Tämä on hyvä artikkeli.

Ludwig van Beethoven

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Beethoven” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Ludwig van Beethoven

Beethoven.jpg
Joseph Karl Stieler, Beethoven, 1819 tai 1820. Tämä kuva on kaikista Beethovenista tehdyistä kuvista tunnetuin.[1]

Syntynyt 16. joulukuuta 1770 Bonn, kaste 17. joulukuuta
Kotoisin Bonn
Kuollut 26. maaliskuuta 1827 (56 vuotta) Wien
Aktiivisena 1782–1827
Tyylilajit klassismi ja romantiikka
Ammatit säveltäjä
Nimikirjoitus


Beethoven Signature.svg


MusicBrainz

Ludwig van Beethoven (16. joulukuuta 1770 Bonn26. maaliskuuta 1827 Wien) oli saksalainen säveltäjä klassismin ja romantiikan siirtymäkaudella. Hän oli aikansa merkittävin säveltäjä ja yksi koko musiikkihistorian vaikutusvaltaisimmista säveltäjämestareista.[2] Asteittaisesta kuuroutumisestaan huolimatta hän kykeni työskentelemään elämänsä loppuun asti. Hänen teoksiinsa kuuluu yhdeksän sinfoniaa, viisi pianokonserttoa ja yksi viulukonsertto, yksi ooppera ja kaksi messua, 32 pianosonaattia sekä 16 jousikvartettoa.[3]

Nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beethovenhaus Bonnissa.

Beethovenin suku oli flaamilaista alkuperää: Beethovenin isoisä Ludwig (1711–1773) oli muuttanut Flanderista ensin Louvainiin ja sieltä Bonniin.[4] Beethovenin isoisä oli lahjakas viulisti, joten hänen onnistui pian hankkia itselleen paikka hoviorkesterissa. Hän meni naimisiin nuoren bonnilaisen tytön kanssa. Lisätäkseen tulojaan he perustivat viinikaupan. Ainoa poika Johann van Beethoven (1740–1792) toimi viulistina ja myöhemmin laulajana Kölnin vaaliruhtinaan hovissa. Hänellä oli taipumusta alkoholismiin ja masennukseen. Johann van Beethoven avioitui Maria Magdalena Keverichin (1744–1787) kanssa.[5][6]

Beethoven syntyi Bonnissa perheeseen, jonka seitsemästä lapsesta vain Ludwig ja kaksi hänen pikkuveljeään, Caspar Carl ja Nikolaus Johann, elivät aikuisikään asti.[7] Ludwigin isä yritti tehdä pojastaan Wolfgang Amadeus Mozartin kaltaista kuuluisaa lapsineroa ja pakotti tämän jo nelivuotiaana soittamaan päivittäin tuntikausia. Vaikka leikit jäivät vähiin, Ludwig oli hyväntuulinen, lempeä ja päättäväinen lapsi. Hänen huumorintajunsa säilyi koulupoikamaisena elämänsä loppuun asti.[6]

Beethoven lopetti koulunkäyntinsä jo viidennellä luokalla isänsä toivomuksesta, jonka jälkeen isä pakotti poikansa keskittymään entistä ahkerammin musiikkiopintoihin.[8] Koulussa toverit pitivät Beethovenia rauhallisena, mutta eristäytyvänä sekä haluttomana oppimaan. Myös koulun ulkopuolella hän oli ujo, sulkeutunut ja epäsiisti. Lapsena hän oli onnellinen vain silloin, kun hänet oli jätetty omiin oloihinsa, samoilemaan maaseudulla tai tutkailemaan ullakolta löytämällään kaukoputkella Siebengebirgeä, joka oli vuoriryhmä Reinin toisella puolella.[9]

Ensimmäiset sävellykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

13-vuotias Beethoven vuonna 1784 tuntemattoman maalarin maalauksessa.

Nuori Ludwig esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran jo 7-vuotiaana.[10] Beethovenin lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta muiltakaan, niinpä hänestä tuli vuonna 1779 Christian Gottlob Neefen suojatti. Neefe kiinnitti Beethovenin vuonna 1782 cembalistiksi hoviteatteriin, tosin palkattomaksi. Vuonna 1784 Bonnin uusi vaaliruhtinas Maximilian Franz palkkasi Beethovenin hovin toiseksi urkuriksi.

Kymmenvuotiaana Ludwigilla oli hyvät perustiedot monesta soittimesta, mutta erityisesti häntä kiehtoi urkujen ääni.[10] Urkuri Willibald Koch otti hänet apulaisekseen. Jo tällöin Ludwig oli paljon taitavampi kuin 20-vuotias opiskelutoverinsa. Ludwig teki myös omia sävellyksiä.[10]

Vuonna 1782 Ludwigin opettaja Christian Gottlob Neefe joutui lähtemään vaaliruhtinaan matkaan, ja hänen oli saatava poissaolonsa ajaksi joku hoitamaan tehtäviään Bonnissa. Hän valitsi Ludwigin, joka oli vasta yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen.[10] Ludwigille rohkaisuksi Neefe painatti hänen yhdeksän muunnelmaansa pianolle, joista syntyi hänen ensimmäinen sävellyksensä, 9 muunnelmaa Dresslerin marssista. ”Tätä nuorta neroa kannattaa auttaa. Jos hän jatkaa samaan tahtiin, hänestä tulee varmasti uusi Mozart”, Neefe vakuutti.[10] Vuonna 1783 hän julkaisi kolme ensimmäistä pianosonaattiaan, niin sanotut Kurfürst-sonaatit. Myös vaaliruhtinas sai tietää nuoresta lahjakkuudesta ja suostui rahoittamaan tämän musiikkiopinnot. 9 muunnelmaa Dresslerin marssista ei kuitenkaan tiettävästi ole Beethovenin aivan ensimmäinen sävellys, sillä jo vuotta aiemmin, vuonna 1781 oli ensiesitetty hänen säveltämänsä hautajaiskantaatti. Beethoven tosin itse julkaisi erään kantaattinsa vuodelta 1790 opusnumerolla 1, sillä hän piti tätä ensimmäisenä onnistuneena ja kunnollisena sävellyksenään.

