Kalannin kirkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kalannin kirkko
Pyhän Olavin kirkko
Sijainti Pyhän Olavin tie 6, Uusikaupunki
Koordinaatit 60.817072°N, 21.559251°E
Seurakunta Uudenkaupungin seurakunta
Rakentamisvuosi 1430–1450
Materiaali harmaakivi
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Kalannin kirkko (aik. Uudenkirkon kirkko) on Uudenkaupungin Kalannissa sijaitseva keskiaikainen harmaakivikirkko, joka on rakennettu vuosina 1430–1450. Neitsyt Marialle ja Pyhälle Olaville pyhitetty kirkko tunnetaan seinä- ja holvimaalauksistaan sekä Kansallismuseon kokoelmissa säilytettävästä ainutlaatuisesta alttarikaapistaan. Sen kalkkimaalaukset ovat Suomen keskiaikaisen kirkkotaiteen merkittävimipä ja alttarikaappia pidetään Pohjoismaiden arvokkaimpana.[1][2]

Kalannin seurakunnan alkuperäinen nimi oli Uusikirkko, jolla viitattiin aikaisempien korvaajaksi rakennettuun suurempaan pitäjänkirkkoon.[3] Nykyinen nimitys otettiin käyttöön 1936.[1] Kalannin kirkko on kesäisin avoinna oleva tiekirkko, ja se kuuluu Museoviraston määrittelemiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.[4][1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asehuone tiiliportaaleineen.

Kalanti ja Laitila muodostavat yhdessä Turun kanssa Suomen vanhimmat kristilliset alueet. Kalannin seurakunta mainitaan asiakirjoissa vuonna 1411, mutta se perustettiin todennäköisesti jo 1200-luvun alussa. Seudun vanhin kirkko oli samaan aikaan rakennettu Kodjalan kirkko. Se hylättiin viimeistään 1500-luvun kuluessa, jolloin Kodjalan ja Velluan kappeliseurakunnat liitettiin emäseurakuntaan. Saaristolaisten käytössä olivat myös Putsaaren ja Villilän kirkot, mutta merenkulkijoiden ylläpitäminä ne eivät kuuluneet seurakuntaan.[5][6]

Vanhentuneen käsityksen mukaan Kalannin kirkko valmistui jo 1390-luvulla, mutta Suomen keskiaikaisia kivikirkkoja tutkineen Markus Hiekkasen mukaan se rakennettiin kokonaisuudessaan vasta 1430–1450. Ajankohdan perusteena on muun muassa länsiportaalista tehty vuosirengasajoitus. Runkohuone saatettiin muurata vanhemman puukirkon ympärille.[5][3] Kirkko oli valmistuessaan hyvien kulkuyhteyksien äärellä, sillä nyttemmin mataloitunut Sirppujoki oli purjehduskelpoinen läheiseen Männäistenkoskeen saakka.[7] Kalannin kirkko oli myös vuonna 1617 perustetun Uudenkaupungin asukkaiden käytössä, kunnes kaupungin oma kirkko valmistui 1629.[8]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkko kuvattuna pohjoisesta.

Kalannin kirkko edustaa tyyliltään manner-Suomen ensimmäisen sukupolven kivikirkkoja, jollaisia rakennettiin Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikkoseuduille. Runkohuoneen ulkomitat ovat noin 15×27 metriä. Sakasti sijaitsee runkohuoneen pohjoispuolella ja asehuone eteläpuolella. Asehuoneen päädyssä oli ulkosaarnatuoli, jonne kiivettiin muurin sisällä kulkevia portaita pitkin. Länsipäätyyn suunniteltu torni jäi kesken. Siitä tuli eteisenä toimiva puolitorni, jonka puinen yläosa valmistui 1779.

