Kaarlo Hillilä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaarlo Hillilä
Suomen sisäasiainministeri
8.8.1944–17.4.1945
Edeltäjä Leo Ehrnrooth
Seuraaja Yrjö Leino
Suomen kansanhuoltoministeri
17.4.1945–26.3.1946
Edeltäjä Kalle Jutila
Seuraaja Taavi Vilhula
Henkilötiedot
Syntynyt27. toukokuuta 1902
Oulu
Kuollut14. toukokuuta 1965 (62 vuotta)
Helsinki
Ammatti juristi
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta

Kaarlo Henrik Hillilä (27. toukokuuta 1902 Oulu[1] – 14. toukokuuta 1965 Helsinki[2]) oli suomalainen poliitikko, joka toimi Lapin läänin maaherrana, Rovaniemen kauppalan johtajana sekä sodan jälkeen sisäministerinä ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana.

Nuoruus vapaustaistelijana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillilä osallistui 15-vuotiaana lukiolaisena yhdessä luokkatoverinsa Aaro Pakaslahden kanssa sisällissodan Oulun taisteluihin helmikuussa 1918. Oulun valtauksen jälkeen Hillilä liittyi Oulun I vapaaehtoisen rintamakomennuskuntaan, jonka mukana hän siirtyi Satakunnan alueelle ja osallistui taisteluihin muun muassa Ahlaisissa, Mannanmäellä, Suodenniemellä, Mouhijärvellä ja Vammalassa.

Sisällissodan päätyttyä Hillilä lähti talvella 1919 yhdessä nuoremman veljensä Erkin (Erik) kanssa vapaaehtoisena Viron vapaussotaan. Veljekset palvelivat Hans Kalmin komentamassa Pohjan Pojiksi ristityssä toisessa vapaaehtoisjoukossa ja osallistuivat 1. helmikuuta 1919 Etelä-Virossa sijaitsevan Valgan kaupungin valtaukseen. Tämän jälkeen joukko-osasto määrättiin hyökkäämään Latvian puolella sijaitsevaan Marienburgiin (Alūksne). Tiedusteluretkellä puna-armeijan yllättäminä Kaarlo Hillilä sai luodin jalkansa läpi ja 15-vuotias Erkki menetti henkensä.[3]

Viron vapaussodan jälkeen Hillilä osallistui vielä Aunuksen retkeen toukokuusta heinäkuuhun 1919. Hillilä suoritti yloppilastutkinnon Oulun suomalaisessa yhteiskoulussa keväällä 1919.

Opiskelija-aktiivina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillilä aloitti syksyllä 1921 opinnot Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän ystävystyi huonetoverinsa, saman tiedekunnan opiskelijan ja Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan jäsenen, kajaanilaisen Urho Kekkosen kanssa. Osakunta-aktiivisuuden lisäksi monien sen ajan opiskelevien nuorten poliittinen aktiivisuus kanavoitui juuri perustetun Akateemisen Karjala-seuran rientoihin. Opiskeluaikana molemmat, niin Hillilä kuin Kekkonen, hankkivat lisäansioita Etsivän Keskuspoliisin tehtävissä. Opiskeluaikoina muodostui Hillilän, Kekkosen ja Aaro Pakaslahden välille tiivis yhteistyösuhde, jonka poliittinen merkitys oli vahvimmillaan 1930-luvun lopulta aina 1940-luvun loppuvuosiin.

Poliittisesti Hillilä oli maalaisliittolainen. Hillilä valittiin presidentin valitsijamieheksi 1937, ja hän oli valitsemassa maalaisliittolaista Kyösti Kalliota presidentiksi. Vuonna 1937 saamallaan valitsijamiesmandaatilla hän oli valitsemassa Risto Rytiä kaksi kertaa Suomen presidentiksi vuosina 1940 ja 1943.

Viranhoitoa Lapissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillilä suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1926 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1929, jolloin hän siirtyi Rovaniemen kauppalan johtajaksi toimien virassa kahteen otteeseen ennen Lapin läänin maaherraksi nimittämiseen asti. Ennen maaherran töitään Hillilä teki silloiselle sisäministerille Urho Kekkoselle taustaselvityksiä suunniteltaessa IKL:n lakkauttamista, vaikakaan lakkautus ei tuolloin onnistunut.

Hillilä valittiin Lapin läänin ensimmäiseksi maaherraksi vuonna 1938, jolloin Lapin lääni erotettiin koko Pohjois-Suomen kattaneesta Oulun läänistä omaksi hallintoalueekseen. Hillilän maaherrakaudelle olivat leimaa-antavina sotavuodet, ennen kaikkea jatkosodan vuodet, jolloin Pohjois-Suomeen oli tullut yli 200 000 saksalaissotilasta. Saksalaisten edustajana suomalaiseen paikalliseen siviilihallintoon oli heidän joukkojensa komentaja kenraaliluutnantti Eduard Dietl. Näissä oloissa Hillilä pyrki kuitenkin valvomaan Suomen ja suomalaisen siviilihallinnon etuja. Pikakäynnillään Lapissa alkuvuonna 1942 Saksan salaisen poliisin Gestapon päällikkö Heinrich Himmler kertoi Hillilälle varsin avoimesti juutalaisiin ja romaneihin kohdistetuista etnisistä puhdistuksista Saksassa ja sen miehittämillä alueilla.[4]

Kekkosen tukimiehenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paasikiven kolmas hallitus: kansanhuoltoministeri Kaarlo Hillilä takarivissä viides vasemmalta.

