Kapeenkoski

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kapeenkoski
Kapeenkoski virtaa Äänekosken ja Laukaan rajalla.
Kapeenkoski virtaa Äänekosken ja Laukaan rajalla.
Kunta Äänekoski, Laukaa
Pituus 1500 m
Pudotuskorkeus m
Keskivirtaama 83 /s
Kapeenkoski talvella.
Kapeenkoskelle johtava Honkaportti.
Luijankoski.
Rantakukka Kapeenkosken rannassa.
Luijanharju.

Kapeenkoski on Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitseva koski Kymijoen vesistössä. Tämän ohella nimi Kapeenkoski on vakiintunut tarkoittamaan myös viereistä Kapeenniemeä ja sitä ympäröivää puolitoista kilometriä pitkää vesialuetta, johon kuuluu kolme muutakin koskea: Makasiinikoski, Luijankoski ja Kärmekoski. Lisäksi Kapeenkoski on nimenä Kapeenniemen viereisellä sululla, joka on osa Keiteleen kanavaa. Koskilla on mahdollista harrastaa kalastusta, melontaa ja koskenlaskua. Aluekokonaisuuden pinta-ala on noin 22 hehtaaria.[1] Alue kuuluu Natura 2000 -ohjelmaan osana Vatianjärven-Saraveden -kohdetta (F 109 00104) ja kosket on suojeltu koskiensuojelulailla.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Geologia ja hydrologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenniemi ja sen jatkeena oleva Luijanharju ovat osa viimeisen jääkauden synnyttämää harjumuodostumaa, joka alkaa Laukaan Nurmijärveltä ja päättyy vasta Pyhäjärven rantaan Saarijärven rajalla. Luijan- ja Kapeenkosket syntyivät Muinais-Päijänteen vedenpinnan laskun seurauksena noin 5 800 vuotta sitten.[2]

Kapeenkoski sijaitsee Viitasaaren ja Saarijärven reittien yhtymäkohdan eli Kuhnamojärven[3] luusuassa, joten veden laatu on yhdistelmä Viitasaaren reitin erinomaista ja Saarijärven reitin tyydyttävää vedenlaatua.[4] Kapeenkoskesta vedet laskevat Vatianjärveen[5]. Äänekosken puunjalosteollisuuden Kuhnamoon päästämät jätevedet pilasivat alueen veden laatua vielä 1980-luvulla, mutta puhdistamojen ansioista vesi on käyttökelpoisuudeltaan jo tyydyttävää. Putouskorkeutta koskissa on yhteensä noin kolme metriä, josta Luijankosken osuus on 1,5 metriä ja Kapeenkosken osuus 1,0 metriä. Keskivirtaama on 83 m³/s.[6]

Eläimistö ja kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen eläimistöstä voidaan mainita liito-orava ja saukko. Myös ilves, hirvi ja valkohäntäpeura näyttäytyvät Kapeennniemellä aika ajoin. Koska vesialue on sulana läpi vuoden, se on muuttavien ja talvehtivien vesilintujen suosiossa. Talvisin alueella elelee toistakymmentä koskikaraa.[7] Harjus sekä erittäin uhanalaiseksi[8] luokiteltu järvitaimen lisääntyvät alueen virtapaikoissa.

Alueen metsät ovat pääosin kuivahkon kankaan manniköitä. Myös kanervatyypin kuivaa kangasta on runsaasti. Alueella on paljon vanhaa puustoa, pienialaisia lehtolaikkuja ja luhtakasvillisuutta sekä pieni rämekorpi. Lajeista voidaan mainita lehtokuusama, mustakonnanmarja, lehto-orvokki[1] ja rantakukka.

Maisema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeen alueen maisemallinen viehättävyys syntyy moni-ilmeisen harjun ja viereisten koskien yhdistelmästä. Kapeenniemen muodostava Luijanharju on pääosin hiekkamoreenia, lakialue sisältää puhdasta soraa.[1] Supat elävöittävät harjuselänteen sivuja. Luijanharjun länsiosassa, Kapeenniemen ulkopuolella, oli aikoinaan Suomen suurimmaksi supaksi mainittu Ristinhauta, mutta soranotto on tämän nähtävyyden jo tuhonnut.

Kulttuurihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenkosken kulttuurihistoriallisella alueella tarkoitetaan Kapeenkosken, Luijankosken ja Luijanharjun muodostamaa kokonaisuutta. Alue käsittää useita kulttuurihistoriallisia kerrostumia. Alueen sijainti vesireittien yhtymäkohdassa on ollut otollinen ihmistoiminnalle. Vanhimmat kaivauslöydöt ovat mahdollisesti 7 000 vuoden takaa. Suurin osa löydöistä on kampakeraamiselta kaudelta. Kapeenniemen eteläkärki Myllyniemi on esihistoriallinen asuinpaikka, samoin kanava-alue.[9]

Eräkaudella alue oli erämiesten todennäköinen kokoontumispaikka. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa alueen eteläpuolitse kulki Kuopio-Vaasa-tien yli 200 metriä pitkä silta.[9] Nykyään kantatie 69 ja Pörrinsalmen silta sivuaa aluetta pohjoisen puolella. Keiteleen kanavan vesitie puolestaan on muuttanut Kapeenniemen saareksi.

Kapeenkosken alue oli merkittävä keskus uskonnollisessa mielessä jo pakanuuden ajoista alkaen. Alueella on useita historiallisesti arvokkaita kohteita kuten Honkaristi, Ristinkivi, Suntit, Lahkonmylly ja Aittakylä. Vastaavanlaisia kulttuurikohteiden keskittymiä on Keski-Suomessa ja yleensä Suomessa aika vähän. Professori Seppo Suvanto luonnehti alueen arvoa vuonna 1990 seuraavasti:[10]

»Kapeenkosken lähiseutuun liittyy niin runsaasti muinaismuistoja eri aikakausilta, että oikeastaan koko tienoo olisi pitänyt jo kauan sitten rauhoittaa.»

Honkaristi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenkoski oli pakanuuden ajan palvontapaikka, josta se sujuvasti muutettiin kristillisten jumalanpalvelusten pitopaikaksi. Paikalla on pidetty kesäisin jumalanpalveluksia jo 1400-luvulla. Kansantarinan mukaan Kapeenkokella olisi sijainnut vakituinen jumalanpalveluspaikka ja kirkko 1500-luvun jälkipuoliskolla.[11] Perinteen kunnioittamiseksi Makasiinikosken viereen on pystytetty suuri Honkaristi, jonka äärellä vielä nykyäänkin pidetään kesäisiä kirkonmenoja.

Ristinkivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Honkaristin vieressä on kivi, johon on hakattu muinaissuomalaista varausmerkkiä muistuttava risti. Ristinkiven alkuperä on hämärän peitossa. Kiven kohdalla on kerrottu olleen kirkko tai muu jumalanpalveluspaikka. Kaivauksissa paikalta on löydetty kotarakennuksen jäänteitä. Kansan keskuudessa kiveä on sanottu ”Sunnin Jaarikan kiveksi”. Sitä on pidetty hyvän haltijan kivenä ja onnen tuojana.[9]

Uhripaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laukaan 1750-luvun alun pitäjänkarttaan on merkitty vanha uhripaikka, joka jää sulun länsipuolelle. Sen on oletettu olleen pakanuudenaikainen, laajan erämaa-alueen palvontakeskus. Lähistöllä on uhrilähde ja pirunpelto.[9] Uhripaikan sijaintia on selitetty niin, että erämiehet ovat joutuneet hinaamaan veneitään Kapeenkosken ohi ja siten jalkautumaan vaikuttavassa luontokohteessa, jonka he ovat kokeneet pyhänä.[12]

Suntit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi Sunnin Jaarikka liittyy myös suntteihin, joiksi on kutsuttu veneenvetoa helpottaneita kahta kaivantoa. Veneenvetotie on merkitty jo 1700-luvun pitäjäkarttaan. Se kulki sunttien lisäksi Kaivantolammen kautta ja on toiminut kosket ohittavana veneenvetotienä Vatianjärven ja Kuhnamon välillä. Telatie palveli kauppatienä ja oli aikoinaan osa pohjoisen Laukaan kirkkotietä. Sitä käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella. Yläsuntti ja Kaivantolampi jäivät Kapeenkosken sulkua rakennettaessa kanavatyömaan alle.[9]

Lahkomylly hallitsee Kapeenkosken ja Aittakylän maisemaa.