Vuonna 1784 Ludwig sai työpaikan hovista, ja hän ryhtyi antamaan tunteja saadakseen lisätuloja.[11] Beethovenin perhe koki kuitenkin vaikeuksia: Johannin ääni alkoi pettää, ja häntä uhkasi viraltapano. Myös Marian kunto alkoi heiketä.[11] Oli siis elintärkeää, että Ludwig etsi parempipalkkaisen viran avustaakseen perhettään. Ludwigin lapsuus päättyi hänen ollessaan 14-vuotias, ja paineet jättivät häneen pysyvät jäljet.[11] Beethoven esiteltiin Von Breuningin perheelle, joka pyysi Beethovenia antamaan soittotunteja kahdelle lapselleen. Perheessä puhuttiin taiteesta, tieteestä ja politiikasta, ja Beethoven perehdytettiin antiikin Rooman ja Kreikan kirjallisuuteen.[11]

Keväällä 1787 16-vuotias Beethoven onnistui saamaan kokoon sen verran rahaa, että pääsi matkustamaan Wieniin toiveenaan päästä Mozartin oppilaaksi.[11] Varmaa tietoa heidän tapaamisestaan ei kuitenkaan ole.[12] Beethoven sai kuulla äitinsä olevan vakavasti sairas, ja hän joutui matkustamaan takaisin Bonniin.[13] Maria kuoli pian tuberkuloosiin.

Suuren surunsa vuoksi Ludwig sai vaikean kohtauksen, jota hän epäili astmaksi, ja pelkäsi äitinsä tavoin sairastavansa tuberkuloosia. Eräälle ystävälleen hän valitti: ”Lisäksi tulee vielä alakuloisuus, joka on miltei yhtä paha kuin itse sairaus”. Tämä on ensimmäinen maininta syvästä masennuksesta, joka vaivasi häntä koko hänen elämänsä ajan.[13] Sitten tuli uusi isku; neljän kuukauden kuluttua kuoli Ludwigin seitsenkuukautinen sisar.[13] Johannin juopottelu paheni ja perheen rahahuolet kasvoivat edelleen. Vaaliruhtinas suostui kuitenkin maksamaan pientä eläkettä Johannille.[14] Beethoven sai toimeentulonsa hoviorkesterin viulistina, ja lisäksi hän sai oikeuden päätöksellä puolet isänsä palkasta käytettäväksi perheen elättämiseen.[14]

Ura Wienissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Willibrord Mähler, Ludwig van Beethoven, 1804.

Mozart oli jo kuollut, kun Beethoven palasi Wieniin vuonna 1792 ruhtinaan avustuksella. Hän hakeutui Joseph Haydnin ohjaukseen[15] ja opiskeli muun muassa pianonsoiton tekniikkaa sekä kontrapunktia. Beethovenin ailahtelevainen luonne ja äkilliset raivonpuuskat eivät kuitenkaan sopineet Haydnin täysin päinvastaiseen luonteeseen, ja niin Beethoven siirtyi muiden opettajien, kuten Johann Georg Albrechtsbergerin ja Antonio Salierin oppiin Haydnin lähdettyä Englantiin vuonna 1794.[16] Beethovenin päätettyä jäädä pysyvästi Wieniin ruhtinas lopetti apurahan, mutta sillä välin Beethoven oli jo ehtinyt saavuttaa suosiota yläluokan salongeissa siinä määrin, että sai riittävästi rahallista tukea rikkailta wieniläisiltä.

Beethovenin isä kuoli 18. joulukuuta 1792.[17]

Vuonna 1794 Ranskan vallankumousarmeija valloitti Reinin länsirannan, jonka vuoksi monet Beethovenin ystävistä muuttivat Wieniin. Beethovenin veli Caspar Carl ansaitsi elantonsa musiikinopettajana Wienissä ja Johann pääsi Wieniin apteekkiapulaiseksi.[18]

Maaliskuussa 1795 Beethoven esiintyi ensimmäisen kerran Wienissä julkisesti. Hänen intohimoisesti ja dynaamisesti esittämänsä toinen pianokonsertto nosti hänet kaupungin johtavaksi pianistiksi. 1790-luvun tuotantoon kuuluivat pianokonserton lisäksi muun muassa piano-, viulu- ja sellosonaatit, kaksi serenadia ja Adeleide-kantaatti. Beethoven oli Wienin menestynein vapaa säveltäjä,[15] eikä hän Bonnin-vuosien jälkeen enää koskaan palvellut hovissa vaan omisti maksusta sävellyksiään varakkaille ylimysystävilleen. Hänellä kerrotaan olleen erikoisia tapoja konserteissaan; esimerkiksi konsertin päätyttyä hän saattoi nousta seisomaan ja nauraa.[19]

Keväällä 1797 Beethoven sairastui vakavasti pilkkukuumeeseen.[20] Sairaus jätti pysyvät jäljet Beethoveniin, mutta hän jatkoi opiskelua ja säveltämistä tuntiessaan itsensä olevan paremmassa kunnossa.[20]

Carl Schlösser, Beethoven säveltää asunnossaan, noin 1890.

Eräs Beethovenin oppilaista oli pikkupoika nimeltään Carl Czerny, joka oli mennyt isänsä kanssa tapaamaan Beethovenia todennäköisesti vuonna 1800, sillä Czerny kertoi muistelmissaan kavunneensa monet portaat viidenteen tai kuudenteen kerrokseen Tiefen Grabenissa, jossa Beethoven asui vuosisadan vaihteessa:

»Huoneessa vallitsi aikamoinen sekamelska: papereita ja vaatekappaleita hujan hajan. Tuskin ainuttakaan tuolia lukuun ottamatta Walter-pianoforten ääressä olevaa huojuvaa tuolia. Beethovenilla itsellään oli yllään jonkinlaista pitkäkarvaista tummanharmaata ainetta oleva aamutakki ja siihen kuuluvat housut, niin että hän toi minulle heti mieleen Campen Robinson Crusoen, jota siihen aikaan luin. Hänen hiilenmusta tukkansa, joka oli leikattu à la Titus, törrötti kampaamattomana hänen päässään. Hänen partansa – hän ei ollut ajanut sitä erinäisiin päiviin – teki hänen muutenkin ruskeat kasvonsa alaosastaan vieläkin tummemmiksi. Panin myös merkille lapsille luonteenomaisella visuaalisella vikkelyydellä, että hänellä oli korvissaan pumpulia, joka näytti kellertävän nesteen kyllästämältä.[21]»

Huoneessa oli useita ihmisiä, ja tämä lyhyt ja tanakka, epäsiisti mies taisi hermostuttaa pikkupoikaa, mutta Beethoven osasi olla hyvin ystävällinen.[22] Beethoven oli tyytyväinen pojan soittoon ja otti hänet oppilaakseen.

Vuonna 1796 Beethoven teki kiertueet Berliiniin, Prahaan ja Dresdeniin. Tämän jälkeen Beethoven ei enää tehnyt kiertueita.

