Oleg Gordijevski

Oleg Gordijevski

Oleg Gordijevski ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan Valkoisessa talossa vuonna 1987.

Oleg Antonovitš Gordijevski (ven. Олег Антонович Гордиевский; s. 10. lokakuuta 1938 Moskova, Neuvostoliitto) on entinen KGB:n eversti, kaksoisagentti ja eräs kuuluisimmista kylmän sodan aikaisista loikkareista. Hän toimi Britannian tiedustelupalvelun MI6:n salaisena kaksoisagenttina työskennellessään 1970- ja 1980-luvuilla Neuvostoliiton suurlähetystöissä Kööpenhaminassa ja Lontoossa. Gordijevski loikkasi länteen vuonna 1985, jolloin brittiagentit salakuljettivat hänet ulos Neuvostoliitosta Suomen kautta. Sen jälkeen hän toimi Britannian ja Yhdysvaltojen poliittisen johdon neuvonantajana.

Varhainen ura

Gordijevskin isä ja veli olivat KGB:n palveluksessa. Gordijevski opiskeli Moskovassa valtion kansainvälisessä instituutissa ja meni sen jälkeen töihin ulkoministeriöön. Hän sai viran Itä-Berliinissä elokuussa 1961 Berliinin muurin rakennustöiden aikana. Gordijevski liittyi KGB:hen vuonna 1963 ja sai viran Neuvostoliiton suurlähetystössä Kööpenhaminassa Tanskassa. Peitevirkanaan hän työskenteli suurlähetystön konsuliosastolla, mutta todellisena tehtävänään hän hoiti yhteyksiä Tanskassa asuneisiin neuvostoliittolaisiin vakoojiin.

Kaksoisagentti

Tanskassa ollessaan Gordijevski ei enää uskonut Neuvostoliiton politiikkaan eikä työhönsä, mihin vaikutti varsinkin Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Hänet kutsuttiin vuonna 1970 takaisin kotimaahan, mutta lähetettiin lokakuussa 1972 uudelleen Kööpenhaminaan. Kun MI6 lähestyi Gordijevskia vuoden 1973 lopulla, hän päätti ryhtyä kaksoisagentiksi. Britit viivyttelivät kontaktin luomisessa vielä lähes vuoden eivätkä sittenkään aluksi uskoneet Gordijevskin yhteistyöhalun olevan aitoa, vaan pitivät sitä KGB:n juonena, mutta myöhemmin hänen aitoudestaan vakuututtiin. Hän toimi puhtaasti aatteellisista syistä eikä halunnut palkkioksi rahaa. Yhteys katkesi, kun Gordijevskin työ Kööpenhaminassa päättyi, mutta se luotiin uudestaan, kun hänet vuonna 1982 nimitettiin Neuvostoliiton Lontoon-suurlähetystöön. Lontoossa Gordijevski pääsi käsiksi paljon tärkeämpiin tietoihin ja asiakirjoihin kuin Kööpenhaminassa. Ennen asemapaikkaansa saapumista hänen annettiin tutkia Moskovassa KGB:n kansioita sen aiemmista operaatioista Britanniassa.

Gordijevski tapasi MI6-yhteyshenkilöään kolmen vuoden ajan yksityisasunnossa Lontoon Bayswaterissa. Hänen antamansa tiedot osoittautuivat hyvin arvokkaiksi ja raportteja niistä toimitettiin säännöllisesti pääministeri Margaret Thatcherille. Tiedot koskivat varsinkin KGB:n vastavakoilua Britanniassa, mutta myös Neuvostoliiton johdon strategioita. Gordijevski ilmiantoi useita vakoojia ja vahvisti, että John Cairncross oli ollut Cambridgen viisikkona tunnetun vakoojarenkaan viides jäsen eikä KGB:llä ollut enää muita ”myyriä” korkeissa asemissa. Gordijevskin ansiosta MI5:n virkailijan Michael Bettaneyn yritys tarjoutua KGB:n kaksoisagentiksi vuonna 1983 paljastui. Gordijevski antoi myös kallisarvoiseksi osoittautunutta tietoa Neuvostoliiton johdon käynnistämästä salaisesta RJAN-operaatiosta, jonka taustalla oli vainoharhainen varautuminen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yllätyshyökkäykseen. Marraskuun 1983 Able Archer 83 -sotaharjoituksen aikana Gordijevski lähetti varoituksen, että Moskovassa harjoitusta luultiin oikean sodan valmisteluksi. Tieto auttoi brittejä ja amerikkalaisia välttämään tämän jälkeen liian vaarallisia provokaatioita. Kun politbyroon nouseva tähti Mihail Gorbatšov vuonna 1984 vieraili Lontoossa, Gordijevski valmisteli tapaamista kummallakin puolella ja antoi briteille arvionsa Gorbatšovista. Gordijevski toimitti tietoa myös Neuvostoliiton ydinasetukikohtien sijainnista, kun NATO alkoi tuoda Euro-ohjuksia Länsi-Eurooppaan.