Lahkomylly[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenkosken rannalla sijaitsevasta kotitarvemyllystä löytyy ensimmäinen maininta historiankirjoissa vuodelta 1786, mutta alkuperäinen rakennusvuosi ei ole tiedossa. Vuonna 1880 se muutettiin vesiratasmyllyksi, mutta jauhaminen päättyi jo 1900-luvulle tultaessa.[9] Erinäisten vaiheiden jälkeen mylly kuten koko Kapeenniemi siirtyivät vuonna 1910 A. Ahlström Oy:n omistukseen 92 vuodeksi. Nykyään mylly on hyväkuntoinen ja sitä käytetään muun muassa ruokailutilana elämysmatkailussa.

Aittakylä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lahkomylly on osa Myllyniemessä sijaitsevaa Aittakylää. Museokylä syntyi 1920-luvulla, jolloin vuorineuvos Anders Kramer siirsi sinne seudun vanhoja rakennuksia tarkoituksena tehdä Myllyniemestä matsästyksen ja kalastuksen tukikohta johtamansa Karhula Oy:n johtokunnalle. Jokaiselle johtokunnan jäsenelle varattiin oma nimikkoaitta.

Aittakylä on kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennettu ympäristö.

Myllyniemi toimi Kramerin aikana kesäisten juhlien näyttämönä, myöhemmin se oli suosittu matka- ja retkikohde sekä juhannusjuhlien ja tukkilaiskisojen pitopaikka. Ensimmäiset tukkilaiskisat Kapeenkoskella järjestettiin heinäkuussa 1953.[13] Myöhemmin paikka toimi A. Ahlström Oy:n Pumpputehtaan työntekijöiden lomapaikkana, jossa nähtiin myös korkea-arvoisia vieraita Urho Kekkosesta alkaen. Osa rakennuksista on edelleen käytössä, nyt matkailun tarpeisiin kunnostettuna.

Akateemikko Kustaa Vilkuna luonnehti Aittakylää vuonna 1964 seuraavasti:[14]

»Oli todella virkistävää nähdä niin kaunis paikka, jossa inhimillisen työn jälki saumattomasti liittyy elävään luontoon. Siinä oli supisuomalainen maisema, siinä oli koskemattomuutta, mutta siinä oli kuitenkin vanhaa inhimillisen kulttuurin leimaa muinaisajoilta lähelle nykyisyyttä.»

Repenpolku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viihdetaiteilija Reino Helismaa vietti nuoruusvuosiaan Koivistonkylällä ja liikkui lapsuudessaan Kapeenkosken maisemissa tukkien uittoa katselemassa. Hänen muistoaan vaalitaan Kapeenkoskella virran rantoja kiertelevän Repenpolun muodossa.[15]

Kalastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalastus on ollut eräkaudella merkittävä elinkeino. Vielä myöhemminkin kosket olivat tärkeitä omistajilleen. Yleensä kosket olivat rälssitilojen omistuksessa, mutta Luijan- ja Kapeenkoskissa sai kalastaa vapaasti. Luijankoskessa oli lohipatojen jäänteitä vielä 1920-luvulla.[16] Urheilukalastuskin rantautui alueelle, sillä Anders Kramer oli kova kalamies ja soudatutti itseään Kapeen virroissa paikallisilla asukkailla. Vähitellen Äänekosken metsäteollisuus tuhosi alapuolisen vesialueensa kalakannat, jotka elpyivät puhdistustoimien ansiosta vasta 1990-luvun alkupuolella.

Uitonaikainen kiviarkku Kapeenkosken rannassa.

Uitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenkosket on perattu aikoinaan uittoa varten, kuten suurin osa Suomen virtavesistä. 1840-luvulla tehdyissä mittavissa perkauksissa muun muassa Kuhnamon pinta laski metrin verran.[17] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Kapeenkosken kautta uitettiin noin 600 000 tukkia vuosittain.[18] Anders Kramerin aikana Luijankosken törmälle rakennettiin uittoyhtiön talo, jota kansa rupesi kutsumaan Pytingiksi. Vaikka talo on jo purettu, sen pihapiiriä kutsutaan edelleen tällä nimellä.

