FARC

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

FARC eli Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia–Ejército del Pueblo on Kolumbiassa toimiva vasemmistolainen sissiliike.

Tavoitteet ja ideologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FARC on ideologialtaan marxilais-leniniläinen järjestö, joka julistaa pyrkivänsä sosialistiseen vallankumoukseen Kolumbiassa. Vaikka ryhmän tavoitteena on vallankumous, se on vuosien ajan ilmoittanut olevansa periaatteessa valmis lopettamaan aseellisen toiminnan, jos neuvotteluissa hallituksen kanssa saadaan sovittua rauhanehdoista. Yhdysvallat ja Euroopan unioni luokittelevat järjestön terroristijärjestöksi.

FARC julistaa edustavansa Kolumbian maaseudun köyhiä ja vastustaa kiivaasti niin Yhdysvaltojen vaikutusta Kolumbiassa kuin kansainvälisiä yrityksiä. FARCin komentaja vuoteen 2008 saakka oli Manuel Marulanda Vélez alias Tirofijo.

FARC:in poliittinen siipi on Kolumbian maanalainen kommunistinen puolue.

Viimeisten 10–15 vuoden aikana FARC:in väitetään muuttuneen yhä enemmän ammattimaiseksi huumerikollis-organisaatioksi, ja yhä vähemmän ideologiseksi sissiliikkeeksi. Kolumbian hallitus on julkaissut ohjelman, jonka turvin FARC:in jäsenet voivat erota organisaatiosta siirtyäkseen siviilielämään, ja tuhannet FARC:in jäsenet ovat tarttuneet tilaisuuteen. 4. helmikuuta 2008 satojatuhansia kolumbialaisia osallistui FARC:in vastaisiin mielenosoituksiin Kolumbiassa. Mielenosoituksia järjestettiin maailmanlaajuisesti.

FARC on nauttinut myös eräiden Etelä-Amerikan maiden hallitusten suosiosta. Esimerkiksi Fujimorin aikana Perun tiedustelupalvelun päällikkö Vladimiro Montesinos myi järjestölle aseita.

Kolumbian armeija hyökkäsi sissien tukikohtaan Ecuadorin alueella 1. maaliskuusta 2008 ja tappoi 17, mukaan lukien järjestön puhemiehen Raúl Reyesin. Isku aiheutti protesteja eri puolella Etelä-Amerikkaa. Sitä vastustaneet Ecuador ja Venezuela siirsivät joukkojaan Kolumbian rajalle.[1] Kuuban Fidel Castron mukaan Kolumbian operaatiossa oli kyse "jenkki-imperiumin kansanmurhasuunnitelmista".[2] Raúl Reyes oli myös neuvotellut Ranskan kanssa panttivanki Betancourtin kohtalosta ja myös Ranska ilmaisi pettymyksensä asiasta.

Kolumbia ilmoitti saaneensa haltuunsa kannettavan tietokoneen, jonka tiedot osoittivat Venezuelan Hugo Chávezin maksaneen 300 miljoonaan dollaria entisten panttivankien vapautuksesta. Kolumbia syytti myös Ecuadorin presidenttiä Rafael Correaa FARC-yhteyksistä.[3][4] Kolumbialaiset tiedostusvälineet ovat syyttäneet FARC-yhteyksistä myös Brasilian Lulan hallitusta.[5] [6]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos liikkeen alkua kaivellaan tarpeeksi syvälle, FARC juontaa juurensa liberaalien pyssymiehiin, jotka alkoivat toimia jo 1920-luvulla. Liberaalien sissit toimivat täydellä teholla Kolumbian julmassa, väkivaltaisessa sisällissodassa La Violenciassa 1948-1959 konservatiivihallituksen puolella olevia erilaisia aseellisia ryhmiä vastaan. Maaseudulla talonpoikien vastarintaan vaikuttivat myös sosialistiset ja kommunistiset ideat. Syntyi kommunistisia itsepuolustuskeskuksia, joista joihinkin hallituksen joukot eivät päässeet etenemään pitkän sodan aikana. Konservatiivien ja liberaalien johto liittoutuivat yhteen vuonna 1958 lopettaakseen maassa vallitsevan väkivallan ja varsinkin estääkseen sotilasdiktaattori Rojas Pinillaa pysymästä vallassa loputtomiin. Konservatiivien ja liberaalien kansallinen yhteisrintama palautti rauhan, mutta sulki opposition, nimenomaan kommunistit pois politiikasta. Kommunistit eivät valtaamillaan alueilla varsinaisesti sotineet hallitusta vastaan. Mutta kun hallitus hyökkäsi 1964 La Marquetaliaan ja muihin maaseudun kommunistikeskuksiin, kommunistit julistivat sodan[7]. FARC:n perusti alkujaan liberaali Pedro Antonio Marín[8] toukokuussa 1966, jolloin La Violencian aikaiset kommunistiryhmät yhdistyivät. Guerillaryhmistä tuli vasemmistovähemmistöjen tapa osallistua julkiseen päätöksentekoon.[9]

Vuonna 1966 FARC:in riveissä arvioidaan olleen 350 taistelijaa jotka olivat jakautuneet kuudeksi ”rintamaksi”. 60- ja 70-luvuilla FARC kasvoi hiljakseen eristäytyneillä maaseutualueilla ja kärsi välillä merkittäviäkin takaiskuja. Vuonna 1982 FARC:in vahvuuden arvioidaan olleen noin 1100 taistelijaa. Samana vuonna pidetyssä 7. kongressissa FARC:in nimeen lisättiin jälkiliite EP (Ejército del Pueblo, kansanarmeija) ja järjestö omaksui uuden kunnianhimoisemman strategian vallankumouksen toteuttamiseksi Kolumbiassa.