Britit karkottivat Gordijevskin esimiehen Arkadi Gukin Bettaney-tapauksen varjolla vuonna 1985, jolloin KGB:n Lontoon-päällikön eli residentin paikka avautui. Gordijevski hoiti tehtävää tilapäisesti huhtikuusta 1985 alkaen ja hänen nimityksensä uudeksi residentiksi piti olla jo sovittu, mikä olisi tehnyt hänestä vieläkin arvokkaamman tietolähteen. Gordijevski sai kuitenkin 16. toukokuuta yllättävän sähkeen, jossa hänet komennettiin Moskovaan ”vahvistamaan” virkanimitys. Perillä hänet vietiin Moskovan ulkopuolella sijaitsevalle datsalle, jossa häntä kuulusteltiin ja hänestä yritettiin puristaa ulos tunnustus petturuudesta, mahdollisesti hyödyntämällä jonkinlaista totuusseerumia. KGB epäili hänen vuotavan tietoja, mutta ei voinut todistaa vielä mitään. Hänen asunnostaan löytyi kiellettyä kaunokirjallisuutta, mutta hän pystyi selittämään kirjojen liittyvän työhönsä ja hankkineensa ne yhdessä Kööpenhaminan-esimiehensä Mihail Ljubimovin kanssa. Gordijevski sai jäädä vielä vapaalle jalalle, mutta takaisin Lontooseen hänellä ei ollut asiaa.

On epäilty, että Gordijevskin olisi kavaltanut CIA:n Aldrich Ames, joka tarjoutui huhtikuussa 1985 Washingtonissa KGB:n kaksoisagentiksi. Ames kertoi myöhemmin, että hän alkoi paljastaa agenttien nimiä KGB:lle vasta 13. kesäkuuta 1985, mutta on mahdollista, että hänen sitä ennen antamansa yleisluontoisemat tiedot johdattivat KGB:n epäilemään Gordijevskia. Ames paljastui vuonna 1994.

Loikkaus

Pelätessään pidätyksen olevan lähellä Gordijevski päätti loikata länteen. Paon avustaminen olisi voinut haitata Britannian ja Neuvostoliiton suhteita, mutta pääministeri Thatcher antoi operaatiolle luvan. MI6 oli laatinut jo etukäteen uskaliaan pakosuunnitelman, joka käynnistettäisiin, jos Gordijevski antaisi merkin olemalla tiettyyn aikaan tiistaiyönä tietyssä paikassa Moskovassa lähellä hotelli Ukrainaa. Merkin vastaanottaja käveli paikan ohi joka viikko samaan kellonaikaan, hämäystarkoituksessa silloinkin kun Gordijevskin tiedettiin olevan muualla kuin Moskovassa. Vaikka KGB tarkkaili Gordijevskia kellon ympäri, se ei tajunnut mitään.

Pako-operaatio alkoi 19. heinäkuuta 1985, jolloin Gordijevski meni lenkille Moskovan puistossa kuten tavallista, onnistui hämäämään KGB:n agentteja ja nousi Leningradin asemalla Leningradin-junaan. Moskovassa käynnissä olleen kansainvälisen nuorisofestivaalin aiheuttama tungos auttoi karistamaan seuraajat. Seuraavana päivänä Gordijevski matkusti Leningradista toisella junalla Terijoelle ja sieltä bussilla lähellä Suomen rajaa sijaitsevaan Viipuriin, mistä hän käveli kaupungin ulkopuolelle sovittuun kohtaamispaikkaan. Paikalle saapui kaksi Britannian Moskovan-suurlähetystön autoa, jotka olivat saaneet luvan ajaa Helsinkiin keksityn sairaustapauksen varjolla. Gordijevski kätkettiin Ford Cortinan takakonttiin ja autot ajoivat Suomen puolelle. Diplomaattisen koskemattomuuden ansiosta autoja ei tutkittu rajanylityspaikalla ja vainukoirat onnistuttiin harhauttamaan perunalastupussilla ja likaisella vauvanvaipalla. Heti rajanylityksen jälkeen auton radiosta alettiin soittaa Sibeliuksen Finlandiaa, jotta Gordijevski tietäisi olevansa turvassa. Suomen puolella oli odottamassa toinen auto, joka kuljetti Gordijevskin Lappiin Norjan rajalle. Pohjois-Norjasta hänet lennätettiin Oslon kautta Englantiin.

