Ihana elämä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”La dolce vita” ohjaa tänne. Samannimisestä musiikkikappaleesta kerrotaan omassa artikkelissaan.
Ihana elämä
La dolce vita
Giorgio Olivettin alkuperäinen juliste
Giorgio Olivettin alkuperäinen juliste
Ohjaaja Federico Fellini
Käsikirjoittaja Federico Fellini
Ennio Flaiano
Tullio Pinelli
Brunello Rondi
Pier Paolo Pasolini (ei mainittu)
Tuottaja Giuseppe Amato
Angelo Rizzoli
Säveltäjä Nino Rota
Kuvaaja Otello Martelli
Leikkaaja Leo Cattozzo
Tuotantosuunnittelija Piero Gherardi
Pukusuunnittelija Piero Gherardi
Lavastaja Piero Gherardi
Pääosat Marcello Mastroianni
Anita Ekberg
Anouk Aimée
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Cineriz Distributori
Associati Pathé-Cinéma
Riama Film
Levittäjä Cineriz
Netflix
Ensi-ilta 5. helmikuuta 1960
2. syyskuuta 1960 (Suomessa)
Kesto 174 minuuttia
Alkuperäiskieli italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Ihana elämä (ital. La dolce vita) on Federico Fellinin ohjaama elokuva vuodelta 1960. Elokuva kertoo toimettoman toimittajan viikosta Roomassa ja siitä, kuinka hän etsii onnea ja rakkautta, jotka jäävät saavuttamatta. Elokuvaa on mainittu vedenjakajaksi Fellinin aiempien neorealististen ja myöhempien taide-elokuvien välillä, ja sitä pidetään yhtenä elokuvahistorian merkkiteoksista.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: tiivistettävä, numerointi on harhaanjohtavaa (jaksot ja vuorokaudenajat), mikä on numerointiperuste?

Tavallisimman tulkinnan mukaan[1] elokuva voidaan jakaa johdantoon, seitsemään pääjaksoon, joiden välissä on väliosa, ja epilogiin. Jos jokaisen episodin ilta liittyisi edellisen päivän aamuun, ne muodostaisivat seitsemän peräkkäistä päivää, mutta näin ei välttämättä ole.

Prologi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. päivä: Helikopteri kuljettaa Kristus-patsasta antiikin Rooman akveduktin ylitse Rooman ulkopuolella ja Marcellon uutishelikopteri seuraa sitä. Uutishelikopteri joutuu hetkeksi pois reitiltään, kun näkyviin ilmestyy kerrostalon katolla aurinkoa ottavia bikiniasuisia naisia. Ylhäällä huojuva Marcello yrittää elehtien saada heiltä puhelinnumeroita, mutta kun se ei onnistu, hän jatkaa patsaan perässä Pietarinaukiolle.

Jakso 1[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. ilta: Marcello tapaa Maddalenan (Anouk Aimée) sattumalta hienossa yökerhossa. Kaunis ja varakas perijätär Maddelena on kyllästynyt Roomaan ja etsii jatkuvasti uusia kokemuksia, kun taas Marcellolle Rooma on sopiva viidakko, johon hän voi piiloutua. He rakastelevat prostituoidun makuuhuoneessa, jolle he ovat antaneet kyydin kotiin Maddalenan valkoisella Cadillacilla.

1. aamu: Marcello palaa aamulla asuntoonsa ja huomaa, että hänen morsiamensa Emma (Yvonne Furneaux) on ottanut yliannoksen huumeita. Matkalla sairaalaan päivystyssalissa Marcello julistaa tälle ikuista rakkauttaan. Odottaessaan Emman toipumista Marcello kuitenkin yrittää soittaa Maddalenalle.

Jakso 2[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. päivä: Marcello menee työtehtävissä vastaanottamaan kuuluisaa ruotsalais-amerikkalaista näyttelijää Sylviaa (Anita Ekberg) Ciampinon lentoasemalle. Sylvian lehdistötilaisuuden aikana Marcello soittaa kotiin varmistaakseen, että Emma on ottanut lääkkeensä ja vakuuttaa, ettei hän ole yksin Sylvian kanssa. Marcello suosittelee ohimennen, että Sylvia vietäisiin kierrokselle Pietarinkirkkoon. Kirkossa muuan toimittaja valittaa, että Sylvia on kuin "hissi", sillä kukaan heistä ei pysy hänen perässään, kun hän kiipeää vauhdikkaasti portaita. Marcello taktikoi itsensä niin, että he ovat kahden kesken Vatikaaniin avautuvalle parvekkeelle.

Kohtaus Trevin suihkulähteessä

2. ilta: Hurmaantunut Marcello tanssii illalla Sylvian kanssa Caracallan kylpylässä. Sylvian luonnollinen aistillisuus saa aikaan riehakkaan juhlan, mutta hänen ikävystynyt sulhasensa Robert (Lex Barker) lukee lehteä. Robertin nöyryyttävä huomautus Sylvialle saa tämän lähtemään pois, ja Marcello ja muut paparazzit lähtevät innokkaina perässä. Kun Marcello ja Sylvia huomaavat olevansa kahdestaan, he viettävät loppuyön Rooman kaduilla ja polskuttelevat Trevin suihkulähteessä.

