Ecuadorin historia

Ecuadorin historian varhaisvaiheilta on löytynyt keramiikkaa Valdivian kulttuurin ajalta noin 3500–1800 eaa. Ennen inkojen tuloa maassa ei kuitenkaan ollut valtiojärjestelmiä eikä kaupunkeja. Inkat alkoivat levittäytyä 1400-luvun loppupuolella, ja Quitosta tuli Huayna Capacin kaudella jopa valtakunnan toinen pääkaupunki. Espanjalaiset valloittivat Ecuadorin inkavaltiolta vuonna 1533 ja integroivat sen osaksi Perun varakuningaskuntaa. Espanjan siirtomaahallinto vaikutti erityisesti vuoriston Sierrassa.

Ecuadorin itsenäisyyssodan ratkaiseva taistelu käytiin toukokuussa 1822. Sen jälkeen Quiton audiencia päätti liittyä Suur-Kolumbiaan, mutta lyhytaikaiseksi jäänyt liitto päättyi kahdeksan vuotta myöhemmin, jolloin Ecuador itsenäistyi. Itsenäiseen Ecuadoriin syntyi nopeasti kahden poliittisen liittouman välinen kilpailu, ja maan politiikkaa hallitsivat pitkään Quiton konservatiivit ja Guayaquilin liberaalit.

Ecuadorissa oli 1900-luvulla useita vallankaappauksia ja sotilashallituksia. Siviilihallintoon maa palasi vuonna 1979. 2000-luvulla valta-aseman on ottanut sosiaalidemokraattinen Alianza PAIS.

Esihistoria

Vanhimmat arkeologiset löydöt Ecuadorin alueelta liittyvät Valdivian kulttuuriin, joka kukoisti noin 3500–1800 eaa. Pitkin rannikkoa on tehty löytöjä viimeisten kahdentuhannen vuoden ajalta. Varhaiskeramiikka on saanut todennäköisesti vaikutteita laajalta alueelta Perusta Meksikoon.

Ennen inkoja alueella asui monia heimoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieliä ja kävivät keskenään sotia. Varsinaisia valtiorakennelmia tai kaupunkeja ei ennen inkakautta Ecuadorissa kuitenkaan ollut. Rannikolla asui neljä intiaaniryhmää, joiden nimet olivat pohjoisesta etelään Esmeralda, Manta, Huancavilca ja Puná. He olivat metsästäjiä, kalastajia, viljelijöitä ja kauppiaita. Sierran alueella asuvien ryhmien nimet olivat Pasto, Cara, Panzaleo, Puruhá, Cañari ja Palta. He viljelivät maissia, kvinoaa, papuja, perunaa ja kesäkurpitsaa. Alempana laaksoissa kasvatettiin monia hedelmiä, kuten avokadoja ja ananaksia.

Kun inkat levittäytyivät alueelle 1400-luvun loppupuolella Perusta päin, he kohtasivat voimakasta vastarintaa. Valloittajat pyrkivät tyrehdyttämään sitä tuomalla siirtoväestöä muista valtakunnan osista, jopa Chilestä asti. Tämä edisti ketšuan kielen leviämistä. Joissakin Ecuadorin osissa inkojen valta kesti alle 50 vuotta, ja tietyt elämän osa-alueet kuten uskonto säilyivät ennallaan. Monissa asioissa, kuten maanviljelyssä, maanomistuksessa ja hallintotavoissa, inkat kuitenkin vakiinnuttivat uusia käytäntöjä. Keinokastelu ja laamojen käyttö laajenivat, ja inkat ottivat käyttöön uusia viljelykasveja, kuten maapähkinät, bataatti, koka ja yucca. Inkavaltias Huayna Capac piti Quitosta ja teki siitä toisen pääkaupunkinsa, jossa hän vietti vanhuutensa päivät. Huayna Capacin kuoltua äkillisesti 1527 hänen kahden poikansa kannattajat kävivät sisällissotaa viiden vuoden ajan. Ratkaiseva taistelu käytiin Riobamban lähellä, ja ecuadorilaiset muistelevat sitä edelleen yhtenä harvoista yhteenotoista, joissa ”ecuadorilaiset” joukot ovat lyöneet naapurimaan armeijan.

