Tarhamehiläinen

Tarhamehiläinen
Krainilainen mehiläinen (Apis mellifera carnica)
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka:	Hyönteiset Insecta
Lahko:	Pistiäiset Hymenoptera
Alalahko:	Hoikkatyviset Apocrita
Yläheimo:	Mesipistiäismäiset Apoidea
Heimo:	Aitomehiläiset Apidae
Alaheimo:	Apinae
Suku:	Apis
Laji:	mellifera
Kaksiosainen nimi
Apis mellifera Linnaeus, 1758
Katso myös
Tarhamehiläinen Wikispeciesissä   Tarhamehiläinen Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Tarhamehiläinen eli kesymehiläinen (Apis mellifera) on mesipistiäisiin lukeutuva hyönteislaji. Se elää yhdyskunnissa, joihin kuuluu kuningatar sekä kuhnureita ja kymmeniä tuhansia työmehiläisiä. Tarhamehiläisen luontainen levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosiin. Suomessa tarhamehiläinen esiintyy käytännössä ainoastaan tarhattuna. Mehiläisestä saadaan useita tuotteita kuten hunajaa ja mehiläisvahaa. Mehiläiset ovat myös hyvin tärkeitä pölyttäjiä.

Maailman mehiläiskannat ovat kärsineet 1990-luvun puolivälistä alkaneesta mehiläiskadosta, jonka syyksi on epäilty viruksia, sieniä ja torjunta-aineita.

Levinneisyys

Tarhamehiläisen esiintymisalue

Tarhamehiläinen eli kesymehiläinen (Apis mellifera) lukeutuu mesipistiäisten Apis-sukuun. Sen luontainen levinneisyysalue ulottui alun perin Etelä-Afrikan kärjestä Skandinavian eteläosiin. Euroopasta laji levisi uudisasukkaiden mukana Amerikkaan 1500-luvulla. Nykyisin lajia tavataan napapiirillä asti. Suomessa tarhamehiläinen ei esiinny luonnonvaraisena.

Rodut

Tarhamehiläiselle on levitessään kehittynyt alueellisia ominaispiirteitä sen sopeutuessa muuttuneisiin olosuhteisiin kuten uuteen ilmastoon, kasveihin ja vihollisiin. Lajia on myös jalostettu taloudellisten seikkojen kuten helppohoitoisuuden, hunajantuotantokyvyn ja pölytyshyötyjen pohjalta. Tarhamehiläisen alalajit eli rodut eroavat toisistaan kooltaan, väritykseltään ja käyttäytymiseltään. Eurooppalaiset rodut ovat muita rotuja paremmin tuottavia.

Tarhamehiläisellä on 25 nimettyä rotua. Ensimmäisenä rotuna luokittelun kehittänyt Carl von Linné nimesi tumman mehiläisen, joten se sai nimekseen Apis mellifera mellifera. Sana mellifera tarkoittaa hunajankantajaa. Tarhamehiläisen rotuja ovat:

• A. m. adami
• A. m. adansonii
• A. m. anatoliaca
• A. m. capensis
• Apis mellifera carnica, "krainilainen"
• A. m. caucasia
• A. m. cecropia
• A. m. cypria
• A. m. iberiensis
• A. m. intermissa
• A. m. jemenitica
• A. m. lamarckii
• Apis mellifera ligustica, "italialainen"
• A. m. litorea
• A. m. macedonica
• A. m. meda
• Apis mellifera mellifera, "tumma mehiläinen"
• A. m. monticola
• A. m. ruttneri
• A. m. sahariensis
• Apis mellifera scutellata, "afrikkalainen"
• A. m. siciliana
• A. m. syriaca
• A. m. unicolor

Yleisesti tarhattuja mehiläisrotuja ovat italialainen, krainilainen, risteymäkanta buckfast ja tumma mehiläinen. Tumma eli musta mehiläinen oli aiemmin maailman yleisin rotu, mutta se oli kadonnut lähes kokonaan 1960-luvulle tultaessa. Hybridiksi muuttuneessa rodussa voimistuneet aggressiiviset käyttäytymispiirteet tekivät sen kanssa työskentelyn vaikeaksi, mikä johti rodun vaihtamiseen lempeämpiin rotuihin ja sen nopeaan harvinaistumiseen 1960-lukuun mennessä. Rotua on alettu elvyttää 2000-luvulla.