Kuurous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

29. kesäkuuta 1801 Beethoven kirjoitti ystävälleen Franz Wegelerille kirjeen, jossa hän kertoi menestyksestään:

»Sävellykseni tuottavat minulle melkoisesti, ja voin sanoa, että minulle tarjotaan sävellystilauksia enemmän kuin mihin pystyn. Lisäksi voin jokaisen sävellyksen kohdalla luottaa kuuteen tai seitsemään kustantajaan ja useampaankin jos tahdon; ihmiset eivät enää neuvottele sopimuksista, vaan määrään hintani, ja he maksavat. Siitä näet, miten miellyttävällä tolalla asiani ovat.»

Sama kirje jatkuu kuitenkin seuraavasti:

»Mutta tuo kateellinen demoni, viheliäinen terveyteni, on pannut kirotun jarrun pyörääni; ja kaiken kukkuraksi kuuloni on kolmena viimeisenä vuonna heikentymistään heikentynyt. Tämän vastoinkäymisen arvellaan johtuvan mahani kunnosta, joka, kuten tiedät, oli kurja jo ennen lähtöäni Bonnista, mutta Wienissä se on tullut pahemmaksi.»

Beethovenin kuulo oli alkanut eräänä päivänä heikentyä, pian hänen ainoan kiertueensa jälkeen.[23] Beethoven alkoi myös kuulla korvissaan häiritsevää suhinaa eikä pian enää kyennyt kunnolla hoitamaan pianistin uraansa. Heinäkuussa 1801 hän kirjoitti Wegelerille: ”Jotta saisit oikean kuvauksen kuuroudestani, sanon, että teatterissa minun on mentävä aivan orkesterin viereen saadakseni selvää näyttelijöiden puheesta. Jos astun hiukankin kauemmaksi, en kuule mitään puheesta tai soitosta”. Vuonna 1802 alkoi käydä selväksi, että Beethovenin pahin pelko oli hitaasti käymässä toteen. Hän käytti monenlaisia kuulokojeita ja sai lääkärin määräyksestä muun muassa manteliöljyä korvakäytäviin, mikä kuitenkin vain pahensi tilannetta.[24]

Vuoden 1799 loppupuolella Beethoven tutustui Anna von Brunsvikiin. Hän alkoi antaa pianotunteja Annan kolmelle tyttärelle: Thereselle, Josephinelle ja Charlotelle. Heidän välityksellään Beethoven tutustui vuonna 1801 heidän serkkuunsa, 16-vuotiaaseen Giuletta Cuicciardiin, jolle hän ryhtyi myös antamaan pianotunteja. Beethoven rakastui Giulettaan. 16. marraskuuta 1801 Beethoven mainitsi tästä Wegelerille:

»Elämäni on tällä hetkellä paljon miellyttävämpää ja seurustelen enemmän ihmisten kanssa. Tämän muutoksen on saanut aikaan rakas ja suloinen tyttö: rakastan häntä ja hän rakastaa minua. Nämä ovat ensimmäiset onnelliset hetket, joita minulla on kahteen vuoteen ja ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että avioliitto saattaisi tehdä minut onnelliseksi. Surullista on, ettei hän ole minun yhteiskuntaluokastani.»

Vuonna 1802 Beethoven sävelsi Giuletalle omistetun Kuutamosonaatin. Beethoven ja Giuletta alkoivat myös suunnitella avioliittoa, jonka Giuletan äiti olisi hyväksynyt mutta isä ei: Giuletta ja Beethoven erosivat toukokuussa 1802.[24]

Ero Giuletasta palautti synkkyyden Beethovenin elämään. Lääkärinsä neuvosta hän muutti viideksi kuukaudeksi pieneen kylään, Heiligenstadtiin. Täällä hän tuon vuoden lokakuussa kirjoitti veljilleen Karlille ja Johannille kirjeen, joka tunnetaan Heiligenstadtin testamenttina. Siinä Beethoven purkaa epätoivonsa ja kertoo, kuinka hänen ailahteleva käytöksensä on ymmärretty väärin pelkäksi pahanhenkisyydeksi, mutta todellisuudessa se johtui vain kuuroutumisen aiheuttamasta ahdistuksesta. Samalla hän toteaa, että on valmis hyväksymään kohtalonsa, ja päättää kaikesta huolimatta viimeistellä ne teokset, jotka hänen päässään yhä olivat ja jotka hän koki elämäntehtäväkseen.

»Voi te, jotka ajattelette tai sanotte, että olen pahantahtoinen, itsepäinen tai ihmisvihaaja, kuinka teettekään minulle vääryyttä. Ette tiedä salattua syytä, joka saa minut vaikuttamaan sellaiselta. – – Minun täytyy elää lähes yksin, kuin karkotettu; voin olla tekemisissä yhteiskunnan kanssa vain juuri sen verran kuin on tarpeellista. Viimeisien kahden vuoden aikana olen välttänyt menemästä mihinkään seuratilaisuuksiin, koska en voi sanoa ihmisille ”Puhukaa kovempaa, sillä olen kuuro!” Aina kun lähestyn ihmisiä minut valtaa polttava kauhu, ja pelkään altistuvani sille vaaralle, että ihmiset huomaavat minun tilani. – – Sellaiset tapaukset ajoivat minut epätoivoon, ja vielä vähän enemmän niin olisin päättänyt elämäni – vain taide pidätteli minua. Tuntui mahdottomalta jättää maailmaa, ennen kuin olisin luonut kaiken minkä tunnen olevan sisälläni. – – Näkemiin, älkääkä unohtako minua kun olen kuollut; ansaitsen tämän teiltä, sillä elämäni aikana olen ajatellut teitä ja tapoja tehdä teidät onnellisiksi.[25]»

Beethovenin kuuroudelle on esitetty useita selityksiä. Ruumiinavauksessa selvisi, että hänen sisäkorvansa oli laajentunut, mistä oli ajan mittaan seurannut haavaumia. Hänen on myös epäilty sairastaneen syfilistä, joka olisi aiheuttanut myös hänen kuuroutumisensa.[26] Lisäksi hänen hiustensa lyijypitoisuus todettiin myöhemmin jopa sata kertaa normaalia korkeammaksi. Lyijyä käytettiin Beethovenin aikana – tietämättä sen haittavaikutuksista – jopa lääkkeissä ja viinin makeuttamisessa. Beethovenin arvellaan saaneen lyijyä myös lääkärinsä antamien hoitojen vuoksi.[27] Lyijyn tiedetään elimistöön joutuessaan aiheuttavan ailahtelevaisuutta, äkillisiä raivokohtauksia ja jopa kuuroutta.[28] Beethovenin kuuroutumisen syyksi on epäilty myös hänen itsensäkin epäilemiä vatsavaivoja.[23]

Vuodesta 1818 Beethoven ei pystynyt viestimään ihmisten kanssa normaaliin tapaan kuuroutensa vuoksi, ja hän turvautui keskustelukirjoihin, joiden välityksellä hän viesti ihmisten kanssa. Keskustelukirjat ovat olleet korvaamattomia lähteitä Beethovenin elämän ja ajatusten selvittämisessä.[29]

Aktiivinen kausi säveltämistyössä (1803–1812)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christian Hornemann, Ludwig van Beethoven, 1803.

