Heinz Kohut

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Heinz Kohut (3. toukokuuta 1913, Wien8. lokakuuta 1981, Chicago) oli itävaltalaissyntyinen yhdysvaltalainen neurologi (1947), psykiatri (1950) ja psykoanalyytikko (1950), joka kehitti self-psykologiaksi nimittämäänsä teoriaa, joka on sittemmin muodostanut merkittävän koulukunnan psykodynaamisen ja psykoanalyyttisen ajattelun piirissä, ja hän on siten edistänyt analyyttisten ja dynaamisten hoitotapojen kehittymistä.

Kohut toimi 1964–65 Amerikan psykoanalyyttisen yhdistyksen puheenjohtajana ja 1965–73 Kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen varapuheenjohtajana. Erityisesti 1960-luvulla hän edusti niin voimakkaasti ja näkyvästi perinteistä psykoanalyyttista näkemystä, joka oli vallalla Yhdysvalloissa, että hän leikillisesti nimitti itseään “herra Psykoanalyysiksi”.[1]


Varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohut syntyi 3.5.1913 Wienissä, Itävallan pääkaupungissa. Hänen vanhempansa olivat Felix Kohut ja Else Kohut (o.s. Lampl). Hän oli heidän ainoa lapsensa. Kohutin vanhemmat olivat assimiloituneita juutalaisia, jotka asuivat Alsergrundissa eli 9. kaupunginosassa, ja he olivat menneet naimisiin kaksi vuotta aikaisemmin. Felix Kohut oli haaveillut konserttipianistin urasta, mutta hän oli joutunut luopumaan siitä traumatisoiduttuaan ensimmäisessä maailmansodassa. Hän oli siirtynyt liike-elämään, ja perustanut yhtiön Paul Bellak -nimisen miehen kanssa. Kohutin äiti avasi oman liikkeen sodan jälkeen, mikä oli harvinaista wieniläiselle naiselle noina aikoina. Elsen suhdetta poikaansa voidaan kuvata sanoen hänen “kietoutuneen narsistisella ja patologisella tavalla yhteen tämän kanssa”.[2]

Kohut pantiin kouluun vasta viidennelle luokalle. Sitä ennen häntä opetti useampi tuutori, erilaiset “Fräuleinit ja mademoisellet”. Erityistä painoa pantiin sille, että hän oppisi ranskan kielen. Vuodesta 1924 lähtien hän opiskeli Döblinger Gymnasium -nimisessä oppikoulussa Grinzingissä eli 19. kaupungiosassa, minne Kohutit sittemmin rakensivat oman talon. Kouluaikoina Kohutilla oli vielä yksi tuutori, mutta tämän rooli näyttää rajoittuneen siihen, että he kävivät oppineita keskusteluja, ja tuutori myös vei häntä museoihin, gallerioihin ja oopperaan. Kyseinen mies oli hänen elämänsä ensimmäinen ystävä. Sitä ennen Kohutin äiti eristi hänet kaikista hänen ikätovereistaan.

Koulussa erityistä painoa pantiin klassiselle kreikan kielelle ja latinan kielelle sekä Kreikan ja Rooman kirjallisuudelle. Kohut tuli myös arvostamaan Goetheä, Thomas Mannia ja Robert Musilia.[3]

Vuonna 1929 Kohut vietti kaksi kuukautta Saint-Quay-Portrieux’ssä Bretagnessa opiskellen siellä ranskan kieltä. Koulussa hän kirjoitti tutkielman Euripideen näytelmästä Kyklooppi. Hänen opettajansa, joka oli antisemiitti ja myöhemmin osallistui Itävallan natsiliikkeeseen, syytti häntä sanoen hänen tutkielmansa olevan plagiaatti. Tutkielma hyväksyttiin vasta, kun Kohutin isä puuttui asiaan.[4]

Kohut hyväksyttiin Wienin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1932. Hän opiskeli kuuden vuoden ajan, jona aikana hän suoritti harjoittelun Pariisissa, ensin Hôtel-Dieussä ja sitten Hôpital Saint-Louis’ssa. Viimemainittu sairaala oli erikoistunut syfiliksen hoitoon, ja siellä Kohut sai nähdä šokeeraavia potilastapauksia. Pariisissa hän tutustui Jacques Palaci -nimiseen Istanbulista kotoisin olleeseen juutalaiseen lääketieteen opiskelijaan, ja vieraili tämän luona vuonna 1936. Seuraavana vuonna Kohutin isä kuoli leukemiaan. Jonkin aikaa tämän jälkeen Kohut aloitti psykoterapian Walter Marseilles -nimisen miehen kanssa, joka ei vaikuta olleen erityisen taitava ammatissaan. Alkuvuodesta 1938 Kohut aloitti psykoanalyysin August Aichhornin potilaana. Tämä oli Sigmund Freudin läheinen ystävä.[5]

Kun Hitlerin Saksa oli liittänyt Itävallan Saksaan 12.3.1938, tilanne aiheutti vaikeuksia Kohutille, sillä hänellä oli vielä suorittamatta lääketieteellisen tiedekunnan loppukokeet. Lopulta hän sai suorittaa ne sen jälkeen, kun kaikki juutalaiset professorit oli siivottu pois yliopistolta. Tässä vaiheessa natsit takavarikoivat lähes kaikkien juutalaisten omaisuuden; osittain juutalaiset joutuivat myymään omaisuutensa, paljon käypää hintaa alemmilla hinnoilla, ja kauppahinnoista valtio otti itselleen suuren osuuden veroina. Lopuksi Kohut lähti pois Itävallasta ja saapui aluksi pakolaisleirille Englannin Kentiin. Monet hänen sukulaisistaan, jotka jäivät Itävaltaan, tulivat surmatuiksi holokaustissa.

Vuoden 1940 helmikuussa Kohutin sallittiin matkustaa brittiläisessä saattueessa Bostonin, mistä hän matkusti linja-autolla Chicagoon. Eräs hänen Wienin ystävistään, Siegmund Levarie, joka oli aiemmin siirtynyt setänsä luo Chicagoon, järjesti Kohutille viisumin ja kutsui hänet luokseen. Levariesta tuli sittemmin tunnettu musiikkitieteilijä. Myös Kohutin äiti Else muutti Chicagoon, matkustaen sinne Italian kautta. Hän salakuljetti mukanaan rahaa, jonka avulla hän avasi Chicagoon kaupan nimeltä “De Elsie’s”.[6]

Varhaiset vaiheet Chicagossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohut sai aluksi työpaikan Chicagon South Shore Hospital -nimisestä sairaalasta, ja vuonna 1941 hän sai neurologian harjoittelupaikan Chicagon yliopiston Billings-sairaalasta, missä työskenteli ja asui vuoteen 1948 saakka. Hän saattoi päätökseen erikoistumisensa neurologiaan vuonna 1947. Noihin aikoihin hän näyttää omaksuneen kristityn identiteetin, ja hän valitsi kirkokseen unitaarisen kirkon.

Kohut ei kuitenkaan viihtynyt neurologin työssä, ja vaikuttaa siltä, että se ikävystytti häntä. Liikaa aikaa kului laboratoriossa, ja hänen työssään oli liian vähän kontakteja ihmisiin ja heidän tunteisiinsa.[7]

Ura psykoanalyytikkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtyminen psykiatriaan ja psykoanalyysin pariin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1942 lopulla Kohut kirjoitti anomuksen päästä Chicagon psykoanalyyttiseen instituuttiin, jonka oli perustanut Franz Alexander vuonna 1932 Berliinin psykoanalyyttinen instituutti esikuvanaan. (Viimemainittu oli perustettu 1920-luvulla.) Kohutia ei hyväksytty sisään, mutta hylkäys ei ollut ehdoton. Syy tähän jäi epäselväksi, mutta Kohutin ei edes sallittu aloittavan koulutusanalyysia. Hän kuitenkin keksi älykkään kiertotien aloittamalla analyysin Ruth Eisslerin potilaana vuoden 1943 maaliskuussa. Eissler oli myös kotoisin Wienistä ja hän oli myös ollut August Aichhornin analyysipotilaana ja oli Chicagon instituutin koulutusanalyytikko. Lisäksi Ruth Eisslerin aviomies Kurt Eissler oli myös psykoanalyytikko, jota Aichhorn piti lupaavimpana johtamaan psykoanalyysia Amerikassa.[8]

Vuonna 1944 Kohut päätti jättää neurologian ja siirtyä psykiatriaan, ja vuonna 1947 hänet nimitettiin psykiatrian apulaisprofessoriksi Chicagon yliopistossa. Hän sai erikoistumisensa psykiatriaan valmiiksi vuonna 1949.