Yleisimmät Suomessa tarhatut rodut ovat Euroopan yleisin mehiläisrotu italialainen sekä krainilainen. Lisäksi tarhataan muun muassa buckfastia, joka on usean rodun risteytyksellä luotu mehiläiskanta.

Afrikkalainen tarhamehiläinen on aggressiivinen alalaji, ja se tunnetaan ”tappajamehiläisenä”. Se on levinnyt risteymineen suureen osaan Amerikkaa Brasilian kautta.

Lähisukulaiset

Aasiassa elävä intianmehiläinen on tarhamehiläisen lähisukulainen. Se on tarhamehiläistä pienempi ja tuottaa vähemmän hunajaa, mutta se on vastustuskykyisempi ja kestää kylmää paremmin.

Anatomia

Tarhamehiläisen kolmiosainen ruumiinrakenne

Tarhamehiläisellä on ulkoinen tukiranka, johon lihakset kiinnittyvät, sekä kolme ruumiinosaa: pää, keskiruumis ja takaruumis.

Mehiläisen ihossa on karvoitus, joka kuluu sen vanhetessa. Mehiläinen käyttää karvojaan tuntoelimenä. Niihin tarttuu myös siitepölyä, mikä tekee mehiläisestä hyvän pölyttäjän.

Pää

Mehiläisen päässä on purevia ja nuolevia suuosia, joilla mehiläinen voi muokata siitepölyä pienemmiksi kappaleiksi ja puristella vahaa. Kuhnurit ja emot pystyvät myös leikkaamaan leuoillaan. Mehiläisen kieli on imutorven sisällä. Se liikkuu torvessa edestakaisin ja pumppaa mettä kukasta suuhun. Kielen kärjessä olevalla lusikalla mehiläinen levittää sylkeä kiinteää ravintoa liuottaessaan. Mehiläisellä on isot verkkosilmät ja lisäksi kolme pistesilmää päälaellaan. Kahdella tuntosarvellaan mehiläinen aistii tuoksuja, joilla se erottelee kukat, veden ja yhteiskunnat.

Ruumis

Mehiläisen karvoihin tarttuu herkästi siitepölyä. Täysinäinen siitepölyvasu näkyy selvästi.

Mehiläisen keskiruumiiseen kiinnittyvät liikuntaelimet: raajat ja siivet. Raajoja on kolme paria. Eturaajoillaan mehiläinen puhdistaa tuntosarvensa, silmänsä ja suuosansa siitepölystä. Keskimmäisillä jaloillaan se myös pakkaa siitepölyä ja propolista takaraajojen siitepölyvasuun, joka sijaitsee säären sisäpuolella.

Siipiä mehiläisellä on kaksi paria. Siivet värähtelevät noin 200 kertaa sekunnissa. Mehiläinen pystyy lentämään paikallaan, eteen, taakse ja sivulle.

Mehiläisen takaruumiissa sijaitsevat ruuansulatuselimet, lisääntymiselimet, vaha- ja feromonirauhaset sekä pistin ja myrkkyrauhanen. Pistin on vain työmehiläisillä ja emolla. Kun mehiläinen pistää, pistin jää väkäsistä kiinni ihoon ja irtoaa mehiläisen ruumiista sitä liikuttavan lihaksiston ja myrkkyrakon kanssa. Mehiläinen kuolee itse piston jälkeen. Vaharauhasissaan mehiläinen tuottaa mehiläisvahaa, jonka se siirtää jaloillaan suuhun ja pehmittää tasaiseksi massaksi. Ruuansulatuskanava laajenee takaruumiissa mesikuvuksi, johon mehiläinen varastoi kukista imetyn meden sekä oman ravintonsa. Feromonirauhasillaan mehiläinen erittää erilaisia feromoneja, jotka auttavat esimerkiksi parveilussa, ravintolähteille suunnistamisessa, pesän lentoaukon merkitsemisessä ja hälyttämisessä.

