Ford Transit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ford Transit
Valmistustiedot
Valmistusmaa lukuisia, katso erikseen eri sukupolvien mallien infolaatikoista
Valmistaja Ford
Valmistusvuodet 1965–
Edeltäjä Ford Taunus Transit
Ford Thames 400E
Polttoaine bensiini
diesel
Vetotapa etuveto
takaveto
neliveto

Ford Transit on Fordin vuodesta 1965 valmistama pakettiautomalli. Heti ensiesittelystään lähtien Transit on ollut erittäin suosittu ja tunnettu eri puolilla Eurooppaa. Suomessa se on saanut mainetta erityisesti poliisin mustana-maijana, sekä kilpaillut myyntitilastojen kärkisijoista Volkswagen Transporteria ja Toyota Hiacea vastaan. Tavarankuljetusmallien lisäksi Transitia on rakennettu lukuisia eri käyttötarkoituksia varten – aina pikkubusseista ruumisautoihin.


Ford Transit 1. sukupolvi (1965–1978)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ford Transit (1. sukupolvi)
Bensiinikäyttöinen Transit
Valmistustiedot
Valmistusmaa Alankomaiden lippu Alankomaat
Australian lippu Australia
Belgian lippu Belgia
Etelä-Afrikan lippu Etelä-Afrikka
Filippiinit
Ghana
Irlanti
Iso-Britannia
Israelin lippu Israel
Malesian lippu Malesia
Pakistanin lippu Pakistan
Senegalin lippu Senegal
Singaporen lippu Singapore
Thaimaan lippu Thaimaa
Trinidad
Turkin lippu Turkki
Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti
Valmistaja Ford
Valmistusvuodet 1965–1978
Korimalli pakettiauto
pikkubussi
lava-auto
Edeltäjä Ford Taunus Transit
Ford Thames 400E
Seuraaja Ford Transit 2. sukupolvi
Akseliväli 2 692–2 997 mm
Moottori, voimansiirto ja alusta
Polttoaine bensiini
diesel
Vaihteisto 4-vaihteinen manuaali
3-vaihteinen automaatti
Vetotapa takaveto
neliveto

Ensimmäinen Transit-nimeä kantanut pakettiauto oli Fordin Saksassa Kölnin tehtaalla vuosina 1961–1965 valmistama Ford Taunus Transit. Tätä mallia ei kuitenkaan suuressa määrin viety ulkomaille, joten Saksan ulkopuolella ensimmäisellä sukupolvella tarkoitetaan vuonna 1965 esiteltyä mallia.[1]

Lähtötilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun alussa Euroopan Fordin eri maiden tehtailla ei ollut juuri minkäänlaista yhteistyötoimintaa, ja tuntuikin kuin ne kilpaisivat toisiaan vastaan – vaikkakin automalleja myytiin samalla merkillä. Tuohon aikaan Ford valmisti Euroopan markkinoille kahta pakettiautoa: Länsi-Saksassa Taunus Transitia ja Englannissa Thames 400E:tä. Kumpikin malli menestyi hyvin kotimarkkinoillaan, muttei kuitenkaan ulkomailla[1]. Fordin pääkonttorissa Yhdysvalloissa tilanteesta oltiin tietoisia, ja kilpailua jopa rohkaistiin, sillä sen arveltiin pitävän yllä kehitystä. Henry Ford II alkoi kuitenkin tuntea kilpailutilanteen epätoivottuna ja toi mielipiteensä selvästi esille. Englannin ja Saksan tehtaiden alettua kummankin suunnitella itsenäisesti korvaajaa pakettiautoilleen, halusi Henry Ford II laittaa pisteen eri tehtaiden väliselle kilpailulle. Tässä vaiheessa Englannissa Thames 400E:n korvaavan 800E:n kehitys oli jo pitkällä, samoin kuin Saksassa Taunus Transitin seuraajamallin.[2]

Kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden yhtenäisen pakettiautomalliston työnimeksi tuli ”Project Redcap”, eikä Transit-nimeä ollut alun perin tarkoitus käyttää uudesta mallista. Saksalais–englantilainen yhteistyöprojekti käynnistyi kuitenkin nihkeästi, ja amerikkalainen suunnitteluosastolla työskennellyt Ed Baumgartner totesikin: ”Olisi varmasti ollut helpompaa lähettää miehet Kuuhun kuin yhdistää Englannin ja Saksan Fordit.” Joka tapauksessa yhteistyö alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sujua alkukankeudesta huolimatta. Suunnittelun edetessä ”Project Redcap” -nimestä alettiin hiljalleen luopua, ja erityisesti Englannissa alettiin käyttää nimitystä ”V-Series” tai ”V-Class”. V-kirjaimen siirsi syrjään Englannin Fordin johtaja Bill Batty, keksittyään lyhentää Taunus Transit muotoon Transit. Kirjaimen V alkuperästä on useita teorioita. Sen arvaillaan johtuvan sanasta van (engl. pakettiauto) tai voimanlähteeksi suunnitellusta V-moottorista.[3]

Valmistaja oli tehnyt enemmän kuin selväksi, että Transitin myötä haluttiin ottaa suuri harppaus eteenpäin. Tuohon aikaan kuljetuskapasiteetti ja kantavuus menivät pakettiautojen suunnitelussa selkeästi mukavuuden ja ajo-ominaisuuksien edelle. Eräs merkittävä tekijä Transitissa oli moottorin sijoittaminen ”henkilöautomaisesti” keulalle, sen sijaan että moottori olisi useimpien pakettiautojen tapaan maannut ohjaamon alla. Moottorin sijoitusratkaisu helpotti huomattavasti huoltamista, sekä antoi myös paremman suojan kolaritilanteessa kuin vanhanaikaiset lyhytnokkaiset mallit.[4]

Harvinaislaatuinen seikka Transitin kehitysprojektissa oli, että suunnittelu aloitettiin kokonaan puhtaalta pöydältä. Tavallisesti uuden mallin kehityksessä lainataan komponentteja ja teknisiä ratkaisuja joko edeltäjästä tai jostain rinnakkaismallista. Ennen prototyyppimallien valmistumista suunnitteluryhmä rakensi Bedford CA:n pohjalta koekappaleen, jonka avulla kehitettiin muun muassa alustaratkaisuja. Sen lisäksi kaksi autoa rakennettiin edeltävän Thames 400E -mallin pohjalta.[4]

Avolavallinen bensiinikäyttöinen Ford Transit.

Transitin ensimmäinen savimalli valmistui Yhdysvalloissa vuonna 1963, jonka jälkeen se lähtettiin Atlantin yli Englantiin. Lopputulokseen ei kuitenkaan oltu Euroopassa tyytyväisiä, sillä Transitin haluttiin nimenomaan näyttävän eurooppalaiselta autolta. Tämän vuoksi keulan muotoja, muun muassa ajovaloja ja etusäleikköä muutettiin. Ensimmäinen valmis prototyyppi saatiin valmiiksi tammikuussa 1964. Seuraavan 18 kuukauden aikana rakennettiin yhteensä 17 prototyyppiä, jotka lähetettiin testattaviksi ympäri Eurooppaa.[5]

Transitin pakettiauto- ja bussimalleissa päädyttiin käyttämään itsekantavaa kokoteräksistä koria. Erilliset ohjaamo- ja alustarakenteet valmistettiin erillisellä tikapuurungolla, jotta korirakenteiden asentaminen rungon päälle olisi mahdollisimman yksinkertaista. Eripuraa suunnittelijoiden välillä oli siitä, pitäisikö edessä olla jäykkä etuakseli vai pyörien erillistuenta. Päädyttiin lopulta rakenteeltaan yksinkertaiseen jäykkään etuakseliin, koska Thames 400E -mallin erillistuenta ei ollut tehnyt ajo-ominaisuuksia kehuttaviksi. Jousitusratkaisuksi valittiin metalliset lehtijouset niin eteen kuin taakse. Myös takana käytettiin jäykkää akselia. Sekä etu- että takapyöriin tuli rumpujarrut, joissa ei ollut jarrutehostinta vakiona. Lisävarusteena sellaisen sen sijaan sai, ja jarrutehostimesta tulikin hittivaruste. Ohjauksen katsottiin olevan riittävän hyvä ilman ohjaustehostinta, joten sitä ei tullut vakiovarusteeksi.[6]

Korivaihtoehdot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen sukupolven Transitia valmistettiin kahdella akselivälillä. Lyhyempi (LCX) oli 2 692 millimetriä ja pidempi (LCY) 2 997 millimetriä pitkä. Pidempiakselivälisessä mallissa takana oli aina paripyörät. Suunnitteilla oli myös ekstrapitkällä akselivälillä varustettu versio (LCZ), mutta se ei kuitenkaan koskaan päätynyt tuotantoon. Kirjaimet L ja C tulivat englannin kielen sanoista Light Commercial, ja viimeinen kirjain viittaa akselivälin pituuteen.[5]

Moottorit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dieselkäyttöinen Ford Transit.