Siirtomaa-aika

Espanjalaiset valloittivat Ecuadorin inkavaltiolta vuonna 1533 ja integroivat sen osaksi Perun varakuningaskuntaa. Vuonna 1563 Quitoon perustettiin Perun varakuningaskunnan audiencia, eräänlainen lääninhallitus, joka toimi sekä tuomioistuimena että varakuninkaan neuvoa-antavana hallintoelimenä. Sen hallintoalue oli laajempi kuin nykyinen Ecuador ja ulottui etelässä nykyisen Perun satamakaupunkiin Paitaan ja pohjoisessa Kolumbian Caliin. Idässä se ulottui pitkälle mazoniaan, mutta rajat oli määritelty epämääräisesti eikä koko espanjalaisvallan aikana kaikkia alkuperäiskansoja alistettu espanjalaisille muualla kuin Sierran alueella. Sielläkin käytiin useita taisteluita vuosien varrella.

Sierran alueelle espanjalaiset perustivat isoja maatiloja, joillsa työskenteli intiaaneja pakkotyössä. Intiaanit asuivat puoli-itsenäisissä kylissä, ja espanjalaiset ja mestitsit hallinnollisissa ja uskonnollisissa keskuksissa, kuten Quitossa, Ambatossa ja Cuencassa. Espanjalaiset eivät toimineet kovinkaan aktiivisesti rannikolla, jossa liikkui paljon trooppisia tauteja. Guayaquilin satamassa oli jonkin verran laivanrakentamista ja kaakaopapujen vientiä.

Orienteen ei asettunut muukalaisia ennen jesuiittalähetyssaarnaajia, jotka levittäytyivät sinne 1700-luvun puolivälissä. Mantan pohjoispuolista rannikkoa eivät vallanneet espanjalaiset vaan afrikkalaistaustaiset entiset orjat, jotka päätyivät sinne orjalaivan haaksirikkouduttua. He tappoivat miehiä ja ottivat paikallisia vaimoja. Yhden sukupolven aikana syntyi sambojen yhteisö, joka vastusti espanjalaisvaltaa ja kehittyi merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Itsenäistyminen

Quitossa syttyi kapina siirtomaahallintoa vastaan elokuussa 1809. Se tosin oli Espanjan kuningasta tukeva tapahtuma, sillä Espanjassa taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan. Kapinoitsijat veivät vallan Joseph Bonaparten nimittämältä paikallishallinnon johtajalta. Quiton audiencia julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1811. Quitolaiset julkistivat sodan Espanjaa vastaan, mutta heillä ei lopulta ollut mitään mahdollisuuksia Perun varakuningaskuntaa vastaan ja kapina tukahdutettiin.

Itsenäistymisen toinen vaihe alkoi lokakuussa 1820, kun runoilija José Joaquín de Olmedo johtamana Quayaquilissa julistettiin itsenäisyys. Tässä vaiheessa Etelä-Amerikassa oli jo laajaa itsenäisyysliikehdintää, ja Ecuador saikin tukea sekä venezuelalaiselta Simón Bolívarilta ja argentiinalaiselta José de San Martínilta. Bolívarin joukkojen upseerista Antonio José de Sucresta tuli lopulta Ecuadorin itsenäisyystaistelun avainhenkilöitä. Ecuadorin itsenäisyyssodan raktaiseva taistelu oli Pichinchan taistelu, joka käytiin 24. toukokuuta 1822. Taistelun jälkeen audencian viimeinen johtaja allekirjoitti antautumissopimuksen.

Ecuador liittyi itsenäistymisen jälkeen Suur-Kolumbian liittovaltioon. Ecuador ajautui valtiossa useiden konfliktien maaksi, sillä se oli vuosina 1822–1825 Perun itsenäisyyssodan etulinjassa ja vuosina 1828–1829 Perun ja Suur-Kolumbian välisen rajasodan paikkana. Konfliktien aikana ecuadorilaiset jakautuivat kolmeen ryhmittymään: osa halusi jatkaa nykyisessä liittovaltiossa, osa halusi liittoa Perun kanssa ja osa omaa itsenäistä valtiota. Kun Venezuela vetäytyi Suur-Kolumbiasta vuonna 1830, myös Quitossa päätettiin tehdä samoin. Elokuussa laadittiin uusi perustuslaki ja nimettiin valtio päiväntasaajan läheisyyden mukaisesti Ecuadoriksi. Kenraali Juan José Floresista tuli ensimmäinen presidentti.