Kehittyminen

Kuhnureita kotelovaiheessa

Mehiläisen kehitys alkaa munasta, jonka kuningatar laskee kennoon. Hedelmöittyneistä munista kehittyy naaraita: työmehiläisiä ja kuningattaria. Hedelmöittymättömistä munista kehittyy uroksia eli kuhnureita. Toukka kuoriutuu kolmen vuorokauden kuluttua. Ruokkijamehiläiset ruokkivat sitä ruokamehulla ja myöhemmin hunajalla ja siitepölyllä. Kuningatartoukkia ruokitaan loppuun asti erityisen runsaasti emotoukan ruokamehulla. Kennot peitetään vahakannella ja toukka koteloituu. Kotelovaiheessa se kehittyy aikuisen mehiläisen näköiseksi ja lopulta nakertaa tiensä ulos kennosta.

Mehiläisyhdyskunta

Mehiläisyksilöillä on mehiläispesässä erikoistunut työnjako. Jokainen on toisistaan riippuvainen, ja pesän etu ja selviytyminen on yksilön etua tärkeämpi. Mehiläispesässä on kuningatar, kuhnureita ja työmehiläisiä. Kuningatar tuottaa jälkeläisiä, ja jokainen saman yhdyskunnan työläinen ja kuhnuri on kuningattaren jälkeläinen. Kuhnureiden tehtävä on parittelu toisen yhdyskunnan kuningattarien kanssa, jolloin syntyy uusi yhdyskunta. Työläiset tekevät pesän työt kuten kennojen rakentamisen ja meden keräämisen. Päätöksenteko on hajautettu koko yhdyskunnalle. Eri yhdyskunnilla on omat persoonallisuuspiirteensä, mikä voi johtua geeniperimästä tai ympäristön vaikutuksesta.

Kuningatar

Merkitsemätön kuningatarmehiläinen työläisten ympäröimänä

Kuningatar on mehiläispesän ainoa yksilö, joka pystyy munimaan hedelmöittyneitä munia. Se munii keväällä noin 1500 munaa vuorokaudessa, joskus enemmänkin. Joskus pesässä saattaa tosin olla kaksi kuningatarta. Kuningatar on pidempi ja hoikempi kuin pesän muut mehiläiset. Pistintään se käyttää vain toisia kuningattaria vastaan. Kuningatarta ympäröi työmehiläisten piiri, joka ruokkii ja puhdistaa sitä alituiseen.

Syntymänsä jälkeen, säästä riippuen yleensä 5–15 päivän ikäisenä, kuningatar tekee parittelulennon. Se lentää toisen yhdyskunnan kuhnurien kokoontumispaikalle kilometrin tai parin päähän ja parittelee ilmassa niiden kanssa. Kuningatar säilyttää saamansa siemennesteen siittiörakossaan niin kauan kuin se munii.

Kuningatar säätelee yhdyskuntaansa erittämällä leukarauhasestaan feromoneja, joiden vaikutuksesta työmehiläiset keskittyvät munien hoivaamiseen eivätkä rakenna emokennoja.

Kuningatar voi elää useita vuosia. Kun se kuolee tai alkaa tuottaa liian vähän munia, työmehiläiset alkavat ruokkia työmehiläiskennoja kuningatarmehulla, jotta niistä kasvaisi uusi emo yhteiskunnalle. Jos vanha emo on elossa uuden synnyttyä, parittelunsa jälkeen uusi kuningatar tai työmehiläiset surmaavat vanhan. Jos useita kuningattaria kuoriutuu yhtä aikaa, ne tappelevat, kunnes jäljellä on yksi.

Mehiläisyhdyskunnan parveillessa vanha kuningatar lähtee ja ottaa osan yhdyskunnasta mukaansa uuteen pesäpaikkaan. Vanhaan pesään syntyy sen jälkeen emokennoista uusi kuningatar.

Kuhnurit

Kuhnureita ja työmehiläiläisiä mehiläiskennolla. Kuvassa kuhnurit tunnistaa suuremmasta koostaan ja tylpemmästä, (tällä rodulla) karvaisesta peräpäästä. Hieman pienemmillä työmehiläisillä on terävämpi, pistimellä varustettu perä.

