Tämä on hyvä artikkeli.

Regia Marina

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Regia Marina
Toiminnassa 1861–1946
Valtio Italian kuningaskunta
Puolustushaarat merivoimat
Sodat ja taistelut
Komentajat
Tunnettuja komentajia Luigi Amedeo
Paolo Thaon di Revel
Inigo Campioni
Arturo Riccardi

Regia Marina (Italian kuninkaallinen laivasto) perustettiin Italian yhdistyttyä Italian kuningaskunnaksi 1861[1]. Laivasto muodostui perustettaessa lähinnä Sardinian ja Napolin kuningaskuntien laivastoista. Hajanaista laivastoa ja koulutusta alettiin kehittää, ja omien telakoiden puuttuessa luotiin ohjelma alusten tilaamiseksi ulkomailta. Lissan taistelun tappion paljastamien puutteiden korjaamiseksi hankittiin uutta kalustoa. Laivasto osallistui Italian ja Turkin sotaan 1911–1912 ja ensimmäiseen maailmansotaan, jossa se menetti runsaasti kalustoa. Mare Nostrum -hankkeen toteuttamiseksi Benito Mussolini rakensi toisen maailmansodan edellä laivastosta yhden maailman mahtavimmista. Italian muututtua tasavallaksi 1946 laivaston nimeksi tuli Marina Militare Italiana (suom. Italian sotalaivasto)[2].

Perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Regia Marinan aluksista 1861
Regia Marinan perustamisaikaan käytettiin sen vaakunana Savoijin vaakuna.

Regia Marina perustettiin 17. maaliskuuta 1861 samanaikaisesti Italian kuningaskunnan perustamisen kanssa. Samoin kuin kuningaskunta muodostui Italian niemimaan valtioiden liitosta, muodostettiin myös Regia Marina liittämällä yhteen Italian niemimaan valtioiden laivastot. Pääosan muodostivat Sardinian ja Napolin kuningaskuntien laivastot, joiden lisäksi tuli yksi sluuppi ja neljä tykkivenettä Toscanan suurherttuakunnasta ja kaksi hinaajaa paavin laivastosta. Laivastoon kuului perustettaessa 90 alusta, jotka olivat sekä purjelaivoja että höyrykonein varustettuja. Vasta perustetulla laivastolla oli lisäksi runsaasti kokeneita merimiehiä.[3]

Regia Marinan heikkoutena oli epäyhtenäisyys niin kalustossa, standardeissa sekä toimintatavoissa ja aikaisempien ristiriitojen aiheuttama painolasti erityisesti upseerien välillä. Tätä upseerien välistä kuilua pitivät aluksi yllä vielä erilliset päällystökoulut Genovassa ja Napolissa, ja upseerien yhtenäistäminen alkoi vasta perustettaessa Laivastoakatemiaa Livornoon 1881. Kaluston yhtenäistämistä edisti laivastojen kiivas kehittymistahti kaikkialla maailmassa, mikä pakotti myös Regia Marinan uudistamaan kalustoaan ja kehittämään taktiikkaa uudelle kalustolle. Italialle ei kuitenkaan ollut telakoita, joissa uusia aluksia olisi voitu rakentaa, mutta laivastoministeri, vara-amiraali Carlo di Persano (3. maaliskuuta – 8. joulukuuta 1862) loi edistyksellisen laivasto-ohjelman sotalaivojen ostamiseksi ranskalaisilta ja brittiläisiltä telakoilta.[3]