Voimanlähteeksi ei edes harkittu otettavan edeltäjien tehottomia ja raskaita moottoreita. Suunnitteluohjeeksi Yhdysvaltoihin annettiin, että moottorin olisi oltava mahdollisimman pienikokoinen. Moottoritilan leveys ei ollut ongelma, mutta pituutta sen sijaan oli rajallisesti. Tämän vuosi päädyttiin V-moottoriin, joka täyttäisi kokovaatimukset. Sekä Saksassa että Englannissa alettiin suunnitella itsenäisesti uusia moottoreita, jotka olisivat neli- ja kuusisylinterisiä. Kummassakin tapauksessa sylinterien kulma olisi 60 astetta. Ajatuksena oli, että molemmissa maissa syntyviä moottoreita valmistettaisiin samalla tehtaalla, ja niistä voisi luoda eri iskutilavuuksisia vaihtoehtoja muuttamalla iskunpituuksia ja sylinterien halkaisijoita. Näin voitaisiin kehittää moottoriperhe, joka soveltuisi erilaisiin käyttötarkoituksiin ja erikokoisiin autoihin. Saksassa V4-moottori Hummer saatiin valmiiksi jo vuonna 1962, ja se otettiin käyttöön Taunus 12M -henkilöautomallissa. Kaksi vuotta myöhemmin valmistui myös V6-versio. Englannissa puolestaan V4-moottori Essex esiteltiin lokakuussa 1965, samaan aikaan kuin itse Transit. Sama moottori tuli myös Ford Corsair -henkilöautoon. Englantilainen V6 tuli markkinoille keväällä 1966. Englantilaisten kehittämien moottorien iskutilavuudet olivat 1,7–3,4 litran välillä. Saksalaisten iskutilavuudet ulottuivat 1,2 litrasta aina 4,0 litraan saakka. Uudet moottorit varustettiin niin ikään uudella vaihteistolla, joka pysyi käytössä aina 1990-luvulle saakka. Kokonaisuuten voidaan sanoa, että Transitin moottorit eivät olleet teknisesti edistyksellisiä, mutta ajoivat asiansa yksinkertaisina, kestävinä ja hyvin vääntävinä.[7]

1960-luvulla pienissä ja keskikokoisissa hyötyajoneuvoissa ei tavallisesti käytetty dieselmoottoreita. Ford halusi kuitenkin suoda asiakkaille vaihtoehdon valita Transitiin voimanlähteeksi dieselmoottori. Tästä aiheutui suuri ongelma, sillä nelisylinterinen dieselmoottori ei yksinkertaisesti mahtunut lyhyeen moottoritilaan. Englannissa käynnistettiin projekti V4-dieselistä, mutta hanke kuitenkin keskeytettiin. Ford päätyi käyttämään Perkinsin dieselmoottoria, sillä kyseisen yrityksen moottoreita oli aiemminkin käytetty Ford-autoissa. Perkinsillä oli tuotannossa käyttötarkoitukseen sopiva 1,76-litrainen Type 4/99 -moottori, mutta sekään ei sopinut Transitin moottoritilaan. Asiaan päätettiin kuitenkin keksiä jonkinlainen ratkaisu. Aluksi pohdittiin moottorin sijoittamista taaemmas, mutta se olisi verottanut jalkatiloja. Ford päätyi lopulta pidentämään keulaa sen verran, että rivimoottori mahtuisi moottoritilaan. Tästä aiheutui tietysti suuria kustannuksia, mutta siihen oli pakko ryhtyä – muuten dieselmoottorit olisivat jääneet pois valikoimasta. Sama pidennetty keula oli myös Transitin V6-moottorilla varustetuissa versioissa.[8]

Perkinsin dieselmoottori osoittautui kuitenkin Transitiin alitehoiseksi, jonka vuoksi jo ensimmäisen vuoden aikana se korvattiin tehokkaammalla Type 4/108 -versiolla. Tämäkään moottori ei kuitenkaan vastannut bensiinimallien suorituskykyä. Vuoden 1967 puolivälistä lähtien Transitiin sai lisävarusteena Borg-Warnerin automaattivaihteiston, joka kuitenkin jäi melko harvinaiseksi. Sama V4-moottorin ja automaatin yhdistelmä oli ollut tarjolla jo aiemmin Corsair- ja Zephyr-henkilöautomalleihin, joten automaattivaihteiston tarjoaminen Transitiin ei aiheuttanut valmistajalle merkittäviä kustannuksia.[9]