Jälkipolville Beethovenin kuurous oli myös siunaus. Testamentin kirjoittamisen jälkeen hän sai valtavan luomisvimman ja päätti omistaa loppuelämänsä säveltämiselle. Vaikka hän ei enää kuullut juuri soittimia tai lauluääntä, hän kuuli keksimänsä melodiat päässään. Myös hänen tyylinsä muuttui, ja se oli nyt rohkeaa ja sankarillista heijastaen säveltäjän omaa päättäväisyyttä.[30] Vuodet 1803–1812 olivat säveltäjän tuottoisimmat. 5. huhtikuuta 1803 saivat ensiesityksensä toinen sinfonia, kolmas pianokonsertto ja oratorio Kristus öljymäellä. Pian syntyi myös tunnettu pianosonaatti Waldstein, jonka Beethoven omisti ystävälleen. Vuonna 1804 valmistui uupumattoman työn seurauksena kolmas sinfonia Eroica (Sankarillinen). Beethoven omisti sen aluksi ihailemalleen Napoleon Bonapartelle, mutta kiivastui kuultuaan tämän julistautuneen keisariksi ja repi sinfonian kansilehden irti kutsuen sitä enää vain sankarilliseksi sinfoniaksi.[31] Hänen silmissään Napoleon ei ollut enää sankari vaan ahne ja vallanhimoinen. Sinfonia merkitsi uuden aikakauden alkua sekä Beethovenin tuotannossa että koko musiikin historiassa, sillä sen hurjat alkutahdit olivat ajalleen poikkeukselliset ja enteilivät jo romantiikan syntyä.[31]

Vuonna 1804 syntyi myös pianosonaatti Appassionata. Myöhemmin samana vuonna Beethoven rakastui erääseen oppilaaseen, Josephine von Brunswickiin, joka oli jäänyt leskeksi. Napoleonin armeijan edetessä kohti Wieniä Josephine päätti paeta lapsineen maatilalle Unkariin[32]. Josephinen sisar Therese pysyi säveltäjän tukena, ja lopulta heidän suhteensa syveni.

Vuonna 1803 Beethoven alkoi säveltää oopperaa Vestas Feuer, jonka hän kuitenkin hylkäsi tyytymättömänä. Lopulta vuonna 1805 Beethoven sai valmiiksi ainoaksi jääneen oopperansa Fidelion. Kun teos esitettiin marraskuussa, se ei saanut kovin suurta menestystä.[33] Seuraavana vuonna hän sävelsi teoksen uudestaan, mutta sekään ei saavuttanut suosiota. Fidelion toisen version lisäksi Beethoven sai valmiiksi Razumovski-kvartetot, jotka oli tarkoitettu omaa jousikvartettiaan ylläpitävälle kreivi Razumovskille. Lisäksi valmistui neljäs sinfonia. Mullistava viides sinfonia alkaa kuuluisilla ”kohtalon koputuksilla”, jotka olivat ennenkuulumattomia ajan yleisölle. Sinfonian finaaliosa oli ensi kerran koko teoksen huipentuma, kun se tähän asti oli säveltäjien teoksissa ollut merkitykseltään vähäisempi.

Kesäkuukaudet 1807 Beethoven vietti Badenissa ja 1808 Heiligenstadtissa, jossa myös syntyi hänen kuudes sinfoniansa (pastoraalisinfonia). Sinfonia oli tulvillaan rakkautta maaseutuun. Beethovenin tarkoitus ei ollut suorasanaisesti kuvailla maalaismaisemia, joskin hän siinä nimesi joitakin osia.[34]

Joulukuussa 1808 Wienissä pidettiin Beethovenin tukemiseksi konsertti, jossa esitettiin ensi kerran hänen viides ja kuudes sinfoniansa sekä kuorofantasia.[34]

Beethovenin ystävät ja suojelijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1806 Beethoven laati ainoan viulukonserttonsa, joka on nykyään yksi arvostetuimmista viulukonsertoista. Se ei kuitenkaan aluksi saanut suurta suosiota. Hämmästystä yleisössä herätti se, että pitkän avausosan ensimmäiset nuotit antoi patarumpu. Pianisti Muzio Clementi kuitenkin piti viulukonsertosta niin paljon, että pyysi Beethovenia sovittamaan teoksen pianokonsertoksi. Näin syntyneelle D-duuri-pianokonsertolle ei annettu numeroa.[35]

Kesällä 1807 ruhtinas Nikolaus Esterházy pyysi Beethovenia säveltämään messun hänen vaimonsa syntymäpäivää varten. Beethoven suostui pyyntöön, vaikka hänellä ei ollut kokemusta kirkkomusiikin säveltämisestä.[36]

Napoleonin veli Jérôme tarjosi vuonna 1809 Beethovenille kapellimestarin paikkaa Kasselissa. Beethovenin ystävät eivät kuitenkaan halunneet menettää Beethovenia, niinpä he tarjosivat hänelle elinikäistä vuosittain maksamaa korkoa, jonka vuoksi Beethoven perui Wienistä lähtemisensä.[34] Tämä korko ei kuitenkaan kestänyt kauan: Beethovenin tukijoista arkkiherttua Rudolph von Habsburg pakeni Wienistä vuonna 1809, ruhtinas Kinsky kuoli vuonna 1812 ja ruhtinas Lobkowitz vuonna 1816.

Keväällä 1809 Napoleonin joukot piirittivät Wieniä, ja tykkien äänestä kiusaantunut säveltäjä vetäytyi veljensä Caspar Carlin kellariin, jossa tilanteesta huolimatta sävelsi Keisarikonserton nimellä tunnettua viidettä pianokonserttoaan.[34][37]

Beethovenilla oli pitkään tukenaan perheitä, joiden seurassa hän oleskeli paljon. Von Breuningien ja von Brunswickien jälkeen hän tutustui Malfattin perheeseen, jonka yhdeksäntoistavuotiasta tytärtä hän kosi huonoin tuloksin. Für Elise on kirjoitettu Therese Malfatille (kappaleen nimessä ”Elise” on seurausta Beethovenin käsialan väärintulkinnasta).