Itsenäisyys

Itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet

Ecuador jakautui pian itsenäistymisensa jälkeen kahden ideologian väliseksi kilpailuksi. Poliittista kenttää hallitsivat Quiton aristokraattiset konservatiivit ja kosmopoliittisen Guayaquilin liberaalit kauppiaat. Flores sai tukensa erityisesti Quitosta, mutta hänen jälkeensä valtaan tullut Vicente Rocafuerte Guayaquilista. Flores ja Rocafuerte olivat vahvoja johtajia, mutta heidän jälkeensä vuosina 1845–1860 oli useita presidenttiydestä taistelleita johtajia, joiden aikana asevoiman ja hallinnon yhteydet kasvoivat entisestään.

Vuonna 1861 valtaan nousi konservatiivipuolueen perustaja Gabriel García Moreno. Hän nosti katolisen kirkon asemaa, paransi koulutusta ja tieverkkoa. Paranevat kuljetusyhteydet mahdollistivat kaakaon laajamittaisen viennin ja paransivat taloustilannetta. García Moreno oli kokenut, että Ecuadorin yhteiskunnasta puuttui kansalaisia yhdistävät tekijät ja että valtio oli jakautunut sosiaalisesti eurooppalaisiin ja alkuperäisasukkaisiin. Hän siksi paransikin katolisen kirkon asemaa, joka oli hänen mielestään ainoa kansaa yhdistänyt asia. García Moreno perusti myös konservatiivipuolueen. Monista edistysaskeleista huolimatta Garciá Moreno hallitsi yksinvaltiaasti, ja monet oppisitiojohtajat viettivät vuosia maanpaossa.

Liberaalien asema alkoi 1800-luvun lopulla kasvaa, sillä rannikkoseudut olivat talousyhteyksiensä ansiosta vaurastuneet. Keneraali Eloy Alfarosta tuli erityisesti rannikon johtaja, joka toimi presidenttinä 1897–1901 ja 1906–1911. Liberaalien kaudella katoliselta kirkolta vietiin valta ja omaisuus. Heidät muistetaan myös rautatieverkoston rakentamisesta. Liberaalit olivat kuitenkin samalla tavalla yksinvaltioita, caudilloja, kuin konservatiivitkin.

Sotilashallituksia ja vallankaappauksia

Liberaalien valta kesti 1900-luvun alussa vielä Alfaronkin syrjäyttämisen jälkeenkin. Maahan iski 1920-luvulla syvä lama, mihin vaikutti muun muassa kaakaopuita tuhonnut sienitauti. Kriisi aiheutti laajaa tyytymättömyyttä, ja esimerkiksi marraskuussa 1922 satoja kuoli mellakoissa ja asevoimien vastauksessa. Asevoimat kaappasivat vallan vuonna 1925 ja syytti maan ongelmista Guayaguilin pankkiireita. Ecuador ajautui vuosien 1925–1948 sekasortoiseen tilaan, eikä maassa siksi pystytty modernisoimaan yhteiskunnan rakenteita, maanomistusoikeutta, koulutusta ja viestintää.

Raja Amazonasin alueella on ollut pitkällinen riidanaihe Perun kanssa. Heinäkuussa 1941 puhkesi Ecuadorin–Perun sota, jossa Ecuador menetti kiistellyn alueen. Tammi–helmikuussa 1981 maat kiistelivät kolmesta vartioasemasta kiistellyllä alueella ja Cenepan sotana tunnettu rajasota syttyi myös vuonna 1995. Rauhasta neuvoteltiin kolmen vuoden ajan.

Ecuadorissa on ollut monia sotilashallituksia ja vallankaappauksia. Siviilihallintoon palattiin vuodesta 1979 lähtien. Vuonna 1982 tehtiin päätös hylätä maan valuutan sucren ja Yhdysvaltain dollarin kiinteä 1:25 vaihtokurssi. Latinalaisen Amerikan velkakriisi ja maan ulkomaanvelan maksamiseksi tehdyt rakennesopeutusohjelmat vaikeuttivat rahapolitiikan ylläpitoa. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan ja kaikkia keinoja kokeiltiin. Vuonna 1994 lopetettiin kokonaan pankkeja valvonut valtion viranomainen.

Vuonna 1996 valittu populistipresidentti Abdalá Bucaram erotettiin mielenvikaisena tehtävästään. Maaliskuussa 1999 uusi presidentti Jamil Mahuad Witt ilmoitti hallituksen päästävän sucren kellumaan, ja valuutta devalvoitui yli sata prosenttia päivässä, minkä jälkeen hallitus jäädytti pankkitileillä olevat määräaikaistalletukset ja puolet käyttötilien varoista. Lopulta omasta valuutasta luovuttiin kokonaan ja sucret vaihdettiin vuonna 2000 dollareihin.