2. aamu: Aamun koittaessa lumous on haihtunut, kun Sylvia leikkisästi "voitelee" Marcellon pään suihkulähteen vedellä. He ajavat takaisin Sylvian hotellille, missä vihainen Robert odottaa häntä autossa. Robert lyö Sylviaa ja käskee tämän vuoteeseen ja sitten käy Marcellon kimppuun, joka ottaa asian tyynesti.

Jakso 3a[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

3. päivä: Marcello tapaa hienostuneen älykköystävänsä Steinerin (Alain Cuny) kirkossa, jossa tämä soittaa uruilla Bachia.

Jakso 4[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

4. päivä: Myöhään iltapäivällä Marcello, hänen valokuvaajaystävänsä Paparazzo (Walter Santesso) ja Emma ajavat Rooman lähistölle tekemään juttua kahdesta lapsesta, joiden väitetään nähneen Neitsyt Marian. Vaikka kirkko suhtautuu asiaan virallisesti epäillen, paikalle kokoontuu suurin joukoin uskovaisia ja toimittajia.

3. ilta: Illalla tapahtuma lähetetään Italian radion ja television kautta. Kaatosateessa kahta lasta sokeasti seuraava ihmisjoukko repii oksat ja lehdet pienestä puusta, jonka sanotaan suojanneen Neitsyt Mariaa. Emma rukoilee neitsyeltä, että hän saisi omistaa Marcellon sydämen yksin.

3. aamu: Tilaisuus päättyy aamulla, kun väkijoukko suree sairasta lasta, pyhiinvaeltajaa, jonka tämän äiti on tuonut parannettavaksi, mutta joka on tallautunut kuoliaaksi tapahtumien tuoksinassa.

Jakso 3b[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

4. ilta: Eräänä iltana Marcello ja Emma saapuvat tapaamiseen Steinerin ylelliseen kotiin, jossa heidät esitellään absurdille älykköjoukolle, joka lukee ääneen typeriä runoja, rämpyttää kitaraa, esittelee tyhjiä ajatuksia ja kuuntelee nauhoitettuja luonnonääniä. Kun yksi naisista julistaa, että on parempi pysyä naimattomana, jotta ei tarvitse valita, Marcello vastaa, että on parempi tulla valituksi kuin valita. Emma näyttää ihastuvan Steinerin kotiin ja lapsiin, ja hän sanoo Marcellolle, että jonain päivänä hänellä on samanlainen koti kuin Steinerilla. Marcello tunnustaa ulkona terassilla Steinerille ihailevansa kaikkea, mitä tämä edustaa, mutta Steiner myöntää, että häntä repii kahteen suuntaan toisaalta se turvallisuus, mitä materialistinen elämä tarjoaa, ja toisaalta kaipuu kohti henkistä joskin epävarmaa elämää. Steiner filosofoi maailman rakkauden tarpeesta ja pelkää, mitä hänen lapsensa joskus aikuistuessaan joutuvat kohtaamaan.

Intermezzo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5. päivä: Marcello kirjoittaa iltapäivällä romaaniaan rantaravintolassa, jossa hän tutustuu nuoreen perrugialaiseen tarjoilijaan Paolaan (Valeria Ciangottini), joka soittaa Perez Pradon cha-chan "Patricia" jukeboksilla ja sitten hyräilee sen sävelmää. Marcello kysyy, onko Paola kihloissa, ja vertaa tätä sitten Umbrian maalausten enkeleihin.

Jakso 5[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5. ilta: Marcello tapaa Via Venetolla Roomaan käymään tulleen isänsä (Annibale Ninchi). He menevät Paparazzon kanssa Cha-Cha-Cha-klubille, jossa Marcello esittelee isänsä kauniille tanssijalle Fannylle (Magali Noël), ilmeisesti tarkoituksena tarjota isälle yöksi naisseuraa. Kun Fanny kutsuu Marcellon isän asuntoonsa, tämä saa lievän sydänkohtauksen.

4. aamu: Huolimatta Marcellon vaatimuksesta, että isän on jäätävä puhumaan, tämä hyppää taksiin ja lähtee seuraavalla junalla kotiin.

Jakso 6[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6. ilta: Marcello, Nico (Nico) ja muut ystävykset tapaavat via Venetolla ja lähtevät Rooman ulkopuolelle linnaan, jonka omistaa aristokraatti Bassano di Sutri. Maddalena istuttaa Marcellon avaraan huoneeseen ja menee sitten itse toiseen, jonka yhdistää siihen kaikukammio. Maddalena ilmaisee Marcellolle rakkautensa ja kiintymyksensä ja kosii häntä samalla kun toinen mies suutelee ja hyväilee häntä. Hänen kaksinaamaisuudestaan tietämätön Marcello vastaa hämmentynein sanoin, jotka kaikuvat tyhjyyteen. Kun ryhmä tutkii linnan vieressä olevia raunioita, amerikkalainen perijätär Jane (Audrey MacDonald) viettelee Marcellon.