Vuonna 1972 Ford esitteli Perkinsin dieselmoottorin korvaajaksi oman 2,4-litraisen York-dieselin, joka oli suuri edistysaskel vanhaan moottoriin verrattuna. Kyseisestä moottorista valmistettiin sekä neli- että kuusisylinterisiä versioita. York-moottoritkaan eivät olleet teknisesti mullistavia. Sylinterilohko oli valurautainen, samoin kuin läpihengittävä sylinterikansikin. Venttiileitä käytettiin työntötankojen välityksellä. Myös uudet York-dieselit oli suunniteltu siten, että niitä voitaisiin käyttää muissakin Fordin malleissa. York-moottoreilla varustettuja Transiteja odotettiin menevän vuodessa kaupaksi noin 30 tuhatta kappaletta, mutta kävi kuitenkin niin, että näitä malleja myytiin noin 50–60 tuhannen kappaleen vuositahdilla.[10]

Vuosien 1973–1974 öljykriisi ei Transitin valmistukseen suuremmin vaikuttanut. Ford päätti korvata edullisimman 1,7-litraisen V4-moottorin 1,6-litraisella nelisylinterisellä Kent-rivimoottorilla, joka oli aiempaa taloudellisempi ja kevyempi. Sama moottori oli myös laajasti käytössä Fordin henkilöautomallistossa, kuten muiden muassa Escortissa ja Cortinassa. Fordin itse valmistama C3-automaattivaihteisto tuli lisävarusteeksi vuonna 1977.[11]

Muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1968 Transitiin tuli uudentyyppinen matkustajien turvallisuutta parantava kojelauta, johon oli myös lisätty monien asiakkaiden kaipaamia säilytyslokeroita. Vuonna 1970 puolestaan tehtiin parannuksia auton tuuletusjärjestelmään, ja halutessaan myös kasvojen kohdalle pystyi nyt puhaltamaan ilmaa. Seuraavana vuonna etupään monilehtijousitus vaihdettiin yksilehtiseen elliptiseen lehtijousitukseen. Vuoteen 1973 mennessä kaikissa Transiteissa oli edessä levyjarrut, ja vakiovarustukseen sisältyi myös jarrutehostin.[12]

Transit 4x4[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fordin SVO-osasto (Special Vehicle Option) oli kehitellyt nelivetoista Transitia. Etuakselisto oli rakennettava vetäväksi, vaihteisto uusittava kokonaan ja autoon oli asennettava keskitasauspyörästö. Muutoksien vuoksi Transitin alustaa oli nostettava ylemmäs, jotta nelivetotekniikka mahtuisi auton alle. Transit 4x4 kiinnosti Fordia, mutta loppupäätös oli, ettei valmistaminen Fordin omassa tehtaassa olisi taloudellisesti kannattavaa. Nelivetomallin valmistus annettiin Country Tractors Ltd -nimiselle yritykselle, joka valmisti autoa Fordin valvonnan alaisena.[11]

Ford Transit 2. sukupolvi (1978–1986)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ford Transit (2. sukupolvi)
1982 Ford Transit L MKII (5133458572).jpg
Valmistustiedot
Valmistusmaa Alankomaiden lippu Alankomaat
Australian lippu Australia
Belgian lippu Belgia
Etelä-Afrikan lippu Etelä-Afrikka
Iso-Britannia
Israelin lippu Israel
Malesian lippu Malesia
Portugalin lippu Portugali
Senegalin lippu Senegal
Singaporen lippu Singapore
Thaimaan lippu Thaimaa
Trinidad
Turkin lippu Turkki
Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti
Valmistaja Ford
Valmistusvuodet 1978–1986
Korimalli pakettiauto
pikkubussi
lava-auto
Edeltäjä Ford Transit 1. sukupolvi
Seuraaja Ford Transit 2. sukupolvi
Akseliväli 2 692–2 997 mm
Moottori, voimansiirto ja alusta
Polttoaine bensiini
diesel
Vaihteisto 4-vaihteinen manuaali
3-vaihteinen automaatti
Vetotapa takaveto
neliveto

