Barbara von Krüdener

Barbara Juliane von Krüdener
von Vietinghoff
Barbara von Krüdener ja hänen poikansa Paul, Angelica Kauffmanin maalaus vuodelta 1786
Henkilötiedot
Syntynyt	22. marraskuuta (J: 11. marraskuuta) 1764 Riika, Liivinmaan kuvernementti, Venäjän keisarikunta
Kuollut	25. joulukuuta (J: 13. joulukuuta) 1824 Karasubazar, Taurian kuvernementti, Venäjän keisarikunta
Ammatti	uskonnollinen kirjailija
Arvonimi	paronitar von Krüdener
Vanhemmat	paroni Otto Hermann von Vietinghoff genannt Scheel ja kreivitär Anna Ulrika von Münnich
Puoliso	paroni Burckhard Alexius Constantin von Krüdener
Lapset	Paul von Krüdener
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Krüdener-suvun vaakuna

Beate Barbara Juliane von Krüdener (o.s. von Vietinghoff genannt Scheel) (22. marraskuuta (J: 11. marraskuuta) 1764 Riika – 25. joulukuuta (J: 13. joulukuuta) 1824 Karasubazar) oli baltiansaksalainen paronitar, uskonnollinen mystikko ja kirjailija, joka vaikutti laajalti eurooppalaisen protestanttisuuden kuten Sveitsin reformoidun kirkon ja Määrin kirkon piirissä ja jonka ajatukset vaikuttivat myös Venäjän keisari Aleksanteri I:een.

Syntyperä

Barbara von Krüdener syntyi Riiassa, Liivinmaan kuvernementissa. Hänen isänsä, paroni Otto Hermann von Vietinghoff genannt Scheel, joka oli toiminut everstinä Katariina II:n sodissa, oli toinen Liivinmaan kahdesta kanslerista ja erittäin varakas. Hänellä oli järkiperäiset näkemykset, ja hän oli johtava vapaamuurari. Barbaran äiti, kreivitär Anna Ulrika von Münnich, oli tunnetun venäläisen kenttämarsalkka Burkhard Christoph von Münnichin lapsenlapsi ja vakaumuksellinen luterilainen.

Isä

Barbara von Krüdenerin isä, Otto Hermann von Vietinghoff-Scheel, oli vaurastunut jo nuorella iällä, jolloin hän osoittautui taitavaksi liikemieheksi. Suuresti kunnianhimoisena hän saavutti suurta menestystä kaupallisissa yrityksissään. Hän sai hankituksi suuret omaisuudet Kossessa (nykyisessä Viitinassa Virossa) ja Alüksinessä (nykyisessä Marienburgissa) ja omisti lisäksi Riiassa suuren talon, jossa hänen tytär Barbe-Julie syntyi. Vaikka hänelle ei koskaan myönnetty virallista arvonimeä, hän saavutti yksityisen kanslerin ja senaattorin aseman ja saattoi täydellä syyllä sanoa olevansa Vietinghoff ja esiintyä korkea-arvoisena aatelismiehenä.

Äiti

Barbe-Julien äiti, Anna Ulrika von Münnich von Vietinghoff-Scheel, oli aatelista syntyperää. Hänen isoisänsä, kuuluisa kenttämarsalkka Burkhard Christoph von Münnich, oli tosin välillä karkotettu moneksi vuodeksi Siperiaan, mutta oli ansioitunut myös Venäjän Turkkia vastaan käyneissä sodissa. Katariina II oli myös pitänyt häntä yhtenä suosikeistaan, vaikka joskus pitikin häntä epäluotettavana. Kotonaan rouva Vietinghoff kuitenkin hyötyi isoisänsä menestyksestä. Hän sai kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Vanhin poika kuoli kuitenkin varhaislapsuudessaan ja vanhin tytär oli kuuromykkä, joka jouduttiin vuonna 1777 sijoittamaan hoitokotiin.

