Ukrainan itsenäistyminen

Ukraina itsenäistyi ensin vuosiksi 1917–1920 ja sitten 1991.

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen, jossa keisari Nikolai II luopui kruunusta veljensä suuriruhtinaan hyväksi, mutta joka siirsi vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, aiheuttaman poliittisen tyhjiön Ukrainassa täytti ensiksi Keskusneuvosto (Tsentralnaja Rada).

Kansallisen hallituksen muodostamisesta keskusteltiin huhtikuussa 1917 yleisukrainalaisessa kansalliskongressissa. Kansalliseksi parlamentiksi muodostettiin sosialistinen Rada, jonka valtaa hallituksena käytti pääsihteeristö. Sen tehtävänä oli ottaa valvontaansa sisäasiat, julkiset varat, elintarvikehuolto, maanomistusta koskevat, kansainväliset ja muut asiat Ukrainassa. Pääsihteeristö koostui kahdeksasta sihteeristä, joista ainoastaan kaksi eivät kuuluneet joko Ukrainan sosiaalidemokraatteihin tai sosiaalivallankumouksellisiin.

Pääsihteeristö julistaa valtion

Pääsihteeristö antoi ensimmäisen julistuksensa 27. kesäkuuta (vanhaa juliaanista lukua) tai 10. heinäkuuta (uutta gregoriaanista lukua) 1917, jossa sen päämies (28. kesäkuuta 1917-30. tammikuuta 1918), Vladimir Vinnitšenko, julisti eurooppalaisiin valtioihin ja vallankumousta edeltäneeseen Venäjään verrattuna uudenlaisen valtion muodostuneen. Rada hyväksyi julistuksen.

Venäjän perustuslaillisten, kadettien, johdolla toimivan Venäjän väliaikaisen hallituksen edustajat Kerenski, Tsereli ja Terešenko kävivät yleisneuvoston kanssa neuvotteluja Ukrainan asemasta ja päättivät Venäjän puolesta heinäkuun puolessa välissä valtuuttaa pääsihteeristön hallitsemaan Ukrainan alueellisia kysymyksiä. Valtuutus tapahtui Radan hyväksynnästä, mutta Venäjän väliaikaisen hallituksen tahdosta ja Rada hyväksyi valtansa rajoituksen.

15. heinäkuuta 1917 Venäjän väliaikaisesta hallituksesta erosi neljä kadettiministeriä, jotka eivät voineet hyväksyä yhtenäisen Venäjän jakamista autonomioihin. Venäjän väliaikainen hallitus antoi väliaikaiset ohjeet, mitkä käytännössä tekevät pääsihteeristöstä Venäjän väliaikaisen hallituksen toimeenpanoelimen.

Kiista kadettien kanssa autonomiasta

Venäjän väliaikaista hallitusta johtanut ruhtinas Georgij Lvov erosi 22. heinäkuuta 1917 ja Kerenskistä tuli hänen seuraajansa. Kerenskin hallituksen ministerit erosivat 2. elokuuta 1917. Ministereiden lähdettyä Kerenski julistautui ylipäälliköksi ja hänestä tuli käytännössä diktaattori.

Venäjän väliaikainen hallitus pyrki vaihtamaan yleisneuvoston johtajan, Vladimir Vinnitšenkon, Dimitri Dorošenkoon, joka oli Venäjän sosialistinen federalisti, mutta se epäonnistui.

Ukraina radikalisoitui autonomiasta itsenäisyyttä kannattavaksi alueeksi. Ukrainan pääsihteeristö jatkoi hallinnon johtamista Ukrainassa ukrainalaistaen sitä ja välittämättä Venäjän väliaikaisen hallituksen vastustuksesta. 27. syyskuuta 1917 pääsihteeristö ilmoitti hallintorakenteensa muodostuneen valmiiksi toiminnallisella tasolla.

13. lokakuuta pääsihteeristö esitti parannetun luonnoksen tiedoksiannoksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle asioiden tilasta ja pääsihteeristön vaatimuksista, jossa mainittiin, että Ukrainan asema tulee neuvotella uudelleen.

Esityksessä ehdotettiin kansanhuoltosihteeristön ja sotasihteeristön muodostamista. Neuvottelut johtivat umpikujaan, koska Venäjän väliaikainen hallitus pyrki noudattamaan aikaisempaa suunnitelmaansa pääsihteeristön ja Radan vallan rajoittamiseksi.