Kuhnurit ovat mehiläispesän ainoita koiraita. Ne ovat lyhyempiä ja leveämpiä kuin kuningatar mutta suurempia kuin työmehiläiset. Pistintä kuhnureilla ei ole. Kuhnurit syntyvät hedelmöittymättömistä munista toukokuun alusta lähtien. Niitä kasvatetaan muutamia satoja pesää kohti. Kuhnurien elämän ainoa tarkoitus on kilpailla parittelumahdollisuudesta, eivätkä ne osallistu pesän töihin tai edes syö omin avuin. Kuhnurit lentävät isoissa ryhmissä kokoontumispaikoille, joissa ne parittelevat paikalle tulevien emojen kanssa. Kuhnurit voivat elää kuudesta kahdeksaan viikkoa, mutta yleensä ne häädetään pesästä ennen sitä, sillä ne ovat parittelulentonsa jälkeen vain rasite yhdyskunnalle.

Työmehiläiset

Suurin osa yhdyskunnan mehiläisistä on naaraspuolisia työmehiläisiä. Talvella niitä on pesässä vähintään 10 000 ja kesällä jopa yli 50 000. Työmehiläiset ovat pesän pienimpiä mehiläisiä. Niillä on siitepölyvasut, ja ne käyttävät pistintään ja leukojaan pesän puolustamiseen. Munasta kehittyy aikuinen työmehiläinen 21 päivässä. Työmehiläinen elää viidestä kuuteen viikkoa, mutta heinäkuun lopulla syntyneet talvimehiläiset voivat elää yhdeksänkin kuukautta.

Työmehiläiset vastaavat yhdyskunnan kaikista ylläpito-, ilmastointi-, siivous- ja ravinnonhankintatehtävistä. Elämänsä alkupäivinä ne poistavat kennoista kuolleet sikiöt ja ruokkivat toukkia siitepölyllä, hunajalla ja ruokamehulla. Kymmenpäiväisinä ne alkavat rakentaa kennoja ja peittää sikiökakkuja sekä vastaanottaa kentältä saapuvia mesilasteja, kypsyttää mettä hunajaksi ja kuivattaa hunajaa. Ne myös puhdistavat pesää kuolleista mehiläisistä. Alle 20-päiväiset työmehiläiset vartioivat pesää sen lentoaukolla. Yli 20-päiväiset työmehiläiset keräävät pesän ulkopuolelta mettä, siitepölyä, vettä ja kittivahan raaka-aineita. Työmehiläiset osallistuvat koko elämänsä aikana myös pesän lämmittämiseen syömällä hunajaa ja polttamalla sitä lihaksissaan. Ne myös viilentävät pesää tarvittaessa heiluttamalla siipiään lentoaukolla.

Ravinto

Tarhamehiläisten surinaa

Työmehiläiset keräävät lennoillaan kukkien mettä sekä kasvien tuottamia ja kasveja syövien eläinten eritteitä. Mehiläiset sekoittavat niihin ruokamehurauhastensa eritteitä ja tuottavat näin hunajaa ravinnokseen. Mehiläiset varastoivat hunajan pesänsä vahakennoihin ja tarkkailevat sen kosteutta. Hunaja koostuu pääosin erilaisista sokereista. Mehiläiset keräävät myös siitepölyä, jota ne antavat sikiöidensä ravinnoksi siitepölyn korkean proteiini- ja vitamiinipitoisuuden vuoksi.

Viestintä

Pesään palanneen mehiläisen tanssi kertoo ravinnonlähteen etäisyyden sekä sen suunnan aurinkoon nähden.

Mehiläiset viestivät monella tavalla, sillä tehokas viestintä on tärkeää mehiläisen kaltaisen yhdyskuntahyönteisen menestymisessä. Mehiläiset välittävät toisilleen viestejä kemiallisesti tuoksuvien hormonien, tanssin ja värähtelyn, ääntelyn, ja mahdollisesti myös sähkön avulla.