Koulutus

Krüdenerin koulutus oli hänen oman ilmoituksensa mukaan käsittänyt ranskan kieltä, erityisesti sen oikeinkirjoitusta, sekä esiintymistaitoa ja ompelua. Ranskan taitonsa ansiosta hän pystyi lukemaan suurten filosofien kuten Voltairen ja ensyklopedistien teoksia. Hän perehtyi myös ranskalaiseen kulttuuriin, jota hänen vanhempansa, kuten muutkin aateliset, pyrkivät jäljittelemään. Ranskan ohella hän osasi nuoruudestaan lähtien myös saksaa, olivathan hänen molemmat vanhempansa saksalaista syntyperää. Ranskalaisten ihanteiden ja kulttuurin vaikutuksesta uskonnollisten aiheiden opiskelu ei häntä sanottavasti kiinnostanut. Hänen vanhempansa olivat tiettävästi luterilaisia, joskin Clarence Fordin mukaan on epävarmaa, olivatko he luterilaisia vai ortodokseja.

Avioliitto

Clarence Fordin mukaan Barbara oli avioituessaan vielä keskenkasvuinen, hiljainen ja ikäisekseen liian pitkä, mutta suurten silmiensä ja kiharaisen kastanjanruskean tukkansa sekä hyvin muodostuneiden käsiensä ja käsivarsien vuoksi hänestä arveltiin tulevan kaunis. Osittain hänen kauneutensa, mutta toisaalta myös suvun suuren varakkuuden vuoksi hän sai useita kosijoita. Hänen omasta kiivaasta vastustuksestaan huolimatta hänen vanhempansa kuitenkin saattoivat hänet järjestettyyn avioliittoon lähellä asuneen paronin, Burkhardt-Alexis-Constantine Krüdenerin kanssa.

Kun nuorella paronittarella ei ollut ulospääsyä tilanteesta, hän alkoi rukoilla Jumalaa pelastuakseen. Pian tämän jälkeen hän sairastui tuhkarokkoon, joka ainakin väliaikaisesti teki hänet vähemmän viehättäväksi ja sai myös paronin toistaiseksi luopumaan avioliittoaikeestaan. Tämän vuoksi Barbara alkoi uskoa, että hänellä oli henkilökohtainen side Jumalaan.

Kun paroni Krüdener, joka oli häntä 16 vuotta vanhempi leskimies, uusi kosintansa, Barbara päätti kuitenkin suostua. Krüdener oli oppinut, Leipzigin yliopistossa opiskellut ja paljon matkustellut mies, joka isänsä tavoin oli päässyt Katariina II:n suosioon. Diplomaattina hän kuitenkin oli kylmä ja varautunut, kun taas Barbara oli pintapuolinen, huvittelunhaluinen ja kaipasi kyltymättömästi huomiota ja imartelua. Lisäksi hän oli hyvin tuhlaavainen, mikä usein johti heidät taloudellisiin vaikeuksiin. Aluksi kaikki sujui hyvin, sillä vaikka mies olikin vaimoaan huomattavasti vanhempi eikä saanut tältä osakseen mitään voimakkaita tunteita, hänen arvonimensä ja yhteiskunnallinen asemansa olivat sellaiset, että hän pystyi järjestämään vaimolleen kaiken tämän haluaman. Tämä yhteiskunnallisesti edullinen asema jätti nuorelle paronittarelle kuitenkin paljon toivomisen varaa. Vaikka hän oli aineellisesti vauras, hän oli romanttisesti tyytymätön. Ensin hän tuli murheelliseksi sen vuoksi, että "nuoruuden kokemattomuudessaan hän oli tehnyt valintansa järkiperustein, mutta toivoi samaan aikaan tyydyttävänsä myös ainutlaatuisen romanttisen sydämensä kaipaukset". Ensin hän yritti uskotella itselleen, että hänen aviomiehensä olisi jotakin, mitä tämä ei ollut: rakastaja. Tämä ilmenee selvästi varsinkin hänen kirjassaan olevasta kuvauksesta. "Loistava kreivin kuvaus Valérie-teoksessa esittää paroni Krüdenerin enemmänkin sellaisena, miksi hänen vaimonsa kiihkeä mielikuvitus mielellään hänet kuvasi, ei sellaisena kuin hän todella oli. Todellisuudessa hän ei ollut valmis antautumaan romanttisen sankarin rooliin." Tämä käsitys sekä ero hänen todellisen ja kuvittelemansa aviomiehen välillä teki avioliiton epävakaaksi ja johti vaimon rakkaus­suhteisiin muiden kanssa.