Radan kuudennella istuntokaudella 18.-22. elokuuta 1917 päätettiin, että vain ukrainalaiset voivat päättää Ukrainan poliittisesta järjestyksestä ja Ukrainan suhteesta Venäjään ja että Ukrainan peruslakia säätävän kokouksen päätöksiin on mukauduttava.

Autonomialiike radikalisoituu itsenäisyysliikkeeksi

Tämän tuloksena enintään autonomiaa kannattaneet ja Venäjän väliaikaista hallitusta ymmärtäneet perustuslailliset demokraatit, kadetit, erosivat Radasta. Syyskuun lopussa Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (menševikkien) edustajat, Venäjän sosiaalivallankumouksellisten puolue ja juutalainen Bundi protestoivat, koska pitivät hanketta Ukrainan eroon Venäjästä tähtäävänä separatismina. Jako venäläismyönteiseen ja kansalliseen alkoi selkeytyä.

Muodostuneen pienen Radan välittävän kannan mukaan Ukrainan perustuslakia säätävän kokouksen tulisi sopia Ukrainan asemasta Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen kanssa.

12. lokakuuta 1917 Rada hyväksyy lain Ukrainan perustuslakia säätävän kokouksen vaaleista ja ohjeistaa supistetun Radan vahvistamaan lain ja järjestämään vaalit.

Jako kansallisiin ja venäläismyönteisiin

25. lokakuuta 1917 Kiovassa Ukrainan sotilaskomitean johtaja Simon Petljura, Ukrainan sosiaalidemokraattien, sosiaalivallankumouksellisten, venäläisten sosiaalivallankumouksellisten, federalistisosialistien ja juutalaisliiton, siionistien sekä bolševikkien edustajien kanssa muodosti alueellisen vallankumouksen puolustuskomitean, mihin bolševikit osallistuivat vain yhden päivän ajan. Vallankumouksen puolustuskomitea kokonaisuudessaan purkautui kolmen päivän kuluessa.

Perustuslakia säätävä kansalliskokous

30. lokakuuta 1917 Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti olevansa valmis haastamaan oikeuteen niin Radan kuin sen pääsihteeristönkin separatismista, mikä liittyi Ukrainan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koolle kutsumiseen. Vaalipäiväksi vahvistettiin 9. tammikuuta 1918 ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumispäiväksi 22. tammikuuta 1918

Tästä vaikuttuneena supistettu Rada, Radan pysyväksi työvaliokunnaksi perustettu elin, päätti, että vallankumouksen puolustaminen kuuluu Ukrainassa vallankumouksellisen demokratian tukemalle pääsihteeristölle. Tätä päätöstä kannatti Ukrainan kolmas sotilaskongressi, mutta se ei toteutunut, koska Venäjän välikaiselle hallitukselle ja Kiovan sotilaspiirille uskolliset joukot eivät sitä totelleet. 5. marraskuuta 1917 mennessä pääsihteeristö olikin menettänyt valtansa.

Ukrainan ensimmäinen kansantasavalta

Samana päivänä Rada kokoontui ja hyväksyi pääsihteeristön toiminnan kehittämisen uuden ohjelman. Se päätti antaa valtion ja maanomistajien maat jaettavaksi maakomiteoille talonpoikia varten sekä muodostaa uudet sihteeristöt kansanhuoltoa, kauppaa- ja teollisuutta, työvoimaa, oikeudenkäyttöä, sota-asioita, tiehallintoa sekä posti- ja lennätinlaitosta varten. Kolmas yleisukrainalainen Rada julisti Ukrainan kansantasavallan perustetuksi.

Kansantasavallan johtoajatuksena on selvitä yhdessä Venäjän tasavallan vaikeuksiin joutuneiden alueiden kanssa vaikeasta tilanteesta sekä taata kansalaisvapaudet: sananvapaus, julkaisuvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus, yhdistymisvapaus, lakko-oikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja liikkumisen vapaus sekä lakkauttaa kuolemantuomio.

Ohjelman taloudellinen puoli oli sosialistifederalistien kannattama, mutta ajoi pääsihteeristön kriisiin Kiovan pankkien edustajien, yleisvenäläisten sokerinjalostajien liiton, puolalaisen maanomistajien neuvoston ja muiden maanomistajien kanssa, jotka suosittelivat pankkeja lopettamaan sokeriteollisuuden rahoittamisen. Pääsihteeristö selitti, että maanomistuskysymys ratkaistaan lopullisesti Ukrainan perustuslakia säätävässä kokouksessa, minkä koollekutsumiseen mennessä sotilasvoima turvaa suurtilat ja viljelyltään kehittyneet muut tilat.