Koska Transitia myytiin edelleen yli kymmenen vuoden ikään ehtineenä erinomaiseen tahtiin, Ford päätyi lopputulokseen, että täysin uuden mallin sijaan tässä vaiheessa riittäisi perusteellinen kasvojenkohotus. Uudistunut Transit esiteltiin yleisölle maaliskuussa 1978. Suurimmat ulkonäölliset muutokset kohdistuivat keulaan, joka oli suunniteltu siten, että kaikki moottorit mahtuisivat sen sisään. Etupuskuri ja -pelti olivat myös irrotettavissa huoltotöiden helpottamiseksi. Sisällä kojelauta oli aikaisempaa huomattavasti henkilöautomaisempi – siksikin että mittaristo ja muutama muu osa oli lainattu Ford Cortinasta. Perusrakenne pysyi muuttumattomana pyöräntuentoja myöten.[13]

Moottoriosastolla nelisylinteriset V-moottorit jäivät historiaan. Tarjolla oli nyt York-diesel sekä kannen yläpuolisella nokka-akselilla varustettuja bensiinimoottoreita. Englantilaisten V6-moottorien valmistukseen käytettävät koneet ja työkalut siirrettiin Etelä-Afrikan tehtaalle, joka hyödynsi niitä vielä useiden vuosien ajan. Yhdysvalloissa uudet nelisylinteriset bensiinirivimoottorit tunnettiin nimellä Pinto, mutta Euroopassa niistä käytettiin koodimerkintää T88. Transitiin Pinto-moottoreita oli tarjolla kaksi: 1,6-litrainen (65 hv) ja 2,0-litrainen (75 hv). Pintot osoittautuivat alkuvaiheessa epäluotettaviksi, jonka vuoksi Ford käytti paljon aikaa ongelmien ratkaisemiseen. York-dieselmoottoreita jatkokehitettiin kylmäkäynnistystä silmällä pitäen, ottamalla käyttöön tehokkaat hehkutulpat. Valmistajan mukaan moottori käynnistyisi vaivatta 20 asteen pakkasessakin.[14]

Vuonna 1979 maailmaa koetteli toinen öljykriisi, joka sai autonvalmistajat kehittelemään taloudellisempia moottoreita. Ford käynnisti useita suunnitteluprojekteja, joista yksi merkittävin oli polttoaineen suorasuihkutus dieselmoottoreissa. Kahdentoista vuoden ikään ehtineet York-dieselit siis korvattiin uusilla suorasuihkutteisilla dieselmoottoreilla vuonna 1984. Uusissa moottoreissa hehkutulpat voitiin jättää pois, sillä suorasuihkutusdiesel käynnistyy luotettavasti kylmällä ilman hehkutustakin. Uusi diesel oli 2,5-litrainen ja tuotti 68 hevosvoimaa.[15]


Ford Transit 3. sukupolvi (1986–1994)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ford Transit (3. sukupolvi)
Transit Bonus 19-5-07.JPG
Valmistustiedot
Valmistusmaa Australian lippu Australia
Belgian lippu Belgia
Iso-Britannia
Turkin lippu Turkki
Valmistaja Ford
Valmistusvuodet 1986–1994
Korimalli pakettiauto
pikkubussi
lava-auto
Edeltäjä Ford Transit 2. sukupolvi
Seuraaja Ford Transit 4. sukupolvi
Akseliväli 2 815–3 570 mm
Moottori, voimansiirto ja alusta
Polttoaine bensiini
diesel
Vaihteisto 4-vaihteinen manuaali
5-vaihteinen manuaali
3-vaihteinen automaatti
4-vaihteinen automaatti
Vetotapa takaveto
neliveto

Täysin uuden Transitin suunnitteluprojekti käynnistettiin 1980-luvun alussa koodimerkinnällä VE6. Tarkoituksena oli luoda edeltäjäänsä sekä suurikokoisempi että monikäyttöisempi auto, jonka paino ei kuitenkaan kohoaisi ratkaisevasti aikaisempaa suuremmaksi. Muotoilu muuttui vanhaan malliin verrattuna radikaalisti, pyöreämpään ja linjakkaampaan suuntaan. Fordin ilmoittama ilmanvastuskerroin 0,37 edusti aikansa huippua. Kehittyneemmästä teknologiasta ja alhaisesta ilmanvastuksesta johtuen polttoaineenkulutusta saatiin pudotettua noin kahdeksalla prosentilla.[16]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On aina riskialtista ryhtyä täydellisesti uudistamaan suurta suosiota saavuttanutta automallia – näin myös Transitin tapauksessa. Tästä syystä autolehdet ottivatkin uutuusmallin heti suurennuslasin alle. Koska Ford oli käyttänyt valtavasti rahaa, vaivaa ja aikaa uuden Transitin kehitykseen, sopi myös lopputuloksen olevan onnistunut suoritus. Joka tapauksessa kolmannen sukupolven Transitin myynti alkoi toivotulla tavalla ja asiakkaat sekä lehdistö ottivat mallin vastaan innolla.[17]

