Keskiajan yliopisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ensimmäiset keskiaikaiset yliopistot perustettiin Italiaan, Ranskaan ja Englantiin 1000-luvun lopulla ja 1100-luvun alussa humanististen tieteiden, oikeustieteen, lääketieteen ja teologian tutkimus- ja opetuspaikoiksi.

Euroopan lisäksi yliopistoja oli keskiajalla myös Aasiassa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla eurooppalainen yhteiskunta ammattimaistui, ja samalla kasvoi tarve papiston ammattimaiselle koulutukselle. Ennen 1200-lukua Euroopan henkinen elämä keskittyi luostareihin, jotka olivat erikoistuneet lähinnä liturgian ja rukouksen kehittämiseen. Vain harvat luostarit kasvattivat todellista älymystöä ja toimivat teologisen ja filosofisen tutkimuksen koteina.

Paavi Gregorius VII:n toimeenpanemien uudistusten seurauksena kirkon kanonisen lain ja sakramenttien opiskelun painotus lisääntyi, ja piispat perustivat katedraalikouluja papiston koulutusta varten. Kanonisen lain lisäksi niissä opetettiin myös maallisempia asioita, kuten kirkon hallintoa ja taloutta, sekä logiikkaa ja väittelytaitoa saarnaamisen ja teologisten keskusteluiden tueksi.

Opiskelusta tuli oleellinen osa kirkon hierarkiassa ylenemistä. Opettajilla oli myös suurta arvovaltaa. Kysyntä kasvoi kuitenkin suuremmaksi kuin mihin katedraalikoulut kykenivät vastaamaan, ne kun toimivat yleensä yhden opettajan alaisuudessa. Samoin pienemmissä kaupungeissa katedraalikoulujen opiskelijoiden ja kaupunkilaisten välinen jännitys kasvoi usein suureksi. Näin katedraalikoulut siirtyivät suurempiin kaupunkeihin, kuten Pariisiin ja Bolognaan.

Nykyaikaisen yliopiston edeltäjä syntyi Pariisiin vuonna 1150 erityisesti Pierre Abélardin ohjauksessa. Hän kirjoitti teoksen Sic et Non (”Kyllä ja ei”), johon oli koottu tekstejä yliopisto-opiskelijoiden käyttöön. Abélard ja monet muut olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten ja opiskelijoiden välisiin jännitteisiin ja kirkon johtavien intellektuellien sensurointiyrityksiin. Tämän vuoksi he perustivat yliopiston, universitas, joka oli järjestetty keskiaikaisen killan tapaan. Yliopiston tarkoituksena oli olla suurimittainen, itsehallinnollinen ja pysyvä instituutio korkeinta koulutusta varten.

1200-luvulle tultaessa lähes puolet kirkon korkeimmista apottien, arkkipiispojen ja kardinaalien viroista ja yli kolmannes alemmista viroista oli tutkinnon suorittaneiden maistereiden hallussa. Samoin monet sydänkeskiajan suurimmat teologit, kuten Tuomas Akvinolainen ja Robert Grosseteste, olivat keskiaikaisen yliopiston kasvatteja.

Keskiaikaisen yliopiston kehitys ajoittui samaan aikaan, kun platonismin ja uusplatonismin merkitys teologiassa ja filosofiassa alkoi vähetä, ja tilalle astuivat Aristoteleen teoriat, jotka esiteltiin uudestaan islamilaisten ja juutalaisten oppineiden välityksellä.

Keskiaikaisen yliopiston luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luento keskiaikaisessa yliopistossa. Kuvitusta kirjaan 1300-luvun jälkipuoliskolta.

Alun perin keskiaikaisissa yliopistoissa ei ollut kampusta. Opetusta järjestettiin siellä missä oli tilaa, kuten kirkoissa ja kodeissa. Näin yliopisto ei ollut niinkään fyysinen paikka kuin joukko ihmisiä jotka olivat liittyneet yhteen universitakseksi.

Yliopistoja oli kahdenlaisia, riippuen siitä kuka maksoi opetuksen. Ensimmäiseen tyyppiin kuuluvissa yliopistoissa opiskelijat maksoivat opettajille opetuksesta. Tällaista yliopistoa edusti muun muassa Bolognan yliopisto. Toiseen tyyppiin kuuluvissa yliopistoissa kirkko maksoi opetuksen. Tähän tyyppiin kuului muun muassa Pariisin yliopisto. Tästä erosta seurasi myös muita eroja yliopistojen luonteessa. Bolognassa opiskelijat johtivat koulua, ja tämä laittoi opettajat usein suurten paineiden alle ja oli heille haitaksi. Pariisissa opettajat johtivat koulua, ja siksi siitä tuli houkutteleva paikka kaikille opettajille ympäri Eurooppaa. Pariisissa tärkein oppiaine oli teologia, sillä kirkko maksoi opetuksen ja määräsi näin opiskelun kohteen. Bolognassa puolestaan pääaineena oli laki, sillä opiskelijat valitsivat maallisempia aiheita.

