Taiwanin oppilaskoti

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 9. helmikuuta 2015 kello 14.53 käyttäjän Ghost fella (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomalainen koulukoti Taiwanissa toimi Taichungin kaupungissa vuosina 1968–1997 amerikkalaiseen Morrison Academy –nimisen koulun yhteydessä. Tästä koulukodista on olemassa yksi akateeminen opinnäyte, joka on erään tässä koulukodissa asuneen oppilaan laatima. Opinnäytteen otsikkoa myöten siinä puhutaan koulukodista[1] eikä oppilaskodista, vaikka suomalaisissa tiedotusvälineissä on käytetty nimitystä oppilaskoti.

Tämän koulukodin suomalaisina työntekijöinä on ollut n. 20 eri henkilöä, pisimpään Seppo ja Marja-Liisa Salko, jotka ainoina mainitaan Tapani Ruokasen vuoden 1978 kirjassa,[2] samoin kuin Mirja Pesosen väitöskirjassa, jonka aiheena on Taiwan Suomen Lähetysseuran lähetyskenttänä.[3]

Tämä koulukoti on vuosina 1999, 2001 ja 2013 ollut runsaasti esillä suomalaisissa tiedotusvälineissä.

Seuraavassa käsitellään tämän koulukodin vaiheita ja elämää lähinnä vuosilta 1968–80, jota ajanjaksoa kuvaa Anne Ijäs vuoden 1987 opinnäytetyössään. Myöhemmiltä vuosilta näin kattavaa esitystä ei liene olemassa.

Tausta

Suomen Lähetysseura aloitti lähetystyön Taiwanissa vuonna 1956.[4] Ensimmäinen lapsiperhe lähetettiin tälle työkentälle vuonna 1959. Kouluikään ensimmäinen lapsi tuli vuonna 1963, ja hänet sijoitettiin Taichungin kaupungissa toimineeseen amerikkalaiseen Morrison Academy –nimiseen kouluun, joka oli perustettu vuonna 1952. Vuoteen 1965 tultaessa SLS:n työntekijöiden lapsia oli tässä koulussa jo neljä, ja he asuivat koulun oppilasasuntolassa.[5]

Koulukodin perustamiseen johtanut keskustelu

Vuodesta 1965 lähtien suomalaisten lähetystyöntekijöiden kouluoloja ryhdyttiin lähetyskentällä pohtimaan vakavasti. Vaihtoehtoja olivat oma suomalainen koulu tai koulun käyminen Morrisonissa siten, että suomalaisille lapsille rakennettaisiin oma koulukoti.

Ijäksen mukaan tämän pohdiskelun aikana esitettiin seuraavat näkökohdat:[6]

Argumentit oman koulun puolesta

Oman koulun perustamista puoltavina nähtiin seuraavat seikat:

  • oma koulu voidaan perustaa sinne, missä lasten vanhemmat tekevät työtä. Tällöin lapsilla on mahdollisuus tutustua vanhempiensa työhön
  • kuljetus- ja lukukausimaksut jäävät pois
  • opetus tapahtuu lasten äidinkielellä
  • oppiaineet ovat samat kuin Suomessa
  • suomalaisuus yleensä on paremmin esillä

Argumentit omaa koulua vastaan

Vastaan puhuivat seuraavat näkökohdat:

  • koulun pienuudesta johtuen opetuksen taso on heikko
  • englannin kieli jää oppimatta
  • lukiota ei voida järjestää
  • kilpailu puuttuu
  • kaikki vanhemmat eivät halua lapsiaan tällaiseen kouluun

Argumentit Morrison Academyn puolesta

Lasten sijoittamisessa Morrisoniin nähtiin positiivisina seuraavat seikat:

  • Oppilaat oppivat englannin kielen ja
  • saavat eräänlaisen ”maailmankansalaisuuden”.
  • Morrisonin opetus on korkeatasoista.
  • Toveripiiri on laajempi.
  • Morrison painottaa opetuksessaan uskonnollisia asioita.
  • Morrisonista on jatko-opiskelumahdollisuus Helsingin Yliopistossa.

Argumentit Morrison Academyä vastaan

Negatiivisina seikkoina tässä ratkaisussa nähtiin seuraavat näkökohdat:

  • Oppilaat amerikkalaistuvat.
  • Oppilailta jää suomen kieli oppimatta.
  • Morrisonin lukukausimaksut ovat kalliit.
  • Koulumatkat vievät aikaa ja rahaa.
  • Oma koulukoti ei korvaa kotia.