Uuden laivaston tulikoe oli Lissan taistelu 20. heinäkuuta 1866 Italian kolmannessa itsenäisyyssodassa (samanaikainen kuin Seitsemän viikon sota). Taistelu käytiin Itävallan keisarikunnan laivaston ja Regia Marinan välillä lähellä Visin saarta Adrianmerellä. Taistelu on yksi harvoista 1800-luvulla käydyistä laivastotaisteluista. Regia Marinaa komensi amiraali Persano komennossaan 12 rautakylkistä taistelulaivaa ja 17 puurunkoista alusta. Aluksista ainoastaan yksi (Affondatore) oli uusinta teknologiaa edustava ympäriampuvalla tykkitornilla varustettu alus. Vaikka amiraali Wilhelm von Tegetthoffin johtamilla itävaltalaisilla oli selkeä alivoima, he voittivat paremman taktisen osaamisen ansiosta. Regia Marina menetti taistelussa kaksi panssaroitua alusta (Palestro ja Re d'Italia) sekä 640 miestä.[3]

Seuraavina vuosina Regia Marinaa kehitettiin voimakkaasti ottamalla oppia Lissan taistelusta:

  • 1880-1882 otettiin palvelukseen Duilio-luokan taistelulaivat Caio Duilio ja Enrico Dandolo, jotka olivat aikanaan maailman parhaita.[4]
  • 1868 korvetti Magenta kiersi maapallon[5]
  • 1897 Guglielmo Marconin kokeiluja radioyhteyksillä[6]
  • 1909 ensimmäinen kokeilu lentokoneiden käytöstä laivastossa[7]

Italian ja Turkin sota 1911–1912

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Italian ja Turkin sota

Italian julistettua 29. syyskuuta 1911 Turkille sodan sai Regia Marina tehtäväkseen kuljettaa Libyaan 30 000 sotilasta 55 kuljetusaluksella. Laivaston alukset osallistuivat Syyrian rannikolla Prevesan ja Santa Mauran taisteluihin sekä taisteluihin Dodekaneeseilla, Punaisellamerellä, ja ne tulittivat Tripolia, jonka maihinnousseet joukot valtasivat 5. lokakuuta. Maavoimien joukot laskettiin maihin Tripoliin 11. lokakuuta ja lisäksi Homsiin, Dernaan ja Benghaziin. Laivaston operaatiot päätti Rhodoksen ja Dodekanesien saarten valtaus toukokuussa 1912.[8]

Ensimmäinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SMS Szent István vajonneena MAS-veneiden hyökkäyksen jälkeen.

Ennen vuotta 1914 Italia oli rakentanut kuusi Dreadnought-tyyppistä taistelulaivaa (Dante Alighieri kokeilualuksena, Conte di Cavour-luokan alukset Giulio Cesare, Conte di Cavour ja Leonardo da Vinci sekä Andrea Doria -luokan alukset Andrea Doria ja Caio Duilio), mutta ne eivät ottaneet osaa ensimmäisen maailmansodan meritaisteluihin.[9]

Sodan aikana Regia Marina soti Itävalta-Unkarin keisarillista laivastoa vastaan lähinnä Adrianmerellä. Adrianmeren sota käsitti etupäässä Itävalta-Unkarin laivaston Italian rannikkokohteiden tulitusta sekä sukellusvenesotaa Välimeren alueella. Ympärysvallat pyrkivät pääasiassa rajoittamaan sodankäyntiä alueelle, mikä onnistuikin pinta-alusten osalta, mutta epäonnistui sukellusveneiden osalta.[10]

Sodan lopulla Regia Marina kehitti kaksi alustyyppiä. Toinen oli MAS-vene, jollaiset upottivat Itävalta-Unkarin laivaston taistelulaivan SMS Szent Istvánin Adrianmerellä 10. kesäkuuta 1918. Toinen oli Mignatta (ihmistorpedo), joka upotti Itävalta-Unkarin laivaston lippulaivan SMS Viribus Unitisin Pulan satamassa 1. marraskuuta 1918.[11]

Regia Marina menetti ensimmäisessä maailmansodassa kolme taistelulaivaa: predreadnought-taistelulaivan RN Benedetto Brinin Brindisissä 27. syyskuuta 1915 ja dreadnoughtin Leonardo da Vinci Tarantossa 2. elokuuta 1916 ja vielä kolmannen. Näiden lisäksi maa menetti kaksi panssariristeilijää, kaksi pienempää risteilijää (sekä kaksi laivueenjohtajaa sodan päätyttyä miinoihin), kahdeksan hävittäjää, kuusi torpedovenettä, kaksitoista sukellusvenettä, kaksitoista muuta sotalaivaa. Alusten lisäksi laivasto menetti 267 lentokonetta ja seitsemän ilmalaivaa.[12]