31. tammikuuta 1784 heille syntyi poika, joka sai kummina toimineen suurherttua, myöhemmin keisari Paavali I:n mukaan nimen Paul. Samana vuonna paroni Krüdener nimitettiin suur­lähettilääksi Venetsiaan ja kaksi vuotta myöhemmin Müncheniin, josta hän vuonna 1787 siirtyi Kööpenhaminaan.

Vuonna 1787 Barbara von Krüdener synnytti tyttären, joka sai nimen Juliette. Lapsen syntymä osaltaan pahensi niitä hermostollisia häiriöitä, joista hän oli jo jonkin aikaa kärsinyt, ja päätettiin, että hänen on terveytensä vuoksi matkustettava etelään. Hän lähtikin pienen tyttärensä sekä tytärpuolensa Sophien kanssa. Vuonna 1789 hän oli Pariisissa, kun Ranskan säädyt pitkän tauon jälkeen kokoontuivat. Vuotta myöhemmin hän tutustui Montpellierissä nuoreen ratsuväen upseeri Charles Louis de Frégevilleen, ja heidän välilleen syntyi rakkaus­suhde. He palasivat yhdessä Kööpenhaminaan, jossa paronitar ilmoitti aviomiehelleen, ettei hänen sydämensä enää voinut kuulua tälle. Paroni suhtautui asiaan kylmän rauhallisesti. Hän ei halunnut kuullakaan avioerosta, vaan yritti järjestää sopuratkaisun käyttäen hyväkseen sitä, että samaan aikaan Frégevillen oli lähdettävä sotaan. Mikään ei auttanut: Barbara kieltäytyi jäämästä Kööpen­haminaan ja matkusti ensin Riikaan, sitten Pietariin, jossa hänen isänsä oli tuolloin Preussin suur­lähettiläänä, sekä edelleen Leipzigiin ja Sveitsiin. Vuonna 1794 paroni Krüdener nimitettiin suurlähettilääksi Madridiin ja vuonna 1800 Berliiniin, jossa hän jälleen tapasi puolisonsa. Mutta Preussin ankarat hovipiirit suhtautuivat häneen kielteisesti, ja hän kärsi edelleen taloudellisista vaikeuksista. Kun kaiken lisäksi keisari Paavali I, jonka suosiossa Krüdener oli ollut, murhattiin, myös Krüdenerin asema kävi erittäin vaaran­alaiseksi. Paronitar käytti tilaisuutta hyväkseen ja vetäytyi Teplitzin kylpylään, josta käsin hän kirjoitti avio­miehelleen, että lääkärit olivat käskeneet hänen pysyä etelässä talven yli. Tämän jälkeen hän ei enää koskaan tavannut miestään, joka kuoli 14. kesäkuuta 1802.

Uskonnollinen kehitys

Napoleonin sotien lähestyessä loppuun uskonnolliset ajatukset yleistyivät uudelleen samaan aikaan, kun Ranskan vallankumouksen aatteisiin oli petytty ja niille etsittiin vaihtoehtoa. Barbara von Krüdener vaikutti omalta osaltaan sveitsiläiseen Réveil-nimiseen herätysliikkeeseen, ja jonkin aikaa hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus myös Venäjän keisari Aleksanteri I:een. Yhdessä Réveilin jäsenen Henri-Louis Empaytazin kanssa hän vaikutti osaltaan myös Pyhän Allianssin uskonnollisiin näkökohtiin.

Sillä välin rouva Krüdener oli juhlinut Coppetin intellektuaalisessa seurassa ja Pariisissa. Hän oli nyt 36-vuotias, ja hänen kauneutensa oli lakastumassa, mutta hän halusi yhtä kiihkeästi kuin ennenkin tulla ihailluksi. Hän kokeili hartiahuivitanssia jäljitellen Emma Hamiltonia ja tavoitteli kuuluisuutta myös kirjailijana. Vuonna 1803, otettuaan vastaan neuvoja Chateaubriandilta ja muilta tunnetuilta kirjailijoilta, hän julkaisikin romaaninsa Valérie, jonka sankaritar vain hieman peitellysti kuvasti häntä itseään. Tammikuussa 1804 hän palasi Riikaan, Liivinmaalle.

