Who Do We Think We Are

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 3. heinäkuuta 2014 kello 00.16 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Who Do We Think We Are
Deep Purple
Studioalbumin Who Do We Think We Are kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  heinäkuu 1972, Rooma /
lokakuu 1972, Frankfurt
 Julkaistu helmikuu 1973
 Formaatti LP, MC, 8-raita, CD
 Tuottaja(t) Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, blues rock, heavy metal
 Kesto 34.27
 Levy-yhtiö Yhdistynyt kuningaskunta Purple Records
Yhdysvallat Warner Bros. Records
Muut kannet

Takakansi
Remasteroitu CD-painos
Listasijoitukset

 Yhdistynyt kuningaskunta Britannia: 4.
 Yhdysvallat: 15.

Kts. lisää listasijoituksia.

Deep Purplen muut studioalbumit
Machine Head
1972 		Who Do We Think We Are
1973 		Burn
1974
Singlet albumilta Who Do We Think We Are
  1. ”Woman from Tokyo”
    Julkaistu: maaliskuu 1973
  2. ”Super Trouper”
    Julkaistu: 1973

Who Do We Think We Are on brittiläisen Deep Purple -yhtyeen helmikuussa 1973 julkaistu seitsemäs studioalbumi. Albumilla esiintyy vielä niin sanottu Mark II -kokoonpano: Ritchie Blackmore (kitara), Ian Gillan (laulu), Roger Glover (basso), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Gillanin mielestä yhtye oli kuitenkin juuttunut paikoilleen ja kadottanut kipinänsä, joten hän jätti yhtyeen albumin kiertueen jälkeen kesäkuussa 1973. Samalla myös Glover lähti yhtyeestä. Mark II -kokoonpano palasi kuitenkin yhteen vuonna 1984.

Albumi levytettiin kiireisenä aikana Roomassa ja Frankfurtissa vuonna 1972. Äänityksiä vaikeuttivat yhtyeen jäsenten, erityisesti Blackmoren ja Gillanin, huonot välit. Tilanne vaikutti myös levyn materiaaliin, etenkin sanoituksiin, jotka ovat usein sävyltään katkeria.

Who Do We Think We Are menestyi kaupallisesti heikommin kuin edeltäjänsä Machine Head, eikä se ollut esimerkiksi Yhdysvalloissa kymmenen myydyimmän albumin joukossa. Albumi oli kuitenkin listaykkönen Ruotsissa ja Norjassa.

Taustaa

Deep Purplen edellinen studioalbumi Machine Head oli ilmestynyt maaliskuussa 1972.[1] Sitä pidetään yhtenä Deep Purplen onnistuneimmista levyistä, ja se menestyi hyvin ja nousi Britanniassa listaykköseksi ja Yhdysvalloissa sijalle seitsemän.[2]

Kesään 1972 mennessä Deep Purple oli kiertänyt maailmaa ja tehnyt levyjä kolmen vuoden ajan lähes tauotta. Kova työtahti alkoi vaatia veronsa. Stressiä yritettiin purkaa pääasiassa alkoholilla, ja sekä Ritchie Blackmore että Ian Gillan sairastuivat maksatulehdukseen. Roger Glover pyörtyi lavalla pariin otteeseen, ja Jon Lordia vaivasivat selkäkivut.[3] Lisäksi yhtyeen henkilösuhteissa oli ollut ongelmia jo vuodesta 1971, jolloin esimerkiksi Gillanin ja Blackmoren välillä alkoi olla erimielisyyksiä. Blackmore ei myöskään pitänyt Gloverin soittotyylistä. Kokoonpanomuutoksiin ei kuitenkaan vielä ryhdytty.[4]

Albumin työstö

Levyn äänityssessiot sujuivat riitaisesti, sillä Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren välit olivat huonommat kuin koskaan. Blackmore väitti, että Gillanin laulutyyli rajoitti hänen soittoaan,[5] kun taas Gillan ei hyväksynyt Blackmoren näkemystä, jonka mukaan kitara oli Deep Purplen tärkein osa.[6]

Gillan alkoi tehdä sivuprojekteja, joita hän oli aiemmin pohtinut vain mielessään. Hän kokosi muusikoita myös Deep Purplen ulkopuolelta, ja kesällä 1972 hän alkoi panostaa omaan Cherkazoo-projektiinsa. Se oli ”eläimiä, avaruutta ja musiikkia käsittelevä kuvitteellinen matkakertomus”, josta oli tarkoitus tehdä myös elokuvasovitus. Elokuvaprojekti jäi tekemättä, mutta Cherkazoo jäi nimenä elämään. Vuonna 1972 järjestettiin sessiot, joihin osallistuivat Deep Purplen jäsenet Roger Glover ja Jon Lord sekä joukko yhtyeen ulkopuolisia muusikoita.[7] Gillan keskeytti projektin, kun oli aika palata äänittämään Deep Purplen uutta levyä.[8]