Suomen puolella operaatiosta vastasi MI6:n Helsingin-päällikkö Margaret ”Meta” Ramsay, myöhempi työväenpuolueen poliitikko. Hän vihjasi operaatiosta etukäteen myös Suomen Suojelupoliisin päällikölle Seppo Tiitiselle. Gordijevskin loikkaus julkistettiin muutamaa viikkoa jälkeenpäin. Loikkaus herätti paljon huomiota, sillä korkea-arvoisena KGB-agenttina Gordijevski oli hyvin tärkeä sekä idälle että lännelle.

Ben Macintyren kirjan Vakooja ja petturi mukaan Lontoossa uskottiin, että Suomi oli sitoutunut palauttamaan neuvostoliittolaiset loikkarit kotimaahansa ja että KGB valvoi kaikkea lentokentistä lähtien. Tämän vuoksi Gordijevskin uskottiin olevan turvassa vasta hänen päästyään Suomesta Norjaan. Historioitsija Kimmo Rentolan mukaan sopimusta rajaloikkarien palauttamisesta ei Suomen ja Neuvostoliiton välillä ollut olemassa. Läntisten diplomaattien seurueeseen ei myöskään olisi kajottu, eikä KGB olisi voinut jahdata heitä Suomessa. Rentolan mukaan Macintyre joko dramatisoi kuvausta Gordijevskin loikkauksesta tai Suomen-tuntemus oli Lontoossa 1980-luvulla heikolla tasolla.

Loikkauksen jälkeen

Britanniassa Gordijevskista tuli pääministeri Thatcherin epävirallinen neuvonantaja Neuvostoliiton uudeksi johtajaksi kohonneeseen Mihail Gorbatšoviin liittyneissä asioissa. Myös Yhdysvaltain presidentit Ronald Reagan ja George Bush konsultoivat Gordijevskia samassa asiassa.

Neuvostoliitossa Gordijevskille langetettiin aluksi poissaolevana kuolemantuomio maanpetoksesta. Gordijevskin vaimo ja lapset olivat loikkauksen aikana olleet lomalla Azerbaidžanissa eikä heille aluksi annettu lupaa matkustaa tämän luo Lontooseen. Lupa annettiin lopulta vuonna 1991, tosin vaimo jätti hänet heti päästyään Englantiin.

Gordijevski asui vuonna 2020 edelleen salaisessa osoitteessa Lontoossa. Hänen suojeluaan tehostettiin toisen entisen KGB-vakoojan Sergei Skripalin murhayrityksen jälkeen. Gordijevski uskoo, että myös hänet on ainakin kerran yritetty myrkyttää. Gordijevskille Neuvostoliitossa aikoinaan langetettu kuolemantuomio on yhä voimassa.