Sotilaat syrjäyttivät lopulta eversti Lucio Gutiérrez Borbúan johdolla Mahuadin kansannousun jälkeen. Tilalle nousi varapresidentti Gustavo Noboa. Gutiérrez Borbúa tuomittiin vankilaan, mutta hänestä tuli sankari, ja hänet valittiin vasemmistopopulistisella ohjelmalla presidentiksi 24. marraskuuta 2002 vuosiksi 2003–2007. Vallassa Gutiérrez Borbúa harjoitti kuitenkin konservatiivista politiikkaa. Hänet erotettiin ennenaikaisesti laajojen mielenosoitusten ja korkeimman oikeuden toimintaan sekaantumisen vuoksi 20. huhtikuuta 2005, jolloin varapresidentti Alfredo Palacio nousi valtaan.

Alianza PAIS -puolue vallassa (2007–)

Rafael Correan aika (2007–2017)

Vuoden 2006 vaaleissa vasemmistolainen Rafael Correa voitti konservatiiviehdokas Álvaro Noboan. Correan pyrkimyksenä oli uudistaa maan poliittinen järjestelmä, minkä vuoksi 15. huhtikuuta 2007 pidettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin koottavaksi perustuslaillinen kokous maan perustuslain uudistamiseksi. Correaa tukeva Alianza PAIS sai perustuslailliseen kokoukseen yli 70 prosenttia paikoista. Uusi laki hyväksyttiin 2008. Presidentin valtaoikeuksia kasvatettiin. Correa valittiin toiselle kaudelle 2009, ja uuden perustuslain sallimalle jatkokaudelle vuonna 2013. Presidentin valtaoikeuksia kasvatettiin myös 2011, ja vuonna 2013 ledistön vapautta rajoitettiin.

Vuoden 2006 vaaleissa intiaaniväestön alueilla voitti aiemman presidentin veli Gilmar Gutiérrez. Hän kuitenkin jäi valtakunnallisesti kolmanneksi, juuri Correan taakse.

Vuonna 2008 Kolumbia hyökkäsi Ecuadorista Kolumbiassa toiminutta suurta vasemmistolaista FARC-sissijärjestöä vastaan ja ilmoitti surmanneensa 17 terroristia, joukossa FARCin kakkoskomentaja Raul Reyes. Venezuelan Hugo Chávez kutsui Kolumbiaa Yhdysvaltojen ”sylikoiraksi” ja siirsi joukkojaan Kolumbian rajalle Ecuadorin kanssa. Fidel Castron mukaan Kolumbian operaatiossa oli kyse ”jenkki-imperiumin kansanmurhasuunnitelmista”.

Joulukuussa 2008 Ecuador ilmoitti, ettei se maksa 30 miljoonaa dollaria velkojensa korkoja, vaikka sillä olisikin niihin varoja. Hallituksen mukaan velka on laiton.

Vuonna 2010 Ecuador solmi YK:n kehitysohjelman UNEP:n kanssa sopimuksen, jossa maa lupasi jättää Amazonin sademetsässä sijaitsevan Yasunin luonnonsuojelualueelta löydetyn öljykentän koskemattomaksi kymmeneksi vuodeksi. Korvaukseksi maa halusi 3,6 miljardia dollaria, jonka arvioidaan olevan puolet öljylähteiden tuotosta. Vastaavanlaisia sopimuksia ei ole aikaisemmin solmittu.

Maaliskuussa 2012 suurin alkuperäisväestöjärjestö CONAIE käynnisti 700 kilometrin marssin Correan hallintoa vastaan, ”veden, maan ja ihmisarvon puolesta”. CONAIEn mukaan Correan maa- ja vesipolitiikka vahingoittaa heidän elämäntapaansa. Correa kehotti joukkonsa liikkeelle marssijoita vastaan. Toinen vasemmistopuolue, entinen Correan tukija, ja opettajajärjestö tukivat marssia. CONAIE vastustaa myös Correan hallinnon muka harjoittamaa ”mielenosoitusten kriminalisointia”, eräiden virkamiesten erottamista ja uusien verojen keräämistä sekä Kiinalle Amazonin alueelta annettuja kuparikaivosoikeuksia. Sadat ihmiset aloittivat marssin, ja mukaan uskottiin liittyvän väkeä joka kylästä matkan varrelta.

Vuonna 2013 Ecuador ilmoitti huutokauppaavansa yli kolme miljoonaan hehtaaria Amazonin sademetsää kiinalaisille öljy-yhtiöille, mikä vihastutti alkuperäisasukkaat. Amazon Watch -kansalaisjärjestön mukaan alueen seitsemän alkuperäisväestöryhmää kiistävät suostuneensa öljyprojekteihin ja sanovat niiden tuhoavan heidän elämäntapansa.