Kandidaatin tutkinnon (bacchalauraeus) suorittaminen kesti kuusi vuotta, ja maisterin (magister) ja tohtorin (doctor) tutkinnon suorittaminen lisäsi tutkintoaikaan jopa 12 vuotta. Ensimmäiset kuusi vuotta opiskeltiin filosofisessa eli artistisessa tiedekunnassa niin sanottuja vapaita taiteita: aritmetiikkaa, geometriaa, tähtitiedettä, musiikin teoriaa, kielioppia, logiikkaa ja retoriikkaa. Painopiste oli logiikassa, koska se oli hyvin tärkeää skolastiikalle, joka oli tärkein opetusmenetelmä.

Kun opiskelija oli suorittanut kandidaatin tutkinnon, hän valitsi yhden kolmesta tiedekunnasta − oikeustieteellisen, lääketieteellisen tai teologisen tiedekunnan − jossa hän jatkoi opiskelua kohti maisterin tai tohtorin tutkintoa. Teologia oli oppiaineista arvossa pidetyin ja vaikein.

Kurssit oli järjestetty kirjojen mukaan, ei aihealueiden mukaan. Kurssi saattoi olla esimerkiksi jostakin Aristoteleen teoksesta, tai jostain Raamatun kirjasta. Kursseja ei voinut valita vapaasti, vaan kaikkien tuli käydä samat kurssit. Myös kurssien sisältö oli ennalta määrätty. Joskus opiskelijoiden oli kuitenkin mahdollista valita kurssin opettaja.

Opiskelu yliopistossa aloitettiin 14- tai 15-vuotiaana. Oppitunnit alkoivat yleensä aamulla kello 5 tai 6. Keskiajan lukuisten pyhäpäivien vuoksi luentopäiviä oli vuodessa kuitenkin korkeintaan 150.

Oppilaat saivat nauttia papiston laillista suojelua. Näin kukaan ei saanut vahingoittaa heitä fyysisesti. Heidät voitiin haastaa oikeuteen ainoastaan kirkollisoikeudessa, ja näin he olivat immuuneja kaikille ruumiillisille rangaistuksille. Tämä mahdollisti sen, että oppilaat saattoivat rikkoa maallisia lakeja rankaisematta, mistä seurasi myös väärinkäytöksiä: varkaudet, raiskaukset ja murhat eivät olleet epätavallisia, kun nuoret miehet jätettiin ilman vakavia seuraamuksia. Tästä seurasi paljon jännitteitä maallisten auktoriteettien kanssa. Joskus opiskelijat ”lakkoilivat” jättämällä kaupungin vuosiksi. Näin tapahtui esimerkiksi Pariisissa vuonna 1229 opiskelijoiden aloittaman mellakan jälkeen. Mellakassa kuoli useita opiskelijoita. Seurauksena yliopisto meni lakkoon kahdeksi vuodeksi.

Yliopistoihin ei päästetty naisia, koska opiskelijoilla oli pappisstatus, eivätkä naiset voineet toimia pappeina.

Yksi suosituimmista yliopistojen käyttämistä kirjoista oli Pietari Lombardialaisen Sentenssit (Quattuor libri sententiarum, ”Sentenssien neljä kirjaa”). Teologian opiskelijoiden tuli kirjoittaa laajoja kommentaarioita teoksesta osana opintojaan. Suuri osa keskiaikaisesta filosofisesta ja teologisesta ajattelusta voidaan löytää tällaisista skolastisista kommentaarioista eri teksteihin.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta rekisteröi kaikki kansainvälisesti maineikkaimmat yliopistot nimellä Studium generale. Siihen kuuluvia yliopistoja kannustettiin jakamaan tietojaan koko Eurooppaan. Tämä tapahtui usein niin, että ne luennoivat kursseja muissa Studium generaleen kuuluvissa yliopistoissa.

Yliopiston ja islamilaisen madrasan erot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajalle levinneen harhakäsityksen mukaan mallia yliopistoihin otettiin muun muassa Al-Karaouinen yliopistosta, jonka olisi perustanut nainen, Fatima al-Fihri, vuonna 859. Monien eurooppalaisten oppineiden kerrotaan käyneen opiskelemassa matematiikkaa kyseisessä yliopistossa ennen kuin arabialaiset numerot ja nolla olivat vielä käytössä Euroopassa.