Vuoden 1946 syksyllä Kohut oli jo hyväksytty Chicagon psykoanalyyttiseen instituuttiin, ja hän ryhtyi heti käymään sen kursseilla. Vuoden 1947 kesällä hänelle annettiin kaksi ensimmäistä “kontrollipotilasta”, ja pian myös kolmas ja neljäs vuoden 1948 alkupuolella. Hän alkoi ottaa vastaan potilaita vakituisesti vuonna 1949. Vuonna 1950 hän suoritti kirjalliset kokeet, läpäisi ne ja näin hänestä tuli virallisesti psykoanalyytikko. Hänestä tuli myös koulutusanalyytikko ja instituutin henkilökunnan jäsen vuonna 1953.

Toisin kuin oli Franz Alexanderin kohdalla, joka oli yrittänyt lyhentää analyyseja, Kohut käytti potilaisiin aikaa niin paljon kuin he vain vaativat. Hoidon agenda tuli täysin potilaan suunnalta, tämän tehtävänä oli sanoa, mitä hänelle vain tuli mieleen. Hän sanoi eräälle potilaalleen: “Teen mitä vain voin voidakseni auttaa sinua ymmärtämään itseäsi.”

Kohut otti potilaansa vastaan instituutin tiloissa. Hänen potilaansa on kerrottu pitäneen häntä erittäin suuressa arvossa, vaikka uransa alussa hänellä oli yksi tapaus, jonka suhteen hän epäonnistui pahasti. Uransa alussa hän myös saattoi saada aikaan vaihtelevia tuloksia.

Kohut analysoi useita henkilöitä, jotka olivat jo itse analyytikkoja, mutta jotka kokivat, ettei heidän koulutusanalyysinsa ollut auttaneet heitä niin paljon kuin he olisivat toivoneet. Jotkut tulevat analyytikot kävivät hänellä koulutusanalyysissa. Näitä olivat Peter Barglow, Michael Franz Basch, George Klumpner ja Paul Tolpin.[9]

Psykoanalyysin opettajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opetustyö Chicagon instituutissa muodostui Kohutille hänen kaikkein tärkeimmäksi työmaaksi. Hän sai pian maineen Chicagon instituutin kaikkein lahjakkaimpana ja luovimpana analyytikkona. Yhdessä Louis Shapiron ja Joan Flemingin kanssa hän suunnitteli instituutin opetusohjelman ja sitten hän opetti instituutin kahden vuoden kurssia vuosikymmenen ajan. Kyseessä ei ollut psykoanalyysin historian kurssi vaan “psykoanalyyttista psykologiaa esitettynä historiallisten periaatteiden kautta”. Kyseessä oli erittäin freudilainen kurssi, eikä siinä ollut mitään viitteitä siitä, mihin suuntaan Kohutin teoreettinen ajattelu tulisi kehittymään. Näiden luentojen kautta Kohut näyttäytyi metapsykologian mestarina.

Myöhemmin hän luovutti tämän kurssin Philip Seitzille, joka oli kuunnellut tuon kurssin tehden muistiinpanoja, joista hän keskusteli Kohutin kanssa. Hän sitten laajensi muistiinpanojaan noiden keskustelujen perusteella. Tämä johti heidän yhdessä kirjoittamaansa artikkeliin “Psykoanalyysin käsitteet ja teoriat: metodin ja teorian välinen suhde.[10][11] Seitz julkaisi muistiinpanonsa yli 30 vuotta myöhemmin kirjan muodossa.

Kohutin sanotaan olleen säkenöivä opettaja, mutta samalla hän jätti kuulijat varjoonsa. Paul Ornsteinin mukaan (hän kuunteli tuon kurssin), Kohutin tyyli oli pedagogiselta kannalta huono. Muut kommentoijat ovat sanoneet, että Kohutin loistokkuus sai kuulijat passiivisiksi, eikä hän rohkaissut näitä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Kohut koki, että analyytikkojen tulisi olla tiedemiehiä eikä teknikkoja, jotka vain soveltaisivat joitakin sääntöjä työhönsä. Jos viimemainitusta tulisi alan tapa, niin koko psykoanalyysi tulisi assimiloitumaan dynaamiseen psykiatriaan ja olisi tuomittu katoamaan kokonaan.[10][12][13]

Ura hallintotehtävissä psykoanalyysin piirissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohut oli aktiivinen Amerikan psykoanalyyttisessa yhdistyksessä 1950-luvulta lähtien. Hän toimi myös yhdistyksen lehden (Journal of the American Psychoanalytic Association) toimitusneuvostossa, sekä useissa yhdistyksen komiteoissa. 1960-luvulla hän nousi tämän yhdistyksen johtotehtäviin. Vuosina 1961–62 hän toimi sen sihteerinä, vuosina 1962–63 hänen nimikkeenään oli “tuleva puheenjohtaja”, ja lopulta hän toimi puheenjohtajana vuosina 1964–65. Näihin aikoihin hänen ystävyytensä Kurt ja Ruth Eisslerin kanssa vahvistui. Kurt Eissler oli tuolloin New Yorkin psykoanalyyttisen yhdistyksen & instituutin johtavia hahmoja. Hän myös ystävystyi Heinz Hartmannin kanssa, josta tuli hyvin merkittävä hahmo hänen kannaltaan.

Puheenjohtajana toimiminen tarkoitti valtavaa työmäärää, kun oli valmisteltava monenlaisia eri kokouksia ja työskenneltävä monissa komiteoissa, samoin kuin sammutettava erilaisia pensaspaloja yhdistyksen piirissä. Oli ratkaistavana mm. kysymys siitä, saivatko tai voisivatko analyytikot ilmaista julkisesti näkemyksiään Barry Goldwaterin mielenterveydestä.

Tuohon aikaan Kohut edusti erittäin suuressa määrin perinteistä freudilaista analyysia, ja hän varoi erittäin tarkkaan sanomasta tai tekemästä mitään, mikä olisi voitu tulkita poikkeamiseksi perinteisistä näkemyksistä. Hän varoi tarkkaan mainettaan, jonka mukaan hän oli “valittu johtamaan seuraavaa psykoanalyytikkojen sukupolvea”. Paljon myöhemmin hän vitsaili tästä ja sanoi, että nimikkeensä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa oli “Mr. Psykoanalyysi”.

Noina aikoina Kohut tutustui kaikkiin, joilla oli jotain merkitystä psykoanalyysin puitteissa koko maailmassa. Tärkein hahmo hänelle oli Anna Freud. Hän tapasi tämän ensi kerta eräässä kokouksessa Princetonissa vuonna 1964. Tämän jälkeen he olivat jatkuvassa kirjeenvaihdossa keskenään.

Vuoden 1966 syksyllä Chicagon yliopisto myönsi Anna Freudille kunniatohtorin arvon. Kohut on saattanut olla niiden joukossa, jotka tätä ehdottivat, ja kun Freud saapui Chicagoon tätä tilaisuutta varten, hän asui Kohutien luona näiden kerrostaloasunnossa. Freudille järjestettiin erilaista ohjelmaa, ja Kohutin kannalta tämä vierailu oli suuri menestys.

Pidemmän päälle Kohutista alkoi tuntua, että hänen tehtävänsä puheenjohtajana veivät liikaa energiaa ja estivät häntä kehittämästä ajatteluaan. Hänellä alkoi myös olla ambivalentteja tunteita klassisen psykoanalyysin suhteen. Lisäksi hän joutui olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka olivat itsekeskeisiä, täynnä itseään ja narsistisia tämän terminä pahimmassa mielessä. Hän koki, että itse psykoanalyysissa ei tieteenä ollut mitään vikaa, mutta että ongelma oli sen parissa toimivissa ihmisissä, “jotka tekevät työtään näiden ajatusten pohjalta”. Voidaan sanoa, että tässä hän sai saada osakseen korkeampaa koulutusta narsismiin liittyvissä asioissa.