Huhtikuussa 2016 maanjäristys surmasi satoja ja vahingoitti tuhansia Tyynenmeren rannikolla.

Lenin Morenon aika (2017–)

Koska vasemmistolainen presidentti Rafael Correa ei voinut asettua enää peräkkäisten toimikausien määrää koskevien rajoitusten takia ehdolle uudelle toimikaudelle vuonna 2017, asetti hänen puolueensa ehdokkaakseen Correan entisen varapresidentin Lenin Morenon, joka voitti niukasti presidentinvaalien toisella kierroksella. Morenon uskottiin jatkavan Correan linjalla, mutta Moreno alkoi nopeasti muuttaa voimakkaasti maan poliittista suuntaa. Ulkopolitiikassa suhteet viilenivät Correan liittolaisiin Kuubaan ja Venezuelaan. Suhteet Yhdysvaltoihin alkoivat huomattavasti kohentua. Talouspolitiikka on muuttunut oikeistolaisemmaksi ja markkinataloushenkisemmäksi. Entinen presidentti Correa on asettunut asumaan maanpakoon Belgiaan, josta käsin hän on kritisoinut seuraajansa politiikkaa.

Tammikuussa 2018 Correa erosi perustamastaan Alianza PAIS -puolueesta, jonka poliittinen linja oli Correaa puoluejohtajana seuranneen presidentti Lenin Morenon aikana muuttunut huomattavasti aikaisempaa oikeistolaisemmaksi. Correa tukijoineen perusti uuden vasemmistolaisen puolueen. Uusi puolue asettautui oppositioon ja presidentti Moreno tukijoineen jatkoi Alianza PAIS -puolueen ja maan johdossa.

Heinäkuussa 2018 ecuadorilainen tuomioistuin antoi pidätysmääräyksen vaimonsa kotimaassa Belgiassa asuvasta entisestä presidentistä Rafael Correasta, jota epäiltiin osallistumisesta poliittisen vastustajansa kidnappaukseen vuonna 2012.

Huhtikuussa 2019 Ecuadorin hallitus perui WikiLeaksin perustajan Julian Assangen turvapaikan ja Britannian poliisi pidätti Assangen, joka oli oleskellut vuodesta 2012 lähtien Ecuadorin suurlähetystössä Lontoossa.

Ecuador ilmoitti syyskuussa 2019 vetäytyvänsä vasemmistolaisten hallitusten perustamasta Etelä-Amerikan maiden taloudellisesta ja poliittisesta yhteistyöjärjestöstä UNASUR:sta ja lisäksi Ecuador vaati virallisesti, että UNASUR luovuttaa Ecuadorille takaisin järjestön päämajarakennuksen Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa. Tätä ennen Ecuador oli jo edellisenä vuotena irtautunut toisesta Latinalaisen Amerikan vasemmistohallitusten aikoinaan perustamasta yhteistyöelimestä ALBAsta.

Ecuador ilmoitti lokakuussa 2019 lopettavansa fossiilisten polttoaineiden hintatuen. Bensiinin hinta nousi ja asiaan tyytymättömät ecuadorilaiset osoittivat mieltään.

Lähteet

• Hanratty, Dennis M. (toim.): A Country Study: Ecuador. Washington: GPO for the Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.7.2020). (englanniksi)
• MacLeod, Murdo J. ym: Ecuador Encyclopædia Britannica. 17.3.2020. Encyclopædia Britannica, inc. Viitattu 25.7.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ecuadorin historia Wikimedia Commonsissa

Amerikan historia maittain

• Antigua ja Barbuda
• Argentiina
• Bahama
• Barbados
• Belize
• Bolivia
• Brasilia
• Chile
• Costa Rica
• Dominica
• Dominikaaninen tasavalta
• Ecuador
• El Salvador
• Grenada
• Grönlanti¹
• Guatemala
• Guyana
• Haiti
• Honduras
• Jamaika
• Kanada
• Kolumbia
• Kuuba
• Meksiko
• Nicaragua
• Panama
• Paraguay
• Peru
• Puerto Rico¹
• Saint Kitts ja Nevis
• Saint Lucia
• Saint Vincent ja Grenadiinit
• Suriname
• Trinidad ja Tobago
• Uruguay
• Venezuela
• Yhdysvallat

1: Epäitsenäinen alue