Hyvän ruokapaikan löytänyt mehiläinen kertoo pesään palattuaan muille mehiläisille mehiläistanssilla, mistä lasti on peräisin. Se juoksee kennojen päällä suoraan eteenpäin ja ravistaa ruumistaan. Sen jälkeen se kiertää takaisin lähtöpisteeseen puoliympyrän muotoisessa kaaressa. Tämän jälkeen se kävelee uudelleen suoraan ja tekee sen jälkeen uuden puoliympyrän toiselle puolelle. Mehiläinen välittää väristykset toisten mehiläisten tuntosarviin synnyttämällä ääntä siivillään ja heiluttamalla takaruumistaan. Ravistusjuoksujen määrä kertoo ravinnonlähteen etäisyyden pesään ja niiden suunta ruokalähteen sijainnin suhteessa aurinkoon. Mehiläinen myös tarjoaa tanssin seuraajille näytteitä löytämästään ravinnonlähteestä. Kun muut mehiläiset lähtevät lentoon ravinnonlähdettä kohti, ne löytävät sen tarkan sijainnin tuoksusta. Mehiläisten tanssin salat selvitti Karl von Frisch, joka sai työstään Nobelin palkinnon vuonna 1973.

Mehiläiset viestivät toisilleen hyvin ahkerasti myös kemiallisten signaalien kautta. Feromonit vaikuttavat mehiläisten kasvuun, paritteluun, meden keräämiseen, puolustamiseen ja suunnistamiseen. Kuningattaren erittämät feromonit ovat kaikkein tärkeimpiä.

Suunnistaminen

Mehiläinen suunnistaa näköaistinsa ja hajuaistinsa avulla. Nuori mehiläinen opettelee suunnistamaan pesänsä ympärillä vähitellen pitenevillä suunnistuslennoilla. Vanhatkaan mehiläiset eivät kuitenkaan osaa palata pesään enää kolmen kilometrin päästä. Mehiläinen käyttää näöllä suunnistamiseen maamerkkejä ja aurinkoa. Värinäköään se käyttää löytämään kukat ja palaamaan pesään. Mehiläinen ei erota kaikkia sateenkaaren värejä, kuten punaista, mutta toisaalta se erottaa ultravioletin. Hajuaistiaan mehiläinen käyttää pesän lentoaukon löytämiseen ja mesilähteiden löytämiseen.

Parveilu

Parveilevia mehiläisiä asettuneena kaatuneelle puulle

Mehiläisyhdyskunnat lisääntyvät parveilemalla. Parveilu ajoittuu alkukesään, kun nopeasti kasvanut yhdyskunta on täyttänyt koko pesän. Ahtauden seurauksena kuningattaren feromonien leviäminen estyy, ja työläiset alkavat varautua parveiluun rakentamalla emokennoja uuden kuningattaren syntymää varten. Emo lopettaa muninnan keventyäkseen lentomatkaa varten. Tiedustelijamehiläiset tarkkailevat kuningatarkennojen tilaa ja säätä, ja oikealla hetkellä ne kiihottavat parven lähtöön tanssimalla ja värisyttämällä takaruumistaan. Noin kaksi kolmasosaa pesän mehiläisistä syö vatsansa täyteen hunajaa ja lentää ulos. Kuningatar ja muu parvi odottavat ulkona pesän läheisyydessä, ja tiedustelijat alkavat antaa niille ehdotuksia uudesta pesäpaikasta. Kun parvi päättää uuden pesän sijainnista muutaman tunnin tai päivän kuluessa, se lentää uuteen pesäpaikkaan. Joskus parvi ei onnistu valitsemaan uutta pespäaikkaa ja jää aloilleen tai saattaa palata vanhaan pesään. Joskus sama pesä parveilee monta kertaa muutaman päivän välein.