Koulu- ja koulukotikysymyksen ratkaisu

Lähetyskentän hallintokunta tuli siihen tulokseen, että oman suomalaisen koulun perustaminen Taiwanille olisi liian suurisuuntainen hanke. Oltiin myös sitä mieltä, että nelivuotisen kansakoulun jälkeen perheiden olisi palattava Suomeen lasten jatkokoulutusta varten. Myös norjalaisten huonot kokemukset omasta koulustaan Taiwanilla otettiin huomioon. Lisäksi oltiin sitä mieltä, että Morrison oli ”tunnetusti Aasian paras koulu”. Kun Morrisonin kristillinen arvopohja osui yksiin suomalaisten lähetystyöntekijöiden arvojen kanssa ja otettiin huomioon se, että tässä koulussa suomalaislapset oppivat myös ”yleismaailmallisesti hyödyllisen englannin kielen”, päädyttiin siihen ratkaisuun, että lapset kävisivät koulua Morrisonissa ja asuisivat suomalaisessa koulukodissa. Tosin vielä 1970 Lähetysseura oli Suomessa oman koulun kannalla.[7]

Koulukodin tilat

Ensimmäiset tilat

Oma koulukotitoiminta aloitti vuokratiloissa syksyllä 1968 Ursula Zidbeckin toimiessa koulukodin hoitajana. Tilat olivat pienet, mutta jokaiselle oppilaalle, joita oli kuusi, oli oma huone, ja koulukin oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Niinpä lounaalle tultiin koulusta koulukodin puolelle.[8]

Toinen koulukoti

Syksyllä 1970 koulukodin hoitajaksi tuli kansakoulunopettaja ja yo-merkonomi Pirjo Lahti. Hänen aikanaan Morrison joutui 1970-luvun alussa siirtämään kampuksensa uuden asemakaavan vuoksi silloisen kaupungin ulkopuolelle, ja koulukotikin joutui siirtymään uusiin vuokratiloihin, joista oli koululle n. 5 kilometrin matka.

Niinpä vuonna 1971 hallintokunta anoi Lähetysseuralta määrärahaa oman tontin ostamista varten. Kentällä päädyttiin koulun ehdotuksen mukaisesti siihen, että suomalaiset rakentaisivat oman koulukodin omalle tontilleen koulun kampuksen alueelle. Tämän ratkaisun eräänä etuna oli se, että kampus oli vartioitu koulun toimesta, mikä oli suuri etu maassa, jossa varkaudet olivat erittäin yleisiä.[9]

Koulukodin toimiessa vielä vuokratiloissa sen hoitajiksi saapui opettajapariskunta Seppo ja Marja-Liisa Salko. Kentältä oli nimenomaan toivottu tähän tehtävään tällaista pariskuntaa. Salkot saapuivat Taiwaniin syksyllä 1971 ja heidän oli suunniteltu heti alkavan koulukodissa. Heille kuitenkin oli juuri syntynyt vauva, ja tämän vuoksi he aluksi kävivät noin vuoden ajan kielikoulua. Pirjo Lahti jatkoi sillä aikaa edelleen koulukodin hoitajana. Salkot puolestaan aloittivat työnsä syksyllä 1972, ja Lahti siirtyi näin ollen muihin tehtäviin Taiwanissa.[10]

Omat pysyvät tilat

Lähetyskentän hallintokunta osti Morrisonilta koulukotia varten kolmionmuotoisen tontin, joka oli kampuksen laidalla opettajakunnalle varatun alueen kyljessä. Koulukodin suunnittelussa käännyttiin mm. Swakopmundin suomalaisen koulun johtajan puoleen. Kirjeitse saatiinkin muutamia suosituksia opettaja Juhani Olanterältä Namibiasta.