Muistelmateos

Vuonna 1997 ilmestyi Gordijevskin yhdessä toimittaja Inna Rogatchin kanssa kirjoittama muistelmateos Sokea peili. Molemmat tekijät olivat läsnä kirjan julkistamistilaisuudessa Helsingissä elokuussa 1997. Julkaisu osui ajankohtaan, jolloin pestiin niin kutsutun suomettumisen ajan jälkipyykkiä. Historioitsija Kimmo Rentolan mukaan kirja antoi uutta tietoa KGB:n menettelytavoista ja ulkomaantiedustelun käytännön toteutuksesta. Hänen mukaansa kirjan suurimpana ongelmana oli Gordijevskin puutteellinen Suomen-tuntemus. Kirjassa annettiin Suomesta kuva täysin KGB:n hallussa olleena maana. Suurin kohu nousi kuitenkin Gordijevskin väitteistä, joiden mukaan useat suomalaiset 1970-ja 1980-lukujen kärkipoliitikot, etenkin pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa, olisivat solmineet läheisiä, jopa sopimattoman tiiviitä suhteita KGB:hen ja toimineet siten miltei maanpetoksellisesti. Gordijevskin mukaan Sorsa oli kuulunut ”ensimmäiseen yhteysluokkaan”, eli hänellä olisi ollut erittäin läheiset suhteet KGB:hen. Sorsa raivostui kirjan väitteistä ja kiisti ne jyrkästi. Hänen mukaansa suomalaisilla oli neuvostoliittolaisten kanssa sama keskusteluyhteys kuin muidenkin maiden diplomaattien kanssa. Ainoana erona oli ollut, että Neuvostoliitto oli hoitanut yhteyksiä paitsi diplomaattien, myös turvallisuuspalvelunsa kautta. Sorsa pyysi Julkisen sanan neuvostoa tutkimaan tapaa, jolla Gordijevskin kirjaa oli käsitelty suomalaismediassa. Kimmo Rentolan mukaan kirjassa esitetyt todisteet suomalaispoliitikkojen sopimattomasta toiminnasta olivat hataria.

Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massinen arvioi Gordijevskin ja Rogatchin kirjaa tylysti: ”Sokea peili nostatti Suomessa kohun, jota se ei sinällään ansaitsisi. Jos lähihistoriaamme halutaan peilata ja penkoa, pitäisi keskustelua käydä asiallisemmalta pohjalta. KGB:n arkistot antavat kovin vinon kuvan menneiden vuosikymmenien tapahtumista ja kertomistaan ihmisistä. Sokea peili ei kelpaa edes poliittisen terapian lääkkeeksi. Herääkin kysymys, miksi suomalaiset kustantajat moista moskaa julkaisevat!”

Sokea peili -kirjaan liittyy omalaatuinen jälkipyykki. Oleg Gordijevski ja Inna Rogatchi haastoivat kirjan suomalaisen kustantajan WSOY:n oikeuteen vahingonteosta, koska se oli hävittänyt kirjan alkuperäisen venäjänkielisen käsikirjoituksen. Käsikirjoituksessa oli ollut Gordijevskin siihen käsin tekemiä lisäyksiä, joita ei ollut tekstin sähköisessä versiossa. WSOY:n kustannuspäällikkö kertoi heittäneensä käsikirjoituksen roskakoriin, koska hän ei ollut pitänyt sitä arvokkaana. Itse kirja oli tällöin ollut kauppojen hyllyillä jo muutaman kuukauden. Oikeudessa kuultujen kustannusalan asiantuntijoiden mukaan paperisten tulosteiden säilyttäminen ei ollut enää 1990-luvulla käytäntönä kustantamoissa, koska teksteistä oli olemassa sähköiset versiot. Helsingin käräjäoikeus vapautti WSOY:n syytteistä, mutta epäselväksi jäi, miksi WSOY oli hävittänyt käsikirjoituksen sen jälkeen, kun Inna Rogatchi oli kahdesti pyytänyt sitä itselleen. Helsingin hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Oikeudenkäynnin asiakirjoista käy ilmi, että alkuperäinen käsikirjoitus Gordijevskin lisäyksineen oli kirjan tekijöiden tietämättä käynyt Moskovassa. Todistajan mukaan kirjaa oli yritetty myydä venäläisille kustantajille. Oikeudenkäyntiin Helsinkiin syksyllä 2000 henkilökohtaisesti saapunut Gordijevski piti erityisen loukkaavana käsikirjoituksen päätymistä Moskovaan. Ilta-Sanomille tuolloin antamassaan haastattelussa Gordijevski sanoi, että ”käsin tekemistäni lisäyksistä voidaan päätellä mahdollisia heikkouksiani ja niiden perusteella minut voidaan tappaa”. Gordijevski esiintyi Suomessa käydessään uudella nimellä ja uusilla henkilöpapereilla.

Teokset

• Oleg Gordijevski ja Inna Rogatchi: Sokea peili: ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa. Suomemtanut Esa Adrian. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21082-X

Kirjallisuutta

• Ben Macintyre: Vakooja ja petturi: kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio. Suomentanut Aura Nurmi. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2019. ISBN 978-952-300-604-1