5. aamu: Väsyneinä ja silmät sumeina joukko palaa aamulla linnan pääosaan.

Jakso 3c[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7. ilta: Marcellolla on ankara riita Emman kanssa, ja he sopivat suhteen päättämisestä. Emman suostumuksella Marcello jättää tämän tienpenkalle ja ajaa pois. Marcello muuttaa mielensä ja palaa paikalle, missä Emma kerää tyytyväisenä kukkia paikalle, jonne hän tämän jätti. He sopivat riitansa ja palaavat yhdessä kotiin.

6. aamu: Ollessaan vuoteessa Emman kanssa Marcello saa puhelun. Hän rientää Steinerin asuntoon ja kuulee, että tämä on surmannut itsensä ja kaksi lastaan.

6. päivä: Odotettuaan ensin poliisin kanssa Steinerin vaimon kotiinpaluuta hän tapaa tämän ulkopuolella, ja paparazzien parveillessa ympärillä kuvaamassa hän kertoo kauhean uutisen.

Jakso 7[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

8. ilta: Samana iltana Marcello ja joukko juhlijoita murtautuu fregeneläiseen rantataloon, jonka omistaa Marcellon ystävä Riccardo. Juhlistaakseen tuoretta avioeroaan Riccardosta Nadia esittää stripteasena Perez Pradon cha-cha-laulun ”Patricia”. Juopunut Marcello yrittää saada muut juhlijat innostumaan orgioista. Juopumustilan vuoksi juhlijat kuitenkin ryhtyvät Marcellon kanssa riehumaan ja heittelevät tyynyn höyheniä pitkin huonetta Marcellon ratsastaessa nelinkontin ryömivän naisen päällä.

Epilogi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7. aamu: Aamulla juhlat siirtyvät rannalle, josta he löytävät nykyajan merihirviön, paisuneen keihäsrauskun kaltaisen olion, joka on jäänyt kalaverkkoon.[2] Horteinen Marcello sanoo, että sen silmät tuijottavat kuin kuolleella.

7. päivä: Fregenen rantaravintolan nuori tarjoilija Paola huutaa Marcellolle lahden yli, mutta sanat hukkuvat tuuleen ja aaltojen kohinaan. Marcello viestittää, ettei kuule mitä Paola sanoo eikä ymmärrä tämän käsittämättömiä eleitä. Hän luovuttaa ja lähtee muiden juhlijoiden mukana, kun nämä poistuvat rannalta. Elokuva päättyy pitkään lähikuvaa Paolan surullisista mutta samalla hymyilevistä silmistä.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Marcello Mastroianni … Marcello Rubini  
 Anita Ekberg … Sylvia  
 Anouk Aimée … Maddalena  
 Yvonne Furneaux … Emma  
 Magali Noël … Fanny  
 Alain Cuny … Steiner  
 Annibale Ninchi … Marcellon isä  
 Walter Santesso … Paparazzo  
 Valeria Ciangottini … Paola  
 Riccardo Garrone … Riccardo  
 Ida Galli … vuoden debytantti  
 Audrey McDonald … Jane  
 Polidor … klovni  
 Alain Dijon … Frankie Stout  
 Enzo Cerusico … lehtivalokuvaaja  

Teemat ja motiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcello (Marcello Mastroianni) on toimittajana Roomassa 1950-luvun lopulla. Mielekästä elämäntapaa etsiessään hän kirjoittaa juttuja filmitähdistä, uskonnollisisita näyistä ja vetelehtivästä hienostosta. Kuvatessaan, miten helposti naiset hämmentävät Marcellon, elokuvan aiheena "on ensisijaisesti Italian sodanjälkeisen maailman raunioille ja köyhyydelle syntynyt kirjava ja kimalteleva maailma, café society"[3].

Elokuvan alussa helikopterista riippuvaa kipsistä Työtekevän Kristuksen patsasta lennätetään antiikin Rooman akveduktin raunioiden ohi.[4] Patsasta ollaan viemässä paaville Vatikaaniin. Toimittaja Marcello ja valokuvaaja nimeltä Paparazzo (Walter Santesso) lentävät perässä toisella helikopterilla. Patsaan symboliikka, Kristus kädet levällään ikään kuin siunaamassa Roomaa sen yllä lennettäessä, korvautuu pian maallisella elämäntavalla ja neomodernistisella ”uuden” Rooman arkkitehtuurilla, jonka taustalla on 1950-luvun lopun talousihme. Tämä kohtaus kuvattiin suurelta osin Cinecittàssa ja Rooman eteläpuolisessa Mussolinin tyylisessä EURissa.lähde? Patsaan kuljetus on yksi monista toistuvista kohtauksista, joissa uskonnollisia ikoneja sijoitetaan niiden henkilöiden keskelle, jotka havainnollistavat "modernia" moraalia, johon vaikuttavat kasvava talous ja elämäntapa kulutusyhteiskunnassa.