Rauhan teossa Regia Marina sai 1919 SMS Tegetthoffin (romutettu 1924) ja yhden Radetsky-luokan taistelulaivan, joiden oli tarkoitus korvata uponneet taistelulaivat. Lisäksi Saksa luovutti kolme kevyttä risteilijää, kolme hävittäjää sekä 17 apualusta ja pienempää alusta. Itävalta luovutti yhdeksän hävittäjää, kaksi torpedovenettä sekä 62 apualusta ja pienempää alusta. Kaikki Regia Marinalle määrätyt sukellusveneet kuitenkin romutettiin. Todellisuudessa kuitenkin laivastoa supistettiin johtuen maan talousvaikeuksista.[12]

Sotien välinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regia Marina lähetti aluksiaan Espanjan sisällissotaan tukemaan Italiasta lähetettyjä maavoimien yksiköitä. Sinne lähetettiin muun muassa 58 sukellusvenettä, jotka osallistuivat operaatio Ursulaan.[13]

Sotien välisenä aikana Regia Marinaa kehitettiin ottamalla Lontoon toisen laivastokokouksen jälkeen lähtökohdaksi Britannian kuninkaallisen laivaston Välimeren laivasto, joka nähtiin laivaston todennäköisimpänä vastustajana. Brittien kokemuksen suoman edun vähentämiseksi otettiin perustaksi pitkän kantaman tykein varustettujen nopeiden ja tulivoimaisten alusten rakentaminen. Nopeuden nostamiseksi jouduttiin kuitenkin keventämään panssarointia ja tykkien kantaman kasvattamiseksi pienentämään kaliiperia.[14]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Regia Marinan vaakuna 24. huhtikuuta 1941.

Italian diktaattori Benito Mussolini koki Välimeren hallinnan Uuden Rooman valtakunnan luomisen perustana ja Nizzan, Korsikan, Tunisian ja Balkanin liittämisen mahdollistavana tekijänä. Mussolini julisti Välimeren "meidän mereksemme" (Mare Nostrum)[15]. Tämän saavuttamiseksi Regia Marinaa vahvistettiin niin, että Italian liittyessä toiseen maailmansotaan 10. kesäkuuta 1940 laivasto oli maailman neljänneksi suurin[16].

Regia Marinalla oli neljä ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettua taistelulaivaa, joista kaksi oli modernisoitu (Cavour ja Cesare), ja lisäksi laivasto sai elokuussa 1940 käyttöönsä kaksi uutta 35 000 tonnin taistelulaivaa (Littorio ja Vittorio Veneto).[17]

Regia Marinalla ei ollut käytössään lentotukialusta, mikä oli toisen maailmansodan aikana sen suurin puute. Se joutui tukeutumaan maakentiltä toimivien ilmavoimien suojaan sekä muutamien aluksille sijoitettujen vesikoneiden luomaan ilmakuvaan. Laivoille sijoitetut Meridionali Ro 43 ja Ro 44 koneet soveltuivat ainoastaan tiedusteluun.[17]

Laivastoon kuului taistelulaivojen lisäksi yhdeksäntoista pääosin sotien välillä valmistunutta risteilijää, joista seitsemän oli raskaita (8 tuuman pääaseet) ja loput keveitä (6 tuuman pääaseet). Lisäksi oli noin viisikymmentä hävittäjää, 115 sukellusvenettä sekä lukuisa määrä saattajia, moottoritorpedoveneitä ja muita pienempiä aluksia.[17]

