”. (englanniksi)
  9. ↑ ”Nico Icon”. Nico, Tina Aumont, Christian Päffgen (käsikirjoitus). Bluehorse Films, CIAK Filmproduktion, Zweites Deutsches Fernsehen (ZDF). 16.11.1995
  10. ↑ ”Nico, 1988”. Trine Dyrholm, John Gordon Sinclair, Anamaria Marinca (käsikirjoitus). Vivo Film, Tarantula, Rai Cinema. 1.8.2018
  11. ↑ Jani Saxell: Parempaan maailmaan. Parnasso, 6–7/2013. Otavamedia.
  12. ↑ a b c d e Christian Aaron Boulogne Death Fact Check, Birthday & Age deadorkicking.com. Viitattu 28.6.2020. (englanniksi)
  13. ↑ a b c d Verdot-Belaval, Anthony: Ari Boulogne, la triste histoire du fils illégitime d’Alain Delon Gala.fr. 8.11.2018. Viitattu 28.6.2020. (ranskaksi)
  14. ↑ Ari: L'amour n'oublie jamais. Paris: Pauvert, 2001. ISBN 978-2-7202-1400-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 28.6.2020. (ranskaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nico_(muusikko)&oldid=23757987”