Talvehtiminen

Kylmän talven maissa, kuten Suomessa, mehiläiset talvehtivat pesissään lämpimissä olosuhteissa. Syksyllä ilmojen viilentyessä ja mettä tuottavien kukkien vähetessä ne vetäytyvät pesäänsä ja kerääntyvät talvipalloon. Talvipallon keskuksen lämpötila on ulkoilman lämpötilasta riippumatta vähintään 20 celsiusastetta. Talvipallon keskuksen mehiläiset tuottavat lämpöä siipilihaksillaan isometrisesti. Energian lämmittämiseen mehiläiset saavat varastoidusta hunajasta tai hunajan korjuun jälkeen mehiläisille talviruoaksi annetusta sokeriliuoksesta, joka korvaa kesän aikana talviravinnoksi kerätyn hunajan. Työläiset ovat pallossaan jatkuvassa liikkeessä siirtyen sisustasta ulkokuorelle hakemaan lisää energiaa (sokeriliuosta), jonka jälkeen ne siirtyvät lämpimämpään keskustaan. Parven emo on pallon keskimmäisenä, jotta se pysyisi varmasti lämpimänä ja terveenä aloittaakseen jälleen seuraavana keväänä muninnan.

Keväällä mehiläispesä muuttuu jälleen aktiiviseksi ja aloittaa lentotoiminnan ilmojen lämmetessä +10 asteeseen. Mehiläisemo oli saattanut aloittaa muninnan jo myöhään talvella, mikäli pesässä riitti resursseja toukkien huoltamiseen, mutta pajun kukinnan alkaminen huhtikuun lopulla sysää pesän kehityksen kunnolla liikkeelle. Talvella noin 10 000 yksilön yhteiskunta paisuu keskikesäksi noin viisinkertaiseksi.

Hyödyntäminen

Suojavarusteisiin pukeutunut mehiläishoitaja tarkastelemassa mehiläispesästä nostettua irtokehää.

Mehiläistä ja sen tuottamia aineita hyödynnetään monella tavalla, ja mehiläisten hoito onkin tuhansia vuosia vanha elinkeino. Metsästäjä-keräilijät ovat nauttineet villimehiläisten hunajaa jo varhain ihmiskunnan historiassa. Vanhimmat merkit mehiläisten tarhaamisesta ovat peräisin Lähi-idästä viiden tuhannen vuoden takaa. Silloin mehiläispesinä käytettiin tyhjiä saviruukkuja. Mehiläishoitotekniikka kehittyi 1500-luvulla kun mehiläisyhdyskuntia ja lisääntymistä opittiin ymmärtämään. Jalostuksen, pesämallien ja hunajankeruun kehityksen myötä mehiläistenhoito saavutti 1800-luvun lopulla lähes nykymuotonsa.

Mehiläispesistä saatavalla hunajalla on monia käyttöjä makeuttajana, ravintona ja esimerkiksi ihonhoidossa. Mehiläispesästä saadaan myös mehiläisvahaa, kittivahaa eli propolista, kuningatarhyytelöä, mehiläismyrkkyä, siitepölyä sekä proteiinipitoisia toukkia. Mehiläisten surina pitää toukkia loitolla kasvista, jonka toukat muuten söisivät. Mehiläisten ja mehiläispesän tuotteiden lääkinnällinen käyttö on nimeltään apiterapia.

Mehiläisten suurin taloudellinen merkitys on marja- ja hedelmäkasvustojen pölyttäjinä.

Viholliset

Varroapunkki mehiläistoukan kimpussa.

Tarhamehiläisiä syövät etenkin päästäiset, hiiret, rotat, karhut ja linnut. Mehiläispesä on talvella lämmin, joten hiiri saattaa tehdä siihen pesän, mikä häiritsee mehiläisiä. Mehiläispesissä esiintyy myös bakteereita, homeita, hyönteisiä ja hämähäkkejä. Kekomuurahaiset ja mauriaiset käyvät mielellään ruokailemassa mehiläisten varastoissa.

Tarhamehiläisen haitallisin loinen on verta imevä ja viruksia levittävä varroapunkki. Se pienentää merkittävästi hunajasatoa ja tappaa hoitamattoman pesän 1–3 vuodessa. Varroan jatkuva torjunta onkin tärkeää mehiläisenhoidossa. Muita loisia ovat sisuspunkki, mehiläistäi ja pieni pesäkuoriainen.