Hänen uskonnollinen kääntymyksensä tapahtui Riiassa. Muuan herrasmies, johon hän oli tutustunut, kaatui kuolleena hänen jalkoihinsa. Tämä järkytti suuresti hänen muutoinkin tasapainotonta mieltään. Lohdutusta hän sai suutarinsa puheista, joka oli innokas herrnhutilainen. Vaikka hän näin "saikin rauhan", hänen hermotautinsa ei parantunut, ja lääkärinsä määräyksestä hän matkusti Wiesbadenin kylpylään.

Königsbergissä hän tapasi Preussin kuningattaren Luisen ja, mikä vielä merkittävämpää, erään Adam Müller -nimisen talonpojan, joka väitti, että Jumala oli hänen kauttaan antanut profeetallisen sanoman kuningas Fredrik Vilhelm III:lle. Kiliasmi oli ilmassa. Napoleon I:tä pidettiin Antikristuksena, ja viimeisten päivien uskottiin olevan käsillä. Pietistisen liikkeen vaikutuksesta tämä uskomus oli laajalle levinnyt niin kuninkaallisissa hoveissa kuin maalaispappiloissakin ja esiintyi myös romaaneissa: pohjoisesta päivänkoitosta saapuisi Jumalan lähettiläs, Antikristus kukistettaisiin ja Kristus tulisi hallitsemaan maan päällä tuhat vuotta. Nämä tapaamiset ratkaisivat rouva Krüdenerin uskonnollisen kehityksen suunnan.

Hän matkusti lyhyeksi ajaksi Herrnhutiin, Määriin, ja sen jälkeen Dresdenin kautta Karlsruheen, jossa hän tapasi Johann Heinrich Jungin, jolla oli ollut suuri vaikutusvalta Badenin, Tukholman ja Pietarin hoveissa. Sekä Venäjän Aleksanteri I:n puoliso Elisabet Aleksejevna että Ruotsin Kustaa IV Aadolfin puoliso Fredrika Dorotea olivatkin syntyjään Badenin prinsessoja. Jung perehdytti Krüdenerin kiliastiseen uskoon ja yliluonnollisen maailman saloihin. Saatuaan kuulla, että Vogeeseilla asui Jean Frédéric Fontaines -niminen pastori, joka profetoi ja teki ihmeitä, hän päätti lähteä tämän luo. Niinpä 5. kesäkuuta 1801 hän saapui protestanttiseen Sainte-Marie-aux-Minesin pappilaan yhdessä tyttärensä Julietten, tytärpuolensa Sophien ja erään venäläisen kamaripalvelijan kanssa.

Krüdener asui Sainte-Marie-aux-Minesissä kaksi vuotta. Fontaines, joka oli ainakin puolittain puoskari ja huijari, oli ottanut hoiviinsa naisprofeetta Marie Gottlieb Kummerin, joka oman tunnustuksensa mukaan oli muutamaa vuotta aikaisemmin tuomittu petoksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Kummerin väittämät näyt palvelivat taitavasti laskelmoituina hänen omaa etuaan, mutta Krüdener piti häntä jumalallista ilmoitusta välittävänä oraakkelina. Hänen vaikutuksestaan Krüdener tuli entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että tuhatvuotinen valtakunta oli lähellä ja että hänen tehtävänsä oli saattaa asia kaikille tunnetuksi. Hänen korkea arvonsa, tuhlailevat lahjoituksensa ja ylenpalttinen kaunopuheisuutensa tekivät yksinkertaiseen maalaisväkeen suuren vaikutuksen, ja kun hän vuonna 1809 päätti perustaa valituille siirtokunnan, jossa nämä odottaisivat Herran tulemista, monet köyhät talonpojat myivät tai lahjoittivat pois kaiken omaisuutensa ja seurasivat paronitarta ja Fontainesia Württembergiin, jossa he asettuivat asettumaan Catharinenplaisiriin ja Bönningheimin linnaan. Kuitenkin jo 1. toukokuuta samana vuonna hallitus karkotti heidät sieltä, ja he joutuivat hajaantumaan.