1800-luvun alussa kirkkoa suunniteltiin laajennettavaksi, mutta sen sijaan tyydyttiin rakentamaan lisälehtereitä. Vuonna 1824 runkohuoneen ja tornin kattoja madallettiin noin viisi metriä kattokulmaa loiventamalla. Samalla tornin pohjoisseinän kylkeen rakennettiin pieni luuhuone. Vuonna 1844 laajennettiin ikkunoita alaspäin. Eteläinen sisäänkäynti ja sakastin ovi ovat alkuperäisessä kuosissaan, mutta asehuoneen ja tornin sisäänkäyntien ympärille muurattiin vuonna 1884 arkkitehti C. J. von Heidekenin suunnittelemat goottilaistyyliset tiiliportaalit.[5][1][9] Vuonna 1732 kirkon pohjoisseinään tehtiin kaksi ikkunaa ja 1884 vielä kolmas. Samana vuonna uusittiin myös tornin puurakenteet nykyiseen malliinsa.[3] Tornin kunnostamisesta vastasi puuseppä Kaarlo Heininen.[10] Vuoden 1884 remontin yhteydessä hävitettiin myös lehterit ja sisustus sai tammenvärisen tyylinsä. Sakastin ulko-ovi tehtiin vuonna 1936.[9] Kirkkosali on kolmilaivainen ja nelitraveinen. Kahta keskilaivan tähtiholvia lukuun ottamatta kaikki holvit ovat ristiholveja.[11] Vuonna 1806 kirkkoon tehtiin puulattia, jota ennen ainoastaan kuorissa ja käytävillä oli kivilattia.[3]

Sisustus ja esineistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Kalannin alttarikaappi
Kalannin alttarikaappi Kansallismuseossa.

Itäseinällä sijaitseva puuvuorattu pääalttari on keskiajalta ja renessanssityylinen saarnatuoli 1640-luvulta. Vuonna 1698 kirkkoon rakennettiin lehteri ja vuotta myöhemmin uusia penkkejä. Sisustus kärsi Isonvihan aikana hävitystä, jonka jälkeen korjattiin. Arkkitehti C. J. von Heidekenin suunnittelema nykyinen uusgoottilainen sisustus valmistui vuonna 1884. Arvid Liljelundin alttaritaulu Kristuksen kirkastuminen (1892) on eteläseinällä.[1][3][9]

Keskiaikaisia puuveistoksia on säilynyt kaksitoista. Alttarilla on kotimainen triumfikrusifiksi. Sakaristossa ovat Lyypekissä tehdyt 1400-luvun alun krusifiksi, 1400-luvun puolivälin Katariina Aleksandrialainen ja 1500-luvun vaihteen Pyhä Laurentius. Tornin eteisessä ovat 1400-luvun alussa tehty lyypekkiläinen Pyhä Erik, 1430–1440-luvulla Tallinnassa tehty Neitsyt Maria, 1500-luvun vaihteessa tai alkuvuosina tehdyt lyypekkiläistyyliset Neitsyt Maria ja Pyhä Sebastian sekä kotimaiset Pyhä Yrjänä, Pyhän Yrjänän hevonen ja kaksi pyhimystä käsittävä alttarikaappi.[11][5]

Keskiaikaisista kirkkotekstiileistä on tallessa muun muassa Suomen ainoa säilynyt dalmatika. Metalliset arvoesineet takavarikoitiin reformaation yhteydessä vuonna 1558. Hautakivet kuorin ja eteisen seinillä ovat olleet alun perin kirkon lattiassa. Niiden joukossa on katkelma vuonna 1614 kuolleen Nils Kijlin kalkkikivisestä hautamuistomerkistä. Eteisessä on myös kaksi Kijl-suvun puista hautausvaakunaa 1600-luvulta. Kuoriin haudatun Jonas Raumannuksen hautakivi on kirkkomuseossa. Kansallismuseon kokoelmissa on mestari Francken tekemä Pyhän Barbaran legendaa kuvaava alttarikaappi sekä kuorituolin pääty, baldakiinin koristelista ja kahdeksantoista 1470–1480-luvuilta peräisin olevaa penkinpäätyä. Kansallimuseon kokoelmissa on myös tekstiilejä, alttariliinoja ja messupukuja.[11][3][9] Alttarikaappi tuli laajan yleisön tietoisuuteen ja tutkimuksen piiriin kesällä 1874 Eliel Aspelinin johtaman Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toisen taidehistoriallisen tutkimusretken ansioista. Se myytiin Valtion Historialliselle museolle vuonna 1903.[7] 1800-luvun alussa tehdyt lehterin koristemaalaukset poistettiin vuoden 1884 remontin yhteydessä ja huutokaupattiin. Irti sahattuja maalauksia käytettiin muun muassa rakennustarpeina. 1930-luvulla kappalainen P. O. Ekko metsästi niitä koirien ja kissojen kanssa eri puolilta pitäjää ja osa onnistuttiinkiin hankkimaan takaisin kirkkomuseoon.[12] Maalauksia löytyi vuonna 1933 Vähä-Villilän tilalta, josta te toimitettiin kirkkomuseoon.[13] Kappalainen P. O. Ekkon ja suntion Juho Aallon aloitteesta tehtiin kirkkomuseo tornin toiseen kerrokseen 1934.[9]

Seinämaalaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkosalia holvimaalauksineen.