Suuria uudistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun puoliväliin tultaessa autonvalmistajat yksi toisensa jälkeen alkoivat siirtyä erilliseen etupyöräntuentaan pakettiautoissaan. Näin päätettiin tehdä myös Transitin tapauksessa. Kuitenkin pitkäakselivälisessä mallissa säilytettiin yksinkertaisempi jäykkä akselirakenne. Lyhytakselivälisten Transitien erillistuennan suunnittelussa kiinnitettiin erityistä huomiota ajo-ominaisuuksiin ja mukavuuteen. Aluksi tarkoituksena oli käyttää pyöräntuennassa tavanomaisia MacPherson-joustintukia, mutta jalkatilojen maksimoimiseksi päädyttiin vähemmän tilaa vievään ratkaisuun.

Toinen merkittävä uudistus oli kiertokuulatyyppisen ohjausvaihteen korvaaminen hammastanko-ohjauksella lyhytakselivälisissä versioissa. Pitkäakselivälisissä Transiteissa vanha ohjausvaihde säilyi.[18]

Kuljettajan viihtyvyyden lisäämiseksi ohjaamon ergonomiaan tehtiin suuria parannuksia. Kojelaudan suunnittelussa otettiin mallia hyväksi havaitusta Ford Granadan kojelaudasta. Istuimet olivat varsin henkilöautomaiset ja siten mukavat. Tuulilasi oli pinta-alaltaan erittäin suuri, ja samoin sivuikkunoista kuljettajalla oli huomattavasti aikaisempaa parempi näkyvyys.[19]

Moottorit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moottorivalikoima säilyi pitkälti ennallaan siirryttäessä kolmanteen sukupolveen. Tuohon aikaan dieselmoottorit hallitsivat jo pakettiautomarkkinoita, mutta saatavilla tietenkin oli myös bensiinimoottoreita. Transitiin oli tarjolla 1,6- ja 2,0-litraiset Pinto-moottorit, jotka ovat OHC-tyyppisiä, eli nokka-akseli sijaitsee sylinterikannen yhteydessä, eikä työntötankoja siten tarvita. Myös englantilaisperäisiä 3,0-litraisia Essex-V6-moottoreita asennettiin jonkin verran Transiteihin, mutta nämä valmistuivat ainoastaan Etelä-Afrikassa, josta ne kuljetettiin kokoonpanotehtaille Eurooppaan. Vaihteistona tarjottiin ensi kertaa viisivaihteista manuaalia, joka perustui Sierra- ja Granada-malleissa käytettyyn vaihteistoon. Se oli saatavilla kaikkien moottorien yhteyteen lukuun ottamatta 1,6-litraista bensiinimoottoria. Vakiona kuitenkin oli edelleen neliportainen vaihteisto.[20]

Ford esitteli vuonna 1988 täysin uuden suorasuihkutusdieselin, joka oli 2,5-litrainen. Erityistä huomiota moottorin kehityksessä oli kiinnitetty pakokaasupäästöjen vähentämiseen.[21]

Vuoden 1991 kasvojenkohotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1991 kasvojenkohotuksen läpikäynyt Ford Transit.

Lokakuussa 1991 tuotiin markkinoille kasvojenkohotuksen läpikäynyt Transit, jonka koodimerkinnäksi tuli VE64. Ulkonäköä enemmän keskityttiin uudistamaan tekniikkaa aina akselivälejä myöten. Alkuperäisessä kolmannen sukupolven mallissa pisin akseliväli oli ollut 3 020 millimetriä, mutta uudistuksen myötä se kasvoi melkoisesti, jopa 3 570 millimetriin asti. Lyhyt akseliväli puolestaan piteni 2 815 millimetristä 2 835 millimetriin. Merkittävää on myös se, että pitkäakselivälisissäkin versioissa siirryttiin nyt etupyörien erillistuentaan ja hammastanko-ohjaukseen. Samoin paripyöristä luovuttiin pitkäakselivälisissä malleissa. Huomiota kiinnitettiin lisäksi kolariturvallisuuteen jäykistämällä korirakennetta, uudistamalla etupään rakenne ja suunnittelemalla istuinten ja turvavöiden kiinnityspisteet uudelleen. Etupyöriin asennettiin tuuletetut jarrulevyt ja takana rumpujarrujen kokoa kasvatettiin paremman jarrutustehon takaamiseksi. Lisävarusteena sai myös ABS-jarrut.[22]