Kohut jätti tehtävänsä Amerikan psykoanalyyttisessa yhdistyksessä, mutta hänet valittiin Kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen (IPA) varapuheenjohtajaksi. Vuonna 1968 Anna Freud ja Eisslerit rohkaisivat häntä pyrkimään puheenjohtajaksi, sillä vuonna 1969 oli amerikkalaisten vuoro saada tämä tehtävä itselleen. Lopulta kävi niin, että eurooppalaiset kannattivat Leo Rangellia, ja näin ollen Kohutilla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Anna Freud neuvoi Kohutia, että hänen ei tulisi lähteä kilpaan vain hävitäkseen, ja niin hän vetäytyi tästä kisasta. Hän selitti tämän asian kollegoilleen sanoen, että puheenjohtajuus olisi haitannut hänen luovaa työskentelyään, joka oli hänen itsensä keksimä myytti mutta jonka kollegat hyväksyivät selitykseksi. Jos Kohut olisi valittu tuohon tehtävään, olisi ollut todennäköistä, että hänen ensimmäinen monografiansa The Analysis of the Self, olisi jäänyt hänen ainoaksi merkittäväksi kontribuutioksi psykoanalyysin teoriaan.[14]

Kirjoittajana psykoanalyysin alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset artikkelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1946 lähtien Kohutin ystävä Siegmund Levarie järjesti sarjan konsertteja Chicagon yliopistolla. Vuonna 1947 yleisön reaktiot erääseen kappaleeseen, jonka oli säveltänyt Béla Bartók sai Kohutin kirjoittamaan artikkelin, jossa hän kuvaa eräitä yleisluontoisia seikkoja musiikin psykologiasta. Se julkaistiin vuonna 1950 aikakauskirjassa Psychoanalytic Quarterly otsikolla “On the Enjoyment of Listening to Music”. Samoin vuonna 1947 Kohut alkoi pohtia Thomas Mannin novellia Kuolema Venetsiassa. Vuonna 1950 hän kirjoitti lopullisen version tästä tekstistä ja jätti sen hyväksyttäväksi tutkielmanaan psykoanalyytikon tutkintoaan varten. Hän ei kuitenkaan halunnut julkaista sitä niin kauan, kuin Mann oli vielä elossa. Tämä artikkeli näki lopulta päivänvalon vuonna 1957 aikakauskirjassa Psychoanalytic Quarterly, kaksi vuotta Mannin kuoleman jälkeen.[15]

Empatiasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohutin ensimmäinen varsinainen tieteellinen kontribuutio on hänen vuoden 1959 artikkelinsa empatiasta, otsikolla "Introspection, Empathy, and Psychoanalysis: An Examination of the Relationship Between Mode of Observation and Theory" (‘Introspektio, empatia ja psykoanalyysi. Havainnointimetodin ja teorianmuodostuksen välisestä suhteesta’), jonka hän kirjoitti Chicagon instituutin 25-vuotisjuhliin, jotka pidettiin marraskuussa vuonna 1957. Kohut esitti tämän tekstin myös Pariisissa pidetyssä psykoanalyyttisessa kongressissa samana vuonna.

Tämä teema itse asiassa liittyy psykoanalyysin perustaan, ihmisen kykyyn saada kosketus toisen ihmisen psykologisiin tiloihin. On mielenkiintoista huomata, että Sigmund Freud viittasi tähän ilmiöön kirjoituksissaan vain kerran, ohimennen, eräässä alaviitteessä (“On olemassa tie samaistumisesta imitaation kautta empatiaan, toisin sanoen sen mekanismin ymmärtämiseen, jonka avulla me voimme saada kosketuksen toisen sielun elämään.[16] Kohut kirjoitti erittäin perusteellisen selvityksen tästä aiheesta, esittäen minkälaisia asioita voidaan lähestyä empatian avulla ja millaisia ei. Olennaiselta kannalta hän sanoi, että empatia metodina määrittelee sen kentän, mitä voidaan sillä voidaan havainnoida.

Tämän kirjoituksen perusväite on, että niitä ilmiöitä, joita voidaan lähestyä empatian avulla, voidaan kutsua psykologisiksi ilmiöiksi (t. s. ilmiöiksi, jotka liittyvät ihmisen sisäiseen elämään), ja niitä ilmiöitä, joita ei voida sen avulla lähestyä, on kutsuttava ei-psykologisiksi eli fyysisiksi ilmiöiksi, joita on lähestyttävä meidän aistinelimillämme. Kohutin lähestymistapa on näin ollen epistemologinen.

Vaikka tämä kirjoitus sai lämpimän vastaanoton Chicagossa, aikakauslehti Journal of the American Psychoanalytic Association aluksi hylkäsi sen sillä perusteella, että se ei ollut riittävän psykoanalyyttinen teksti, että se oli liian alkukantainen. Kun Max Gitelson oli puuttunut asiaan, toimituskunta pohti asiaa uudelleen ja päätti sitten julkaista sen vuonna 1959. Gitelson oli argumentoinut, että tämän lehden ei ole syytä harjoittaa ideologista sensuuria.[17][18][19]

Soveltavaa psykoanalyysia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1960 Kohut julkaisi aikakauslehdessä Journal of the American Psychoanalytic Association artikkelin nimeltä “Beyond the Bounds of the Basic Rule. Some Recent Contributions to Applied Psychoanalysis” (‘Perussäännön tuolla puolen. Eräitä viimeaikaisia puheenvuoroja soveltavan psykoanalyysin alueella’). Siinä hän käsittelee neljää tuolloin tuoretta psykoanalyyttista elämäkertaa.

  • Phyllis Greenacre: Swift and Carroll, A Psychoanalytic Study of Two Lives (1955);
  • Edward Hirschmann: Great Men: Psychoanalytic Studies (1955);
  • Ida Macalpine and Richard A. Hunter, (ed.): Daniel Paul Schreber, Memoirs of my Nervous Illness (1955);
  • Editha Sterba and Richard Sterba: Beethoven and his Nephew. A Psychoanalytic Study of their Relationship (1954).

Kun käytetään psykoanalyyttista lähestymistapaa tutkittaessa taideteoksia ja taiteilijoiden elämää, Kohut näkee siinä kolme ongelmaa:

  • Tutkijalla on oltava perusteelliset tiedot sekä psykoanalyysista että siitä alueesta, jota hän tutkii.
  • Tutkija toimii perinteisen psykoanalyyttisen tilanteen ulkopuolella, ja näin ollen hän ei voi hyötä vapaasta assosiaatiosta potilaan kanssa. Lisäksi tutkimuksen kohteena oleva henkilö voi olla esittänyt väärän kuvan itsestään taiteellisissa luomuksissaan.
  • Usein soveltavan analyysin alueella esitettävät tutkielmat saattavat olla suunniteltuja demonstroimaan psykoanalyyttisen menetelmän tärkeyden sinänsä, ja näin näillä tutkielmilla on vain vähän relevanssia niiden taideteosten suhteen, joita tutkitaan, ja näin ollen nämä tutkielmat ovat avoimia sille kritiikille, että niissä on kyse reduktionismista.[20][21]

Rohkeudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohut kirjoitti 1960-luvulla artikkelin otsikolla “Rohkeudesta”, mutta se julkaistiin postuumisti, vasta vuonna 1985. Siitä on sanottu, että se on Kohutin kirjoituksista henkilökohtaisin, ellei oteta huomioon artikkelia “Hra Z:n kaksi analyysia”. Hän kirjoittaa tässä artikkelissa Franz Jägerstätteristä ja Hans ja Sophie Schollista Hitlerin valtakaudella ja siitä, kuinka he ottivat kuoleman vastaan ainoana palkintonaan. Kohutin mukaan nämä ihmiset eivät olleet hulluja, vaan “he edustivat korkeampaa ja syvällisempää totuutta, jonka he saavuttivat tekojensa kautta”. Heidän arvonsa eivät jättäneet heille mitään muuta vaihtoehtoa kuin kieltäytyä mukautumasta natsihallinnon vaatimuksiin.[22][23][24]

Puhe Alexander Mitscherlichin kunniaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohut kutsutiin Saksaan Frankfurt am Mainin puhumaan Alexander Mitscherlichin kunniaksi järjestettyyn tilaisuuteen vuoden 1969 lokakuussa. Saksan kustannusyhdistys oli päättänyt myöntää Mitscherlichille palkinnon tuona vuonna. Kohut oli tuntenut Mitscherlichin jo 1950-luvulta lähtien. Tämä oli lääkäri ja psykoanalyytikko, joka oli kirjoittanut useita hyvän vastaanoton saaneita kirjoja käsitellen niissä Saksan syyllisyyttä toiseen maailmansotaan ja holokaustiin. Kohutin pääteesi oli, että Mitscherlich oli soveltanut “analyyttista periaatetta yksilön paranemisesta koko kansakunnan terapeuttiseen transformaatioon”. Yleisön joukossa oli mm. Saksan liittopresidentti Gustav Heinemann, ja puhe lähetettiin radiossa, jolloin kuulijoita arvioidaan olleen 20–30 miljoonaa.[25][26]

Selfpsykologia-liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lukuunottamatta sellaisia henkilöitä kuin Louis Shapiro and Jerome Kavka, Kohutin ikätoverit eivät olleet vastaanottavaisia hänen ajatustensa suhteen. Sen sijaan nuoremmat analyytikot, kuten Arnold Goldberg, Michael Franz Basch, Paul Ornstein, Anna Ornstein, Paul Tolpin, Marian Tolpin ja Ernest Wolf sekä alkuvaiheissa John Gedo olivat kiinnostuneita hänen työstään, ja myös David Marcus oli siitä kiinnostunut jonkin aikaa.