Beethoven muutti 64 kertaa niiden 34 vuoden aikana, jotka hän vietti Wienissä.[38] Hänet sanottiin aina irti, tai hän irtisanoutui itse. Syynä oli esimerkiksi, että hän piti liian kovaa meteliä, asunto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi aurinkoinen, lähistöllä norkoili ihmisiä, jotka halusivat tavata hänet. Hänen kodeissaan vallitsi usein sekasorto, eikä huonekaluja juuri ollut pianon, tuolin ja sängyn lisäksi.

Beethovenin tiedetään ihastuneen herkästi useisiin nuoriin naisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan kyennyt kehittämään pysyvää ihmissuhdetta. Onnettomien rakkauksien jälkeen Beethoven päättikin omistautua yksinomaan musiikille, jota hän piti jalompana tavoitteena kuin oman perheen saamista.[39]

Anton Schindler[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anton Schindler (1792–1864), Beethovenin ystävä ja tämän elämäkerran kirjoittaja oli yksi Beethovenin elämän merkittävistä henkilöistä. Hän kuitenkin halusi esittää Beethovenin sankarillisena hahmona. Hän meni jopa niin pitkälle, että hävitti yli puolet Beethovenin vuodesta 1818 alkaen viestintään käyttämistä keskusteluvihoista, koska ne eivät hänen mielestään sopineet Beethovenin sankarilliseen henkilökuvaan.[40] Beethoven sai monet asiat tietoonsa Schindleriltä, hän tutustui esimerkiksi Franz Schubertin musiikkiin hänen kauttaan. Beethoven ennusti tämän vielä hämmästyttävän maailmaa ja valitti sitä, ettei ollut tutustunut tähän jo aikaisemmin.[40] Beethoven ja Schindler tutustuivat toisiinsa vuonna 1814. Beethoven ei pitänyt Schindleriä suuressa arvossa. Tämän tavoitteena oli ennen muuta tulla säveltäjän uskotuksi paistatellakseen tämän maineen loisteessa. Vuodesta 1820 alkaen Schindler hoiti palkatta Beethovenin kotiasiat.

Teplitz[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl Röhling, Beethoven ja Goethe Teplitzissä 1812, 1887. Kuvassa Goethe ja Beethoven tapaavat keisarin ja keisarinnan. Goethe kumartaa heille, mutta Beethoven kävelee kädet selän takana pysähtymättä.

Therese Malfatin jälkeen Beethoven tutustui Bettina Brentanoon, älykkääseen nuoreen naiseen, joka oli myös Beethovenin ihaileman kirjailijan Johann Wolfgang von Goethen ystävätär. Brentano järjesti kahden taiteilijan välisen kirjeenvaihdon ja tapaamisen, joka järjestettiin Teplitzin kylpylässä Böömissä heinäkuussa 1812. Beethoven ja Goethe olivat luonteeltaan niin erilaisia, ettei heistä tullut todellisia ystäviä. Goethe sanoi Beethovenista:

»Vaikkei hän olekaan aivan väärässä siinä, että maailma on inhottava, ei hänen asenteensa tee siitä miellyttävämpää hänelle itselleen eikä muille. Hänelle tulee osoittaa sääliä kuuroutensa takia, joka vaikuttaa hänen seurustelutaitoonsa ehkä vielä enemmän kuin musiikkiinsa.[41]»

Kertomuksen mukaan Beethoven ja Goethe tapasivat päiväkävelyllä keisarin ja keisarinnan, jolloin Goethe kumarsi heille, mutta Beethoven vain käveli kädet selän takana pysähtymättä.[42] Beethoven julisti: ”Goethe pitää liian paljon hovi-ilmastosta – enemmän kuin runoilijalle on sopivaa.” Kumpikaan ei enää ehdottanut uutta tapaamista.

Samoihin aikoihin Beethoven lähti Linziin, jossa hän päätti 7. sinfoniansa ja aloitti 8. sinfoniansa.[39][43]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodet 1813–1819 eivät olleet Beethovenille kovin tuotteliaita. Häntä vaivasivat taloudelliset ja henkilökohtaiset huolet. Hänen ainoan vuonna 1813 valmistuneen teoksensa, Wellingtonin voiton, tekijänoikeuksista aiheutui neljän vuoden mittainen oikeustaistelu, koska teos sävellettiin alun perin vastakeksitylle panharmonikonille, jonka kehittäjä Mälzel oli riidan toinen osapuoli. Vihdoin vuonna 1817 he pääsivät sopimukseen tuhlattuaan paljon rahaa ja voimia. Vuonna 1819 Beethovenista oli jo tullut lähes täysin kuuro, eikä hän enää kuullut puhetta eikä musiikkia.[44] Vuonna 1814 Beethoven sävelsi Fidelion kolmannen kerran, jolloin teos saavutti lopulta menestystä.

Joseph Mähler, Ludwig van Beethoven, 1815.

Kuuroutunut Beethoven esiintyi viimeisen kerran julkisesti pianistina vuonna 1814. Jo ennen tätä jotkut muut pianistit ensiesittivät hänen pianoteoksiaan. Näihin kuuluivat muun muassa entiset oppilaat Ferdinand Ries ja Carl Czerny. Vielä tämän jälkeen hän kuitenkin johti sinfonioitaan hyväntekeväisyyskonserteissa.[45]

Oikeustaistelu veljenpojan huoltajuudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

August von Klöber, Ludwig van Beethoven, 1818. Tästä piirroksesta Klöber sanoi itse: ”Hän näytti aina vakavalta; hänen äärettömän eloisat silmänsä olivat usein uneksivat ja niiden katse, jonka olen koettanut vangita muotokuvaan, oli hiukan alakuloinen, vaivautunut ja ylöspäin suuntautunut. Hänen huulensa olivat suljetut, mutta suuta ympyröivä viiva ei ollut tyly. Hänen silmänsä olivat siniharmaat ja tavattoman eloisat. Kun hänen hiuksensa hulmusivat myrskyisästi, hänessä oli todellakin jotain ossiaanista ja demonista. Tuttavallisessa keskustelussa hänen ilmeensä oli päinvastoin hyväntahtoinen ja lempeä varsinkin silloin, kun puheenaihe oli hänelle mieluinen.”