Laivaston päätukikohdat olivat Taranto (3 taistelulaivaa, 3 raskasta risteilijää, 5 kevyttä risteilijää, 28 hävittäjää ja 22 sukellusvenettä) ja Napoli (taistelulaiva, 4 kevyttä risteilijää, 18 hävittäjää ja 11 sukellusvenettä), ja loput alukset oli hajautettu Messinaan ja Augustaan Sisiliassa, Syrakusaan, Palermoon, Trapaniin ja Cagliariin Sardiniassa, Brindisiin, Bariin, La Speziaan sekä Tobrukiin ja Tripoliin Libyassa, Lerokselle Dodekanesiassa ja Massawaan Punaisenmeren rannikolle.[17]

Välimeri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Taranton taistelu
Pääartikkeli: Spartiventon taistelu
Pääartikkeli: Matapanin taistelu

Sotilaallisen voiman tilanne oli Välimerellä toisen maailmansodan puhjetessa määrällisesti tasapainossa. Italian liityttyä sotaan eräät seikat kuitenkin heikensivät sen asemaa, sillä Italialta puuttui muun muassa tutkia ja polttoainetta ja toisaalta Britannialla oli vahvuuksia, joilla se saattoi korvata menetyksiään.[18] Merkittäviä taisteluja Välimerellä olivat Taranton taistelu, Spartiventon taistelu ja Matapanin taistelu. Tarantossa Britannian kuninkaallisen laivaston ilmavoimat hyökkäsi 11. marraskuuta 1940 kahdessa aallossa ja onnistui tekemään toimintakelvottomaksi puolet Italian taistelulaivoista.[19] Saman kuun lopulla käytiin Italian eteläkärjessä Spartiventon taistelu, jossa osapuolina olivat Britannian ja Italian laivastot. 54 minuuttia kestänyt taistelu päättyi ratkaisemattomana.[20] Matapanin taistelu käytiin maaliskuun lopulla 1941 Kreikan vesillä osapuolina Britannian ja Italian laivastot. Italian laivasto kärsi suuria tappioita, ja siltä kiellettiin operaatiot merellä kauempana kuin maakentiltä operoivat koneet voivat toimia, jolloin Kreeta voitiin häiriöttä evakuoida.[21]

Atlantti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä Bordeaux'hon saapui 4. syyskuuta 1940 Mario Leonin päällikkyydessä sukellusvene Alessandro Malaspina, ja muutamaa päivää myöhemmin saapuivat Barbarigo ja Dandolo. Syyskuusta joulukuuhun 1940 siirrettiin Italiasta Bordeaux'hon kaikkiaan 27 sukellusvenettä. Punaiseltamereltä saapui neljä venettä toukokuussa 1941 ja helmikuussa 1943 saapui viimeinen Cagni, jolloin kaikkiaan 32 venettä oli palvellut Atlantilla. Suurimmillaan alusmäärä oli kesäkuussa 1941, jolloin niitä oli 27, mutta määrä supistui yhteentoista joulukuusta 1941 joulukuuhun 1943. Tukikohdan antautuessa siellä oli edelleen kuusi Regia Marinan sukellusvenettä.[22]

Tukikohdassa palvelleista 32 veneestä tuhoutui kuusitoista. Alukset tekivät kaikkiaan 189 partiomatkaa upottaen kaikkiaan 101 kauppa-alusta ja joitakin sotalaivoja yhteensä 568 573 rek. tn. Lisäksi vaurioitettiin 200 000 rekisteritonnia kauppa-aluksia.[22] Ensimmäinen italialaisen sukellusveneen (Alessandro Malaspina, komentaja Mario Leoni) upottama englantilainen rahtilaiva Atlantilla oli British Tanker Companyn 8 406 tonnin tankkeri British Fame saattueesta OB193 12. elokuuta.[23]

Punainenmeri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regia Marinan Massawaan Eritreaan sijoitettu Punaisenmeren osasto, johon kuului yhdeksän hävittäjää, kaksi sluuppia, kaksi tykkivenettä, viisi moottoritorpedovenettä ja kahdeksan sukellusvenettä, aiheutti Italian sotaan liittymisen jälkeen merkittävän uhan liittoutuneiden kuljetuksille Intian valtamereltä Välimerelle Itä-Afrikan operaatioiden aikana[24]. Uhka lisääntyi Italian vallattua elokuussa 1940 Brittiläisen Somalimaan, mikä mahdollisti sille Berberan sataman käytön.[25]

Ramb I uppoaa.