Katolinen kirkko piti kohtausta parodiana Kristuksen toisesta tulemisesta, ja Vatikaanin lehti L'Osservatore Romano tuomitsi vuonna 1960 sen ja koko elokuvan.[5] Elokuva joutui laajan sensuurin kohteeksi ja oli Espanjassa kielletty vuoteen 1975, Francon kuolemaan saakka.[6]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka kriitikot ovat usein kommentoineet Fellinin elokuvien puvustuksessa käytettyjen asujen ylellisyyttä,lähde? harva tajusi että La dolce vitan lähtökohta oli säkkipuku, jonka Balenciaga on suunnitellut vuonna 1957. Fellini on sanonut eri haastatteluissa, että elokuvan alkuperäinen innoittaja oli itse asiassa juuri tämä tyyli[7] Fellinin käsikirjoittajatoveri ja pitkäaikainen ystävä Brunello Rondi vahvisti asian sanoessaan, että "naisten säkkipukumuoti, johon liittyy ylellisyyden tunne kehon ympärillä, joka voi olla fyysisesti mutta ei moraalisesti kaunis. Niinpä Fellini ihastui säkkipukuun, koska se teki naisesta upean mutta puvun sisällä saattoi olla surkea yksinäinen luuranko."[8]

Ansio älykkään Steinerin hahmosta (Alain Cuny), joka tekee itsemurhan surmattuaan ensin kaksi lastaan, on käsikirjoittaja Tullio Pinellin. Pinellin koulutoveri oli italialainen kirjailija Cesare Pavese, ja hän seurasi kirjailijan uraa ja hänestä tuntui, että liiallisessa älyllisyydessään tämä oli muuttunut emotionaalisesti steriilisiksi, mikä oli syynä tämän 1950 Torinossa tekemään itsemurhaan.[9] Ajatus "elämään kyllästyneisyydestä" siirtyy Steineriin juhlimiskohtauksessa, jossa hän ja hänen vieraansa eivät kuuntele luonnonääniä suoraan vaan nauhoitettuina virtuaalimaailmana.

Suuri osa elokuvasta kuvattiin Cinecittàn studiolla Roomassa. Lavastaja Piero Gherardi suunnitteli yli 80 lavastetta, muun muassa via Veneton, Pietarinkirkon sinne johtavine portaineen ja yökerhoja.[10] Joitakin kohtauksia kuvattiin ulkotuotantopaikoilla, kuten yläluokan linnan juhlat, jotka kuvattiin Bassano di Sutrin palatsissa Rooman pohjoispuolella (osa palvelijoista, tarjoilijoista ja vieraista oli oikeita aristokraatteja). Fellini yhdisti rakennettuja lavasteita ulkona kuvattuihin ottoihin käsikirjoituksen kulloistenkin vaatimusten mukaan – ulkokuvauspaikka "antoi elämää rakennetulle muunnellulle tilanteelle ja siis juuri rakennetulle lavasteelle".[11] Elokuvan kuuluisat viimeiset kohtaukset, joissa hirviökala vedetään merestä ja Marcello vilkuttaa hyvästiksi Paolalle (nuori "umbrialainen enkeli"), on kuvattu pienessä lomakaupungissa Passo Oscurossa, joka on Italian rannikolla 30 km Roomasta pohjoiseen.[12]

Fellini karsi pitkän kohtauksen, jossa kerrottiin Marcellon suhteesta iäkkääseen tornissa asuvaan kirjailijaan, jota piti esittää 1930-luvulla Oscan-palkitun näyttelijän Luise Rainerin. Fellini hylkäsi kuitenkin kohtauksen Rainerin kanssa syntyneiden monien hankaluuksien vuoksi.

Trevin suihkulähdekohtaus kuvattiin viikon aikana talvella, BBC:n mukaan maaliskuussa,[13] Anita Ekbergin mukaan tammikuun lopussa.[14] Fellini sanoo, että Ekberg seisoi tuntikausia mekossaan kylmässä vedessä ilman ongelmia, kun taas Mastroiannilla oli vaatteidensa alla märkäpuku, josta ei ollut hyötyä. Vasta kun Mastroianni "oli tyhjentänyt vodkapullon", Fellini sai kuvatuksi kohtauksen juopuneen Mastroiannin kanssa.[15]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsemän pääjaksoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisimman tulkinnan mukaan elokuva muodostuu mosaiikeista, joita yhdistää päähenkilö, toimittaja Marcello Rubini.[16] Seitsemän pääjaksoa ovat seuraavat:

  1. Marcellon ilta perijätär Maddalenan (Anouk Aimée) kanssa
  2. Pitkä ja turhauttava yö amerikkalaisen näyttelijän Sylvian (Anita Ekberg) kanssa. Yö päättyy aamunkoitteessa Trevin suihkulähteellä
  3. Hänen suhteensa älykkö Steineriin (Alain Cuny). Suhde jakautuu kolmeen jaksoon: a) kohtaaminen, b) juhla ja c) tragedia
  4. Ihme, joka ei ollut ihme
  5. Isän käynti
  6. Aristokratian juhlat
  7. "Orgiat"[17]

Nämä seitsemän episodia keskeyttää ravintolajakso enkelimäisen Paolan kanssa. Niitä kehystää prologi (Kristus-patsas Rooman yllä) ja epilogi (hirviökala), ja näin elokuva saa omaperäisen ja symmetrisen rakenteen.[3] Mielleyhtymät ovat ilmeiset: katolisen kirkon perinteen seitsemän kuolemansyntiä, seitsemän sakramenttia, seitsemän hyvettä, seitsemän luomisen päivää.

Jotkut kriitikot väittävät, ettei tämä laajalle levinnyt näkemys elokuvan rakenteesta ole oikea.lähde? Esimerkiksi Peter Bondanella sanoo, että "kriitikko, joka ei lumoudu La dolce vitan maagisesta seitsennumerosta, huomaa, että sen lukuisia jaksoja on lähes mahdotonta järjestää tiukasti numeroiden mukaiseen järjestykseen."[18]

Erilaisuuden estetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriitikko Robert Richardson sanoo, että La dolce vitan omaperäisyys on kerronnan uudessa muodossa, joka kaivaa esiin "erilaisuuden estetiikan"[19] Fellini hylkää perinteisen juonen ja tavanomaisen ”henkilöiden kehityksen” ja muovaa käsikirjoittajiensa Ennio Flaiano ja Tullio Pinellin kanssa elokuvallisen kerronnan, joka luopuu jatkuvuudesta, turhista selityksistä ja kerronnan logiikasta ja tuo tilalle seitsemän ei-lineaarista kohtausta, joissa ovat mukana eräänlainen dantemainen pyhiinvaeltaja Marcello ja 120 erilaista hahmoa. Näistä kohtaamisista rakentuu katsojalle kumulatiivinen vaikutelma, ja hän löytää ratkaisun siihen valtavaan erilaisuuteen, joka vallitsee toisaalta sen välillä, mitä elämä on ollut tai voi olla, ja toisaalta sen, mitä se todella on."[20]

Fellini on käyttänyt jo aiemmissa elokuvissaan tehokeinona erillisten jaksojen järjestämistä liikkeeksi illasta aamuun. Hän käyttää myös kuvaa alenevasta kierteestä, jonka Marcello saa liikkeelle laskeutuessaan kunkin suuremman kohtauksen alussa portaita (joihin kuuluvat tikkaat). Lopputulos on, että aihetta, Roomaa moraalisena kaatopaikkana, konkretisoi pikemmin elokuvan esteettinen muoto kuin sen sisältö

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoittaessaan L'Espressossa italialainen kirjailija Alberto Moravia toi esiin elokuvan sävymuunnelmat: "Kaiken kaikkiaan hyvin ilmaisuvoimaisena Fellini näyttää muuttavan sävyä aina kunkin jakson aiheen mukaan, ekspressionistisesta hahmosta puhtaaseen neorealismiin. Yleisesti ottaen taipumus tehdä karikatyyriä on sitä voimakkaampi, mitä ankarampi on elokuvan moraalinen tuomio, vaikka se ei koskaan ole totaalisen halveksivaa, vaan aina on mukana hiven hyväntahtoisuutta ja myötätuntoa, kuten lopun orgiakohtauksessa tai jaksossa aristokraattien linnassa Rooman ulkopuolella, ja tämä jälkimmäinen on tarkan kuvauksensa ja kerronnan rytmin ansiosta erityisen vaikuttava."[21]

Filmcritica XI:ssa italialainen runoilija ja elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini sanoo, että La dolce vita on liian tärkeä käsiteltäväksi vain sillä tavalla kuin elokuvaa yleensä käsitellään. Vaikka Fellini ei ole yhtä merkittävä kuin Charlie Chaplin, Sergei Eisenstein tai Kenji Mizoguchi, hän on kiistatta enemmän auteur kuin pelkästään ohjaaja. Elokuva on siksi yksin hänen. – – Kamera siirtyy ja pysäyttää kuvan ikään kuin luodakseen jonkinlaisen kehyksen jokaisen kohteen ympärille, niin että kohteen suhde ympäristöön näyttää epätodelliselta ja lumotulta. Kun uusi kohtaus alkaa, kamera on jo liikkeessä ja liikkuu hyvin monimutkaisesti. Usein kuitenkin mutkittelevat liikkeet keskeytyvät yhtäkkiä yksinkertaiseen dokumentoivaan otokseen, kuin lainaukseen, joka on kirjoitettu arjen kielellä".[22]