Kalannin kirkon kalkkimaalaukset ovat Suomen keskiaikaisen kirkkotaiteen merkittävimipä teoksia. Erityisen arvokkaana pidetään vuoden 1450 tienoille ajoittuvaa sakastin maalauskokonaisuutta, joka on manner-Suomen vanhimpia.[5][14] Runkohuoneen maalaukset on ajoitettu vuodelle 1470 eteläseinällä olevan latinankielisen tekstinauhan perusteella.[15] Kirkon holvit muurattiin vuotta myöhemmin ja maalattiin välittömästi tämän jälkeen. Töistä vastasi niin sanottu Taivassalon ryhmä, johon kuuluneen Petrus Henrikssonin signeeraus löytyy kuorin ikkunakomerosta. Hänen ohellaan kirkossa työskenteli toinen ryhmään kuulunut maalari, josta käytetään nimitystä ”Kalannin maalari”.[5][3] Maalaukset peitettiin 1760-luvulla ja otettiin taas esille vuonna 1884 Emil Nervanderin johdolla tehdyssä Suomen ensimmäisessä keskiaikaisten kirkkomaalausten restauroinnissa. Silloisen tyylin mukaisesti kuvat peitettiin uudelleen ja päälle maalattiin jäljennökset. Vuosina 1965-1968 alkuperäiset maalaukset palautettiin konservaattori Veikko Kiljusen johdolla.[1][3]

Pohjoisseinän maalaukset muodostavat yhtenäisen Kristuksen kärsimyskertomuksen, mutta osa kuvista on tuhoutunut. Raamatullisten hahmojen ja pyhimysten ohella seinissä on kirkonmiehiä, rakennus- ja maalaustöitä kustantaneita lahjoittajia ja heidän sukuvaakunoitaan sekä viisi vihkiristiä.[5][3] Lahjoittajien kuvia on kaikkiaan viisi. Hahmot on kuvattu polvistuneina pyhimysten jalkojen juureen.[16] Suomessa vastaavia on ainoastaan Taivassalon kirkossa. Arkadikaariin on maalattu tuomiokapitulin jäsenten vaakunat. Tutkija Anna Nilsénin mukaan ne saattavat olla leimoja, jotka osoittivat maalausten hyväksymistä.[17] Holveissa on ainoastaan kasviornamentteja lukuun ottamatta keskilaivan ensimmäistä holvia.[5]

Ensimmäinen holviväli eli kuori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhän Erasmuksen marttyyrikuolema.

Keskilaivan kattoholviin on maalattu kirkkoisät Ambrosius, Hieronymus, Gregorius ja Augustinus sekä evankelistojen symbolit. Holvimuurissa on myös pyhäinjäännöstä varten tarkoitettu pieni syvennys. Holvikaaressa ovat piispa Konrad Bitzin, arkkiteini Arvid Garpin, tuomiorovasti Maunu Särkilahden ja Flemingin suvun vaakunat sekä yksi vihkiristi.[5][3] Kuoriseinään on maalattu Pyhä Margareta ja lahjoittaja Hartvig Garp vaakunoineen, Pyhä Helena ja Garpin puoliso Ingeborg Fleming sekä Neitsyt Maria, Kristus ja kaksiosainen Pyhän Erasmuksen marttyyrikuolema. Sakastin oven yläpuolella on suurikokoinen ”Kuninkaitten kumarrus”, jossa Itämaan tietäjät tuovat lahjojaan Jeesus-lapselle.[5][3][18] Yksi tietäjistä on hävinnyt.[19] Garpin pariskunnan kuvat poikkeavat tyylillisesti kirkon muista lahjoittajafiguureista, joten on mahdollista, että ne on maalattu eri aikaan.[20] Kuori-ikkunan yläpuolella on profeetan kuva ja ikkunanpielessä apostoli Andreas sekä kuvan lahjoittaja ja kirjoitus ”Ora propter me pater Andreas” (Rukoile puolestani isä Andreas). P. O. Ekkon mukaan hahmo esittäää kirkkoherra Andreas Beronista.[21] Etelälaivan ikkunakomeroon on maalattu Pyhä Pietari sekä lahjoittaja kirkkoherra Mårten Skytte sukuvaakunoineen. Hänen suustaan kohoavassa puhekuplassa lukee ”O pater, ora pro me” (Oi isä, rukoile puolestani). Petrus Henrikssonin signeeraus on samassa ikkunakomerossa. Kyseessä on hänen ainoa tunnettu signeerauksensa ja myös Suomen vanhin taiteilijasigneeraus.[5][3][22][23]

Toinen holviväli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkonmiesten vaakunoita.