Vaikka muun muassa Unesco levittää tätä tietoa,[1] se on osoitettu virheelliseksi. Islamin varhaishistorian tutkija Ian D. Morris on todennut, että "al-Karaoiunen yliopistoa" ei vielä keskiajalla ollut olemassa. Varhaisin perustamista koskevaa tieto on 500 vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin Ibn Abi Zar‘ (k. 1310–20) kertoo Fatima al-Fihrin perustaneen moskeijan Fesiin.[2] Moskeijan yhteydessä alkoi 1000-luvulla toimia islamilainen madrasa, josta tehtiin eurooppalaistyyppinen yliopisto vuonna 1963.[3]

Tieteenhistorioitsija Toby E. Huff kertoo, että eurooppalainen yliopisto erosi islamilaisesta madrasasta sekä organisaationsa, opetusohjelmansa että filosofiansa suhteen. [4] Madrasat olivat uskonnollisia laitoksia, jotka toimivat lahjoittajien määräysten ja šarialain pohjalla. Eurooppalaiset yliopistot olivat itsenäisiä korporaatioita, jotka tekivät omat sääntönsä, olivat oikeudellisia subjekteja ja määräsivät itse opetusohjelmastaan. Toinen ero oli opetusohjelma, joka madrasoissa käsitti šarian ja sitä tukevien tieteiden opiskelun. Uskonnollisiin tieteisiin kuuluivat grammatiikka (nahw), jonka avulla selvitetään kielitieteellisesti vaikeita Koraanin kohtia, Koraanin hermeneutiikka (tafsir), jossa Koraania tulkitaan, hadith -tiede, jonka avulla selvitetään hadithien luotettavuutta, Jumalan lain eli sharian sisällön selvittäminen ja lain tulkinta eli fiqh sekä teologia (kalam), jossa tutkittiin jumalallisen ilmestyksen sisältöjä.[5] Euroopan yliopistoissa lähtökohtana oli keskiaikainen quadrivium. Opetusohjelmissa alkoivat kuitenkin filosofian ohella painottua erityisesti luonnontieteet sen jälkeen, kun 1100-luvulla alkaneen käännösliikkeen myötä saatiin käännettyä Aristoteleen koko tuotanto.[6] Kolmas ero oli filosofinen. Kun madrasoissa opiskelu keskittyi dogmaattisesti opetuksessa käytettyjen kirjojen ulkolukuun, eurooppalaisissa yliopistoissa nousi keskiöön totuuden etsimisen ihanne. Opiskelumenetelmiin kuului sen takia väittely, ja loppututkintoon vaadittiin väitöskirjan teko.[4]

Suomalaiset keskiajan yliopistoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedetään, että keskiajalla noin 150 suomalaista tai Turun hiippakunnassa työskennellyttä ulkomaalaista suoritti tutkintoja ja luennoi yliopistoissa eri puolilla Eurooppaa. Heiltä ei ole kuitenkaan säilynyt heidän kirjoittamikseen tunnistettuja kirjoituksia. Opiskelijoita on saattanut olla huomattavasti enemmän, sillä yliopistojen kirjoihin on usein kirjattu vain tutkinnon suorittaneet opiskelijat.

Suomalaisten suosituimmat yliopistot olivat Pariisin, Rostockin ja Leipzigin yliopisto. Ensimmäiset suomalaiset opiskelijat tunnetaan Pariisin yliopistosta vuodelta 1313. Pariisin yliopistossa suomalaiset kuuluivat englantilais-saksalaiseen ”kansakuntaan” (nation, vrt. osakunta). Opiskelu oli hyvin kallista, ja niin Suomesta ulkomaille lähteneet opiskelijat kuuluivat ylempiin piireihin. Heistä tuli piispoja ja pappeja Suomen katolisen kirkon palvelukseen.

Luettelo keskiaikaisista yliopistoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Euroopan keskiaikaisista yliopistoista.

Euroopan keskiaikaiset yliopistot perustamisjärjestyksessä:

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Medina of Fez Unesco World Heritage Centre. UNESCO.
  2. Door ʻAlī ibn ʻAbd Allāh Ibn Abī Zarʻ al-Fāsī, Ṣāliḥ ibn ʻAbd al-Ḥalīm al-Gharnāṭi: Annales Regum Mauritanae, vol 2., s. 42–43. Litteris Academicis, 1846. Teoksen verkkoversio. (latinaksi)
  3. Ian D. Morris: Fatima al-Fihri: modern legends, medieval sources iandavidmorris.com. 28.2.2014.
  4. a b Huff, T.E.: Early modern science. Islam, China, and the West. 3rd ed., s. 140–141, 172–. Cambridge University Press, 2017.
  5. F. Jamil Rageb: Islamic culture and the natural sciences. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 28. Cambridge University Press, 2013.
  6. Huff, 2017, 175

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lehtinen, Anja Inkeri: Suomen keskiajan filosofian lähteistä, teoksessa Aate ja maailmankuva, WSOY, Juva 1979.
  • Lehtinen, Anja Inkeri: Suomalaisia teologeja Sorbonnen kollegion kirjastossa 1400-luvulla. Opusculum 4/1987.
  • Lehtonen, Tuomas M. S.: Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21907-X.
  • Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria. Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100–1300-luvuilla. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-310-6.
  • Nuorteva, Jussi: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640. SKHS/SHS, Helsinki 1997.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]