Adygelaiset kansat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Adygelaiset kansat (omakielinen nimitys adyge, muilla kielillä heitä on varsinkin aikaisemmin kutsuttu tšerkesseiksi) ovat kolmen keskenään läheistä sukua olevan kansan, adygien, kabardien ja tšerkessien muodostama etninen kokonaisuus. Nykyään erilliseksi kansaksi lasketaan myös adygeihin kuuluvat šapsugit. Adygelaiset kansat puhuvat luoteiskaukasialaisia adygen ja kabardin (kabardi-tšerkessin) kieliä. Perinteinen uskonto on sunnalainen islam.

Venäjällä on vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 128 500 adygea, 520 000 kabardia, 60 500 tšerkessiä ja 3 200 šapsugia.[1] He asuvat etupäässä Pohjois-Kaukasiassa sijaitsevissa Adygean, Kabardi-Balkarian ja Karatšai-Tšerkessian tasavalloissa. Huomattavia adygeryhmiä asuu myös Turkissa ja Lähi-idässä, joissa käytetty nimitys ”tšerkessit” käsittää usein myös muiden pohjoiskaukasialaisten kansojen edustajia. Turkissa adygelaisia arvioidaan olevan 150 000 henkeä, Jordaniassa 25 000, Iranissa 15 000, Irakissa 5 000, Libanonissa 2 000 ja Syyriassa 32 000 (jälkimmäiseen lukuun sisältyvät myös tšetšeenit). Yhteensä adygelaisiin kansoihin arvioidaan kuuluvan yli miljoona henkeä.[2]

Adygelaiset ja heille kielellistä sukua ovat abhaasit ja ubyhit ovat Mustanmeren koillisrannikon, Luoteis-Kaukasian, Kubanin ja Asovanmeren ympäristön alkuperäisväestöä. Muinaiset adygeheimot muotoutuivat tällä alueella alkaen noin tuhatluvulta eaa. ensimmäisen vuosituhannen puoliväliin mennessä. Ajanlaskumme alussa seudulle saapui iranilaisia alaaneja. 300-luvulla tapahtuneen hunnien hyökkäyksen jälkeen Kubanille siirtyi turkkilaisia heimoja. 600–900-luvuilla kasogeiksi kutsutut adygelaiset asuivat kasaarien länsinaapureina. Tamanin niemimaalla he rajoittuivat venäläiseen Tmutarakanin ruhtinaskuntaan. Mongolien ja Timur Lenkin sotaretket 1200–1300-luvuilla pakottivat adygelaiset vetäytymään Kaukasuksen vuoristosoliin. Kabardit siirtyivät itään alaanien autioiksi jättämille Terekin rannoille. 1500–1700-luvuilla alueella käytiin lukuisia sotia, joihin adygeheimojen lisäksi osallistuivat Turkki, Krimin kaanikunta, Venäjä ja Dagestanin hallitsijat. Vuonna 1792 solmitussa Iaşin rauhansopimuksessa Turkin ja Venäjän väliseksi rajaksi määriteltiin Kubanjoki.[2]

Adygeheimojen perinteinen asuinalue eli historiallinen Tšerkessia ulottui lännestä Tamanin niemimaalta itään Kaspianmeren rannalle. Kabardien itäisimmät asutukset sijaitsivat Sunžan alajuoksulla, muita itäisiä alueita käytettiin lähinnä laidunmaina. Kaukasuksen pohjoisrinteillä adygelaisten asuinalue käsitti Kubanjoen laakson ja Mustanmeren rannalla nykyisen Sotšin luoteispuolella sijaitsevan seudun. Läntiset adyget koostuivat lukuisista paikallisryhmistä tai heimoista, jotka usein sotivat keskenään, vaihtoivat asuinpaikkaa tai sulautuivat toisiinsa. Heimojen sisällä käytiin ankaraa kamppailua monilukuisen adygeylimystön ja talonpoikien välillä. Sen tuloksena syntyi vapaiden talonpoikien muodostamia heimoja, joilla oli vaaleilla valitut johtajat (šapsugit, lähinnä abazoista koostuneet abadzehit ja natuhait) sekä ruhtinaiden johtamia heimoja, joiden ylimystö omisti maaorjia ja sotavankeina otettuja kotiorjia (bžedugit, temirgoit, hatukait ym.). Varsinaisen valtion muodosti vain Kabardia, jonka hallitsijan valitsi ruhtinaiden ja aatelisten muodostama neuvosto.[3]

Vuosina 1817–1864 käyty Kaukasian sota muutti perusteellisesti alueen etnistä karttaa. Kabardit pysyivät pääosin rauhallisina, mutta läntiset adygeheimot tekivät venäläisille ankaraa vastarintaa vielä Šamilin kukistumisen (1859) jälkeenkin.[4] Sodan aikana Venäjän hallitus alkoi siirtää adygelaisia vuoristosta tasangolle. Väestönsiirroista kieltäytyneet pakotettiin muuttamaan Turkkiin, joka oli luvannut ottaa heidät vastaan. Vuosina 1861–1862 Turkkiin siirtyi 10 300 kabardia, lähinnä ylimystöä perheineen ja maaorjineen. Pelkästään vuosina 1863–1864 Turkkiin muutti virallisten tilastojen mukaan 312 000 vuoristolaista. Muuttoliike jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Huonojen olojen takia osa pakolaisista palasi takaisin. Pohjois-Kaukasiaan jääneet adygelaiset siirrettiin uusiin suurkyliin, joissa usein asui monien eri heimojen edustajia. Vuoristoseudulle asutettiin kasakoita. Autioksi jääneelle Mustanmeren rannikolle muutti venäläisiä, ukrainalaisia, armenialaisia, kreikkalaisia ja virolaisia uudisasukkaita. 1860-luvun lopussa sinne alkoi palata šapsugeja.[5]

1920-luvun alussa perustettiin Kabardi-Balkarian, Karatšai-Tšerkessian ja Adygean autonomiat, joilla on nykyään Venäjän federaatioon kuuluvien tasavaltojen asema. Adygean ulkopuolelle jäi vuonna 1924 perustettu Šapsugien kansallinen piiri, joka lakkautettiin vuonna 1945. Alueellisesta hajanaisuudesta huolimatta adygelaiset kansat ovat säilyttäneet voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen. Venäjällä 1980–1990-lukujen vaihteessa syntynyt kansallinen liike pyrkii lisäämään niiden yhteistyötä ja kehittämään suhteita muissa maissa asuvaan diasporaan.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.1. Natsionalnyi sostav naselenija. Viitattu 8.7.2009. (venäjäksi)
  2. a b Narody Rossii: entsiklopedija, s. 77. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
  3. Narody Rossii: entsiklopedija, s. 77–78. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
  4. Tšto nužno znat o narodah Rossii: Spravotšnik dlja gosudarstvennyh služaštših, s. 189, 223. Moskva: Skriptori, Russki mir, 1999. ISBN (mahdollisesti virheellinen) 5-85810-029-9.
  5. a b Narody Rossii: entsiklopedija, s. 78. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]