Rakennuksen suunnittelussa oli erinäisiä käänteitä. Aluksi oli suunniteltu talo, joka ei sitten mahtunutkaan kyseiselle tontille. Rakennuksen pohjapiirros aiheutti muutenkin erimielisyyksiä lähettikunnassa. Esimerkiksi ulko-ovien suuri määrä, ainakin viisi ovea varsinaisiin tiloihin, aiheutti arvostelua suunnitteluvaiheessa. Lopulta viimeisen sanan talon suunnittelussa sanoi Seppo Salko. Taloon tuli mm. suomalainen sauna, erilliset pesuhuoneet tytöille ja pojille, sekä näiden tilojen viereen lapsille leikkihuone. Kesällä 1976 poikien pesuhuone muutettiin pianohuoneeksi, joka oli äänieristetty ja johon oli pääsy leikkihuoneesta käsin. Pianohuoneessa oli jostain syystä sänky, ja huoneen oven sai lukkoon vain sisäpuolelta. Talon pohjapiirustuksen on julkaissut Suomen Kuvalehti vuonna 2001.[11][12][13]

Talon rakennustyöt olivat monimutkaiset. Asemakaavoitukseen oli tulossa muutos heinäkuussa 1973, ja vain tuohon mennessä vesikattoon edenneet rakennukset sai rakentaa valmiiksi. SLS:n päätös rakentamisesta tehtiin vasta 25.4.1973, ja rakentaminen aloitettiin 7.5.1973.

Viralliset koukerot olivat monimutkaiset, ja lisäksi Salko puhui mandariinikiinaa, kun taas rakennustyöläiset puhuivat taiwanin murretta. Asemakaavoituksen vuoksi jouduttiin anomaan poikkeuslupaa, ja lopulta vielä urakoitsija ajautui pelivelkoihin ja jätti urakan kesken. Talo saatiin kuitenkin rakennettua niin, että 15.12.1973 siihen voitiin muuttaa.

Vuonna 1978 tilat kävivät pieniksi, ja niinpä pihapiirissä olleeseen varastorakennukseen rakennettiin kesällä kaksi lisähuonetta, joissa asui lähinnä lukiolaisia, pojat ja tytöt vuorovuosina.[14]

Koulukodin työntekijät

Vuodet 1968–85

Taichungin suomalaisen koulukodin vakituiset työntekijät

Työntekijät
Vuodet Nimi Viitteet
1968–70 Ursula Zidbeck [15]
1972–75 Seppo ja Marja-Liisa Salko [16][17][18][19]
1976–80 [20][21][22][23][24]
1981–84 [25][26][27][28]
1984–85 Seppo ja Marja-Liisa Salko Leena-Riitta Karvinen [19][29]

Tilapäiset työntekijät

Työntekijät
Vuodet Nimi Viitteet
1970–72 Pirjo Lahti [30][31]
1975–76 Simo ja Tarja Lipasti [32][33]
1980–81 Pirkka ja Liisa Mikkola [34]

Vuodet 1985–97, työntekijät päätoimisia

Työntekijät
Vuodet Nimi Viitteet
1985–86 Leena-Riitta Karvinen [35]
1986–87 Markku ja Helka Silventoinen [36][37]
1987–88 Seppo ja Marja-Liisa Salko [19][37]
1988–91 Seppo ja Marja-Liisa Salko Vuokko Krannila [38][39][40]
1991–92 Pirkko Kilpi [41]
1992–93 Juhani ja Pirjo Malkamäki [42]
1993–96 Heikki ja Heleena Hilvo [43][44][45]
1996–97 Jukka ja Paula Pakarinen [46]

Koulukodin ilmapiiri ja päiväjärjestys 1973–1980

Vuonna 1973 käyttöön otetussa koulukodissa vallitsi Ijäksen mukaan ilmapiiri, joka vastasi normaalia kotia. ”Koulukodin hoitajien makuuhuoneesta oli suora yhteys [so. ovi] yhteiseen olohuoneeseen.” Myöhemmin, vuoteen 1982 tullessa, tämä ovi oli poistettu käytöstä. Muutoin kodinomaisuus ilmeni kodin tekstiileissä, kukissa sekä siinä yksityiskohdassa, ettei tässä koulukodissa ollut minkäänlaisia kirjoitettuja sääntöjä.[47]

Eräs tärkeimmistä tehtävistä Salkojen aikana oli suomalaisuuden ylläpitäminen. Tässä auttoi mm. se, että koulukotilaisilla oli ”oma, yhteinen ’mummi’ ”, nimittäin Marja-Liisa Salkon äiti Marjatta Raulamo, joka vieraili koulukodissa kaksi kertaa, ensin kolme kuukautta keväällä 1974 ja sitten koko lukuvuoden 1976–1977.[48]

