Lestadiolaisuus

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 1. lokakuuta 2005 kello 16.01 käyttäjän Kahkonen (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lestadiolaisuus on konservatiivinen luterilaisuuden suuntaus, jonka kannattajia löytyy pääasiassa Suomesta, Norjasta, Pohjois-Amerikasta, Ruotsista, Venäjältä ja Virosta. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkon sisällä toimiva herätysliike.

Historia ja leviäminen

Leviäminen

Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalaissyntyinen pappi Lars Levi Laestadius koki hengellisen uudelleensyntymisen vuonna 1844. Tuolloin hän tapasi Lapin Marian. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Laestadius halusi, että uskovaisia kutsuttaisiin kristityiksi, mutta pian syntynyttä liikettä alettiin kutsua lestadiolaisuudeksi. Lestadiolaisuus ei syntynyt tyhjästä, vaan sen edeltäneitä herätysliikkeitä olivat lukijalaisuus ja viklundilaisuus. Lestadiolaisuutta on L.L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijalaisuudeksi". Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta ja sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla, eli papeilla. Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan lähetyskoulu edesauttoivat herätyksen leviämistä. Lestadiolaisuus levisi Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Muun muassa Titanicissa matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella.

1870-luvun alussa lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja Viron. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: "Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla". Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000. Suunnilleen 2,5% silloisesta Suomen väestöstä. Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen jopa 50 000. Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1800-luvulta alkaen ja perustivat rauhanyhdistys nimisiä toimitiloja. Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri kokous, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä.

Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti lestadiolaisten lähetyskoulun rakennuksen Lannavaarassa. Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi - siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."

Lestadiolaisuus ja kirkko

Lestadiolaisuus perustuu Raamatun, Martti Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen opetuksiin. Eri suunnilla on erilaisia opillisia painotuksia.

Liikkeen leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja villiuskoksi. Kirkon piispat ja papit toimivat aktiivisesti sitä vastaan.

Lestadiolaisuudessa vaikuttaneista papeista osa pyrki kirkollistamaan syntyneen herätyksen. Esimerkiksi A.Heikel ja K.A.Heikel pyrkivät avoimesti muuttamaan lestadiolaisuuden oppia kirkollisemmaksi. He olivat uusheräyksen pioneereja. Esimerkiksi lestadiolaisuudessa olleen opin avainten vallasta he halusivat luovuttaa pois käytöstä, pappien ja piispa Johanssonin painostuksen johdosta. Piispantarkastuksen pöytäkirjassa vuonna 1876 he lupasivat poistaa tämän opetuksen: "Uskovaisissa käytetyn synninpäästön myönsivät he (provastit A.Heikel ja K.A.Heikel) vääräksi ja aikoivat sen poistaa". Juhani Raattamaa ei hyväksynyt Heikeleiden oppia ja heti Raattamaan kuoltua syntyikin avoin hajaannus uusheräyksen ja vanhalestadiolaisuuden välille. Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien, ensimmäisenä Lars Levi Laestadius. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P.O.Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, Oskari Jussila, sekä Väinö Havas. Kaikki eivät menneet Heikeleiden mukana uusheräykseen. Nykyään kirkossa toimii jonkin verran yli 100 lestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvaa pappia.

Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan "Laestadiolaisuus".

Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.

Liikutukset

Lestadiolaisuudessa on esiintynyt "liikutuksia". Niistä syntyi lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset saivat syntinsä anteeksi. Taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lapsenomaisten ja tunteitaan peittelemättömien lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A.Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta". Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" vastaan. Ne syntyivät, kun jotkut yrittivät saada itsensä väkisellä liikutuksiin.

Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen sai parannuksen armon ja siitä liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.

Lestadiolaisuus ja valtiovalta

Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Hänen luonaan kävi vanhoillislestadiolaisia saarnamiehiä ja hänellä oli lämpimät välit lestadiolaisuuteen. Suomen eduskuntasali on todistanut tapauksen, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".

Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historiaa

Lestadiolaisuus levisi Amerikkaan siirtolaisten mukana 1860-luvulla, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin muodollisesti ensimmäisen kerran Cokatossa, Minnesotassa (1872) ja Calumetissa, Michiganissa (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Amerikassa jo kymmeniä tuhansia. Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.

Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society. Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Amerikan luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat lestadiolaiset villiuskoisina ulkopuolelle. He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät jopa pääsyn lasten kummeiksi. Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi vaihtui Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi.

Hajaannukset Amerikassa

Ensimmäinen hajaannus tapahtui, kun Old Apostolic Lutheran Church irtautui FALC:sta vuonna 1892. Suomessa heitä kutsutaan esikoislestadiolaisiksi.

Vuonna 1922 syntyi pollarilaisuus, joka sai nimensä saarnaaja John Pollarin mukaan.

Vuonna 1928 syntyi "suurseuralaisuus". Joukkoon meni suuri osa silloisista OALC:sta ja FALC:sta. Tämä suurseuralainen yhteenliittymä aiheutti erimielisyyksiä suhtautumisessa sekaoppisuuteen Suomessa ja Amerikassa. Suurseuralaisuus synnytti Suomessa rauhansanalaisuuden ja Amerikan suurseuralaisuus alkoi toimia yhteistyössä sen kanssa. Ne, jotka eivät hyväksyneet syntynyttä suurseuralaisuutta ottivat nimekseen First Apostolic Lutheran Churchin ja olivat yhteydessä Suomen vanhoillislestadiolaisiin.

Vuonna 1973 osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä katkaisi yhteyden Suomen vanhoillislestadiolaisuuteen. He alkoivat yhteistyöhön Suomessa syntyneen sillanpääläisyyden kanssa. Osa kuitenkin jatkoi yhteyden pitämistä vanhoillislestadiolaisuuden kanssa ja he ottivat uudeksi nimekseen Association of American Laestadian Congregations.

Vuonna 1994 AALC vaihtoi nimensä Laestadian Lutheran Churchiksi.

Lestadiolaislehdistön historiaa

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu. Sitä alettiin julkaista vuonna 1877, mutta pian lehti lopetti toimintansa. Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä. K.A.Heikel toimi sen päätoimittajana ja Aatu Laitinen vuodesta 1883 eteenpäin. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja päätoimittajana jatkoi Laitinen. Lehden nimi vaihdettiin vuonna 1904 Armonsanomaksi. Päätoimittaja ei vaihtunut.

Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista, eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehti ei ollut puhdashenkinen siinä esiintyneiden Kittilän suunnan kirjoitusten takia. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen ja se jäi lähinnä uudenheräyksen lehdeksi. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden. Jopa Juhani Raattamaa kirjeissään huomasi Kittilän suunnan kirjoitukset lehdissä. Hän on kirjoittanut eräistä lehden kirjoituksista seuraavaa: "En usko löytyvän totisia kristityitä Ruotsin ja Suomen Lapissa eikä myöskään Torniolla yhtään, joka saattaa Kristillisen kuukausilehden tuomiot oikeaksi todistaa".

Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: A och O, , Elämän sana, Faders rösten, Huutavan ääni, Kolkuttaja, sekä Vartijan ääni.

Lehdistön nykytila

Nykyisin Euroopassa ilmestyy yhdeksän lestadiolaislehteä: Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931), Rauhan sana (1935), Päivämies (1954), Under Vandringen (1967), Rauhan side (1978), Ruukku (1998), Lähettäjä ja Zions Missionstidning. Armon ja rauhan tervehdys.

Esikoislestadiolaiset ry:n virallinen julkaisu on Rauhan side. Ruukku-lehti ei ole esikoislestadiolaiset ry:n virallisesti hyväksymä julkaisu, mutta lehden toimittajat, sisältö ja lukijat ovat liikkeen vaikutuspiiristä.

Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: Christian Monthly, Greetings of Peace, The Shepherd's Voice ja The Voice of Zion.

Lestadiolaisuuden suunnat

Sovintokokouksen pöytäkirja

1900-luvun taitteessa lestadiolaisuus hajaantui kolmeen osaan. Esikoislestadiolaisuuteen, uusheräykseen ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Tämän jälkeen myös näiden ryhmien sisällä on tapahtunut hajaannuksia. Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Eri lestadiolaisuuden suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumattatta. Nykyisin Suomessa vaikuttavia merkittäviä lestadiolaisuuden suuntia ovat esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus ja vanhoillislestadiolaisuus. Muut ryhmät ovat pieniä (kannatus alle 3000), lopettaneet toimintansa tai sulautuneet kansankirkkoon. Amerikassa eräs suuri suuntaus on First Apostolic Lutheran Church.

Lestadiolaisuuden suunnat Euroopassa
Lestadiolaisuuden suunnat Amerikassa

Rauhansanalaisuutta ja vanhoillislestadiolaisuutta on suuremmissa määrin Norjassa, Ruotsissa ja Virossa, sekä vanhoillislestadiolaisuutta pienempiä seurakuntia useassa muussa maassa. Esikoislestadiolaisuutta Ruotsissa, Norjassa ja Pohjois-Amerikassa. Uuttaheräystä esiintyy myös Norjassa.

Seuraavassa on luetteloitu eri suunnat sen maan mukaan, missä kannatus on suurinta tai missä se on alkanut. Nimen perässä on suunnan suomalainen sisaryhteisö.

Amerikassa

Norjassa

Ruotsissa

Suomessa

Virossa

Nykytila

Perhon suviseuroissa kävi 70 000 seuravierasta.

Lestadiolaisryhmien yhteenlasketun henkilömäärän arvioidaan olevan noin 150 000. Suurin ryhmä on vanhoillislestadiolaisuus, jossa on Suomessa eri arvioiden mukaan 70 000—100 000 henkeä. Laestadiuksen ja lestadiolaisuuden tutkija tohtori Seppo Lohi arvioi vuosituhannen vaihteessa Suomen vanhoillisten määräksi noin 80 000. Erityisesti Oulunsalo, Kempele, Ruukki, Sievi ja Tyrnävä ovat tulleet tunnetuiksi siitä, että näissä kunnissa on huomattava määrä lestadiolaisia. On pieniä kuntia, joissa on väkilukuun suhteutettuna on jopa enemmän lestadiolaisia kuin muita kansankirkkoon kuuluvia.

Lestadiolaisuus on keskittynyt lähinnä Lappiiin, Pohjanmaalle ja Etelä-Suomeen, mutta lestadiolaisia asuu kuitenkin myös muualla Suomessa: Vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt kaikkialle Suomeen ja sen vahvinta kannatusaluetta on Lappi, Pohjanmaa ja Etelä-Suomi. Esikoislestadiolaisuus toimii lähinnä Etelä-Suomessa, uusheräys Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, Rauhan sana Pohjanmaalla ja Lapissa.

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat ja suvijuhlat. Esikoislestadiolaiset järjestävät juhannusseurojen lisäksi vuosittaset jouluseurat Gällivaressa Pohjois-Ruotsissa.

Kirjallisuutta

  • Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939 - Mauri Kinnunen
  • Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset - toimittanut Pekka Raittila
  • Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä - Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikaira
  • Kutsujan armo - Heikki Jussila
  • Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään - Wäinö Havas
  • Muistoja Lapin kristillisyydestä - Aatu Laitinen
  • Pohjolan kristillisyys - Seppo Lohi

Aiheesta muualla

Suomeksi

Liikkeiden sivut

Kirjoituksia aiheesta

Vieraskieliset

Liikkeiden sivut

Kirjoituksia aiheesta

Lestadiolaisaiheisia kirjoja ja lehtiä

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lestadiolaisuus&oldid=454141”