Ajan myötä Goldbergistä tuli tämän ryhmän keskeinen hahmo, kun taas Paul Ornstein lopulta oli se henkilö, joka toimitti Kohutin valikoidut kirjoitukset julkaisua varten. Basch oli tämän ryhmän originellein henkilö, mutta hän päätti pysyä ainoastaan sen laitamilla.

Tämä ryhmä tapasi Kohutin asunnossa keskustelemassa siitä käsikirjoituksesta, josta sitten muodostui teos The Analysis of the Self. Kevään ja kesän aikana 1969 näitä tapaamisia oli yhdeksän kappaletta. Käsikirjoitus osoittautui liian vaikeaksi tuolle ryhmälle, ja saamiensa kommenttien perusteella Kohut vakuuttui siitä, että hänen piti kirjoittaa uusi alku tuolle teokselle, mistä sitten muodostui sen ensimmäinen luku, otsikolla “Introductory Considerations” (‘Alustavia ajatuksia’). Todellisuudessa kuitenkin tämän vuoksi kirjasta saattoi tulla ainoastaan entistä vaikeampi lukea.[27]

The Analysis of the Self[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: The Analysis of the Self

The Analysis of the Self on Heinz Kohutin ensimmäinen monografia, joka julkaistiin vuonna 1971. Kyse on ns. self-psykologian perusteoksesta. Se käsittelee narsistisia persoonallisuushäiriöitä ja sitä, miten niitä hoidetaan psykoanalyysin puitteissa.

Kohut ottaa lähtökohdakseen Heinz Hartmannin tekemän erottelun minän ja itsen (engl. ego vs. self; saks. das Ich vs. das Selbst) välillä. Siinä missä minä, yliminä ja id ovat sielullisen apparaatin jäseniä, itse ei ole sielullisen apparaatin jäsen siinä mielessä, että se olisi sielullinen agenssi eli toimija, mutta se on kuitenkin sielullisen apparaatin piirissä oleva struktuuri.[28]

Itseen kuuluu sen varhaisemmissa kehitysvaiheissa kaksi osastruktuuria, grandioosi itse ja omnipotentti objekti. Nämä ovat kaikkien ihmisten, niin terveiden kuin häiriintyneidenkin, varhaisessa kehitysvaiheessa tavattavia psyykkisiä struktuureja. Niillä on oma kehityslinjansa, joka Kohutin tuonhetkisen näkemyksen mukaan oli erillinen objektisuhteiden kehityksestä. Narsistisesti häiriintyneillä potilailla näiden struktuurien kehitys on jäänyt kesken ja ne ovat tyypillisesti joutuneet torjuttuun tilaan, jolloin niihin sitoutunut psyykkinen energia ei ole ihmisen käytettävissä. Seurauksena on huono itsetunto sekä monenlaisia diffuuseja oireita, muun muassa perversiota.[29]

Analyysin puitteissa narsistiset struktuurit tulevat aktivoiduiksi ja potilas kykenee työstämään niitä. Toisilla dominoivaksi osoittautuu grandioosi itse, jolloin potilas toivoo saavansa ihailua analyytikoltaan, ja tällöin esiin nousevaa transferenssia nimitetään peilitransferenssiksi.[30] Toisilla taas dominoivana on omnipotentti objekti, jolloin potilas kohdistaa idealisoivan asenteen analyytikkoonsa. Tällöin esiin nousevaa transferenssia nimitetään idealisoivaksi transferenssiksi.[31]

Normaalissa lapsuudessa samoin kuin analyysin puitteissa nämä aktivoituneet struktuurit joutuvat muuntavan sisäistämisen prosessin kohteiksi, jolloin grandioosista itsestä kehittyvät ihmisen ambitiot ja omnipotentista objektista kehittyvät ihmisen ideaalit.[32]

Erilaisten ihmissuhteiden toisia osapuolia, esim. psykoanalyytikkoa, nimitetään kokijan selfobjekteiksi, koska ne koetaan osaksi itseä ja sen organisaatiota.[33]

Kohut esitti teoriansa viettiteorian kanssa rinnakkaiseksi teoriaksi, ts. hän ei esittänyt, että hänen teoriansa korvaisi viettiteorian ja siihen kuuluvan teorian oidipuskompleksista. Tarkoitus oli esittää teoria potilastyypistä, jonka psyykkinen häiriö oli syntynyt ennen oidipuskompleksin kehittymistä. Perinteisesti oli ajateltu, että nämä potilaat olivat liian häiriintyneitä, jotta heitä olisi voitu hoitaa psykoanalyyttisesti. Kohutin teorian myötä psykoanalyysi hoitomuotona voitiin ulottaa myös näihin aiemmin liian häiriintyneinä pidettyihin potilaisiin.

Analysiksen ja Restorationin välissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1971, juuri kun The Analysis of the Self oli julkaistu, Kohutilla diagnosoitiin lymfooma eli imusolmukesyöpä. Tuo syöpä levisi hitaasti, ja se saatiin enimmäkseen pidettyä aisoissa vuoteen 1977 saakka. Juuri kun Kohut sai nautti suurimmasta maineesta ja kunniasta, hän joutui vastakkain taudin kanssa, jonka suhteen hänellä ei ollut juuri kontrollia.[34] Tämän taudin johdosta hän nyt kieltäytyi useimmista kutsuista tulla eri tilaisuuksiin puhumaan, esim. Harvardin yliopistossa, taikka tilaisuudesta pitää Freud-luento Wienissä. Hän myös kieltäytyi puhumasta Princetonin yliopistossa, mutta hän kävi säännöllisesti puhumassa Cincinnatin yliopistossa, jolta hän sai kunniatohtorin arvon marraskuussa 1973.[35]

Vuonna 1973 Kohutin 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin banketti, ja tästä tilaisuudesta tuli ensimmäinen selfpsykologian konferenssi. Osanottajien joukossa olivat Alexander Mitscherlich Frankfurt am Mainista, Paul Parin Zürichistä, Jacques Palaci Pariisista, samoin kuin monia psykoanalyytikoita Yhdysvalloista, mukaan lukien René Spitz Denveristä. Ansioitunut Wienin historioitsija Carl Schorske Princetonista oli yksi puhujista. Banketin kohokohta oli John Gedon puhe. Kohut itse vastasi tähän puheeseen omalla puheellaan, jota hän oli valmistellut kuukausien ajan ja jonka hän oli opetellut ulkoa ikään kuin spontaanina vastauksena Gedolle. Se julkaistiin myöhemmin otsikolla “The Future of Psychoanalysis” (‘Psykoanalyysin tulevaisuus’).[36]

Strozierin mukaan Kohutin sairaus pakotti hänet ajattelemaan omin aivoin, mistä oli hänelle seurauksena useita läpimurtoja psykoanalyysin teoreetikkona. Hän tuli siihen tulokseen, että monet analyytikot olivat häpäisseet potilaitaan esittäessään muka tulkintojaan, että neuroottinen patologia oli usein vain savuverho, joka kätki taakseen narsismiin liittyneitä ongelmia; että idealisaatio ei ole defenssin muoto; että peilitransferenssiin liittyvät tarpeet ovat läsnä jokaisessa ihmisessä; että raivo on vain sivutuote itsen fragmentoituessa. Hän irtautui klassisesta metapsykologiasta ja muodosti oman, yleisen psykologiansa, jossa itse oli keskipisteessä. Tämä teoria tuli tunnetuksi self-psykologiana sen laajassa mielessä.