Krüdener matkusteli edelleen: ensin Lichtenthaliin lähelle Badenia, sitten Karlsruheen, jossa oli samanhenkisten prinsessojen yhteisö, edelleen Riikaan, jossa hän 24. tammikuuta 1811 tapasi kuolinvuoteellaan levänneen äitinsä, ja takaisin Karlsruheen. Fontainesin vaikutus heikkeni, ja sen sijaan Krüdeneriin vaikutti suuresti Johann Kaspar Wegelin (1766–1833), strasbourgilainen hurskas verhoilija, joka perehdytti hänet tahdon täydellisen hävittämisen ja mystisen kuoleman suloisuuteen. Krüdenerin saarnat ja avokätiset lahjoitukset alkoivat vetää uteliaita puoleensa kaukaakin, ja missä hänet tavattiinkin, siellä alettiin nähdä näkyjä ja profetoida. Kun vuonna 1811 kaiken lisäksi nähtiin komeetta, sitä pidettiin varmana lopun ajan merkkinä.

Vuonna 1812 hän asui Strasbourgissa, jossa hän tapasi useita kertoja Jean Frédéric Oberlinin, kuuluisan Walderbachissa, Steintalissa asuneen pastorin, ja jossa hän myös onnistui käännyttämään prefekti Adrien de Lazay-Marnesian. Vuonna 1813 hän oli Genevessä, jossa hänen ympärilleen muodostui nuorten pietistien ryhmä, joka kapinoi kalvinistisen kirkon arvovaltaa vastaan. Tämän ryhmän huomattavin jäsen oli Henri-Louis Empaytaz, josta myöhemmin tuli hänen tärkein yhteistyökumppaninsa evankelista sanomaa levitettäessä. Syyskuussa 1814 hän palasi Waldbachiin, jonne Empaytaz oli saapunut jo aikaisemmin, ja jatkoi matkaansa Strasbourgiin, jossa heidän seuraansa liittyi Franz Karl von Berckheim, joka myöhemmin meni naimisiin Julietten kanssa. Vuoden lopulla hän palasi tyttäriensä ja Empeytazin kanssa Badeniin.

Venäjän keisarinna Elisabet Aleksejevna oli matkustanut Karlsruheen. Hän ja hänen seurassaan saapuneet pietistiset naiset toivoivat, että keisari Aleksanteri I saavuttaisi rouva Krüdenerin vaikutuksesta sen mielen rauhan, jota tapaaminen Jung-Stillingin kanssa ei ollut saanut aikaan. Paronitar itse kirjoitti ankaria kirjeitä Roxandre de Stourdzalle, keisarin romanialaisen sihteerin Alexandru Sturdzan sisarelle, pyytäen tätä järjestämään tapaamisen. Tällä ei aluksi näyttänyt olevan mitään vaikutusta, mutta kirjeenvaihto osaltaan myötävaikutti siihen, että Krüdener lopulta saavutti kunnianhimoisen päämääränsä.

Vaikutus keisari Aleksanteriin

Keväällä 1815 Krüdener asui Sclüchternissä, Badeniin kuuluvassa enklaavissa keskellä Württembergiä, jossa hän yritti saada talonpojat vakuuttuneiksi siitä, että heidän oli myytävä kaikki omaisuutensa ja paettava tulevaa vihaa. Kesäkuun 4. päivänä Venäjän keisari Aleksanteri I asettui läheiseen Heilbronniin. Samana iltana Krüdener tapasi hänet. Keisarista, joka oli mietiskellyt yksinään tutkiskellen Raamattua, Krüdenerin äkillinen saapuminen vaikutti vastaukselta hänen rukouksiinsa. Kolmen tunnin ajan naisprofeetta saarnasi merkillistä evankeliumiaan, samaan aikaan kun Euroopan mahtavin mies istui pää käsillä peitettynä ja nyyhkyttäen kuin lapsi, kunnes hän lopulta ilmoitti "löytäneensä rauhan". Rakennukset yhdisti toisiinsa yksityinen ovi, ja joka ilta keisari kävi Krüdenerin ja Empeytazin johtamissa rukoustapaamisissa. Kiliasmi näytti saaneen jalansijaa Euroopan hoveissa, ja Krüdeneristä tuli huomattava poliittinenkin vaikuttaja. Hänen uskonnollisiin kokouksiinsa pyrki joukko intellektuelleja ja muita kuuluisuuksia kuten Chateaubriand, Benjamin Constant, Madame Recamier, Bourbonin herttuatar ja Madame de Duras. Merkillisen kääntymyksen maine veti puoleensa myös muita kiliastisen veljeskunnan jäseniä, muun muassa Fontainesin, joka toi mukanaan naisprofeetta Marie Kummerin.