Sodan aikana opiskeluaikana syntynyt yhteistyö Urho Kekkosen ja Aaro Pakaslahden kesken jatkui hyvin tiiviinä. Muina keskeisinä yhteistyökumppaneina toimi muun muassa Kustaa Vilkuna. Hillilän ja Pakaslahden rooli oli toimia ennen kaikkea keskustelukumppanina ja tietolähteenä Kekkosen kirjoittaessa Suomen Kuvalehteen sotilaspoliittisia tilannekatsauksia nimimerkillä "Pekka Peitsi". Hillilä kuului siihen joukkoon, joka yhdessä Urho Kekkosen kanssa tuli marraskuussa 1942 siihen johtopäätökseen, että Saksa ja Suomi sen mukana häviää sodan.

Marsalkka Mannerheimin tultua presidentiksi elokuussa 1944 Hillilä oli rauhanopposition ehdokas pääministeriksi. Hänestä tuli kuitenkin Antti Hackzellin hallituksen sisäministeri. Tällöin alkoi Hillilän virkavapaus maaherran toimesta, joka kesti vuoteen 1946 hänen hoitaessaan ministeritehtäviä sodanjälkeisissä hallituksissa. Sisäministerin rooli oli tärkeä siirryttäessä rauhatilaan syyskuussa 1944. Tällöin maahan tuli Neuvostoliiton johtama valvontakomissio, joka sisäministeriön kautta pani täytäntöön useita poliisiasioita. Lisäksi armeijan demobilisaatio, siirtoväki ja käynnistynyt Lapin sota saattoivat aiheuttaa ongelmia nimenomaan sisäministerille. Neuvostoliittoa lepyttääkseen Hillilä oli loppuvuonna 1944 valmis luovuttamaan nimekkäitäkin suomalaisia Neuvostoliittoon[5].

Merkittävänä uuden suunnan poliittisena avauksena Hillilän osalta oli kielletyn äärivasemmiston, muun muassa Suomen kommunistisen puolueen laillistaminen. Oikeusministeri Urho Kekkonen ja Hillilä olivat tällöin valmiita yhteistyöhön äärivasemmiston kanssa.[6] Hillilä toimi sisäministerin tehtävissä Castrenin ja Paasikiven II hallituksissa maaliskuuhun 1945. Maaliskuun 1945 eduskuntavaalien jälkeen muodostetussa Paasikiven III hallituksessa Hillilä toimi kansanhuoltoministerinä ja oli aktiivisessa roolissa yhdessä oikeusministeri Kekkosen kanssa presidentin vaihtamiseksi Mannerheimista Paasikiveen.

Kansaneläkelaitoksen johtajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Hillilällä olisi ollut muuttuneissa sodanjälkeisissä oloissa poliittista käyttöarvoa, rankka elämä oli tehnyt tehtävänsä. Hänellä ei enää ollut kykyä ottaa aktiivista vastuuta. Hillilä toimi Lapin maaherrana vuosina 1946–1947 ja siirtyi sen jälkeen Helsinkiin Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi (1946–1954[7][8]).

Hillilä erotettiinselvennä Kansaneläkelaitoksen johtajan paikalta 14. lokakuuta 1954,[9] mutta Kekkonen nimitti hänet pian Kansaneläkelaitoksen hallituksen jäseneksi. Nimittäessään Hillilän Kekkonen pakotti tämän allekirjoittamaan päiväämättömän eroanomuksen, jonka Kekkonen talletti kassakaappiinsa. Lopullinen päätös uralle tuli Kansaneläkelaitoksen työsuhdeasuntosotkuissa, vaikkakin kesällä 1961 Hillilälle annettu virkarikostuomio lieveni Korkeimmassa oikeudessa virkavirheeksi.[10][11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tuikka, Timo J.: Kekkosen takapiru: Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25226-9
  • Uola, Mikko: ”Hillilä, Kaarlo (1902–1965)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 817–820. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 3, p. 742. Otava 1968.
  2. ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 10 (ei sivunumeroa). Otava 1967.
  3. ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 162. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
  4. ↑ Koikkalainen, Olli: Kesä koittaa Himmlerille. Aamulehti 30.7.2017, s. B2–B9. Alma Media Finland.
  5. ↑ Uola, s. 194.
  6. ↑ Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 63, 82, 139. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0
  7. ↑ Kela 50 vuotta.[vanhentunut linkki]
  8. ↑ Vuodesta 1954 pääjohtajana oli V. J. Sukselainen ja Hillilä oli Kelan hallituksen jäsenenä (johtajana).
  9. ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1956, s. 15. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1955.
  10. ↑ Tarkka, Jukka: Kaveruus Kekkosen kanssa kesti kaiken. (Kirja-arvostelu.) Helsingin Sanomat 8.1.2012, s. C 2.
    Virolainen, Johannes: Polun varrelta: merkintöjä ja muistikuvia ihmisistä ja tapahtumista, s. 298. Helsinki: Otava, 1993.
  11. ↑ Halila, Heikki: ”Kuuskoski, Reino (1907–1965)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 605–607. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Leo Ehrnrooth 		Suomen sisäasiainministeri
1944−1945 		Seuraaja:
Yrjö Leino
Edeltäjä:
Kalle Jutila 		Suomen kansanhuoltoministeri
1945–1946 		Seuraaja:
Taavi Vilhula
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kaarlo_Hillilä&oldid=22779332”