Toisen holvivälin holvikaaressa on Olavi Balkin vaakuna sekä Flemingin ja Tavastin sukujen allianssivaakuna. Etelälaivassa on kuvattuna Pyhä Mikael sielujen punnitsijana. Toiseen vaakakuppiin on tarttumassa paholainen, jota enkeli karkottaa sauvallaan. Ikkunan päällä on profeetan kuva ja kirjoitus ”Terribilis est domus dei non est hic aliud nisi domus dei et ianua coeli” (Peljättävä on Jumalan huone, varmasti tässä on Jumalan huone ja taivaan portti). Ikkunan oikealla puolella on yläosa Pyhän Laurentiuksen marttyyrikuolemaa esittävästä kuvasta, jossa keisari Decius on kahden palvelijan välissä. Kuvan alaosa on vaurioitunut. Ikkunasyvennyksessä on Jaakob vanhempi pyhiinvaeltajan puvussa. Pohjoislaivassa on Jeesuksen syntymää kuvaava maalaus sekä Pyhän Olavin tai Pyhän Eerikin ristiretki. Maalauksen oikealla puolella olevan peikon tulkitaan edustavan pahuutta, joka väistyi kristinuskon saapuessa Suomeen.[3] Seimessä makaava Jeesus-lapsi on kopioitu Raumalle Pyhän Ristin kirkon tuhoutuneen maalauksen tilalle vuonna 1891.[19]

Kolmas holviväli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoislaivan holvikaaressa on Pyhä Barbara. Pohjoisseinään maalattu Kristuksen kärsimyskertomus on pahoin vaurioitunut vuonna 1732 tehdyn ikkuna-aukon myötä. Ristisaatosta ovat jäljellä ovat enää osa rististä, evankelista Johannes, osa Neitsyt Marian kasvoista ja sädekehästä sekä neljä sotilasta. Ikkunan oikealla puolella on ristiinnaulittu Kristus vierellään Johannes. Myös etelälaivan kuvat ovat tuhoutuneet.[3][24]

Neljäs holviväli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhä Katariina Aleksandialainen ja tuntematon lahjoittaja.

Neljännen holvivälin etelälaivan holvikaaressa on Pyhä Dorothea. Ikkunan vasemmalla puolella on Maria Magdalena ja oikealla Pyhä ehtoollinen. Ikkunan päällä on profeetta ja teksti ”Venite filii audite timerem dni docendo vos” (Tulkaa lapset kuunnelkaa, opetan teille Jumalan pelkoa). Pohjoisseinässä on Kristuksen kärsimyskertomukseen kuuluvat pahoin vaurioituneet maalaukset Jeesuksen ruoskimisesta ja kruunaamisesta orjantappurakruunulla.[3] Jäljellä ovat enää Jeesuksen pää ja ruoskat.[24] Ikkunasyvennyksessä on Pyhä Antonius ja Katariina Aleksandrialainen vierellään tuntematon lahjoittaja polvistuneena. Kyseessä on Suomen keskiaikaisten kirkkojen ainoa yksinään esiintyvä naislahjoittaja.[5][3] Kalannin kirkon maalauksia väitöskirjassaan tutkineen Tuija Tuhkasen mukaan kyseessä voi olla Kalannissa vaikuttaneen miekanteroittaja Jeniksen leski Katarine.[25]

Sakasti ja asehuone[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sakastin holvimaalauksissa on kukkiin päättyviä köynnöksiä sekä kirkkoisiä, evankelistojen vertauskuvia ja paratiisin lintuja. Sakariston länsiseinällä on talonpoika Lallia tallaava Pyhä Henrik ja pohjoisseinällä kalvaarioryhmä. 1450-luvulla hieman sakariston valmistumisen jälkeen maalattua kokonaisuutta on luonnehdittu Suomen keskiajan taiteen helmeksi. Koristelusta vastasi todennäköisesti Upplannista saapunut maalariryhmä. Sakastissa on myös seiniin upotetut keskiaikaiset sivualttarit. Asehuoneen maalaukset kuvaavat Pirun juonia ihmisten viekoittelemiseksi. Kuvissa on muun muassa kaksi pirua taluttamassa kahlehtimaansa lammasvarasta, Kyöpelinvuorella luudalla lentävän naisen vastaanottava pääpiru, sekä piru, joka auttaa naista lypsämään naapurin lehmää ja kirnuamaan voita.[5][3]