Oppilaiden lukumäärä vaihteli vuoden 1969 syksyn neljästä oppilaasta vuoden 1978 syksyn 22 oppilaaseen. Ikähaitari oli 5–19 vuotta.[49]

Koulukodissa oli yleensä myös kaksi kiinalaista apulaista. Toisen tehtävä oli siivous, toisen ruuanlaitto.[50]

Ijäksen siteeraamana on olemassa Marjatta Raulamon muistiinmerkitsemä koulukodin ”työjärjestys” vuodelta 1976, joka oli seuraavanlainen:[51]

  • 6.30 Marja-Liisa-täti ja toinen apulaisista keittiöön aamupalaa valmistamaan.
  • 7.00 Aamuherätys Seppo-sedän panemalla kaunista hengellistä musiikkia joko äänilevyltä tai kasettinauhalta kuulumaan.
  • 7.25 Aamuvirsi ja Seppo-sedän pitämä aamuhartaus, ruokarukous ja ruokailu erittäin hyvällä ruokahalulla. Vielä käsien pesu ja ”jöröjukkien” tukan nopea harjaus, kengät jalkaan ja reipas kipitys kouluun.
  • Apulaisilla keittiötyöt, sillä toinenkin heistä tulee kello kahdeksan. Marja-Liisa-tädillä ja mummilla vuoteiden sijainti ja koko suurkodin kuntoon järjestely, pyykin pesu ja muita kotitöitä. Silloin, kun ei tädin ja sedän ole pakko mennä kaupunki-asioille, rupeaa Seppo joko kirjallisiin tai remonttitöihin.
  • 11.30 Koululaiset tulevat apulaisen valmistamalle kiinalaiselle lounaalle. Ruokailun jälkeen menevät apulaiset siestalleen.
  • 14.00 Kiehautetaan päiväkahvit.
  • 15.00 Lapset palaavat reippaina koulustaan. Välipalan syötyään ja juotuaan kukin keksii ajankulua, kotitehtävät, soittoharjoitukset, askartelu tai leikki.
  • 17.30 Suomalainen päivällinen, jonka jälkeen lapset jälleen omiin touhuihinsa.
  • Apulaiset vapautuvat klo 18.
  • 19.00 Onkin jo aivan pimeää, joten lapset kokoontuvat mielellään olohuoneeseen, josta vuoro-iltoina aloittavat tytöt ja vuoro-iltoina pojat iltasuihkuun menon. Suihkun jälkeen kuunnellaan Seppo-sedän iltalukua. Seuraa iltavirsi sekä -rukous. Iltapalan voi syödä ennen yhteistä iltahetkeä tai sen jälkeen.
  • 21.00 Hiljaisuus.

Koulukodissa annettu opetus

Opetus Ursula Zidbeckin aikana

Zidbeckin aikana opetustoiminta vaikuttaa olleen vaatimatonta. Suomen historian, maantiedon ja äidinkielen opetusta annettiin tunti neljänä päivänä viikossa. Joka ilta luettiin ääneen suomenkielisiä satuja ja nuortenkirjoja, sekä pidettiin yhteinen iltahartaus ennen pienimpien nukkumaanmenoa.[52]

Lisäksi oli seuraavanalaista viikko-ohjelmaa:[53]

  • tiistaisin: laulutuokio, laulettiin suomalaisia lasten- ja kansalauluja
  • keskiviikkoisin: samassa kaupungissa asuvien kiinankieltä opiskelevien suomalaisten lähettien järjestämää ilta-ohjelmaa
  • torstaisin: ”hupi-ilta, joka sisälsi leikkiä, lauluja ja kilpailuja”

Vanhemmat oppilaat tutustuivat Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, pienemmille oli askartelua, satuja, laulua ja lukemista. Toimintaa haittasi kirjojen puute, sillä käytettävissä olivat vain kuolukodin hoitajan omat kirjat kansa- ja oppikoulun ajalta.[54]

Opetus Pirjo Lahden aikana

Pirjo Lahden aikana annettu opetus lienee ollut yhtä vaatimatonta kuin edeltäjänsäkin aikana, joskaan siitä ei ole säilynyt arkistoituja tietoja. Suomen historian oppitunteja yritettiin, mutta vanhemmat oppilaat eivät olleet kiinnostuneita tästä aiheesta. Nuoremmille lapsille luettiin satuja. Liputuspäivät huomioitiin.[55]