Juuri ennen Massawan antautumista siirtomaa-alus sluuppi Eritrea sekä apuristeilijät RAMB I ja RAMB II murtautuivat 20. helmikuuta 1941 ulos ja purjehtivat kohti Kobea Japania. Matkalla Uuden Seelannin laivaston kevyt risteilijä HMNZS Leander upotti viikkoa myöhemmin RAMB I:n Malediivien edustalla, mutta muut pääsivät tavoitteeseen.[26]

Pääosa Punaisenmeren laivueesta tuhoutui sodan ensimmäisten kuukausien aikana tai Massawan sataman antauduttua huhtikuussa 1941. Muutamia aluksia kuitenkin selviytyi, esimerkiksi sukellusveneet Guglielmo, Gauleo Ferraras, Perla ja Archimede lähtivät kohti etelää, kiersivät Hyväntoivonniemen ja liittyivät Bordeaux'ssa oleviin sukellusveneisiin[27]. Muutama kauppa-alus purjehti Vichyn Ranskan hallussa olleelle Madagaskarille. Punaisenmeren osaston aiheuttama uhka poistui lopullisesti Italian Itä-Afrikan antauduttua 16. toukokuuta 1941.[28]

Mustameri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset vaativat tammikuussa 1942 Italiaa lähettämään keveitä aluksia Mustallemerelle, mikä nähtiin mahdollisena vastalahjana Saksan toimittamista viidestätoista S30-luokan moottoritorpedoveneestä ja viidestätoista R1-luokan miinanraivaajasta Välimerellä. Regia Marina lähetti huhtikuussa viisi 24 tonnin sukellusveneentorjunta-alusta, kuusi sukellusvenettä CB1-6, viisi IV Flottiglian moottoritorpedovenettä (MAS 566-575) ja viisi räjähteillä lastattua venettä Mustallemerelle. Alukset siirrettiin ensin maitse kuorma-autoilla Alppien yli Tonavalle Wieniin ja sitten Tonavaa pitkin Constanțaan Romaniaan, jonne saattue saapui toukokuussa. Laivaston tukikohtana oli Jalta, ja se toimi aktiivisesti ja menestyksellisesti. Lopulta alukset siirrettiin osaksi Saksan laivastoa, ja Neuvostoliitto valtasi Constanțassa jäljellä olevat alukset elokuussa 1944.[29]

Laatokka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen Laatokan-laivasto

Regia Marina operoi jatkosodassa Laatokalla neljällä MAS-veneellä. Alukset olivat osa niin kutsuttua Laivasto-osasto K:ta, joka oli muodostettu suomalaisista, saksalaisista ja italialaisista aluksista toimimaan Laatokalla toimivia Neuvostoliiton tykkiveneitä, saattueita ja kuljetusaluksia vastaan Leningradin piirityksen aikana 21. kesäkuuta – 21. lokakuuta 1941. Italialaisten lähtiessä Suomesta Italian MAS-veneet siirrettiin Suomen laivastolle.[30]

Kaukoitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialla oli ennen toista maailmansotaa Kiinassa Tientsinissä miinalaiva Lepanto ja tykkivene Sebastiano Caboto sekä hieman muita joukkoja puolustamassa alueella Italian vähäisiä kaupallisia etuja. Italian antauduttua miehistöt upottivat aluksensa Shanghaissa, mutta Japani nosti ja liitti ne omaan laivastoonsa nimettyinä Okitsuksi ja Narumiksi.[31]