Beethovenin vanhempi pikkuveli Caspar Carl kuoli 15. marraskuuta 1815. Testamentissaan veli oli esittänyt Ludwigia poikansa Carlin huoltajaksi.

Kuitenkin testamentinlisäys, jonka Beethoven uskoi kälynsä Johannan tehneen Casparin tietämättä, määritteli, että holhousta hoitaisivat yhdessä setä ja lapsen äiti.[43][46]

Beethoven pyrki pitämään täysin itse huolta pojasta ja kulutti runsaasti aikaa ja rahaa tämän eteen. Hän laati anomuksen holhouksen siirtämiseksi yksin hänelle. Vuonna 1816 hän sai Karlin itselleen. Hän alkoi välittömästi etsiä Karlille sisäoppilaitosta, jossa hän olisi turvassa Johannan yrityksiltä ottaa hänet.[46][47] Beethoven yritti väittää Johannan myrkyttäneen miehensä. Tämän jälkeen hän sai päähänsä, että hän oli itse Karlin biologinen isä. Ajoittain hän yritti estää kaiken kontaktin toisiinsa Karlin ja Johannan välillä, kun taas joskus hän vei Karlin katsomaan äitiään tai järjesti tapaamisen asunnossaan.[48]

Säveltäjän ja veljenpojan välit muodostuivat erittäin myrskyisiksi. Karl ei pitänyt siitä, että Beethoven oli raivoissaan hänen äidilleen.[49] Hän piti setäänsä ikävystyttävänä vanhana miehenä, joka ei lainkaan ymmärtänyt, etteivät musiikki ja kirjallisuus voineet merkitä kaikkea elämässä. Beethoven puolestaan huomasi, ettei veljenpojan persoonallisuus vastannut hänen odotuksiaan. Hän oli toivonut saavansa hoitoonsa sivistyneen lapsen, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella musiikista, filosofiasta, runoudesta ja politiikasta. Karl päinvastoin osoitti jo varhain voimakasta taipumista taiteen sijasta uhkapeliin ja juoppouteen.[49]

Tammikuussa 1818 Beethoven päätti viimein ottaa Karlin luokseen.[50] Syyskuussa hän sai luvan lähettää Karl sisäoppilaaksi kuninkaallis-keisarilliseen Konviktiin. Joulukuussa Karl karkasi äitinsä luo.[50] Johanna teki uuden anomuksen. Hän valitti, että häneltä oli lainvastaisesti riistetty hänen oikeutensa, ja että Karlille koituisi korvaamattomaksi vahingoksi, jos Karl jätettäisiin Beethovenin hoitoon.[50] Alkuvuodesta 1819 Johannalle myönnettiin holhousoikeus.[50] Viimeisenä keinonaan Beethoven laati muistion, jossa hän vetosi mahtavien ystäviensä, kuten arkkipiispa Rudolphin vaikutusvaltaan. Hän esitti sen etukäteen kahdelle tuomareista, jotka käsittelivät vastakannetta. Oikeus antoi lopulta periksi Beethovenille huhtikuussa 1820 ja nimitti holhoojiksi hänet ja Karlin opettajan.[50]

Viimeiset sävellykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1818 Beethoven sävelsi Hammerklavier-pianosonaatin. Seuraavana vuonna hän alkoi säveltää myöhäisiä mestariteoksiaan Missa solemnista, kolmea viimeistä pianosonaattia (nro 30–32) ja yhdeksättä sinfoniaa.

Yhdeksäns sinfonia ensiesitettiin siellä toukokuussa 1824. Beethovenin kerrotaan yrittäneen tarmokkaasti johtaa orkesteria varsinaisen kapellimestarin (Ignaz Umlauf) rinnalla kuulematta mitään soitosta. Toisen osan patarumpuosuus jouduttiin keskeyttämään hetkeksi yleisön suosionosoitusten takia. Esityksen jälkeen yleisö juhli myrskyisästi suosionsa huipulla ollutta sankariaan, mutta Beethoven itse havaitsi tämän vasta, kun alttosolisti, nuori Caroline Unger, tarttui häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin.[51]

Vuosina 1825–1826 Beethoven sävelsi myöhäisiä jousikvartettojaan, jotka jäivät myös hänen viimeisiksi teoksikseen. Ne olivat käänteentekeviä teoksia, joiden uskalias ja ainutlaatuinen tyyli oli viety pitemmälle, kuin mitä monet pystyivät ymmärtämään.

Kuolema ja hautajaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Franz Stober, Beethovenin hautajaiset, 1827.

Vuonna 1826 Beethovenin ja Karlin välit muuttuivat entistä huonommaksi. Karl ei kestänyt Beethovenin jatkuvaa holhoamista ja 31. heinäkuuta 1826 hän yritti itsemurhaa ampumalla.[52] Kuultuaan Karlin yrittäneen itsemurhaa Beethoven joutui suunniltaan ja seurasi tämän toipumisen kaikkia vaiheita. Anton Schindlerin moittiessa Beethovenia siitä, että hän oli liian lempeä poikaa kohtaan joka ei koskaan ollut aiheuttanut hänelle muuta kuin surua, Beethoven vastasi: ”Haluan vain hänen parastaan. Jos hylkään hänet nyt, jotain kauheaa voi tapahtua”.

Sävellystyön keskeytti useaan otteeseen säveltäjän alati huonontuva terveys. Hänellä diagnosoitiin pian vesipöhö ja keltatauti, ja hän kärsi kovista kivuista. Viimeisinä kuukausinaan hänen epäillään kärsineen myös pahasta maksakirroosista. Beethovenin maksa oli vaurioitunut jo aikaisemmin lyijyisen alkoholin juomisesta.[27] Sairasvuoteellaan Beethoven tutustui yhä Händelin teoksiin, nautti eräistä nuoren sopraanon laulamista Schubertin lauluista, luki yhdeksännen sinfonian oikovedoksia ja puhui kymmenennen sinfoniansa säveltämisestä.

Toivuttuaan vuoden 1827 alussa Beethovenia odotti uusi järkytys: Karl, jota hän oli aina halunnut lähelleen, liittyi armeijaan. Jättäessään jäähyväisiä Beethovenilla oli aavistus, ettei hän näkisi Karlia enää koskaan.