Filmikriitikko ja yksi Cahiers du Cinéman perustajista Jacques Doniol-Valcroze oli sitä mieltä, että "se mitä La dolce vitasta puuttui, oli mestariteoksen rakenne. Elokuvassa ei oikeastaan olekaan rakennetta: se on sarja elokuvallisia hetkiä, jotkut vakuuttavampia kuiten toiset… Kritiikin kannalta La dolce vita hajoaa ja jättää tuskin muuta kuin sarjan tapahtumia, joilla ei ole muuta yhteistä nimittäjää, joka yhdistäisi ne mielekkääksi kokonaisuudeksi".[23]

New York Timesin elokuvakriitikko Bosley Crowther ylisti Fellinin elokuvaa sanoin, että se on “loistava kuvallinen arvio rappiolla olevan yhteiskunnan koko tuhosta, kaiken kaikkiaan musertava kommentaari ylihienostuneen tragediasta. – – Fellini on ennen kaikkea kekseliäs, kiihkeä ja urbaani arvioidessaan ympärillään olevaan yhteiskuntaa ja esittäessään sen valkokankaalla. Taitavalla katseellaan hän huomaa epätavallisen ja irvokkaan tapahtuman, vahvaa ironiaa ilmaisevan rehevän ja kummallisen sattumuksen. Hänellä on myös loistava tasapainon taju ja herkkä ironen äly, joka paitsi ohjasi hänen kameraansa, myös vaikutti käsikirjoituksen tekoon. Yhteenvetona: se on kunnioitettava elokuva, täysin hillitön sisällöltään mutta moraalinen ja hyvin hienostunut asennoitumisessaan ja siinä, mitä se sanoo".[24]

La dolce vita on yhä klassikko ja elokuvahistorian arvostetuimpia elokuvia. Merkittävä elokuvakriitikko Roger Ebert pitää sitä Fellinin parhaana[25] ja se on hänen kymmenen parhaan elokuvan listallaan viidentenä.[26] Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti sen kaikkien aikojen 10. parhaaksi ei-englanninkieliseksi elokuvaksi.[27]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The New York Timesissa La dolce vitaa on sanottu "katsotuimmaksi ja kehutuimmaksi 1960-luvun eurooppalaiseksi elokuvaksi".[28] Se oli Oscar-ehdokkaana ja sai mustavalkoisten elokuvien puvustus-Oscarin. La dolce vita sai Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla.[29] Entertainment Weeklyssa se on äänestetty kaikkien aikojen 16. parhaaksi elokuvaksi.[30]

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcellon kanssa työskentelevän valokuvaaja Paparazzon henkilöhahmon (Walter Santesso) nimestä juontuu sana paparazzi, jota monessa kielessä käytetään tunkeilevista valokuvaajista.[31] Mitä tulee itse hahmon nimen alkuperään, Fellini-tutkija Peter Bondanella väittää, että vaikka "se on kyllä italialainen sukunimi, sana on luultavasti vääristymä sanasta papataceo, suuri ja hyvin kiusallinen hyttynen. Ennio Flaiano, joka on yksi elokuvan käsikirjoittajista ja Paparazzon luoja, kertoo, että hän otti nimen henkilöhahmosta, joka esiintyy George Gissingin romaanissa."[32] Gissingillä hahmo signor Paparazzo esiintyy hänen matkakirjassaan By the Ionian Sea (1901).[6]

Elokuva on antanut vaikutteita ja siihen on viitattu myöhemmissä elokuvissa, televisio-ohjelmissa ja lauluissa. Sofia Coppolan elokuvassa Lost in Translation (2003) Kellyn haastattelu LIT:lle muistuttaa Sylvian haastattelukohtausta La dolce vitassa. Charlotte ja Bob tapaavat myöhemmin keskellä yötä ja juovat sakia, kun seuraavat kuuluisaa Trevin suihkulähdekohtausta.[6] Coppola on sanonut: "Näin elokuvan televisiossa ollessani Japanissa. Siinä ei ole varsinaisesti juonta, vaan kyse on ympäriinsä kuljeskelusta. Japanilaisessa tekstityksessä ja italialaisessa vuoropuhelussa on jotakin erikoista, se oli hyvin kiehtovaa".[6]