Sodan puhjettua sinne siirrettiin Eritreasta joitakin yksiköitä, koska pelättiin Itä-Afrikassa olevien Italian alueiden menetystä ja siten alusten joutumista Britannialle. Vähän ennen Massawan luhistumista sieltä lähtivät Eritrea sekä RAMB I ja RAMB II, joista RAMB I tuhoutui Malediivien lähellä Intian valtameressä muiden päästessä määränpäähänsä. Eritrean oli tarkoitus toimia Intian valtamerellä saattajana, mutta saatuaan tiedon Italian antautumisesta se siirtyi Ceylonille (Sri Lanka).[32]

Vuoden 1943 alussa Italian laivaston sukellusveneet Comandante Cappellini, Enrico Tazzoli (S-511), Giuseppe Finzi, Reginaldo Giuliani ja Alpino Bagnolini, Barbarigo ja Luigi Torelli muutettiin Bordeaux'ssa tärkeitä Kaukoidän materiaalikuljetuksia varten. Barbarigo upposi Biskajanlahdella ensimmäisen Kaukoidän matkansa alussa. Cappellini saapui 10. syyskuuta 1943 Bordeaux'sta Sabangiin matkatessaan kohti Japania, mutta Italian antauduttua Japani miehitti aluksen ja luovutti sen edelleen Saksan laivastolle.[33]

Korvauksena Kriegsmarinen piti luovuttaa yhdeksän tyypin VII sukellusvenettä italialaisille, mutta ne olivat edelleen koulutuksessa Saksassa Italian antautuessa, jolloin saksalaiset valtasivat aluksensa takaisin.[27]

Aselepo 1943

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Italian ja liittoutuneiden aselepo

Italian ja liittoutuneiden solmiman aselevon tultua julkiseksi 8. syyskuuta 1943 Hitler määräsi joukkonsa ottamaan haltuun Pohjois-Italian. Saksalaisten kiristäessä saartorengasta Rooman ympärillä pakenivat kuningas sekä hallitus armeijan johdon kanssa Brindisiin, jossa perustettiin 10. syyskuuta uusi fasisimin vastainen hallitus. Saksalaiset laskuvarjosotilaat pelastivat 12. syyskuuta vangitun Mussolinin, joka perusti Saksan valvonnassa olevan ja Italian pohjoisosaa hallitsevan Pohjois-Italiaan tasavallan.[34][35]

Aseleposopimuksen ehtojen mukaisesti laivasto oli siirrettävä liittoutuneiden määräämään paikkaan. 9. syyskuuta lähti La Speziasta pääosa laivastosta, johon liittyi kolme Genovasta saapunutta risteilijää. Osasto joutui Saksan ilmavoimien yllättämäksi, jolloin taistelulaiva Roma upposi Sardinian lähellä Fritz-X-liitopommin osuttua. Alus vei mukanaan 1 253 miehistön jäsentä sekä amiraali Carlo Bergaminin esikuntineen.[36][37]

Sopimusehtoihin kuului myös liittoutuneiden vapaa pääsy Italian sotasatamiin, mutta se ei ollut mahdollista ennen miinoitusten purkua.[38] Sopimusta täydennettiin 23. syyskuuta, jolloin päätettiin Italian laivaston käytöstä. Taistelulaivat ja muutama risteilijä asetettiin reserviin, ja loput risteilijät sekä keveät alukset aloittivat saattajina sekä kuljetusaluksina toimimisen liittoutuneiden laivastoesikunnan ohjeiden mukaan.[39]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihollisuuksien päätyttyä Regia Marina, joka sodan alkaessa oli ollut maailman neljänneksi suurin, aloitti laajan jälleenvarusteluohjelman toipuakseen sodan tuhoista. Liittoutuneiden kanssa 8. syyskuuta 1943 tehty aselepo ja 23. syyskuuta allekirjoitettu yhteistyösopimus jättivät Regia Marinan onnettomaan tilaan. Pääosa sen tukikohdista oli käyttökelvottomia, satamat miinoitettuja tai uponneiden alusten sulkemia. Kuitenkin sen aluksia oli selvinnyt sodasta runsaasti[40]:

  • 2 lentotukialusta (Aquila ja Sparviero, joita ei otettu käyttöön)
  • 5 taistelulaivaa
  • 9 risteilijää
  • 11 hävittäjää
  • 22 fregattia
  • 19 korvettia
  • 44 rannikkopartioalusta
  • 50 miinanraivaajaa
  • 16 maihinnousualusta
  • 2 koululaivaa
  • 1 tuki- ja lentokoneiden kuljetusalus
  • sukellusveneitä

Italian muuttuessa kuningaskunnasta tasavallaksi 2. kesäkuuta 1946 Regia Marina otti käyttöön nykyisen nimensä Marina Militare Italiana[2].

Rauhansopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Christoforo Colombo

Rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 10. helmikuuta 1947 Pariisissa,[41] oli Italian laivastolle tuhoisa. Alue- ja kalustomenetysten lisäksi sille asetettiin seuraavat rajoitukset[42]:

  • kiellettiin omistamasta, valmistamasta tai kokeilemasta atomiaseita, rakettiaseita tai niiden laukaisimia jne.
  • kiellettiin omistamasta taistelulaivoja, lentotukialuksia, sukellusveneitä sekä maihinnousualuksia
  • kiellettiin ylläpitämästä sotilastukikohtia Pantellerialla, Pianosalla sekä Pelagisilla saarilla.
  • rajoitettiin laivaston kokonaistonnisto 67 500 tonniin ja henkilöstön määrä 25 000 mieheen.

Lisäksi rauhansopimuksessa Italia velvoitettiin siirtämään voittajavaltioille (Neuvostoliitto, Britannia, Ranska, Kreikka, Jugoslavia ja Albania) sotakorvauksina runsaasti aluksia[42]. Näitä olivat muun muassa seuraavat alukset:

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bagnasco, Erminio: Submarines of World War Two. Lontoo, Englanti: Arms and Armour Press, 1977. ISBN 0-85368-331-X (englanniksi)
  • Forty, George: The First Victory – General O'Connor's Desert Triumph Dec 1940 – Feb 1941. Lontoo: Guild Publishing, 1990. CN 6270 (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1860–1905. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-133-5 (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1985. ISBN 0-85177-245-5 (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7 (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1947–1995. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1995. ISBN 0-85177-605-1 (englanniksi)
  • Greene, Jack & Massignani, Alessandro: The Naval War in the Mediterranean 1940–1943. Lontoo: Chatham Publishing, 2002. ISBN 1-86176-190-2 (englanniksi)
  • Jordan, John: Conway's Warship 2009. Lontoo: Conway Maritime Press, 2009. ISBN 1844860892 (englanniksi)
  • Molony, C. J. C., Flynn, F. C., Davies, H. L., Gleave, T. P.: The Mediterranean and Middle East, the Campaign in Sicily 1943 and the Campaign in Italy 3rd September 1943 to 31st March 1944. (Official History of the Second World War seriesvolume V:) Her Majesty's Stationery Office. ISBN 0-11-630064-7 (englanniksi)
  • Playfair, I. S. O.: History of the Second World War – The Mediterranean and Middle East Volume I: The Early Successes against Italy (to May 1941). Uckfield, East Sussex: The Naval & Military Press, 2004. ISBN 1-845740-65-3 (englanniksi)
  • Roskill, S. W.: The War at Sea 1939–1945 Volume I: The Defensive. Uckfield, East Sussex: The Naval & Military Press, 2004. (englanniksi)
  • Roskill, S. W.: The War at Sea 1939–1945 Volume III: The Offensive Part I 1st June 1943 – 31st May 1944. Uckfield, East Sussex: The Naval & Military Press, 2004. ISBN 9781843428053 (englanniksi)
  • Slader, John: The Red Duster at War – A History of the Merchant Navy During the Second World War. Bristol: William Kimber, 1988. ISBN 0-7183-0679-1 (englanniksi)
  • Whitley, M. J.: Battleships of World War Two – an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1998. ISBN 1-85409-386-X (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Nascita della Regia Marina (Archive.orgissa) Historia Marina Militare. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b Regia Marina Italiana 1860–1946 (kirjaesittely) Edizioni Chillemi. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1860–1905 s. 335
  4. ↑ Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1860–1905 s. 340
  5. ↑ Eventi e Ricorrenze (pdf) Marinaiditalia.com. Viitattu 5.7.2011. (italiaksi)
  6. ↑ Guglielmo Marconi Encyclopedia Britannica. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  7. ↑ Storia dell'Aviazione Navale Italiana elicotterienavi.com. Viitattu 5.7.2011. (italiaksi)
  8. ↑ Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1906–1921 s. 253
  9. ↑ Italian Dreadnought Battleships 1914–1916 cityofart.net. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  10. ↑ Whitley, M. J., Destroyers s. 157
  11. ↑ Steve Backer: Navi e marinai Italiani (kirjaesittely) steelnavy.com. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  12. ↑ a b Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1906–1921 s. 254
  13. ↑ Greene & Massignani s. 22–23
  14. ↑ Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1922–1946 s. 280–282
  15. ↑ Moduuli 4: Kohti toista maailmansotaa – maailmansotien välinen aika Sotunki, etälukio. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  16. ↑ Italian Battleships 1940-45 (Kirjaesittely, Google Books) books.google.com. Viitattu 5.7.2011. (englanniksi)
  17. ↑ a b c d Forty s. 26
  18. ↑ Regia Marina Italiana: What's New Regiamarina.net. (englanniksi)[ ], viitattu 6.7.2010
  19. ↑ Kennedy Hickman: Battle of Taranto: Swordfish Strike Military History. About.com. Viitattu 6.7.2010. (englanniksi)
  20. ↑ Battle of Cape Teulada Regiamarina.net. Viitattu 7.7.2011. (englanniksi)
  21. ↑ Bauer Eddy: Toinen maailmansota, osa 1, s. 457. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1973. ISBN 951-0-05841-6 }
  22. ↑ a b Bagnasco, Erminio s. 136
  23. ↑ Slader s. 61
  24. ↑ Playfair I. S. O. s. 111
  25. ↑ Playfair I. S. O. s. 177–179
  26. ↑ Roskill, S. W. Vol I s.387
  27. ↑ a b Bagnasco, Erminio s. 136
  28. ↑ Playfair I. S. O. s. 448
  29. ↑ Jordan, s. 71
  30. ↑ Jordan, s. 72
  31. ↑ Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1922–1946 s. 288 ja 317
  32. ↑ Alberto Rosselli: Italian submarines and surface vessels in the Far East Regia Marina Italiana. Viitattu 13.7.2011. (englanniksi)
  33. ↑ Bagnasco, Erminio s. 158
  34. ↑ Molony, s. 214-215
  35. ↑ Toinen maailmansota Mannerheim.fi. Viitattu 14.7.2011.
  36. ↑ Molony, s. 216-217
  37. ↑ Pier Paolo Bergamini: Carlo Bergamini Regiamarina.net. Viitattu 14.7.2011. (englanniksi)
  38. ↑ Armistice with Italy; September 3, 1943 Lillian Goldman Law Library, Yale Law School. Viitattu 14.7.2011. (englanniksi)
  39. ↑ Molony, s. 218
  40. ↑ Roskill, S. W. Vol III Part I Appendix F
  41. ↑ Treaty of Peace with Italy Istrianet.org. Viitattu 7.7.2011. (englanniksi)
  42. ↑ a b Gardiner, Robert (toim.), Conway's 1947–1995 s. 195

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Regia Marina.
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Treaty of Paris (1814) (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Regia_Marina&oldid=21150673”