Kohut tiesi, että hän oli ravistelemassa psykoanalyysia sen ytimiä myöten, ja hän pelkäsi sitä, ettei pystyisi viemään vallankumouksellista tehtäväänsä loppuun asti. Hän lähestulkoon lopetti psykoanalyyttisen kirjallisuuden lukemisen, sanoen joko, että muut olivat sanoneet asiat paremmin kuin hän tai sitten että he kirjoittivat sellaista, millä ei ollut mitään arvoa. Hän omisti aikansa kirjoittamiselle, musiikin kuuntelulle ja taidetta koskevan kirjallisuuden lukemiselle.[37]

Narsistisesta raivosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjassaan The Analysis of the Self Kohut sanoo, että hän tulee käsittelemään narsistista raivoa erillisessä kirjoituksessa. Tämä tapahtui artikkelissa “Thoughts on Narcissism and Narcissistic Rage” (‘Ajatuksia narsismista ja narsistisesta raivosta’), jonka hän julkaisi vuonna 1972. Tässä hän mahdollisesti laski väärin, sillä hänen olisi pitänyt kirjoittaa tästä jossain monografioistaan, joita ihmiset lukivat enemmän kuin hänen artikkeleitaan. Tästä seurasi se, että hän sai osakseen kritiikkiä: sanottiin, että hänen ajatuksensa aggressiosta ja raivosta oli epäadekvaattia ja naivia, ja parhaimmillaankin vain pinnallista.[38]

Freudille raivo oli jotain biologista ja annettua, jotain joka oli opittava pitämään aisoissa. Hänelle sodat, suvaitsemattomuus ja vainot olivat seurausta regressiosta viettien primitiivisemmälle tasolle, josta meidän minäämme erotti vain sivistyksen ohut kerros. Kohutin mielestä sen paremmin historiaa kuin ihmissieluakaan ei voitu selittää tällaisilla reduktionistisilla kaavoilla. Hänelle raivo oli itsen disintegraation sivutuote. Ihminen, joka on raivon täyttämä, ei koe mitään empatiaa sitä ihmistä tai niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat syyllistyneet loukkaukseen.[39]

Kohutin mukaan,[40]

»Inhimillinen aggressio on kaikkein vaarallisimmillaan silloin, kun se liittyy kahteen absoluuttista valtaa tavoittelevaan psykologiseen konfiguraatioon, grandioosiin itseen ja arkaaiseen omnipotenttiin objektiin. Siksi kaikkein hirvittävintä inhimillistä destruktiivisuutta ei tavata siellä, missä esiintyy villiä, regressiivistä ja primitiivistä käyttäytymistä, vaan siellä, missä on olemassa täsmällisellä ja organisoidulla tavalla toimivia öljyttyjä koneistoja, joissa pahantekijöiden destruktiivisuus on sulautunut näiden toimijoiden absoluuttiseen varmuuteen heidän omasta suuruudestaan ja mahtavuudestaan samalla, kun he ovat täydellisellä tavalla omistautuneet palvelemaan arkaaisella tavalla omnipotenteiksi koettuja hahmoja.»

Kypsä aggressio sen sijaan on päämäärätietoista ja määrältään rajallista. Raivo puolestaan koostuu epätoivoisesta tarpeesta saada kostaa, leppymättömästä raivosta, jonka päämääränä on oikaista vääryys, ja sitä esiintyy silloin, kun ihmisen itse on disintegroitunut koettuaan loukkauksen.[41]

Vuonna 1976 Kohut julkaisi toisen merkittävän artikkelin, otsikolla “Creativeness, Charisma, Group Psychology. Reflections on the Self-Analysis of Freud” (‘Luovuus, karismaattisuus ja ryhmien psykologia. Ajatuksia Freudin itseanalyysista’). Hän aloittaa esittämällä muutaman kommentin koskien psykoanalyytikkojen yhteisöä, ja sitten hän siirtyy käsittelemään Freudin itseanalyysia ja tämän suhdetta Wilhelm Fließiin, mutta lopulta hän päätyy kirjoittamaan karismaattisista ja messiaanisista persoonallisuuksista. Näiden suhteen hänen esimerkkitapauksensa ovat Hitler ja Churchill.[42]

Tämän artikkelin tärkein käsite on ryhmäitsen käsite, jonka hän esittää vain varovaisena ehdotuksena, “potentiaalisesti hedelmällisenä käsitteenä”.

Karismaattiset ja messiaaniset persoonallisuudet kehittyvät tietyistä lapsuuden tilanteista, sellaisista, joissa lapsi on aluksi saanut osakseen empatiaa mutta joissa peilaavat ja idealisoidut hahmot ovat sitten aiheuttaneet “yht’äkkisiä ja ennalta arvaamattomia turhautumisia”. Tämän seurauksena lapsi on ottanut itse hoitaakseen selfobjektien tehtäviä ja kehittynyt superempaattiseksi itseään kohtaan, samalla kun hänessä on lähes olematon määrä empatiaa ja suuri määrä raivoa muuta maailmaan kohtaan. Hän on alkanut elää selkeästi arkaaisessa maailmassa, joka on täynnä raivoa siitä syystä, että on joutunut kokemaan kärsimyksiä varhaisten selfobjektiensa taholta. Hän kokee itsensä täydelliseksi, ja hän tuo tämän täydellisyyden tunteen esiin omahyväisenä, ja vaatii, että hän saa kontrolloida muita ihmisiä, jotka siten tulevat sijaisina säätelemään hänen itsetuntoaan. Tällaisilla ihmisillä on erityisiä kykyjä olla herkkiä,[43][44]

»[h]eissä kaikissa näyttäisi yhdistyvän absoluuttinen varmuus heidän itsensä voimasta ja absoluuttinen vakuuttuneisuus heidän omien ideaaliensa ylittämättömyydestä sekä yhtälailla absoluuttinen kyvyttömyys ymmärtää empaattisesti laajoja alueita muiden ihmisten tunteista, tarpeista ja oikeuksista samoin kuin näiden vaalimia arvoja. He käsittävät sen ympäristön, missä elävät, ainoastaan oman narsistisen maailmankaikkeutensa jatkeena. He ymmärtävät toisia ainoastaan — mutta tässä kohtaa mitä herkimmän empatian avulla! — siinä määrin kuin nämä voivat toimia välikappaleina heidän omien narsististen päämääriensä saavuttamisessa tai mikäli nämä muodostavat esteitä heidän päämääriensä saavuttamisessa. Ei ole todennäköistä, että syvyyspsykologit keksisivät tehokkaita keinoja, joilla näihin ihmisiin voitaisiin vaikuttaa, tai ainakaan niihin, jotka esittäytyvät historian areenalla. Mutta historiaa tutkivat analyytikot ja psykoanalyysiin perehtyneet historiantutkijat saattavat hyvinkin pystyä paitsi lisäämään kykyämme ymmärtää tällaisia persoonallisuuksia myös löytämään vastauksen kahteen toisiinsa liittyvään kysymykseen: Millä tavalla liittyvät toisiinsa messiaanisten ja karismaattisten persoonallisuuksien tyypilliset psykologiset piirteet ja keskuudessamme yleinen arkaaisten omnipotenttien hahmojen kaipuu? Ja millaisia ovat ne nimenomaiset historialliset olosuhteet, joissa tällainen kaipuu voimistuu?»

Selfpsykologian ryhmä kokoontuu uudelleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun The Analysis of the Self oli julkaistu, Kohutin välit Anna Freudiin ja Kurt Eissleriin alkoivat viiletä, kun viime mainitut alkoivat ymmärtää, mitä implikaatioita Kohutin työllä oli. Tämä oli yleinen kehitys suhteessa vanhempiin analyytikoihin. Kohutin ikätovereiden kohdalla merkittäviä poikkeuksia tässä suhteessa olivat René Spitz ja Jerome Kavka. Suurin osa hänen vanhoista ystävistään alkoi vältellä häntä. Esimerkiksi Martin Stein New Yorkista kirjoitti sättivän arvostelun Kohutin vuoden 1977 monografiasta aikakauskirjaan Journal of the American Psychoanalytic Association. Kävi jopa niin, ettei Kohutia enää valittu Chicagon instituutin johtokuntaan.[45]

Vuonna 1973 Kohut jälleen kokosi nuorten seuraajiensa ryhmän, joka ei ollut toiminut sitten vuoden 1969. Ajatuksena oli, että he kirjoittaisivat yhdessä kirjan, joka koostuisi tapausselostuksista. Kirjan nimeksi tuli The Psychology of the Self: A Casebook. Kutsuttujen joukkoon kuuluivat John Gedo, Arnold Goldberg, Michael Franz Basch, Paul Ornstein ja Anna Ornstein, Paul Tolpin ja Marian Tolpin, Ernest Wolf, David Marcus ja Meyer Gunther. Gedo kuitenkin pian jätti tämän ryhmän.

Ajatuksena oli, että Kohutin opetuslapset kirjoittaisivat tapausselostuksia potilaista, joiden analyyseja Kohut oli ohjannut, ja että Kohut kirjoittaisi tätä kirjaa varten omat kommenttinsa. Kirjan toimittajana toimi Arnold Goldberg. John Gedo kuitenkin jätti tämän ryhmän jo seuraavana vuonna, ja samoin Kohut itse lakkasi työskentelemästä tässä ryhmässä hyvin nopeasti, vaikkakin kirjan kannessa lukee, että se on kirjoitettu “yhteistyössä Heinz Kohutin kanssa”.[46] Kohut valitsi itselleen pienemmän ryhmän, joka tuli kokoontumaan yksittäisten jäsenten kodeissa. Myös ihmisiä Chicagon ulkopuolelta kutsuttiin mukaan. Vuonna 1978 tämä ryhmä muotoutui vuosittain pidettäviksi selfpsykologian konferensseiksi.[47]

The Restoration of the Self[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinz Kohutin toisen monografian nimi on The Restoration of the Self. Se julkaistiin vuonna 1977.