Moottoriuudistuksista merkittävin oli 100-hevosvoimainen turboahdettu suorasuihkutusdiesel. Myös vanhempaan vapaastihengittävään versioon tehtiin useita parannuksia. Kyseistä moottoria sai joko 70 tai 80 hevosvoiman versiona. Essex-moottoreista luovuttiin tässä vaiheessa, mutta saksalaisperäisiä V6-moottoreita sai yhä Transitiin halutessaan. Niiden valmistus oli kuitenkin melko vähäistä, sillä V6 vaati erilaiset välityssuhteet ja joitain alustamuutoksia. Bensiinimoottorien osuus myynnistä oli kääntynyt laskuun, mutta toki nekin oli edelleen pidettävä ajan tasalla. Esimerkiksi kaasuttimesta luovuttiin, ja siirryttiin käyttämään elektronisesti ohjattua polttoaineen suihkutusta. Transitiin tarjottuja 2,0 litran 87- ja 96-hevosvoimaisia Pinto-moottoreita käytettiin myös Sierran, Granadan ja Scorpion voimanlähteinä.[23]

Ford Transit 4. sukupolvi (1994–2000)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ford Transit (4. sukupolvi)
Ford Transit front 20020526.jpg
Valmistustiedot
Valmistusmaa Australian lippu Australia
Belgian lippu Belgia
Ghana
Iso-Britannia
Kiina
Malesian lippu Malesia
Puolan lippu Puola
Turkin lippu Turkki
Valko-Venäjän lippu Valko-Venäjä
Vietnamin lippu Vietnam
Valmistaja Ford
Valmistusvuodet 1994–2000
Korimalli pakettiauto
pikkubussi
lava-auto
Edeltäjä Ford Transit 3. sukupolvi
Seuraaja Ford Transit 5. sukupolvi
Akseliväli 2 835–3 570 mm
Moottori, voimansiirto ja alusta
Polttoaine bensiini
diesel
Vaihteisto 4-vaihteinen manuaali
5-vaihteinen manuaali
4-vaihteinen automaatti
Vetotapa takaveto
neliveto

Perusteellisempi kasvojenkohotus suoritettiin syyskuussa 1994, jonka myötä voidaan katsoa Transitin siirtyneen neljänteen sukupolveen. Nämä mallit saivat koodimerkinnäkseen VE83. Muotoilua uudistettiin Fordin uuden tyylisuunnan mukaiseksi, johon kuului muun muassa ”hymynaamainen” etusäleikkö. Ohjaamossa kojelauta uudistui täysin, ollen entistä enemmän henkilöautomainen.[24]

Turvallisuus etusijalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun puoliväliin tultaessa turvallisuusasiat tulivat yhä tärkeämmiksi automarkkinoilla, jonka seurauksena Transiteihin tuli saataville turvatyynyt. Suomessa kuljettajan turvatyyny oli vakio- ja matkustajan lisävaruste. Toinen merkittävä turvallisuusratkaisu oli keskimmäisen istumapaikan kolmipisteturvavyö, joka oli aikansa pakettiautoissa edistyksellinen.[25] Keväästä 1995 lähtien myös kaikissa pikkubussimalleissa oli kolmipisteturvavyöt jokaisella istumapaikalla.[26]