Opetus Salkojen aikana vuoteen 1980

Salkojen aikana saatiin käyttöön suomalaisia peruskoulun oppikirjoja. Aluksi suomalainen opetus tapahtui lauantaisin, silloin kun ei ollut ns. kotiviikonloppua eli ei matkustettu kotiin, mutta vuodesta 1978 alkaen oli Morrisonin koulun kanssa päädytty sellaiseen järjestelyyn, että ala-asteen (elementary school) ja keskikoulun (middle school) oppilaiden suomenkielinen opetus pidettiin koulupäivien aikana. Ala-asteen opetusta antoi Marja-Liisa Salko ja keskikoulun opetusta antoi Seppo Salko. Keskikoulussa opetus annettiin valinnaisaineiden tunteina, joskaan suomalaislapsilla ei tässä seikassa ollut mitään valinnanvaraa.[56]

Suomen historian opetus

Morrisonin lukioluokilla oli kaksi pakollista yhteiskunnallista ainetta, ”US History” ja ”Government and Life”. Vuonna 1979 Morrisonin kanssa päädyttiin sellaiseen järjestelyyn, että suomalaisille vain toinen näistä oli pakollista, ja toisen tilalla opiskeltiin Suomen historian kurssi 160 tunnin mittaisena. Kurssi suoritettiin Hämeenlinnan kaupungin Kaurialan lukioon.[57]

Ruotsin kielen opetus

Ruotsin kielen aloitettiin jo Simo ja Tarja Lipastin ollessa tilapäisesti koulukodin hoitajina lukuvuoden 1975–1976. Oppimateriaalit tilattiin Suomesta. Syksystä 1978 lähtien Suomenruotsalaisen Vapaakirkon lähetti Gunilla Ståhl antoi ruotsin kielen opetusta. Oppikirjat saatiin Suomesta.[58] Kun Ijäksen tarkastelema jakso päättyy vuoteen 1980, on mahdotonta sanoa, jatkuiko tämä opetus myöhemmin.

Muut aineet

Muita aineita olivat maantieto ja ympäristöoppi sekä kansalaistaito. Oppikirjoina olivat mm. Lappalainen, Perusmaantieto ja Lappalainen ym., Kansalaistaito ja ympäristöoppi 3–4.[59]

Suomen valtion tuki

Vuonna 1973 Suomen lähetysneuvosto, johon myös Suomen Lähetysseura kuuluu, teki Suomen Opetusministeriölle aloitteen siitä, että Suomen valtio tukisi taloudellisesti lähetystyössä olevien suomalaisten oppivelvollisuusikäisten lasten koulutusta. Vuoden 1974 aikana Opetusministeriö ilmoittikin varanneensa tähän tarkoitukseen harkinnanvaraista tukea, ja vuonna 1977 ministeriö ulkosuomalaisten lasten koulunkäynnin tukemista koskevat ohjeet. Suomen Lähetysseura lähetti ensimmäisen toiminta-avustushakemuksensa vuonna 1976, jonka tuloksena se sai lukuvuodelle 1976–1977 80 000 mk avustusta koulutuksen järjestämiseen ulkosuomalaisille lapsille Namibiassa, Etiopiassa ja Taiwanissa. Tämän jälkeen toiminta-avustusta anottiin vuosittain.

Avustusta annettiin täydentävään opetukseen suomen tai ruotsin kielessä sekä opettajien tuntipalkkoihin, oppimateriaaleihin, oppimateriaalien kuljetuskustannuksiin sekä muihin kustannuksiin.[60]

Jatko-opintomahdollisuudet

Koulukodin asukkaiden jatko-opiskelumahdollisuuksia Suomessa selvitettiin vuoden 1979 syksyllä. Helsingin yliopisto totesi, että Morrisonin myöntämän high school diploman perusteella se ei myöntäisi opiskeluoikeutta, vaan Morrisonin käyneiden oppilaiden oli tultava ensiksi hyväksytyksi johonkin sellaiseen ulkomaiseen yliopistoon tai korkeakouluun, jossa oli mahdollista suorittaa tohtorin tutkinto. Tällöin oppilas voisi pyrkiä Helsingin yliopistoon ulkomaalaiskiintiöstä. Muiden suomalaisten korkeakoulujen kohdalla tilanne oli se, että joka korkeakoululla oli omat sääntönsä tässä asiassa. Vuoteen 1987 mennessä valmistuneista 17 oppilaasta kuusi opiskeli tuolloin jossain suomalaisessa korkeakoulussa, neljä opiskeli tai oli valmistunut opistotason laitoksesta Suomessa, ja kaksi opiskeli Yhdysvalloissa. Kaksi entistä oppilasta oli lähtenyt itse Taiwaniin lähetystyöhön.[61]