1980-luvun kuluessa FARC vahvistui suotuisien poliittisten olosuhteiden sekä uusien strategisten ja taktisten linjausten ansiosta. Samalla se alkoi irtaantua Kolumbian kommunistisesta puolueesta ja katkaisi välinsä tähän virallisesti 1993. Vuonna 1994 FARC:in riveissä arvioitiin olevan jo 9000 taistelijaa.

1980-luvun puolivälissä käytyjen rauhanneuvottelujen ja aselevon aikana FARC oli perustamassa Isänmaallista liittoa (Unión Patriótica, UP) joka pyrki toimimaan laillisena poliittisena puolueena osallistuen muun muassa vuoden 1986 presidentin- ja parlamenttivaaleihin. Tuhansia UP:n aktiiveja joutui kuitenkin seuraavina vuosina oikeistolaisten puolisotilaallisten ryhmien murhaamaksi ja FARC palasi avoimen sodan tielle.

FARC:in kannatus kasvoi 1990-luvulla, kun se suojeli kansalaisia armeijan sen kanssa yhteistyössä toimivien paramilitaarien raakuuksilta. FARCin kannatusta lisäsi myös sen kyky suojella niitä maalaisia, jotka joutuivat turvautumaan huumeiden viljelyyn pahenevassa taloustilanteessa Kolumbian valtion taistellessa Yhdysvaltain tuella huumeidenviljelyä vastaan.[9]

Vuosina 1996–1998 FARC toteutti useita näyttäviä ja tuhoisia hyökkäyksiä Kolumbian armeijaa vastaan joihin osallistui kerralla satoja sissejä. Hallituksen kanssa käytävien rauhanneuvottelujen osana hallituksen joukot jättivät marraskuussa 1998 FARC:in hallintaan 42 000 neliökilometrin suoja-alueen. Helmikuussa 2002 Hallitus kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut ja Kolumbian armeijan joukot tunkeutuivat uudelleen tälle FARC:in suoja-alueelle.

Vuosina 2002–2004 armeija laaja offensiivi pakotti FARC:in monilla alueilla perääntymään ja siirtymään takaisin liikkuvampaan, pienten ryhmien sissitaktiikkaan.

FARC:in nykyinen poliittinen siipi, Kolumbian maanalainen kommunistinen puolue perustettiin virallisesti vuonna 2000.

Vahvuus tällä hetkellämilloin?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FARC:in riveissä arvioidaan edelleenmilloin? olevan 12 000–18 000 taistelijaa, jotka ovat jakautuneet noin 80 rintamaan. FARC:in taistelijoiden arvellaan olevan verraten hyvin koulutettuja ja varustettuja. Sissien perusaseistus koostuu AK- ja M16-rynnäkkökivääreistä, joskin myös sekalaisempia tuliaseita on käytössä, Käsiaseiden lisäksi FARC:in aseistus kostuu muun muassa maamiinoista ja kaasusäilöistä rakennetuista omatekoisista kranaatinheittimistä.

FARC:in toiminta-alue käsittää noin 35–40 % Kolumbian pinta-alasta. Järjestön tukialueet sijaitsevat suurelta osin Kolumbian kaakkoisosan viidakoissa ja Andien juurella sijaitsevilla tasankoalueilla.

Toimintatavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FARC on tehnyt hyökkäyksiä niin sotilaallisia, poliittisia kuin taloudellisia kohteita vastaan. Järjestön vastustajana on USA:n tukeman Kolumbian armeijan lisäksi oikeistolaiset puolisotilaalliset ryhmät, merkittävimpänä AUC (Autodefensas Unidas de Colombia).

FARC väitetään kontrolloivan suurta osaa Kolumbian kokaiinin tuotantoa. Kolumbia on maailman ylivoimaisesti suurin kokaiinin tuottaja. Lisäksi järjestö sanotaan harjoittavan kiristystä ja ihmisryöstöjä (kidnappausta), sekä maantieryöstöjä. Kuuluisin sen panttivangeista lienee ranskalais-kolumbialainen poliitikko Íngrid Betancourt. Heinäkuun alussa Kolumbia ilmoitti vapauttaneensa Betancourtin ja 14 muuta panttivankia soluttautumalla FARC:in riveihin ja huijaamalla panttivankeja vartioineita henkilöitä. Radio Suisse Romande raportoi kuitenkin 4. heinäkuuta FARC:in saaneen ensin 20 miljoonan dollarin lunnaat, jonka jälkeen tehtiin lavastettu vapautusoperaatio[10]. FARC rajaa toimintansa Kolumbian rajojen sisälle, joskin vuonna 1991 FARC:in sissit ottivat rajaseudulla yhteen Brasilian armeijan kanssa.

FARC:ia, samoin kuin sen vastustajia, on syytetty lukuisista ihmisoikeusloukkauksista, kuten vastustajien murhista, kidnappauksista, kidutuksesta ja lapsisotilaiden käyttämisestä.

Tunnettuja taistelijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]