Urut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen päätös urkujen hankkimisesta tehtiin jo vuonna 1859, jolloin pitäjänkokous tilasi yksisormioisen urun Rauman kanttorilta Carl Gustaf Rindelliltä. Päätös kuitenkin peruttiin ja Tukholmasta hankittiin uudenaikaisempi urkuharmoni. Soitin oli kuitenkin äänenvoimakkuudeltaan liian heikko. Ensimmäiset varsinaiset urut Kalannin kirkkoon rakensi uusikaupunkilainen Jens Zachariassenin urkurakentamo vuonna 1888. Mekaaniset urut olivat 13-äänikertaiset.[26] Ne hankittiin uusikaupunkilaisen kauppiaan Johan Henrik Lindrothin testamenttaamilla varoilla.[27] Vuodesta 1938 käytössä olivat Kangasalan urkutehtaan pneumaattiset 18-äänikertaiset urut. Nykyiset 18-äänikertaiset urut ovat Urkurakentamo Matti Erolan vuonna 1987 rakentamat. Niiden barokkityylisen julkisivun on suunnitellut Matti Erola ja disposition Markku Ketola.[26]

Kirkon ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen Kalannin harvinaisista ruumiskivistä.

Kirkkoa ympäröivän hautausmaan sankarihautausmaan on suunnitellut Ilmari Wirkkala vuonna 1946. Pietà-aiheinen sankaripatsas on kuvanveistäjä Jussi Vikaisen työ vuodelta 1955. Wirkkala on suunnitellut myös vuonna 1959 toteutetun kirkkomaan laajennuksen.[11] Kirkkomaalla on myös vuonna 1956 pystytetty Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki sekä rovasti Pekka Rantalan suunnittelema muualle haudattujen muistomerkki.[28] Hautausmaalle on haudattu muun muassa jääkärimajuri Allan Gottleben, Männäisten ruukin isännöitsijät Pehr Conrad Enström (k. 1789) ja Gabriel Ytterberg (1755–1825), joiden yhteisen muistokiven on kustantanut kreivi Samuel af Ugglas,lähde? sekä runoilija Hertta Aalto.[29] Saarnamies Efraim Jaakolan haudan sijaintia ei tunneta, mutta kirkon itäseinässä on hänelle vuonna 1937 paljastettu muistolaatta.[30]

Kirkon länsipuolella oli ennen 1600-lukua purettu kellotapuli.[9][31] Kirkkomaan länsipuolella on säilynyt kuusiaidan rajaama hautasaattojen lähtöpaikka harvinaisine ruumiskivineen.[11] Kirkon vieressä sijaitsevat myös vanha pitäjänmakasiini, mutta kirkkotalli purettiin vuonna 1937. Kirkon länsipuolella on arkkitehti Olli Kestilän suunnittelema seurakuntakoti vuodelta 1964. Rakennusta on laajennettu 1980.[32] Seurakuntakodin edustalla on vuonna 1991 pystytetty veteraanikivi.