Näissä uskonnollisissa piireissä syntyi ja kypsyi nopeasti ajatus Pyhästä allianssista. Syyskuun 26. päivänä Venäjän, Itävallan ja Preussin hallitsijat allekirjoittivat tämän mahtipontisen julistuksen, jonka oli määrä aloittaa maan päällä uusi rauhan ja hyvän tahdon aikakausi. Julistuksen laatijasta kiistellään edelleen. Rouva Krüdener itse väitti ideoineensa asian ja että Aleksanteri oli jättänyt luonnoksen hänen hyväksyttäväkseen. Todennäköisesti näin tapahtuikin, mutta myöhemmin keisari, jonka järkkyneen mielen tasapaino oli palautunut, syytti häntä tahdittomuudesta puhuessaan asiasta. Keisarin silmänsä olivat kuitenkin alkaneet avautua ennen kuin hän poistui Pariisista, minkä Marie Kummer oli tahtomattaan saanut aikaan. Heti ensimmäisellä tapaamisellaan Kummer ilmoitti transsitilassaan, että oli Jumalan tahto, että keisari kääntyisi siihen uskontokuntaan, johon Kummer kuului. Aleksanteri huomautti vain, että hän oli jo aikaisemmin saanut liian monta sellaista ilmoitusta vaikuttuakseen. Paronittaren vaikutusvalta oli saanut vakavan iskun, mutta ei hävinnyt täysin, ja ennen kuin Aleksanteri lähti Pariisista, hän myönsi tälle passin, joka oikeutti matkustamaan Venäjälle. Tämän jälkeen he eivät enää tavanneet toisiaan.

Krüdener jätti Pariisin 22. lokakuuta 1815 aikoen matkustaa Sveitsin kautta Pietariin. Hänen tahdittomuutensa oli kuitenkin loukannut keisaria, joka oli hänen vaikutusvaltansa vuoksi joutunut naurunalaiseksikin, Keisari oli kuitenkin loukkaantunut jouduttuaan hänen vaikutuksensa vuoksi naurunalaiseksi, eikä hän ollut kovin mielissään tämän saapumisesta. Krüdener jäikin Sveitsiin, jossa hän nälkävuosina harjoitti myös suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta pian hän joutui J. G. Kellner -nimisen häikäilemättömän seikkailijan vaikutusvallan alaiseksi. Useiden kuukausien ajan Empeytaz yritti pelastaa hänet tämän seikkailijan otteista, mutta turhaan. Kellner osasi liiankin hyvin käyttää hyväkseen paronittaren ylenpalttista turhamaisuutta: hän selitti, että Pyhän allianssin laatijana tämä selvästikin oli Ilmestyskirjassa mainittu "auringolla vaatetettu vaimo"

Krüdener vaelsi Kellnerin kanssa paikkakunnalta toiselle, julisti hänen sanomaansa, esiintyi ihmeidentekijänä, vaati käännyttämiään myymään kaiken omaisuutensa ja seuraamaan häntä. Suuri joukko kerjäläisiä rikollisia seurasi häntä kaikkialle, missä hän liikkui. Hänestä koitui harmia viranomaisille ja hänen katsottiin häiritsevän yleistä järjestystä. Württemberg oli karkottanut hänet, ja samoin tekivät lopulta kaikki Sveitsin kantonit, joissa hän kävi. Toukokuussa 1818 hän lopulta asettui asumaan Kosseen, Liivinmaalle (nykyisin Viroon kuuluvaan Viitinaan) yhdessä Kellnerin ja jäljellä olleiden seuraajiensa kanssa.