Moottorit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pinto-bensiinimoottorit alkoivat pikku hiljaa käydä jo vanhentuneiksi, ja henkilöauto-osastolla Ford olikin siirtynyt jo käyttämään nykyaikaisempia DOHC-moottoreita. Tämäntyyppisessä moottorissa on kaksi nokka-akselia avaamassa imu- ja pakoventtiileitä, ja joka sylinteriä kohden on kaksi venttiiliä, eli siis kokonaislukumäärä on kahdeksan. Suuremman tehon ja puhtaampien pakokaasupäästöjen kustannuksella nousivat valmistuskulut, mutta kilpailukyvyn säilyttämiseksi ei vanhoja moottoreita haluttu enää Transitissa käyttää. Jotta uudet DOHC-moottorit mahtuisivat moottoritilaan, oli rintapelti muotoiltava kokonaan uusiksi. Tämä johti myös siihen, että lämmityslaitekin oli uusittava, ja samalla päätettiin vaihtaa koko kojelautakin uuteen. DOHC-moottorin iskutilavuus oli 2,0 litraa ja teho 114 hevosvoimaa. Dieselmoottori pysyi samana, mutta se koki pieniä uudistuksia ja tarjolla oli nyt neljä tehovaihtoehtoa (70/75/85/100 hv).[27]

Ford Transit Suomen poliisin mustana-maijana.

Ford Transit 5. sukupolvi (2000–2006)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava suuri uudistus kolmannen sukupolven jälkeen tuli viidennen sukupolven myötä, joka esiteltiin vuonna 2000. Auton muotoilu muuttui jälleen täysin. Uutta oli myös etuveto, jonka voi valita takavedon sijaan. Ford piti takavetoa tärkeänä ominaisuutena suurempien kuormien kuljettamisessa, joten uusi mallisto suunniteltiin siten, että samaan peruskoriin voidaan asentaa joko etu- tai takaveto. Etuvetoisissa (V185) on 2,0 litran diesel (75-125hv/285Nm) ja takavetoisissa (V184) joko 2,4 litran diesel (75-137hv) tai 2,3 litran bensamoottori (145hv). 6-vaihteinen vaihdelaatikko tuli tehokkaampiin takavetoisiin malleihin. Viidennen sukupolven Transitin uutuus oli myös laajentunut mallisto, eri akselivälejä tuli saataville kolme (SWB, MWB, LWB), samoin korin korkeuksia, lisäksi pitkäakselivälistä mallia sai nyt pidennetyllä korilla (LWB EL).

Ford Transit 6. sukupolvi (2006–2013)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2006 tuli Transitista jälleen uusi mallisto, joka eroaa jälleen edeltäjästään eniten keulan muotoilun osalta. Lisäksi ohjaamo uudistui täysin. Ensimmäisen kerran automaattivaiheistoa ei ole saatavana Transitiin 2007 mallissa. Myös bensiinimoottori jäi pois Suomen markkinoilta. Etuvetoisten mallien 2.0 litrainen moottori korvattiin uudella 2,2 litraisella. 2,4 litran dieselin teho nousi 140 hevosvoimaan, sekä päästöjä pienennettiin kautta linjan uusissa malleissa. Vuoden 2007 Transit valittiin vuoden pakettiautoksi. Vuonna 2008 Transitiin tuli saataville 200 hv:n moottori (rivi 5, 3,2 l). 200 hv:n moottori on saatavana takavetoisiin autoihin.

Ford Transit 7. sukupolvi (2012–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Robson, Graham: TRANSIT – Ford Transitin 40 menestyksen vuotta. Suom. Esko Mauno. Alfamer Kustannus Oy, 2005. ISBN 952-472-030-2.
  • Lee, Peter: Ford Transit: Fifty Years. The Crowood Press Ltd, 2015. ISBN 978-1-84797-874-5. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Robson 2005, s. 10
  2. Robson 2005, s. 6–7
  3. Robson 2005, s. 9
  4. a b Robson 2005, s. 11
  5. a b Robson 2005, s. 12
  6. Robson 2005, s. 13–14
  7. Robson 2005, s. 14–16
  8. Robson 2005, s. 16
  9. Robson 2005, s. 36–37
  10. Robson 2005, s. 39, 45, 47
  11. a b Robson 2005, s. 49
  12. Robson 2005, s. 37, 42
  13. Robson 2005, s. 50–53
  14. Robson 2005, s. 53–57
  15. Robson 2005, s. 59–61
  16. Robson 2005, s. 63–64
  17. Robson 2005, s. 66–67
  18. Robson 2005, s. 67–70
  19. Robson 2005, s. 71
  20. Robson 2005, s. 71–76
  21. Robson 2005, s. 79
  22. Robson 2005, s. 80–83
  23. Robson 2005, s. 83–86
  24. Robson 2005, s. 86–88
  25. Robson 2005, s. 90–91
  26. Lee 2015, s. 12
  27. Robson 2005, s. 88–92
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ford Transit.