Kalannin pappila sijaitsee Sirppujoen länsipuolella vajaan kilometrin päässä kirkosta. Se mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1411.[33] Kyseessä ovat vanhimmat tiedot Suomen keskiaikaisista pappiloista.[34] Pappilan rakennukset ovat nykyään yksityisomistuksessa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Kolmas täydennetty painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014. ISBN 978-952-22260-0-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f Kalannin kirkko Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 5.2.2023.
  2. ↑ Tuhkanen, Tuija: ”In memoriam sui et suorum posuit” : lahjoittajien muistokuvat Suomen kirkoissa 1400-luvulta 1700-luvun lopulle, s. 63. Väitöskirja. Åbo: Åbo Akademis förlag, 2005. ISBN 951-76528-7-9. Teoksen verkkoversio (PDF).
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Kalannin kirkko Uudenkaupungin seurakunta. Viitattu 5.2.2023.
  4. ↑ Uudenkaupungin kirkot ja seurakunta 2023. Visit Uusikaupunki. Viitattu 5.2.2023.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m Hiekkanen 2014, s. 58–63.
  6. ↑ Vehmas, Jukka: Kodjala Laitilan kylien varhaisvaiheet. 2006. Laitilan Oppaat. Viitattu 19.5.2023.
  7. ↑ a b Valkeapää, Leena: Tietämisen tavat. Uskomustarinat ja tutkimus Kalannin alttarikaapin äärellä Tahiti – taidehistoria tieteenä. 18.7.2016. Taidehistorian Seura. Viitattu 2.3.2023.
  8. ↑ Kertomuksia Uudenkirkon ja Uudenkaupungin entisiltä ajoilta. Sanomia Turusta, 8.8.1884, nro 183, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.2.2023.
  9. ↑ a b c d e f Ekko, P. O.: Kalannin kirkko. Uudenkaupungin Sanomat, 20.6.1936, nro 67, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.3.2023.
  10. ↑ † Kaarlo Heininen. Uudenkaupungin Sanomat, 18.11.1926, nro 130, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 16.10.2023.
  11. ↑ a b c d e Kalannin kirkko (rakennusperintörekisteri) Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto.
  12. ↑ Karrakoski, Frans Malkus: Mies ja Kalannin kirkon lehterin maalauksia (Valokuva) Uudenkaupungin museo. Finna. Viitattu 2.3.2023.
  13. ↑ Uudenkirkon museota pannaan voimalla kuntoon. Uudenkaupungin Sanomat, 30.11.1933, nro 137, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.3.2023.
  14. ↑ Mielikäinen, Satu: Uskonnon lyhyt oppimäärä : Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen kalkkimaalausten välittämä raamattukuva, s. 11. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2007. Teoksen verkkoversio (PDF).
  15. ↑ Tuhkanen, 2005 s. 63.
  16. ↑ Tuhkanen 2005, s. 62-63.
  17. ↑ Tuhkanen 2005, s. 60.
  18. ↑ Tuhkanen 2005, s. 42.
  19. ↑ a b Mielikäinen 2007, s. 47–48.
  20. ↑ Tuhkanen 2005, s. 73.
  21. ↑ Tuhkanen 2005, s. 69.
  22. ↑ Tuhkanen 2005, s. 62.
  23. ↑ Tuhkanen 2005, s. 66.
  24. ↑ a b Mielikäinen 2007, s. 71, 73–75.
  25. ↑ Tuhkanen 2005, s. 71.
  26. ↑ a b Kalannin kirkon urut (PDF) Uudenkaupungin seurakunta. Viitattu 28.2.2023.
  27. ↑ Uusia lahjoitusrahoja. Turun Lehti, 6.8.1891, nro 90, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.2.2023.
  28. ↑ Kalannin kappelineuvoston pöytäkirja 3/2019 29.8.2019. Uudenkaupungin seurakunta. Viitattu 28.2.2023.
  29. ↑ Tuominen, Leila K.: Hertta Aalto Leila K. Tuominen. Viitattu 28.2.2023.
  30. ↑ Rukoilevaisten virsilaulajan, kalantilaisen Efraim Jaakolan muistokivi paljastettiin sunnuntaina. Turun Sanomat, 31.8.1937, nro 233, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.2.2023.
  31. ↑ Muinaistutkijoilla riittää työtä Kalannissa. Uudenkaupungin Sanomat, 17.9.1936, nro 104, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.3.2023.
  32. ↑ Kalannin seurakuntakoti Uudenkaupungin seurakunta. Viitattu 5.2.2023.
  33. ↑ Ahtinen-Karsikko, Jussi; Winter, Helmer: Vakka-Suomea pitkin ja poikki : kirjoitelmia kotiseudulta, s. 3, 6–7. Uusikaupunki: Uudenkaupungin Sanomalehti- ja Kirjapaino, 1919. Teoksen verkkoversio (PDF).
  34. ↑ Ruonaniemi, Antti: Keskiajan pappiloiden etsiminen vaatii tarkkaa salapoliisityötä 3.5.2015. Yle Uutiset. Viitattu 28.2.2023.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuominen, Leila K.: Kalannin kirkko I ja II osa. Uusikaupunki: , 1888. ISBN 951-97552-2-5.
  • Aarras, Raimo: Kalannin kirkko ja sen kalkkimaalaukset. Kalanti: Kalannin seurakunta, 1961.
  • Riska, Tove: Kalannin kirkko. Suomen kirkot 1. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1959.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kalannin_kirkko&oldid=21922605”