Harrastustoiminta

Musiikkiharrastukset

Morrison Academyn musiikinopettajat kykenivät opettamaan lähes jokaisen soittimen soittoa. Koulukodin asukkaista monet harrastivatkin musiikki-instrumenttien soittamista. Monet soittivat sekä pianoa että jotain muuta soitinta. Vuonna 1978 pianoa soitti 14 koulukotilaista, ja parhaimmillaan koulukodilla oli kolme pianoa harjoittelua varten.

Muista soittimista mainittakoon viulu, sello, huilu, klarinetti, oboe, trumpetti, saksofoni ja baritonitorvi. Silloin, kun soittajia oli useampia, toimi koulukodissa oma orkesteri, jota johti Marja-Liisa Salko. Se esiintyi lähinnä koulukodin joulu- ja kevätjuhlissa sekä joissakin Morrisonin tilaisuuksissa.

Morrisonilla oli useampia orkestereita ja puhallinsoittokuntia, joissa koulukotilaiset soittivat, sekä myös kuoroja, joissa monet lauloivat.[62]

Urheilu

Morrisonilla oli keskikoulusta lähtien mahdollista harrastaa urheilua. Lajeja olivat mm. jalkapallo, koripallo ja yleisurheilu. Harjoitukset olivat koulupäivän jälkeen, ja kilpailuja ja otteluita järjestettiin kiinalaisten koulujen ja toisten amerikkalaisten koulujen joukkueita vastaan.[63]

Muut harrastukset

Patikointiretket vuoristossa näyttävät olleen toistuva harrastus. Yleistä lienee ollut myös valokuvauksen harrastaminen, sillä koulukotiin saatiin oma valokuvalaboratorio vuonna 1979. Koulu tarjosi myös tilaisuuden hyödyntää tätä taitoa, sillä se julkaisi sekä lehteä että vuosikirjaa.

Tytöillä oli sekä näytelmäkerho että raamattukerho. Pojilla taas oli pingis-mestaruuskisoja. Nuoremmilla tytöillä oli partioharrastus ja pienillä pojilla intiaanikerho ja isä-poika –kerho.

Vuonna 1978 mentiin myös joukolla Taipeihin kannustamaan suomalaista naisjalkapallojoukkuetta, joka pelasi siellä 13 maan turnauksessa.[64]

Koti-illat

Ainakin lukuvuonna 1978–79 vietettiin lauantaisin saunan jälkeen yhteistä ns. ”koti-iltaa”. Lapset oli jaettu ryhmiin, jotka kukin vuorollaan olivat vastuussa koti-iltojen ohjelmasta.[65]

Juhlat ja muut tilaisuudet

Lukuvuoden aikana järjestetyt juhlat

Koulukodin varsinaiseen toimintaan liittyi muutamia juhlia, lähinnä joulu- ja kevätjuhlat. Jälkimmäinen ajoittui Morrisonin lukuvuoden päättymisen kanssa samanaikaiseksi.

Ijäksen esimerkkivuotenaan käyttämänä vuotena 1979 koulukodissa järjestettiin Suomi-ilta Morrisonin suomalaisten oppilaiden kansa- ja keskikoulun opettajille. Myös naapureina olleille norjalaisten asuntolahenkilökunnalle järjestettiin kutsuilta lokakuussa. Näiden kahden koulukodin välillä vallitsi Ijäksen mukaan yhteistyö- ja avunantosuhde.

Suomen itsenäisyyspäivää vietettiin aina Suomen lipuin ja sinivalkoisin kynttilöin.[66]

Kouluvuoden ulkopuoliset tapahtumat

Joulun aikaan koulukodissa järjestettiin ”Tapanin laulajaiset” Taichungin kaupungissa asuneille suomalaisille, jolla korostettiin suomalaisten keskeistä ”sukulaisuutta”. Samoin kesäkuussa vietettiin suomalaisten kesken juhannusaattoa.