Steve Martinin käsikirjoittaman L.A. Storyn (1991) alussa nakkikioski riippuu helkopterin alla, joka ohittaa talon katolla olevan uima-altaan ja aurinkoa ottavat naiset vilkuttavat sille. Kuvaelma viittaa selvästi La dolce vitaan, jonka alussa Kristus-patsasta kuljetetaan helikopterilla Vatikaaniin. Wolfgang Beckerin ohjaamassa elokuvassa Goodbye Lenin (2003) Leninin patsasta lennätetään Berliinin yllä muistumana Fellinin elokuvasta. Korealaisen elokuvan A Bittersweet Life (2005) nimi viittaa La dolce vitan nimen englanninkieliseen käännökseen The Sweet Life, ja ravintola, jota päähenkilö suojaa roskajoukolta, on nimeltään La dolce vita. Marcos Carnevalen elokuvan Elsa y Fred (2005) kaksi päähenkilöä rakentavat Fontana di Trevin kohtauksen, jossa esiintyivät alun perin Ekberg ja Mastroianni. Simon Peggin elokuvassa How to Lose Friends & Alienate People (2008) Alison (Kirsten Dunst) sanoo, että La dolce vita on hänen lempielokuvansa. Woody Allenin Celebrityssä (1998) on New York -lavaste, joka mukailee uskollisesti La dolce vitaa, samoin kuin henkilöhahmot, joita esittävät Kenneth Branagh (Mastroianni), Goldie Hawn (Anouk Aimée) ja Charlize Theron (Anita Ekberg). Ihailunosoituksena Fellinin elokuvalle Allen kuvasi myös oman elokuvansa mustavalkoiselle filmille.

Komediennet Dawn French ja Jennifer Saunders ovat käyttäneet Fellinin muiden elokuvien ohella La dolce vitaa televisiokomediansa French & Saunders yhdessä jaksossa. Jakson nimi "Franco e Sandro" on olevinaan sen italiankielinen nimi, ja siinä tehdään parodiaa Fellinin elokuvan surrealistisista kohtauksista, esimerkiksi Kristus-patsaan tilalla on laulaja Madonnan patsas. Televisiosarja Sopranosin jaksossa ”Marco Polo” Corrado "Junior" Soprano nukahtaa katsoessaan La dolce vitaa. Kun Bobby Baccalieri tulee huoneeseen, Junior herää ja toteaa helikopterista riippuvasta Kristus-patsaasta: "Näkee ettei se ole aito." Pukeutuessaan treffeille Margen kanssa Simpsoneiden jaksossa ”Some Enchanted Evening” Homer Simpson hyräilee La dolce vitan teemasävelmää.

Steinerin pessimististä puhetta tulevaisuudesta siteerataan englanninkielisenä käännöksenä yhtyeen The Divine Comedy kappaleessa ”The Certainty of Chance” albumilta Fin de Siècle (1998). Puhe alkaa: "Joskus yöllä pimeys ja hiljaisuus pelottavat minua. Rauha pelottaa. Tuntuu kuin se olisi vain kulissia, joka peittää helvetin kasvot." Bob Dylanin "Motorpsycho Nitemare" albumilta Another Side of Bob Dylan (1964) viittaa elokuvan nimeen, samoin Blondien "Pretty Baby" albumilta Parallel Lines (1978).

Kunnianosoituksena Fellinille elokuvan Cinema Paradiso (1988) "ohjaajan leikkaus" sisältää helikopterin, josta riippuu Kristus-patsas kaupungin yllä, ja kohtauksia, joissa Trevin suihkulähdettä on käytetty taustakulissina, kun päähenkilö Totosta tulee kuuluisa elokuvaohjaaja.

Elokuvassa on mukana myöhemmin tunnetuksi tulleita henkilöitä, kuten malli ja laulaja Christa Päffgen, joka käytti nimeä Nico ja esiintyi myöhemmin The Velvet Undergroundin kanssa ennen kuin siirtyi soolouralle. Hän esittää itseään La dolce vitan "hienostojuhlakohtauksessa". Adriano Celentano, josta myöhemmin tuli Italiassa tunnettu laulaja ja näyttelijä, esiintyy kohtauksessa tekoantiikkisessa roomalaisessa yöklubissa, jossa Marcello ensimmäisen kerran lähestyy Sylviaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bondanella, Peter. Federico Fellini: Essays in Criticism. New York: Oxford University Press, 1978
  • Bondanella, Peter. The Cinema of Federico Fellini. Princeton: Princeton University Press. 1992
  • Costantini, Costanzo (toim.). Fellini on Fellini. London: Faber and Faber. 1994
  • Fava, Claudio, and Aldo Vigano. The Films of Federico Fellini. New York: Citadel Press. 1985
  • Fellini, Federico. Fellini on Fellini. London: Eyre Methuen, 1976
  • Fellini, Federico ja Damian Pettigrew. I'm a Born Liar: A Fellini Lexicon. New York: Harry N. Abrams, Inc. 2003 ISBN 0847831353
  • Kezich, Tullio, Federico Fellini: His Life and Work. New York: Faber and Faber, 2006