24. maaliskuuta 1827 Beethoven vaipui koomaan ja kuoli kaksi päivää myöhemmin.[53] Hänen kaapistaan löytyivät Heiligenstadtin testamentti, kirje ”Kuolemattomalle rakastetulle” ja useita naisten muotokuvia. Testamentissaan hän määräsi Karlin ainoaksi perillisekseen. Kirje Kuolemattomalle rakastetulle on kirjoitettu todennäköisesti Teplitzissä 1812. Sitä, kuka ”Kuolematon rakastettu” oli, ei kirjeessä mainita. Kohteeksi on ehdotettu muun muassa Antonie Brentanoa ja Josephine Brunsvikia.

Beethovenin hautajaiset pidettiin Wienissä 29. maaliskuuta. Niihin osallistui noin 20 000 henkilöä, ja mukana hautajaissaattueessa oli paljon kuuluisuuksia, kuten Franz Schubert[54]. Beethoven on haudattu Wienin Zentralfriedhofiin, jossa hänen ympärillään ovat viimeisen leposijan saaneet myöhemmin monet muutkin säveltäjät.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohtalonsinfonian (nro 5) alkutahdit alkuperäisessä käsikirjoituksessa.

Beethoven jäi historiaan merkittävänä säveltäjänä, jonka maine kasvoi pian legendaariseksi. Hänen vaikutuksensa ulottui lähes kaikkiin häntä seuranneisiin säveltäjiin, erityisesti Schubertiin, Richard Wagneriin, Franz Lisztiin ja myöhäisromantiikankin suuriin säveltäjiin. On keskusteltu runsaasti siitä, edustiko Beethoven klassismia vai romantiikkaa.[55] Säveltäjän elinaikana kyseisiä termejä ei ollut edes olemassa, vaan ne keksittiin jälkeenpäin määrittelemään erilaisia vanhan musiikin tyylejä.

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beethovenin tyyli perustuu kontrasteihin, harmonisiin keksintöihin ja yllättäviin käännöksiin, Sturm und Drang -henkiseen dramatiikkaan tai kirkkaaseen klassisuuteen ja hienostuneeseen motiivitekniikkaan. Hän loi teoksilleen klassismin ihanteiden mukaisesti laajoja arkkitehtonisia rakenteita. Hänen sävellystensä hitaissa osissa melodiat saattavat olla runollisia, kauniita ja mieleenpainuvia.

Beethoven oli erityisen mieltynyt orkesteri- ja pianomusiikkiin, jolle hän omisti suuren osan urastaan, mutta hän loi myös merkittäviä vokaaliteoksia, kuten oopperan Fidelio ja Missa solemniksen. Niissä hän käsittelee ihmisääntä kuin mitä tahansa instrumenttia piittaamatta äänialan rajoituksista.[15]

Uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beethovenin teokset olivat monella tapaa suurempia kuin edeltäjänsä. Ne olivat pidempiä ja monimutkaisempia ja vaativat usein suuren orkesterin. Yhdeksännen sinfonian viimeinen osa kestää lähes 25 minuuttia, mikä yksin vastaa pituudeltaan tavanomaista Mozartin tai Haydnin sinfoniaa. Myös osien esittely ja erityisesti niiden päättävä coda olivat aiempaa pidempiä. Suuremman orkesterin ja säveltäjän tyylin yhdistymisen seurauksena Beethovenin musiikki kuulostaa hyvin voimakkaalta verrattuna klassismin aiempiin teoksiin.

Beethovenin teoksissa rytmillä saattaa olla keskeinen motiivinen merkitys. Rytmikuviot ovat usein voimakkaita ja selväpiirteisiä, ja esimerkiksi kolmannen, viidennen ja yhdeksännen sinfonian ensimmäisen osan sekä erityisesti kolmannen ja seitsemännen sinfonian päätösosan pääteema on enemmän rytminen kuin melodinen. Rytmien avulla säveltäjä pystyi usein viemään eteenpäin teeman kehityksen uusien sointujen ja harmonioiden esittelyn läpi ilman, että teoksen yhtenäisyys kärsi. Sen avulla hän pystyi yhdistelemään aiempaa laajemmin teemojensa erilaisia yksityiskohtia toisiinsa.

Beethovenin edelleen kehittämä sonaattimuoto toimi vertailukohtana tuleville säveltäjäpolville. Beethovenin sonaattimuodossa johdannolla oli aiempaa suurempi merkitys. Hän käsitteli teoksiaan aiempaa enemmän yhtenäisinä kokonaisuuksina, ja hän valmisteli ensin kokonaisuuden päässään, jonka jälkeen hioi yksityiskohdat sitä mukaileviksi.[15] Hän käytti teoksissaan keksimäänsä alkumotiivia, josta ikään kuin huomaamatta luodaan motiiveja ja teemoja koko teoksen aikana. Siten kaikki teoksen teemojen alkuperä voidaan johtaa takaisin alkumotiiviin. Esimerkiksi kahdeksannen sinfonian ensimmäiset säkeet luovat temaattisen aineiston koko sinfonialle. Viidennen sinfonian ensimmäisen osan kuuluisa neljän sävelen motiivi toistuu muunnelmina koko osan halki. Beethoven saattoi joskus yhdistää alkumotiivilla myös useita teoksia toisiinsa.

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beethovenin laajahkoon tuotantoon kuuluu noin 220 teosta. 138 teoksella on oma opusnumeronsa; lisäksi ilman opusnumeroa on 80 teosta, jotka on myöhemmin erikseen numeroitu ja joita merkitään tunnuksella WoO (Werke ohne Opuszahl). Tuotanto voidaan jakaa karkeasti kolmeen kauteen:[56] varhaiselle kaudelle on ominaista selvästi havaittava Mozartin ja Haydnin vaikutus; keskimmäisellä, kypsällä kaudella kiteytyi hänen oma ”sankarilliseksi” kutsuttu tyylinsä. Myöhäiskaudella hänen teoksensa olivat äärimmilleen kehittyneitä ja yksilöllisiä, ja usein niitä kuvaillaan yleviksi ja yliaistillisiksi.

Beethovenin merkittävimpiä teoksia ovat yhdeksän sinfoniaa (lisäksi kymmenes keskeneräinen), viisi pianokonserttoa, viulukonsertto, jousikvartetot (erityisesti kuusi viimeistä), pianosonaatit, pianoteos Diabelli-muunnelmat, ooppera Fidelio sekä messu Missa solemnis. Sinfonioista tunnetuimpia ovat kolmas (Eroica), viides (Kohtalonsinfonia), kuudes (Pastoraalisinfonia), seitsemäs ja yhdeksäs (Koraalisinfonia).[57] Pianosonaateista tunnetuimpia ovat nro 8 (Pateettinen sonaatti), nro 14 (Kuutamosonaatti), nro 21 (Waldstein-sonaatti), nro 23 (Appassionata) sekä nro 29 (Hammerklavier-sonaatti).