Heinäkuussa Taichungissa järjestettiin Taiwanin lähetystyöntekijöiden kansainvälinen kesäkonferenssi, ja koulukoti toimi tuolloin suomalaisten majoituspaikkana.[67]

Koulukoti vuoden 1980 jälkeen

Vuoden 1980 jälkeen koulukodissa oli murrosvaihe, ja tärkein tekijä siinä oli se, että pienimmät lapset olivat ryhtyneet vuoteen 1987 mennessä käymään kotoa käsin Morrisonin haarakouluja, eivätkä näin ollen enää asuneet koulukodissa.

Myös koulukodin hoitajista oli tullut uusi säädös. Siinä heidän työnsä koulukodilla oli rajattu kahteen työkauteen.[68] Käytännössä tätä sääntöä rikottiin milteipä heti sen astuttua voimaan, sillä vuonna 1987 koulukodille lähetettiin Seppo ja Marja-Liisa Salko jo neljännelle työkaudelle.[37][38]

Koulukodin toiminnan tukijat

Tapani Ruokanen kertoo v. 1978 ilmestyneessä kirjassaan Tehtävä Aasiassa, että koulukodin toimintaa tukivat tuossa vaiheessa Virolahden ja Mäntän seurakunnat sekä Salkojen työtä lisäksi Ristijärven seurakunta ja Tampereen Kalevan seurakunta sekä myös Opettajien lähetysliitto.[69]

Lähteet

  • Ijäs, Anne: Taiwanissa olevan Suomen Lähetysseuran koulukodin kehitys vuosina 1968–1980. Helsingin yliopiston kasvatustieteiden osaston syventävien opintojen tutkielma. , Huhtikuu 1987.
  • Pesonen, Mirja: Taiwan Suomen Lähetysseuran työalueena 1956–1986. Akateeminen väitöskirja, Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Pieksämäki: Kirjaneliö, 1990. ISBN 951-600-806-2.
  • Ruokanen, Tapani: Tehtävä Aasiassa: raportti Kaukoidästä, s. 286. Helsinki: Kirjaneliö. Suomen Lähetysseuran julkaisu, 1978. ISBN 951-600-435-0.
  • Suomen Lähetysseuran vuosikirjat 1969–1998.