Irtouitto loppui 1960-luvun alussa. Keiteleen kanavan rakentamista perusteltiin erityisesti puun nippu-uitolla, mutta uittoa ehdittiin suorittaa kanavassa alle kymmenen vuotta, kunnes sekin kannattamattomana vuonna 2002 loppui.

Nimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eränkävijät ovat jättäneet muistonsa alueen paikannimiin. Luijankoski on hauholainen nimi ja peräisin Luijanen -nimisestä järvestä. Kuhnamo, Pörrinvirta ja Kapeenkoski saattavat olla muinaislempääläisiä eli hyvin vanhoja nimiä. Kustaa Vilkunan mukaan nimi Kapeenkoski ulottuu muinaisaikaan kauas vakinaisen asutuksen taakse. Kysessä ei ole kirjakielen ”Kapeakoski” vaan ”Kapeelle kuulunut koski”. Kave oli pakanuuden aikainen mytologinen olento. Vanhoissa kalevalaisissa runoissa Kave oli Väinämöisen isä. Mikael Agricolan pakanallisten jumalien luettelossa Kapeet olivat haltiaolentoja, jotka kavensivat kuun.[19]

Nykytila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A.Ahlström Oy:n suunniteltua hakkuita Kapeenniemessä 1990-luvun lopulla alueen kunnat Äänekoski, Suolahti, Sumiainen ja Konnevesi halusivat säilyttää Kapeenkosken alueen virkistyskäytössä ja hankkivat koko alueen omistukseensa, Aittakylä mukaan lukien. Näin syntyi kuntien yhteisesti omistama virkistys-, koskikalastus- sekä luonnon- ja maisemansuojelualue, jonka palveluvarustusta on kehitetty voimakkaasti. Vesialue kuuluu kahdelle koskitilalle, jotka ovat muodostaneet Kapeen koskikalastuskunnan. Vesialueiden suurimmat omistajat ovat Metsä Board ja kunnat, minkä lisäksi pieni osuus on yksityisten maanomistajien hallussa.

Virkistyskäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenkosken alueen monipuolinen polkuverkosto soveltuu mainiosti pienimuotoiseen luontoretkeilyyn. Alueella on hyvät opasteet, toimiva jätehuolto kuivakäymälöineen ja laavuja, nuotio-, teltta- ja näköalapaikkoja. Aluetta kehitetään siten, etteivät maisema- tai luonnonsuojelutavoitteet vaarannu. Virkistyskäyttäjiä palvelevat Luijan laavu ja Pytingin tulipaikat sekä rantatörmään rakennetut kävelysillat. Kattilan ja Laanin laavut ovat kalastajien käyttössä. Alue on vapaa yleiselle virkistyskäytölle lukuun ottamatta Aittakylää, jota vuokrataan yksityistilaisuuksia varten. Alueella on sallittu vain huoltoajo. Pysäköintialue on Kapeenkosken sulun läheisyydessä ennen alueelle johtavaa jyhkeää honkaporttia.

Kalastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osoituksena veden laadun paranemisesta Kapeenkoski on muuttunut likaviemäristä suosituksi kalastuspaikaksi, jossa viihtyvät ja lisääntyvät veden laadun suhteen vaateliaat lohikalatkin. Alue kuuluu Leppäveden kalastusalueeseen. Kapeenkosken koskikalastuksen avajaiset pidettiin juhannusaattona 1994. Kalastuksen kehittäminen tapahtuu ympäristön ehdoilla. Kapeen alue kuuluu Villi Taimen[20] -kalastuskohteisiin, joissa pyritään suojelemaan luontaisia taimenkantoja. Alueella saa kalastaa vain väkäsettömillä yksikoukkuisilla vieheillä. Rasvaevälliset taimenet on vapautettava. Kapeenkoski on noussut yhdeksi maineikkaimmista Suomen taimenkoskista ja se on Kuusaankosken ohella Päijänteen taimenen merkittävin pysähdys- ja lisääntymisalue.[21]

Kapeenkoskella tehtiin kalataloudellinen kunnostus 2000-luvun alkupuolella. Kunnostuksella kosket palautettiin lähemmäs luonnontilaa ja näin parannettiin kalaston elinmahdollisuuksia. Makasiinikoski ja Kärmekoski syntyivät kunnostuksen yhteydessä.