Venäjän lokakuun vallankumous vastustaa itsenäisyyttä

Bolševikkien kaapattua vallan väliaikaiselta hallitukselta 7-8. marraskuuta Petrogradissa alkoi heidän rauhanpolitiikkansa sodan lopettamiseksi vaikuttaa myös sodasta kärsivässä Ukrainassa. 21. marraskuuta sosiaalidemokraatti Neronovitš totesi, että mikäli Ukraina aikoo ottaa käsiinsä rauhanneuvottelut, on se etuoikeuden menettämistä omaan valtioon, mikä täytyy tehdä.

Pääsihteeristö hakee tunnustusta ympärysvalloista

Vladimir Vinnitšenko edellytti Britannian ja Ranskan informoimista rauhanneuvotteluaikeista keskusvaltojen kanssa. 23. marraskuuta Romanian ja lounaan rintamat yhtyivät Ukrainan rintamaksi ja pääsihteeristö nimitti edustajat rauhanneuvotteluihin Ukrainan rintamaa koskien.

29. marraskuuta 1918 laki Ukrainan perustuslakia säätävästä kansalliskokouksesta vahvistetaan. Lain mukaan äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia olivat myös 20 vuotta täyttäneet naiset. Keskusvaalilautakuntaa johti M. Moroz ja 100 000 äänestäjää kohden pyrittiin valitsemaan yksi kansalliskokousedustaja.

5. joulukuuta ulkoasiain kansankomissaari Lev Trotski sai aikaiseksi Brest-Litovskissa Saksan kanssa aikaan aselevon, jonka tarkoituksena oli solmia rauha Venäjän ja keskusvaltojen, Itävalta-Unkari, Saksan ja Bulgarian sekä Ottomaanien valtakunnan kesken.

9. joulukuuta pääsihteeristö totesi, että Ukrainan kansantasavalta, joka vastaa Ukrainan rintamasta, on itsenäinen kansainvälisissä asioissa ja sen tulee osallistua kaikkiin Ukrainan kansan etuja koskeviin kansainvälisiin kokouksiin.

Ympärysvallat eivät tue Ukrainan itsenäisyyttä

Ukrainan kansantasavallan hallitukseksi ryhtynyt pääsihteeristö ei kuitenkaan kiirehtinyt osallistumaan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin, vaan odotti Ententeltä tunnustusta. 12. joulukuuta väestöryhmien välinen sihteeristö nimettiin kansainvälisten asioiden sihteeristöksi. 21. joulukuuta Ukrainan kansantasavallan valtuuskunta lähti Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin ja Ranskan sotilasasiamies J. Tabuilt ja Britannian konsuli Odessassa, D. Bagge, ilmoittivat, että heidät on nimitetty komissaareiksi hoitamaan Ukrainan tasavaltaa koskevissa asioissa. Britannia ja Ranska siis kieltäytyvät tunnustamasta Ukrainan kansantasavaltaa toivoen, että Venäjän väliaikaisen hallituksen seuraajat ylläpitäisivät itärintaman keskusvaltoja vastaan eivätkä kävisi rauhanneuvotteluja bolševikkien tapaan keskusvaltojen kanssa.

Ukraina ei onnistunut luomaan voimakasta omaa kansallista armeijaa, koska kolme vuotta jatkuneesta sodasta johtuen sotilaat haluavat rauhaa ja maareformin. Hallinnon ukrainalaistaminen kuitenkin jatkui. Laki itsenäisyydestä hyväksyttiin 24. tammikuuta 1918 ja pääsihteeristöstä tuli kansanministerien neuvosto.

Ukrainan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa alueilta, jotka eivät olleet bolševikkien hallussa kaiken kaikkiaan 301 edustajasta valittiin 171, joista 70 % kannatti ukrainalais-kansallisia puolueita. Kriittisen tilanteen vuoksi neljäs Rada julisti Ukrainan itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918 ja että se käyttää valtaa, kunnes perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuu.

Saksa ei kannata kansantasavaltaa eikä maareformia

Sosiaalivallankumouksellinen Vsevolod Holubovitš (30. tammikuuta1918-29. huhtikuuta 1918) ryhtyi johtamaan hallitusta, missä maareformia suurmaanomistajilta haluavien talonpoikaispuolueiden vaikutus on vahva. Ukrainaa miehittävät Saksa ja Itävalta-Unkari halusivat varmistaa elintarvikkeiden saannin Ukrainasta, jolle tavoitteelleen ne näkivät maareformin ja kansanministerien neuvoston, Ukrainan kansallisen hallituksen uhaksi.