Kohut aloitti tämän kirjan kirjoittamisen Kalifornian Carmelissa kesälomallaan vuonna 1974. Helmikuuhun 1975 tultaessa hänen kirjastaan oli noin “kolme neljäsosaa valmiina”, kesäkuuhun tultaessa se oli “pian tulossa valmiiksi”. Työnimi oli melko luotaantyöntävä, The Rehabilitation of the Self: Thoughts About the Termination of Analyses and the Concept of Cure (‘Itsen rehabilitaatio. Ajatuksia analyysien päättämisestä ja parantumisen käsitteestä.’) Kesän 1975 jälkeen hän puhui kirjastaan jo valmiina. Lokakuussa 1975 hän oli päätynyt lopulliseen nimeen, The Restoration of the Self. Hän kuitenkin jatkoi tämän kirjan parissa koko seuraavan vuoden, ja tässä vaiheessa hän luopui kömpelöstä alaotsikosta. Kirja julkaistiin kevään puolivälissä 1977, ja se oli välitön menestys: kesäkuulle tultaessa sitä oli myyty 11,500 kappaletta.[48]

The Restoration of the Self on Kohutin parhaiten kirjoitettu ja helpoimmin lähestyttävä kirja. Hän pyrki parhaansa mukaan välttämään viettiteorian kieltä ja sen termejä samoin kuin psykoanalyyttista metapsykologiaa, jotka tekevät hänen ensimmäisestä kirjastaan The Analysis of the Self niin vaikean luettavan.

Kohut oli päättänyt tehdä uudesta kirjastaan helppolukuisemman, ja hän tekikin yhteistyötä kustantajansa edustajan Natalie Altmanin kanssa, joka editoi ja kommentoi hänen tekstiään. Tämä työ jatkui koko vuoden 1976 ajan.[49]

Restorationista tuli Kohutin läpimurtoteos, jossa hän astuu esiin verhon takaa. Hän oli luopunut viettiteoriasta ja sen kielestä, eikä hänellä enää ollut paluuta psykoanalyysin valtavirtaan. Tulilinjalle joutuivat melkeinpä kaikki psykoanalyyttiseen tekniikkaan liittyvät periaatteet, jotka periytyvät Freudilta asti: viettiteoria, infantiilin seksuaalisuuden keskeinen rooli, oidipuskompleksi; konfliktien, defenssien ja resistanssien välillä vallitseva tiivis yhteys, asioiden läpityöskentely. Kohut tekee lopultakin tarkan ja selkeän pesäeron Freudin ajatteluun.[50]

Kohut sanoo, ettei The Restoration of the Self ole “tekninen tai teoreettinen monografia, jonka kirjoittaja viileän rauhallisesti, tunteisiinsa etäisyyttä ottaen pyrkisi saamaan jonkin vakiintuneen tieteenalan piirissä kerääntyneen tietomäärän kognitiivisesti hallintaansa”. Päinvastoin, se on “raportti erään analyytikon yrityksistä pyrkiä kohti suurempaa selkeyttä sellaisella alueella, jota hän ei ole, vuosikausia kestäneistä tunnollisista yrityksistä huolimatta, kyennyt ymmärtämään olemassaolevan psykoanalyyttisen teorian puitteissa”. Hän sanoo kahlaavansa ristiriitaisten, huonosti perusteltujen ja usein hyvin epämääräisten teoreettisten spekulaatioiden suossa”, ja ainoa tie eteenpäin oli palata “kliinisten ilmiöiden suoraan havainnointiin ja sellaisten uusien hypoteesien muotoiluun, jotka voisivat selittää havaittuja ilmiöitä”. Hän oli kyllä yrittänyt integroida omat ajatuksensa aiempien ajattelijoiden ajatuksiin, mutta se[51][52]

»olisi johtanut ryteikköön, jossa olisin sotkeutunut samankaltaisiin, toistensa kanssa päällekkäin meneviin tai [ulkoasultaan] identtisiin termeihin ja käsitteisiin, jotka eivät kuitenkaan olisi merkinneet samaa ja joita ei olisi käytetty samanlaisissa käsitteellisissä konteksteissa.»

Kohut jättää vaille huomiota suurimman osan psykoanalyyttisista kirjoittajista, mutta ei Freudia. Hän pysyy jatkuvassa dialogissa tämän kanssa ja päätyy usein ristiriitaan tämän kanssa: Freud ei enää ole historiallisesti, käsitteellisesti, terapeuttisesti eikä filosofisesti relevantti ajattelija.

Kohut kirjoittaa Traagisesta ihmisestä (hänen ihmiskuvastaan) ja Syyllisyyttä potevasta ihmisestä (Freudin ihmiskuva), ja Freud tuntuu lähestulkoon tukehduttavan Kohutin hengiltä. Kohut kamppailee pystyäkseen hengittämään ja joutuu “selkiyttämään ajatuksiaan tavalla, joka sitten muutti koko tämän tieteenalan ikuisiksi ajoiksi eteenpäin”.[53]

Freudille psykoanalyysi oli sitä, että “neuroottinen tuska tuli muuntaa tavanomaiseksi kärsimykseksi”, ja tiedostamaton tuli tehdä tietoiseksi, torjuntamuurit oli murrettava, tietoisuuden valon oli annettava langeta halujen noidankattilaan, totuus on kohdattava kasvoista kasvoihin, seurasipa siitä mitä tahansa. Mutta Kohutille Freudin ajatus siitä, että psyyke kykenisi muuntautumaan jollain tapaa täysin uudeksi, oli “täysin vieras ja kertakaikkiaan naiivi ajatus”.[54]

“Kohut argumentoi sen näkemyksen puolesta, että Freudin varhainen työskentely hysteriatapausten kanssa ja tämän menestys näitten potilaitten suhteen perustui lähinnä suggestioon ja siihen valtavaan voimaan, joka sisältyi Freudin uskoon itseensä ja ajatustensa totuuteen ja paikkansapitävyyteen,” kirjoittaa Strozier. Parantuminen ei ollut Freudin pointti. “Freudin arvot eivät koskeneet ensisijaisesti terveyttä”, Kohut sanoo. Kuitenkin Kohutin mielestä Freudin ansio oli, ja se pysyy ikuisesti, se, että hän loi syvyyspsykologian.[55]

Kohut halusi perustavalla tavalla asettaa kyseenalaiseksi freudilaisen viettiteorian, ja hän ymmärsi, että samalla hänen olisi kyseenalaistettava freudilaisten analyytikkojen päämäärät: infantiilien viettien saaminen kontrollin alaisiksi yhteiskuntaan paremmin sopivien ylevöittämisprosessien kautta, tiedostamattoman materiaalinen tuominen tietoiseksi, minän vaikutusalueen laajentaminen ja sen toiminnan vapauttaminen. Hyvin harvat hänen aikalaisensa ymmärsivät, että nämä päämäärät olivat peräisin juuri viettiteoriasta. Tämän paradigman haastaminen merkitsi yhtä kuin psykoanalyysin ytimeen kohdistuvaa hyökkäystä.[56]

Hra Z:n kaksi analyysia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1977, ollessaan 64-vuotias, Kohut kirjoitti artikkelin, jonka otsikko oli “The Two Analyses of Mr. Z” (‘Hra Z:n kaksi analyysia’). Tämä teksti oli alun perin tarkoitettu The Restoration of the Selfin saksankieliseen editioon, jossa se korvasi tapausselostuksen hra X:stä. Kyseessä on eräänlainen omaelämäkerta, vaikkakaan Kohut ei koskaan myöntänyt tämän olevan totta.[57]

“Hra X.” oli alun perin ollut tapausselostus, jonka oli eräästä potilaastaan kirjoittanut saksalainen psykoanalyytikko Anita Eckstaedt. Hra X. oli saksalainen teologian ylioppilas, mutta Kohut muutti tämän tapauksen yksityiskohtia niin, että kysymyksessä oli amerikkalainen nuori mies, joka oli pyrkinyt Peace Corps -järjestön vapaaehtoiseksi, mutta oli tullut hylätyksi. Kohutin version mukaan hänet oli analysoinut Kohutin nuorempi kollega, joka oli saanut Kohutilta työnohjausta.[58]