Mehiläiskadot

Mehiläisten massakuolemat ovat mehiläistarhauksen historiassa melko yleinen ilmiö. Massakuolemia on tapahtunut yli kaksikymmentä. Uusin mehiläisten massakuolema alkoi 1990-luvun puolivälissä Ranskassa, ja yleiseen tietoisuuteen se nousi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä levittyään Yhdysvaltoihin. Mehiläiskadosta epäiltiin torjunta-aine neonikotinoideja, joista kolmen käyttöä rajoitettiinkin Euroopan unionissa joulukuussa 2013. Neonikotinoidien osuudesta mehiläiskatoon ei kuitenkaan ole vielä saatu aukotonta näyttöä. Mehiläiskadon syyksi on esitetty myös muita kemikaaleja tai varroapunkkia, joka levittää mehiläispesiin viruksia. Vuonna 2010 valmistuneen tutkimuksen mukaan mehiläiskatoa on aiheuttanut virus- ja sieni-infektion yhtäaikainen esiintyminen.

Mehiläiset mytologiassa ja symbolina

Hunajamehiläinen latvialaisen Viļānin pikkukaupungin vaakunassa

Vaakunataiteessa mehiläisellä on useita eri merkityksiä. Niinpä korsikalaisen Buonaparten perheen vaakunassa se kuvaa järjestyksen halua ja ahkeruutta.^selvennä Italialaisen Barberini-suvun mehiläisvaakuna koristaa Vatikaanin Pietarinkirkkoa ja Rooman Santa Maria d'Aracoeli -kirkkoa muistona tästä suvusta nousseesta paavi Urbanus VIII:sta.

Kristillisessä symboliikassa mehiläisten väsymättömyyttä on pidetty esimerkillisenä. Kirkkoisä Ambrosius (340–397) vertasi kirkkoa mehiläispesään ja hurskaita seurakuntalaisia mehiläisiin, jotka kokoavat kaikista kukista vain sitä, mikä on parasta ja kavahtavat ”ylpeyden savua”. Bernhard Clairvauxlainen (1090–1153) piti mehiläisiä Pyhän Hengen symbolina. Maallisena vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli, koska mehiläiskuningatarta pidettiin pitkään kuninkaana.

Kiinan kielen mehiläistä tarkoittava sana feng kuulostaa samanlaiselta kuin ”kreivin arvo” ja siksi siihen on liitetty mielikuva uralla etenemisestä. Symbolina mehiläinen on Kiinassa merkinnyt nuorten rakastavaisten luvattomia nautiskelujen hetkeä. Koska Kiinassa mehiläistä pidetään nuoren rakkauden himojen symbolina, on se myös sikäläisissä saduissa johdattanut rakastavaisia yhteen. Samanlainen tarinankulku esiintyy myös länsimaisessa mytologiassa.

Länsimaissa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi ja sitä on pidetty sielun vertauskuvana. Joka näkee sen unessa, kuolee pian. Jos toisaalta mehiläinen lentää vainajan suuhun, herännee tämä pian taas henkiin. Germaanit nimittivät ilmaa (joka heille oli kuolleiden sielujen täyttämä) mehiläistieksi (Bienenweg).

Välimeren alueella mehiläisiä pidettiin sukupuolettomina, niiden uskottiin sikiävän mätänevissä ruumiissa, niillä ei ollut verta eivätkä ne hengittäneet. Mehiläisten talviunta verrattiin kuolemaan ja niiden herääminen keväällä rinnastettiin ylösnousemukseen. Kreikkalaisessa mytologiassa myytti kertoo Aristaioksesta ja hänen mehiläisistään. Antiikin ajan Efesoksessa mehiläinen oli äitijumalattaren symboli.

Kalevalan Lemminkäisen tarinassa mehiläinen tuo taivaasta lääkkeitä joilla poika hoidetaan terveeksi. Kalevalassa sana 'mehiläinen' ei kuitenkaan välttämättä tarkoita hunajamehiläistä, eikä 'mesi' mettä.

Lähteet

• Koistinen, Mari: Hunaja: luonnon oma makeuttaja. Paasilinna, 2015. ISBN 987-952-299-077-8.
• Savolainen, Tero H.: Mehiläisten maailma: tunne, hoida, harrasta. Tammi, 2016. ISBN 978-951-31-8496-4.

Aiheesta muualla

• Laji.fi: Tarhamehiläinen (Apis mellifera)
• ITIS: Apis mellifera (englanniksi)
• Helsingin yliopisto: Hunajamehiläisen myrkky