Beethovenin teoksiin sisältyy joukko melodioita, jotka ovat lähes kaikkien tuntemia. Näihin kuuluvat ainakin pianokappaleet Für Elise (bagatelli a-molli) ja Abschied vom Klavier (Jäähyväiset pianolle), viidennen sinfonian ensimmäisen osan alku ja tuon sinfonian viimeisen osan teema sekä yhdeksännen sinfonian lopputeema (An die Freude). Pianosonaattien teemoista erityisesti sonaattien nro 8 ja nro 14 hitaat osat ovat niin ikään erittäin tunnettuja melodioita.

Teosluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hugo Hagen, Ludwig van Beethoven, 1800-luku.

Näyttämöteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baletteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oopperoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näytelmämusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinfonioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • nro 1 C-duuri op. 21
  • nro 2 D-duuri op. 36
  • nro 3 Es-duuri Eroica-sinfonia op. 55
  • nro 4 B-duuri op. 60
  • nro 5 c-molli Kohtalonsinfonia op. 67
  • nro 6 F-duuri Pastoraalisinfonia op. 68
  • nro 7 A-duuri op. 92
  • nro 8 F-duuri op. 93
  • nro 9 d-molli op. 125 (joskus käytetty nimeä Ode an die Freude, Oodi ilolle)

Konserttoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkusoittoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jousikvartettoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beethovenin hauta Wienissä.

Muuta kamarimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pianosonaatteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kolme sonaattia WoO. 47
  • nro 8 c-molli Pateettinen sonaatti op. 13
  • nro 14 cis-molli Kuutamosonaatti op. 27 nro 2
  • nro 15 D-duuri Pastoraalisonaatti op. 28
  • nro 17 d-molli Myrsky-sonaatti op. 31 nro 2
  • nro 21 C-duuri Waldstein-sonaatti op. 53
  • nro 23 f-molli Appassionata-sonaatti op. 57
  • nro 26 Es-duuri Jäähyväissonaatti op. 81a
  • nro 29 B-duuri Hammerklavier-sonaatti op. 106
  • nro 32 c-molli op. 111

Muuta pianomusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuoroteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Basile, Marianne: Suurmiehiä. Beethoven. (I protagonisti della Civiltà, Beethoven, 1982.) Suomentanut Kristian Björg. Tampere: Ruutu, 1984. ISBN 951-9218-25-4.
  • Brown, Pam: Ludwig van Beethoven. (Ludwig van Beethoven, 1993.) Suomentanut Sirkka Salonen. Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21223-7.
  • Matthews, Denis: Beethoven. (Beethoven, 1985.) Suomentanut Riitta Kauko. Helsinki: Otava, 1991 (2. painos 2002). ISBN 951-1-10797-6.
  • May, Robin: Beethoven. (Beethoven, 1990.) Suomentanut Riitta Kallas. Helsinki: Tammi, 1991. ISBN 951-30-9768-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Basile 1984, s. 7–8.
  2. Ludvig van Beethoven (Arkistoitu sivu) Turun kaupunki. Viitattu 24.2.2016.
  3. Hildén, Sakari: Klassismi (1720–1820): Ludwig van Beethoven (Arkistoitu sivu) Riihimäen musiikkiopisto. Viitattu 24.2.2016.
  4. Suuri tietokirja. WSOY, 1959. Pentti Huovinen, Jaakko Manninen, Hannu Tarmio.
  5. Basile 1984, s. 7–8.
  6. a b Brown 1996, s. 7–8.
  7. Matthews 1991, s. 12–13.
  8. Brown 1996, s. 9.
  9. Matthews 1991, s. 16.
  10. a b c d e Brown 1996, s. 10.
  11. a b c d e Brown 1996, s. 14.
  12. The Grove Dictionary of Music and Musicians.
  13. a b c Brown 1996, s. 17.
  14. a b Brown 1996, s. 18.
  15. a b c d Brown 1996, s. 22.
  16. Basile 1984, s. 28.
  17. Brown 1996, s. 23.
  18. Brown 1996, s. 25.
  19. May 1991, s. 17.
  20. a b Brown 1996, s. 26.
  21. Matthews 1991, s. 37.
  22. Brown 1996, s. 31.
  23. a b Brown 1996, s. 32, 34.
  24. a b Brown 1996, s. 35. Basile 1984, s. 39.
  25. Basile 1984, s. 38–39.
  26. Matthews 1991, s. 44.
  27. a b Tutkimus: Beethoven sai lyijymyrkytyksen lääkäriltään 3.9.2007. Helsingin Sanomat. Viitattu 6.11.2007.
  28. May 1991, s. 23.
  29. Basile 1984, s. 60.
  30. Brown 1996, s. 36.
  31. a b Basile 1984, s. 40.
  32. Brown 1996, s. 41.
  33. Basile 1984, s. 45.
  34. a b c d Brown 1996, s. 46.
  35. Basile 1984, s. 46.
  36. Basile 1984, s. 47.
  37. Basile 1984, s. 51.
  38. Brown 1996, s. 33.
  39. a b Brown 1996, s. 51.
  40. a b May 1991, s. 63–64.
  41. Basile 1984, s. 52.
  42. May 1991, s. 38.
  43. a b Basile 1984, s. 53.
  44. Brown 1996, s. 54.
  45. Matthews 1985, s. 90-91.
  46. a b Matthews 1985, s. 73.
  47. Gauthier, André: Beethoven, s. 55. Suomentanut Anja Fantapié. Helsinki: Kirjayhtymä, 1991. ISBN 951-26-1897-4.
  48. Matthews 1985, s. 76–77.
  49. a b Basile 1984, s. 58.
  50. a b c d e Matthews 1985, s. 80-81.
  51. Basile 1984, s. 71–72.
  52. Brown 1996, s. 57.
  53. Brown 1996, s. 60.
  54. Brown 1996, s. 8.
  55. Brown 1996, s. 39.
  56. Grout, Donald Jay ym.: A History of Western Music, s. 571–573. 7th edition. W.W. Norton & Company, Inc., 2005. ISBN 0-393-97991-1. (englanniksi)
  57. Basile 1984, s. 76.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mathew, Nicholas: Political Beethoven. Cambridge: Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-00589-1. (englanniksi)

Musiikkinäytteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gnome-mime-audio-openclipart.svg

Ongelmia äänitiedostojen kuuntelussa? Katso Wikipedia:Ääni.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludwig van Beethoven.