Kun Restorationin saksankielinen versio oli työn alla, Eckstaedt kirjoitti Kohutille ja esitti kaksi vaatimusta: (1) hra X:n tapaus piti naamioida huolellisemmin, ja (2) Eckstaedtin täytyi saada suurempi tunnustus osuudestaan. Nämä vaatimukset olivat selkeästi ristiriidassa toistensa kanssa, aiheuttaen dilemman, jonka Kohut ratkaisi siten, että hän jätti hra X:n kokonaan pois ja toi tämän tilalle hra Z:n. Saksankielinen versio tästä kirjasta ilmestyi vuonna 1979. Samana vuonna Kohut julkaisi artikkelin “The Two Analyses of Mr. Z” aikakauskirjassa International Journal of Psycho-Analysis. Tekstin oli editoinut Natalie Altman.[59]

Kohut esittelee Z:n potilaana, jota hän on kahteen kertaan analysoinut, kummallakin kerralla neljän vuoden ajan. Ensimmäinen analyysi suoritettiin freudilaisen viitekehyksen puitteissa, ja uusi analyysi suoritettiin viiden vuoden tauon jälkeen Kohutin uuden selfpsykologian viitekehyksen puitteissa.[60]

Kohut ei koskaan keskustellut hra Z:sta vaimonsa Elizabethin tai poikansa Thomasin kanssa, eikä hän koskaan lukenut Z:aa koskevaa artikkeliaan heille, kuten hän yleensä teki kaikkien kirjoitustensa kanssa. Elizabeth ja Thomas eivät lukeneet tätä artikkelia kunnolla ennen kuin Kohutin kuoleman jälkeen.[59]

Hra Z:n elämän monet yksityiskohdat ovat samoja kuin Kohutin elämässäkin, esimerkiksi seuraavat: Hän oli ainoa lapsi, hänen äitinsä luonteenpiirteet olivat samat kuin Else Kohutin, mukaan lukien tämän kiinnostus maalaustaidetta ja runoutta kohtaan. Hänen isänsä oli poissa muutaman vuoden ajan, ennen kuin poika oli täyttänyt viisi vuotta. Kertomus hiihtolomasta ja sen hotellista ovat samanlaisia. Hänelle luetaan Setä Tuomon tupaa varhaisessa vaiheessa. Tarinassa esiintyy leiriohjaaja, joka muistuttaa Kohutin tuutoria. Vanhemmat ovat etäisiä toisilleen. Muutamia yksityiskohtia on kuitenkin muutettu. Isä liittyy hetkeksi pienen yhtyeen mukaan hiihtolomalla ja laulaa heidän kanssaan. Todellisuudessa Felix Kohut oli taitava pianisti.[61]

Ei ole olemassa lopullista totuutta siitä, että Kohut oli hra Z., mutta Strozier argumentoi voimakkaasti sen puolesta,[62] kuten tekee myös Cocks.[63] Strozier sanoo, että koska kyseessä oli niin merkittävä tapausselostus selfpsykologian kannalta, olisi erittäin epätodennäköistä, että Kohut ei olisi käyttänyt tätä tapausta esimerkkinään ennen kuin vasta vuonna 1977, kun hän oli jo kirjoittanut kaksi kirjaa uudesta teoriastaan.[60]

Henkilökohtainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1948 Kohut esitti tapausselostuksen Chicagon instituutin eräässä seminaarissa, ja yksi kuulijoista oli instituutin sosiaalityöntekijä Elizabeth Meyer. He rakastuivat toisiinsa välittömästi. Kohutille ratkaiseva tekijä oli Meyerin henkilökohtainen suhde Wieniin. Tämä oli viettänyt jonkin aikaa tuossa kaupungissa, ja oli käynyt jonkin aikaa analyysissa Jenny Waelderin potilaana ja oli samoin ollut Aichhornin oppilaana. He menivät naimisiin 9.10.1948. He saivat yhden pojan, Thomas August Kohutin (ensimmäinen etunimi viittasi Thomas Manniin, toinen puolestaan Aichhorniin. Thomasin syntymän jälkeen Elizabeth Kohut luopui päivätyöstään, johon hän palasi vasta vuonna 1961, tehden tuolloin puolikkaita päiviä. Kohutit myös adoptoivat epävirallisesti erään kuolleen kollegan pojan. Tämän äiti oli tehnyt itsemurhan.[64]

Thomas Kohut kävi koulua Chicagon yliopiston Lab Schoolissa, ja aikuisena hän kouluttautui psykoanalyytikoksi, mutta hän päätti sitten ryhtyä historiantutkijaksi ja psykohistorioitsijaksi.

Kohutit kävivät mielellään Euroopassa, usein psykoanalyyttisissa tapahtumista, mutta heidän lempipaikkansa lomien viettoon oli Carmel Kaliforniassa. Vuodesta 1951 lähtien he viettivät siellä kaksi kuukautta vuodessa, heinäkuun puolestavälistä syyskuun puoliväliin. Näin he pääsivät pois Chicagon kuumista ja kosteista kesistä, jotka aiheuttivat Kohutille ongelmia hänen allergioittensa vuoksi. He vuokrasivat aina saman talon, jonka omisti eräs englantilainen pariskunta, joka halusi viettää kesät kotimaassaan. Carmelin talossa Kohut suoritti suurimman osan kirjoitustyöstään.

Tämän lomapaikkansa lisäksi Kohuteilla oli talo maalla Wisconsinissa, missä he viettivät viikonloppuja, usein myös talvisin.

Kohut ei kyennyt vierailemaan Wienissä ennen kuin vuonna 1957. Silloin hän vieraili enonsa Hans Lamplin luona, joka oli saanut takaisin vanhan paikkansa Leykam-Josefsthal A.G:n paperiyhtiön johtajaa. Lampl tarjosi Kohuteille illallisen ja käytti yhteyksiään ja järjesti siten erityisen lahjan sisarensa pojanpojalle.

Kohutin äiti Else muutti myös Chicagoon, missä hän asui melko lähellä Kohutien asuntoa. 1950- ja 1960-luvuilla hän kävi usein Kohutien luona, etenkin illallisilla ja suurimpina juhlapyhinä. Sanotaan, että hän oli ainoa ihminen, joka kykeni pääsemään Kohutin ihon alle. Ilmeisesti kukaan perheessä ei pitänyt Else Kohutista. Hän oli tunkeilevainen ja aggressiivinen, hän puhui suoraan vasten toisten naamaa ja tökki näitä etusormellaan.

Vuoden 1965 jälkeen, kun Else oli lähestulkoon 75-vuotias, hänellä alkoi olla paranoideja harhoja. Myös hänen fyysinen terveytensä alkoi heiketä, ja vuonna 1970 Kohutin oli pakko sijoittaa hänet vanhainkotiin. Kohutin kannalta oli vapauttavaa, että hänen äitinsä oli osoittautunut mieleltään vähemmän terveeksi. Hän ymmärsi nyt, että hän oli koko elämänsä ajan yrittänyt päästä vapaaksi latentisti psykoottisesta äidistä. Hän saattoi nyt myös ymmärtää, miksi hänen isänsä oli ollut poissa hänen lapsuutensa aikana. Strozier argumentoi, että Elsen hulluus vapautti Kohutin luovuuden ja teki hänelle mahdolliseksi tutkia erittäin regredoituneita tiloja ja niiden syvempiä merkityksiä ja näin ollen kirjoittaa ensimmäisen ja tärkeimmän monografiansa The Analysis of the Self. Else Kohut kuoli loppuvuodesta 1972.[65][66][67]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohut ei ollut poliittinen henkilö. Elämäkerturinsa Strozierin mukaan Kohut tuskin huomasi sitä, että natsit ottivat vallan Wienissä.

Amerikassa häntä pidettiin liberaalina, ja hänen mielestään valtion olisi pitänyt säädellä aseiden hallussapitoa. Hän piti Vietnamin sotaa epämoraalisena ja tyhmänä, mutta kuitenkaan hän ei aluksi ymmärtänyt oman poikansa sodanvastaista ajattelua. Thomas Kohut oli tuolloin opiskelemassa Oberlin Collegessa, jolla oli pitkä historia erilaisten sosiaalisten epäkohtien vastustamisessa, alkaen orjuuden vastustamisesta. Se oli myös ollut eräs Underground Railroadin merkittäviä asemia. Ajan myötä Kohut tuli ymmärtämään poikansa näkemyksiä, ja oletettavasti heidän Nixonin vastaiset mielipiteensä yhdistivät heitä jossain määrin.[68]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisen elinviikkonsa aikana, tietäen, että hänen aikansa oli lopussa, Kohut vietti perheensä ja ystäviensä kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista. Hän vaipui koomaan illalla 7.10.1981 ja kuoli syöpään Chicagossa seuraavan päivän aamuna.[69]

Julkaisut kirjamuodossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Analysis of the Self: A Systematic Approach to the Psychoanalytic Treatment of Narcissistic Personality Disorders (1971). International Universities Press, New York. ISBN 0-8236-8002-9.
  • The Restoration of the Self (1977). International Universities Press, New York. ISBN 0-8236-5810-4.
  • The Search for the Self, Selected Writings of Heinz Kohut 1950–1978, Vol. 1 (1978). Edited by Paul Ornstein. International Universities Press, New York. ISBN 0-8236-6015-X.
  • The Search for the Self, Selected Writings of Heinz Kohut 1950–1978, Vol. 2 (1978). Edited by Paul Ornstein. International Universities Press, New York. ISBN 0-8236-6016-8.