Kansanministeriön neuvosto allekirjoitti sopimuksen, jossa se lupasi toimittaa 60 miljoonaa puutaa (982,8 miljoonaa kiloa) viljaa sekä runsaasti elintarvikkeita ja raaka-aineita keskusvalloille, mikäli ne ilmoittavat, että maakysymys ratkaistaan Radan säätämien lakien ja periaatteiden mukaisesti.

23-24. huhtikuuta Kiovassa pidetty keskusvaltojen diplomaattien ja sotilasedustajien kokous päätti, että yhteistyö kansanministeriöstön kanssa ottaen huomioon sen pyrkimykset luoda oman yleishallinto, on kestämätöntä.

Saksa tukee vallankaappauksen

Saksalainen sotilasosasto pidätti kaksi ukrainalaisministeriä tunkeuduttuaan Radan kokoukseen. Seuvaavana päivänä 29. huhtikuuta 1918 miehittäjät nostivat valtaan atamaaniksi Pavel Skoropadskin. Hän kutsui pääministeriksi 2.5. alkaen Fedir Lyzohubin. Hallitus koostui lähinnä konservatiivisista ja liberaaleista edustajista.

Verrattuna Radan hallitukseen oli atamaanihallituksessa kaksi ministeriötä lisää: terveysministeriö ja uskontoministeriö. Hallituksen ongelmaksi muodostui se, että alue- ja paikallishallinto, zemstvot, eivät kannattaneet hallitusta, vaan saattoivat jopa vastustaa sen päätöksiä.

29. kesäkuuta esitettiin lakia, jonka avulla sisäasiainministeri saattoi vaihtaa vastahakoiset johtajat tai korvata jopa vastahakoiset hallintoelimet. 5. syyskuuta säädettiin laki, jonka mukaan äänioikeus riippui veronmaksusta.

Kritiikkiä Skoropadskia vastaan esiintyi siksi, että hän nimitti virkoihin henkilöitä, joiden ei katsottu edustavan kansallisia intressejä, vaan pikemminkin vallankumousta edeltänyttä Venäjää.

Saksan tappio luo Ukrainan toisen kansantasavallan

Saksan aselepo ententén kanssa tuli voimaan 11. marraskuuta 1918 ja ulkoinen tuki Skoropadskin hallitukselle hävisi. Ukrainalaiskansalliset kansantasavaltalaiset sosialistit Simon Petljura ja Vladimir Vinnitšenko, Andrei Makarenko, Opanas Andrievski, Fedor Shevtsin Ukrainan kansallisliittona julistivat 13. marraskuuta kapinan Skorodpadkin hallintoa vastaan Beloi Tserkvissä.

Skoropadskin nimittämä Fedir Lyzohubin hallitus joutui eroamaan 14. marraskuuta 1918, sen jälkeen kun hänen elokuussa 1918 Saksassa esittämänsä näkemys, jonka mukaan Ukraina on valmis liittovaltiosuhteeseen Venäjän kanssa sen jälkeen kun bolševikit olisi kukistettu, tuli julkisuuteen. Keskustelu keskusvaltojen sotilaiden, lähinnä itävaltalaisten ja saksalaisten, vetämisestä pois Ukrainasta alkoi.

Skorodpatskyn hallituksen uudeksi pääministeriksi Fedir Lyzohubin jälkeen tuli entinen kansanhuoltoministeri Sergei Mykolajevitš, joka ehti olla pääministerinä joulukuun puoleen väliin ennen kuin hänet pidätettiin ja pantiin Lukjanivkan vankilaan, mistä hän vapautui helmikuussa 1919. Odessassa hän siirtyi kenraali Denikinin palvelukseen vastaamaan elintarvikkeiden hankinnasta Etelä-Venäjän armeijalle. Denikin ja hänen seuraajansa Wrangel taistelevat etelästä käsin sekä Harkovan moskovalaismielistä bolševikkihallitusta että Kiovassa valtaansa pitävää Ukrainan kansantasavaltaa vastaan.

Ukrainan kansantasavalta perustettiin uudelleen joulukuussa 1918, mutta sen asema muodostui hankalaksi siksi, että toisaalta Venäjän vallankumous alkoi vaikuttaa ja bolševikkeja sekä saksalaisia yhdessä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa vastustanut Entente, lähinnä Britannia ja Ranska olivat voittaneet Saksan maailmansodassa tukien Etelä-Venäjän joukkoja Odessassa ja Krimillä.