Viitteet

  1. ↑ Ijäs 1987.
  2. ↑ Ruokanen 1978: 286.
  3. ↑ Pesonen 1990: 130.
  4. ↑ Pesonen 1990: 36–37.
  5. ↑ Ijäs 1987, s. 9, 17.
  6. ↑ Ijäs 1987, s. 19–20, 17.
  7. ↑ Ijäs 1987, s. 20–22.
  8. ↑ Ijäs 1987, s. 29, 36.
  9. ↑ Ijäs 1987, s. 24–28.
  10. ↑ Ijäs 1987, s. 36–38.
  11. ↑ Ijäs 1987, s. 22–23, 31–34.
  12. ↑ Tapani Ruokanen, Hannu Pesonen: ”Talo, jossa asui pelko”. Suomen Kuvalehti, 8.6.2001, nro 23/2001, s. Kansi, 15–21. Yhtyneet Kuvalehdet. ISSN 0039-5552.
  13. ↑ Koulukodin pohjapiirros
  14. ↑ Ijäs 1987, s. 32–34.
  15. ↑ Ijäs 1987, s. 36.
  16. ↑ Ijäs 1987, s. 37–38.
  17. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1974, s. 88. Joensuu, 1974.
  18. ↑ Me kaukana ja lähellä. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1975, s. 150. Toim. Tauno Väinölä. Joensuu, 1975.
  19. ↑ a b c Mikko Ollilainen: Aitomiehet ja katulapset (pdf) Aitomiehet, Herran kukkaro. Aitomiehet — Kristillinen miestenpiiri.
  20. ↑ Ijäs 1987, s. 37–38.
  21. ↑ Tulevaisuuden Aasia. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1977, s. 148. Toim. Tauno Väinölä. 1977. ISBN 951-624-163-8.
  22. ↑ Oikeus evankeliumiin. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1978, s. 148. Toim. Jouko Räty. Helsinki 1978. ISBN 951-624-167-0.
  23. ↑ Kastamalla ja opettamalla. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1979, s. 155. Toim. Jouko Räty. Helsinki 1979. ISBN 951-624-168-9.
  24. ↑ Jumalan koulussa. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1980, s. 134. Toim. Kyllikki Valtonen. Helsinki 1980. ISBN 951-624-172-7.
  25. ↑ Jumalan käytössä. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1982, s. 106. Toim. Mirja Poutanen. Helsinki 1982. ISBN 951-624-174-3.
  26. ↑ Kaikkeen maailmaan. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1983, s. 113. Toim. Mirja Poutanen. Helsinki 1983. ISSN 0781-6162.
  27. ↑ Kristus lähettää. Suomen Lähetysseura 125 vuotta 1859–1984, s. 126. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1984. Toim. Mirja Poutanen. Helsinki 1984. ISBN 951-624-177-8.
  28. ↑ Kristus auttaa. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1985, s. 137. Toim. Leena Suominen. Helsinki 1985. ISSN 0781-6162.
  29. ↑ Kristus auttaa. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1985, s. 137. Toim. Leena Suominen. Helsinki 1985. ISSN 0781-6162.
  30. ↑ Ijäs 1987, s. 36–37.
  31. ↑ Vain yksi nimi — Jeesus. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1973, s. 144. Helsinki, 1973.
  32. ↑ Ijäs 1987, s. 39.
  33. ↑ Vastauksemme: lähetys. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1976, s. 149. Toim. Tauno Väinölä. Vaasa, 1976.
  34. ↑ Hyvä sanoma kaikille. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1981, s.146. Toim. Jouko Marttinen. Helsinki 1981. ISBN 951-624-173-5.
  35. ↑ Vetten yli. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1986, s. 152. Toim. Leena Suominen. Helsinki 1986. ISSN 0781-6162.
  36. ↑ Sytytä liekkisi. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1987, s. 146. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1987. ISSN 0781-6162.
  37. ↑ a b c Tule katso mene kerro. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1988, s. 151. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1988. ISSN 0781-6162.
  38. ↑ a b Ilo tulee kaupunkiin. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1989. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1989. ISSN 0781-6162.
  39. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1990, s. 137. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1990. ISSN 0781-6162.
  40. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1991, s. 163. Toim. Tuulikki Vilhunen. Jyväskylä 1991. ISSN 0781-6162.
  41. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1992, s. 228. Toim. Tuulikki Vilhunen. Pieksämäki 1993. ISSN 0781-6162.
  42. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1993, s. 180. Toim. Tuulikki Vilhunen. Pieksämäki 1993. ISSN 0781-6162.
  43. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1994, s. 186. Toim. Tuulikki Vilhunen. 1994. ISSN 0781-6162.
  44. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1995, s. 190. Toim. Jouko Marttinen. 1995. ISSN 0781-6162.
  45. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1996, s. 195. Toim. Jouko Marttinen. 1996. ISSN 0781-6162.
  46. ↑ Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1997, s. 196. Toim. Jouko Marttinen. 1997. ISSN 0781-6162.
  47. ↑ Ijäs 1987, s. 32–33, 35, 37–39.
  48. ↑ Ijäs 1987, s. 39.
  49. ↑ Ijäs 1987, s. 41.
  50. ↑ Ijäs 1987, s. 44.
  51. ↑ Ijäs 1987, s. 61–62.
  52. ↑ Ijäs 1987, s. 46–47.
  53. ↑ Ijäs 1987, s. 46–47.
  54. ↑ Ijäs 1987, s. 47.
  55. ↑ Ijäs 1987, s. 48.
  56. ↑ Ijäs 1987, s. 49–50.
  57. ↑ Ijäs 1987, s. 51.
  58. ↑ Ijäs 1987, s. 52.
  59. ↑ Ijäs 1987, s. 52.
  60. ↑ Ijäs 1987, s. 53–55.
  61. ↑ Ijäs 1987, s. 56–59.
  62. ↑ Ijäs 1987, s. 63–64.
  63. ↑ Ijäs 1987, s. 64.
  64. ↑ Ijäs 1987, s. 64–65.
  65. ↑ Ijäs 1987, s. 65.
  66. ↑ Ijäs 1987, s. 66–68.
  67. ↑ Ijäs 1987, s. 67–68.
  68. ↑ Ijäs 1987, s. 73–74.
  69. ↑ Tapani Ruokanen: Tehtävä Aasiassa: raportti Kaukoidästä, s. 286. Helsinki: Kirjaneliö. Suomen Lähetysseuran julkaisu, 1978. ISBN 951-600-435-0.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Taiwanin_oppilaskoti&oldid=14662623”