Postuumit julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • How Does Analysis Cure? (1984) Ed. Arnold Goldberg with Paul E. Stepansky. University of Chicago Press, Chicago and London. ISBN 0-226-45034-1, ISBN 9780226450346
  • Self Psychology and the Humanities (1985) Ed. by Charles B. Strozier, 1985. W. W. Norton & Co., New York & London. ISBN 0-393-70000-3.
  • The Kohut Seminars on Self Psychology and Psychotherapy With Adolescents and Young Adults (1987). Edited by Miriam Elson. W. W. Norton & Co., New York & London. ISBN 0-393-70041-0, ISBN 978-0393700411.
  • The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1978–1981. Vol. 3. (1990). Edited by Paul Ornstein. International Universities Press, Madison, Connecticut. ISBN 0-8236-6017-6.
  • The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1978–1981. Vol. 4. (1991). Edited by Paul Ornstein. International Universities Press, Madison, Connecticut. ISBN 0-8236-6018-4.
  • The Curve of Life: Correspondence of Heinz Kohut, 1923–1981 (1994). Edited by Geoffrey Cocks. University of Chicago Press, Chicago and London. ISBN 0-226-11170-9.
  • The Chicago Institute Lectures (1996). Edited Paul Tolpin and, Marian Tolpin. The Analytic Press, Hillsdale, N.J. ISBN 0-88163-116-7.

Yhteistyössä Heinz Kohutin kanssa laaditut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arnold Goldberg (ed.): The Psychology of the Self: A Casebook. (1978) International Universities Press, New York. ISBN 0-8236-5582-2.
  • Philip F. D. Rubovits-Seitz: Kohut’s Freudian Vision (1999). The Analytic Press, Hillsdale, N.J. and London. ISBN 0-88163-284-8.

Kohutia ja hänen teorioitaan koskevaa kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kohut's Legacy: Contributions to Self Psychology (1984). Edited by Paul E. Stepansky and Arnold Goldberg. The Analytic Press, Hillsdale, N. J. ISBN 0-88163-016-0.
  • Phil Mollon: Releasing the Self: The Healing Legacy Of Heinz Kohut (2001). ISBN 1-861-56229-2.
  • Allen Siegel: Heinz Kohut and the Psychology of the Self (Makers of Modern Psychotherapy) (1996), ISBN 0-415-08637-X.
  • Charles B. Strozier: Heinz Kohut: The Making of a Psychoanalyst (2004). Farrar, Straus and Giroux, New York. ISBN 0-374-16880-6.
  • White, M. & Weiner, M., The Theory And Practice Of Self Psychology (1986). ISBN 0-876-30425-0.
  • Ernest S. Wolf: Treating the Self: Elements of Clinical Self Psychology (2002). ISBN 1-572-30842-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Strozier, Charles B. Heinz Kohut: The Making of a Psychoanalyst
  2. Strozier 2001, s. 3, 16, 19, 22, 66.
  3. Strozier 2001, s. 21, 23–24, 29, 32.
  4. Strozier 2001, s. 34–35.
  5. Strozier 2001, s. 45, 48–52.
  6. Strozier 2001, s. 56, 59–62, 68, 79–71.
  7. Strozier 2001, s. 71, 72, 74, 76.
  8. Strozier 2001, s. 78–81.
  9. Strozier 2001, s. 80, 92–96, 117–118, 120–126, 128.
  10. a b Heinz Kohut & Philip Seitz: Concepts and Theories of Psychoanalysis: Relation of Method and Theory. Concepts of Personality, 1963. Chicago: Aldine Publishing Company. ()
  11. Heinz Kohut (Paul Ornstein, toim.): The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1950–1978, Volume 1, s. 337–374. Concepts and Theories of Psychoanalysis: Relation of Method and Theory. New York: International Universities Press, 1978. ISBN 0-8236-6015-X.
  12. Strozier 2001, s. 127–131.
  13. Philip Rubovits-Seitz: Kohut's Freudian Vision, s. Introduction, xiii–xix. Hillsdale, New Jersey: The Analytic Press, 1999. ISBN 0-88163-284-8.
  14. Strozier 2001, s. 127–140, 170–175.
  15. Strozier 2001, s. 96–98.
  16. Sigmund Freud: ”Massenpsychologie und Ich-Analyse/Group Psychology and the Analysis of the Ego”, Gesammelte Werke/Standard Edition. Volume 13/18, s. 309n/ 110n. , 1921. ()
  17. Strozier 2001, s. 141–144.
  18. Heinz Kohut (Paul Ornstein, toim.): Introspection, Empathy, and Psychoanalysis: An Examination of the Relationship Between Mode of Observation and Theory. The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1950–1978, Volume 2, 1978, s. 205–206. New York: International Universities Press.
  19. Siegel 1996, ps. 49–51.
  20. Siegel 1996, s. 53–54
  21. Heinz Kohut (Paul Ornstein, toim.): Beyond the Bounds of the Basic Rule. Some Recent Contributions to Applied Psychoanalysis. The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1950–1978, Volume 1, 1978, s. 279–283. New York: International Universities Press.
  22. Strozier 2001, s. 179–180.
  23. Heinz Kohut: On Courage. ((toim. Charles B. Strozier)) Self Psychology and the Humanities: Reflections on a New Psychoanalytic Approach, 1985, s. 5–50. New York & London: W. W. Norton & Co.. ()
  24. Heinz Kohut: On Courage. ((toim. Paul Ornstein)) The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1978–1981, Volume 3, 1990, s. 129–181. New York: International Universities Press. ()
  25. Strozier 2001, s. 176–178.
  26. Heinz Kohut: Peace Prize 1969: Laudation. ((Ornstein, Paul, toim.)) The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1950–1978, Volume 2, 1978, s. 570. New York: International Universities Press. (en)
  27. Strozier 2001, s. 181, 183, 185, 190–191.
  28. Kohut 1971, s. xiii–xv.
  29. Kohut 1971, s. 9.
  30. Kohut 1971, s. 105–199.
  31. Kohut 1971, s. 37–101.
  32. Kohut 1971, s. 28, 175.
  33. Kohut 1971, s. xiv.
  34. Strozier 2001, s. 231–232.
  35. Strozier 2001, s. 238.
  36. Strozier 2001, s. 239.
  37. Strozier 2001, s. 240–241, 243.
  38. Strozier 2001, s. 249.
  39. Strozier 2001, s. 249.
  40. Kohut 1972, s. 635.
  41. Strozier 2001, s. 250.
  42. Kohut 1976, s. 793–843.
  43. Strozier 2001, s. 255.
  44. Kohut 1976, s. 834.
  45. Strozier 2001, s. 269–272.
  46. Strozier 2001, p.272–274.
  47. Strozier 2001, p.276–277.
  48. Strozier 2001, s. 278.
  49. Strozier 2001, s. 279.
  50. Strozier 2001, s. 281–282.
  51. Kohut 1977, s. ixx–xii.
  52. Strozier 2001, s. 282–283.
  53. Strozier 2001, s. 283.
  54. Strozier 2001, s. 283–284.
  55. Strozier 2001, s. 284.
  56. Strozier 2001, s. 288.
  57. Strozier 2001, s. 308.
  58. Strozier 2001, s. 309.
  59. a b Strozier 2001, s. 309.
  60. a b Strozier 2001, s. 311.
  61. Strozier 2001, s. 310–311.
  62. Strozier 2001, s. 310–316.
  63. Cocks 1994, s. 20.
  64. Strozier 2001, s. 100–104, 107.
  65. Strozier 2001, s. 3, 100–101, 105, 107, 110–111, 113–114, 160–163.
  66. Charles B. Strozier (Arnold Goldberg, toim.): From the Kohut Archives. The World of Self Psychology: Progress in Self Psychology, 1998, 14. vsk, s. 3.
  67. Heinz Kohut (Paul Ornstein, toim.): The Two Analyses of Mr. Z.. The Search for the Self: Selected Writings of Heinz Kohut: 1978–1981, 1991, nro Volume 3, s. 395–446. New York: International Universities Press.
  68. Strozier 2001, s. 167–169.
  69. Strozier 2001.

External links[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]