Keisari Aleksanteri oli avannut Krimin niemimaan saksalaisille ja sveitsiläisille kiliasteille, jotka etsivät luvattua maata. Paronittaren vävy Berckheim ja tämän vaimo muuttivat sinne auttaakseen uusien seurakuntien perustamisessa. Marraskuussa 1820 Krüdener lopulta itse muutti Pietariin, jossa Berckheim makasi sairaana. Siellä ollessaan hän kuuli uutisen, että Aleksandros Ypsilantis oli sotajoukkoineen ylittänyt Venäjän rajan, mistä sai alkunsa Kreikan vapaussota. Sen kuultuaan hän välittömästi ilmoitti keisarille, että tämä oli saanut Jumalalta tehtäväkseen sotia kristinuskon puolesta. Aleksanteri oli kuitenkin jo kauan aikaisemmin lakannut uskomasta häneen, kannatti sen sijaan Metternichin politiikkaa eikä ollut lainkaan innokas osallistumaan edes pyhään sotaan. Paronittaren aloitteisiin hän vastasi pitkällä ja kohteliaalla kirjeellä, joka päättyi vaatimukseen, että tämän oli lopullisesti poistuttava Pietarista. Krüdener piti Kellneriä viimeiseen saakka pyhimyksenä, ja tämän kuolema oli hänelle ankara isku. Hänen terveydentilansa huononi, mutta hän sai taivutelluksi prinsessa Galitzinan lähtemään kanssaan Krimille, jonne hän oli perustanut sveitsiläisen siirtokunnan. Krimillä, Karasubazarissa (nyk. Bilohirsk) 25. joulukuuta 1824.

Luonteenkuvauksia

Charles Augustin Sainte-Beuve kirjoitti rouva Krüdeneristä:

»Hänellä oli mittaamaton tarve siihen, että maailma kiinnittäisi häneen huomiota, ja odottamattomalla tavalla tämä halu toteutuikin... Mikä on tämän kaiken liikkeelle paneva voima? Se on itserakkaus, aina itserakkaus...".»

Krüdener itse luonnehti itseään ja vaikutustaan näin sen jälkeen, kun hän havahtui huomaamaan, millaiseen kurjuuteen Krimille muuttaneet siirtolaiset olivat joutuneet:

»Tekemäni hyvä tulee pysymään; tekemäni pahan (sillä kuinka usein olenkaan erehtynyt luulemaan Jumalan ääneksi sitä, mikä oli vain mielikuvitukseni ja ylpeyteni tulosta) Jumalan armo tulee pyyhkimään pois.»
(Barbara von Krüdener.)

Clarence Ford kirjoitti hänestä elämäkerran, jossa häntä luonnehditaan näin:

»Mme. de Krüdener, ... osoitti tiettyä magneettista vetovoimaa elämänsä viimeisiin vuosiin saakka. Sen lisäksi hänelle oli ominaista äärimmäisen suloinen käytös ja liikkeiden keveys, mitkä yhdessä hänen vaalean kiharaisen tukkansa kanssa, joka muodosti pehmeitä renkaita hänen kasvojensa ympärille, antoi hänen ulkonäölleen epätavallisen nuorekkuuden sävyn.»
(Clarence Ford (1893))

Teokset

• Barbara von Krüdener: Valérie, ou, Lettres de Gustave de Linar à Ernst de G…. Heinrichs, 1804. Teoksen verkkoversio.
• Barbara von Krüdener: Écrits intimes et prophétiques de Madame de Krüdener. Pariisi: Centre national de la recherche scientifique, 1975. Teoksen verkkoversio.
• Barbara von Krüdener: Le Camp de Vertus, ou la Grande revue de l'armée russe. Lyon: Guyot frères, 1815. Teoksen verkkoversio.

Kirjallisuutta

• Madame de Krüdener et son temps, 1764-1824. Pariisi: Plon, 1961. Teoksen verkkoversio. (ranskaksi)
• Ernest John Knapton: Lady of the Holy Alliance. New York: Columbia University Press, 1939. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)