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
Tarkennus: lähteet-kohtaan viittaavien viitteiden yhdenmukaistus
  1. ↑ Bondanella, s. 143, ja Kezich 2006, s. 203.
  2. ↑ Kalan lajia ei käsikirjoituksessa kerrota, eivätkä kriitikot ja elämäkerturit sitä tunnista. Lavastaja Piero Gherardi sanoi luomustaan ”eräänlaiseksi valtavaksi pedoksi, jonka pinnalla oli kipsiläiskiä kuin teurasjätteitä. Suurentavalla linssillä sain sen näyttämään kuperalta”. Alpert, s. 141. Kezich 2006, s. 204–205. ja Bondanella, s. 144.
  3. ↑ a b Kezich 2006, s. 203.
  4. ↑ Akvedukti näkyy Rooman Terminin rautatieaseman eteläpuolelta tai Parco degli Acquedottista.
  5. ↑ Kezich 2006, s. 209.
  6. ↑ a b c d French , Philip: Italian cinema's sweet success 17.2.2008. The Observer. (englanniksi)
  7. ↑ Fellini sanoo, että muodikas naisten säkkipuku oli hänen alkuperäinen innoistuksen antajansa sen seikan vuoksi, mitä puku voi kätkeä sisäänsä. Pettigrew, s. 57.
  8. ↑ Bondanella, Peter, The Cinema of Federico Fellini, s. 134
  9. ↑ Kezich 2006, s. 198.
  10. ↑ Fellini, s. 67-83.
  11. ↑ Bondanella: The Cinema of Federico Fellini, s. 142.
  12. ↑ Dokumentissa Fellini: I'm a Born Liar esitellään maestron elokuvassa käytettyjä ulkokuvauspaikkoja.
  13. ↑ BBC.co.uk
  14. ↑ Roberta Licurgon tekemä haastattelu Anita Ekbergin kanssa sisältyy vuonna 2004 dvd:llä julkaistuun La dolce vitaan.
  15. ↑ Costantini, s. 47.
  16. ↑ Bondanella: The Cinema of Federico Fellini, s. 143.
  17. ↑ "Fregenen lähellä Marcello johtaa rantatalossa keskustelua siitä, mitä vuonna 1959 pidettiin 'orgioina'." Bondanella, s. 144.
  18. ↑ Bondanella: The Cinema of Federico Fellini, s. 145.
  19. ↑ Richardson, Robert: "Waste Lands: The Breakdown of Order." Bondanella (toim.): Federico Fellini: Essays in Criticism, s. 111.
  20. ↑ Richardson: "Waste Lands: The Breakdown of Order", s. 111.
  21. ↑ Moravian kritiikki L'Espressossa (Rooma), 14.2.1960. siteerattu teoksessa Fava ja Vigano, s. 104
  22. ↑ Pasolinin kirjoitus Filmcritica XI:ssa (Rooma), helmikuu 1960. Launaus teoksessa Fava ja Vigano, s. 104–105.
  23. ↑ Doniol-Valcrozen kirjoitus France observateur (Pariisi), 19.5.1960. Lainattu teoksessa Fava ja Vigano, s. 104.
  24. ↑ Crowther, ”Fellini Film Lives Up to Foreign Hurrahs” The New York Times, 20.4.1961. Lainattu myös teoksessa Fava ja Vigano, s. 105.
  25. ↑ SunTimes.com (Arkistoitu – Internet Archive)
  26. ↑ BFI.org.uk
  27. ↑ The 100 greatest foreign-language films BBC Culture. 30.10.2018. Viitattu 14.11.2018. (englanniksi)
  28. ↑ ”La dolce vita” at the New York Times New York Times. Viitattu 3.2.2007.
  29. ↑ Festival de Cannes: La Dolce Vita festival-cannes.com.
  30. ↑ Entertainment Weekly's 100 Greatest Movies of All Time Filmsite.org.
  31. ↑ Definition of paparazzi at Merriam-Webster merriam-webster.com.
  32. ↑ Bondanella: The Cinema of Federico Fellini, s. 136.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Federico Fellinin ohjaamat elokuvat
1950-luku: Varieteen valot (1950) - Valkoinen sheikki (1952) - Vetelehtijät (1953) - Avioliittotoimisto, jakso L'amore in città (1953) - La strada – Tie (1954) - Huijarit (1955) - Cabirian yöt (1957)
1960-luku: Ihana elämä (1960) - Tohtori Antonion kiusaukset, jakso elokuvassa Boccaccio '70 (1962) – 8 ½ (1963) - Giulietta ja viettelykset (1965) - Toby Dammit, jakso elokuvassa Kolme askelta yöhön (1968) Block-notes di un regista (1969) - Fellinin Satyricon (1969)
1970-luku: Klovnit – onnellisten maailma (1971) - Fellinin Rooma (1972) - Amarcord (1973) - Fellinin Casanova (1976) - Orkesteriharjoitus (1978)
1980-luku: Naisten kaupunki (1980) Fellinin Laiva (1983) - Ginger ja Fred (1986) – Haastattelu (1987)
1990-luku: La voce della luna (1990)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ihana_elämä&oldid=22161316”