Lupakalastusalueeseen kuuluvat Makasiini-, Luijan- ja Kärmekosket. Itse Kapeenkosken kalastus on vuokrattavissa osana Aittakylän palveluja. Kosket ovat tunnettuja suurista, jopa 70-senttisistä taimenistaan. Kapeenkoskella on käytössä tiettävästi Euroopan ainoat McKenzie Drift Boat -jokikalastusveneet. Alueella käy vuosittain lähes 2000 kalastajaa Suomesta ja ulkomailta. Perhokalastus Kapeenkoskella on parhaimmillaan sumukorentoaikoihin maaliskuussa sekä loppupuolella kesää heinäkuusta lokakuuhun, kun tulvavedet ovat laskeneet. Koskella saa kalastaa läpi vuoden, rajoitetusti myös taimenen rauhoitusaikana oppaan seurassa.

Elämysmatkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapeenkoski toimii elämysmatkailun paikallisena keskuksena. Omistuksen siirryttyä kunnille matkailupalvelujen kehittäminen katsottiin tärkeäksi. Rantaosayleiskaavassa Kapeenniemen alue on varattu matkailupalvelujen alueeksi, jossa kohteen maisemallinen ja kulttuurihistoriallinen arvo on säilytettävä. Kapeenkosken mylly ja aittakylä on suojeltu maakuntakaavalla maakunnallisesti arvokkaana rakennettuna kulttuuriympäristönä.

Vuonna 2004 Aittakylän lähistölle siirrettiin Äänekoski -yhtiön vanha hirsinen metsäkämppä Konginkankaalta matkailupalvelujen tukikohdaksi eli Kapeen Kievariksi. Rantaan on rakennettu savusauna ja venelaituri, joka palvelee myös kanavareitin veneilijöitä.

Koskenlaskua koskikelkoilla.
Koskenlaskua kumilautalla.
Kalastusta koskiveneestä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sparf, Urpo: Kotikyläni Koivisto. Hankasalmi: Koiviston Kyläyhdistys ry, 1998. ISBN 952-91-0064-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kapeenkosken hoito- ja käyttösuunnitelma. Suunnittelukeskus Oy, 2004.
  2. Ristaniemi, Olli: Itämeren korkein ranta ja Ancylusraja sekä Muinais-Päijänne Keski-Suomessa: The highest shore and Ancylus limit of the Baltic Sea and the Ancient Lake Päijänne in Central Finland. Turku: Turun yliopisto, 1987. ISBN 951-642-937-8.
  3. Kuhnamo (14.332.1.001) (ei-muokattavat viranomaistiedot) Järviwiki. Viitattu 5.3.2013.
  4. Vedenlaatukartta 2006. Keski-Suomen ympäristökeskus. Viitattu 5.3.2013.
  5. Vatianjärvi (14.331.1.001) (ei-muokattavat viranomaistiedot) Järviwiki. Viitattu 5.3.2013.
  6. Voimaa vedestä 2007. Selvitys vesivoiman lisäämismahdollisuuksista, s. 68. Oy Vesirakentaja, 31.1.2008. ISBN 952-5615-19-7. Julkaisun verkkoversio (Pdf) (viitattu 5.3.2013).
  7. Tiira -lintutietopalvelu BirdLife Suomi ry. Viitattu 22.3.2013.
  8. Suomen uhanalaiset kalat 7.3.2013. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Viitattu 30.3.2013.
  9. a b c d e f Pyyppönen, Erkki: Koiviston historiaa. Äänekoski: Koiviston kyläyhdistys ry, 1999.
  10. Sparf 1998, s. 268.
  11. Sparf 1998, s. 337.
  12. Kapeenkosken alue Vanhan Äänekosken kotiseutuyhdistys. Viitattu 5.3.2013.
  13. Sparf 1998, s. 169.
  14. Sparf 1998, s. 25.
  15. Reino Helismaa Vanhan Äänekosken kotiseutuyhdistys. Viitattu 5.3.2013.
  16. Sparf 1998, s. 110.
  17. Sparf 1998, s. 13.
  18. Sparf 1998, s. 163.
  19. Sparf 1998, s. 267.
  20. Villi Taimen luokitus Konneveden kalatutkimus r.y.. Viitattu 5.3.2013.
  21. Sirola, Harri: Kapeenkoski. Pohjolan Perhokalastaja, 2007, nro 3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kapeenkoski.