Ensimmäinen yritys Roomassa

Yhtyeen seuraava albumi oli tarkoitus nauhoittaa Italiassa liikkuvaa Rolling Stones Mobile Studiota käyttäen. Heinäkuussa 1972 Deep Purplelle varattiin Rooman ulkopuolelta kartano, johon kuuluivat myös uima-allas, kokki ja suuri viinikellari. Ylellisyyksien ja tiukan aikataulun aiheuttaman väsymyksen takia yhtye ei saanut studiossa juuri mitään aikaan. Rooman sessioiden ensimmäinen päivä oli kaikista tuotteliain, vaikka yhtyeellä oli käytössä vain liikkuva studio, eivätkä instrumentitkaan olleet vielä saapuneet. Rakennuksessa oli vain mikrofoneja ja vanha piano. Niinpä nauhoitetut kappaleet olivat huumorimielessä tehtyjä. Niistä toinen oli Jon Lordin ”Smelly Botty” ja toinen Ian Gillanin vulgaari kabaree-esitys Conway Twittyn laulusta ”It’s Only Make Believe”. Ritchie Blackmore ei osallistunut näihin sessioihin, koska hän ei halunnut leikkiä musiikin kustannuksella. Hän vältteli yhtyettä muutenkin. Myös varsinaisten äänityssessioiden aikana hän mieluummin istui tuottaja Martin Birchin kanssa liikkuvassa studiossa kuin vietti aikaa yhtyeen kanssa. Ainoat Roomassa levytetyt kappaleet olivat ”Woman from Tokyo” ja ”Painted Horse”, joista vain ensimmäinen päätyi albumille.[6][8][9]

New Musical Express -lehden haastattelussa Blackmore kertoi tyytymättömyytensä johtuvan siitä, että hän uskoi yhtyeen vieneen musiikkinsa niin pitkälle, ettei se voinut enää kehittää sitä. Hänen mielestään Deep Purplen fanit eivät antaisi yhtyeen kehittyä tarvittavaan suntaan. Gillan puolestaan tunnusti, ettei Deep Purplella enää ollut selkeää visiota tulevaisuudesta ja piti yhtyeen suurimpana ongelmana kunnianhimon puutetta.[8][10]

Deep Purplen edelliset albumit olivat syntyneet yhtyeen jäsenten intohimosta ”jammailuun”. Ideoita kehitettiin yhdessä niin pitkälle, että ne olivat kaikkien mielestä valmiita. Nyt jammailu ei enää onnistunut, sillä soittajien keskinäiset välit olivat liian huonot. Kappaleet levytettiin pitkälti samassa muodossa kuin ne oli sävelletty, eivätkä muut jäsenet edes kuulleet Blackmoren kitaraäänityksiä.[10] Jäsenten keskinäinen sietokyky, joka oli ollut tärkeä osa edellisalbumi Machine Headin onnistumista, oli poissa.[6]

Yhtye ei voinut hellittää työtahtiaan löytääkseen uudestaan kipinän, sillä konserttikalenteri oli täynnä seuraavan vuoden ajaksi. 9. elokuuta Deep Purple matkusti ensimmäistä kertaa Japaniin, missä se esiintyi kaksi kertaa Osakassa sekä kerran Tokiossa.[10] Konserteista koostettiin tuplalivealbumi Made in Japan, joka ilmestyi joulukuussa 1972.[11] Japanin-konserttien jälkeen oli vuorossa Amerikan-kiertue niin ikään hajoamispisteessä olevan Fleetwood Macin kanssa.[12]

Viimeistely Frankfurtissa

Lokakuussa 1972 Deep Purple matkusti Länsi-Saksan Frankfurtiin jatkamaan kolme kuukautta sitten kesken jääneitä sessioita.[9][13] Basisti Roger Glover on kertonut nauhoituksista ja yhtyeen vallitsevasta tilanteesta:

»Albumit tuntuivat menevän sykleissä: helppo, vaikea; helppo, vaikea. [...] Tämä kuului niihin vaikeisiin. Bändissä oli kolkko tunnelma – se oli pikkupoikien typeryyttä. Kun joku teki jotain typerää, toinen sanoi: ’Haistakoon vittu, kostan tämän hänelle’. Samalla koko bändi kärsi. Olimme harvoin viidestään samassa huoneessa. Teimme Ritchien (Blackmore) ja muiden soittajien kanssa biisit lähes kokonaan kysymättä Ianin (Gillan) mielipidettä. Kun Ritchie oli poissa, Ian tuli kuuntelemaan tekelettämme, ja aloin pohtia hänen kanssaan, mitä sille tekisimme. Kun kaikki tehtiin osissa, eihän siitä voinut syntyä kunnon yhteistyötä.»
(Roger Glover, basisti[13])

Albumin äänittämiseen käytettiin edellislevy Machine Headin tavoin Rolling Stones Mobile Studiota.

Studiossa oli ongelmia esimerkiksi Ritchie Blackmoren kanssa. Eräällä kerralla Roger Gloverilla oli kappaleidea, mutta Blackmore ei suostunut soittamaan mitään. Sen sijaan rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord osallistuivat työstämiseen. Lopulta Blackmore lähti ulos huoneesta, mutta palasi kymmenen minuutin kuluttua ja soitti muiden mielestä erinomaista riffiä. Glover, Paice ja Lord halusivat tehdä siitä kappaleen, mutta Blackmore totesi pitävänsä riffin itsellään. Muutamaa vuotta myöhemmin se ilmestyi Blackmoren johtaman Rainbow-yhtyeen esikoisalbumilla.[14] Frankfurtissa yhtyeen toiminta oli kaikesta huolimatta ammattimaisempaa kuin Roomassa, ja siellä levytettiin ”Woman from Tokyo” -kappaletta lukuun ottamatta albumin materiaali, kaikkiaan kuusi kappaletta seitsemästä. Ensimmäiset pari päivää käytettiin ”jammailuun” ja ideoiden etsimiseen. Kun jokin kappale oli valmis, soittajat nauhoittivat taustat ja soolot ja poistuivat sitten huoneisiinsa. Sen jälkeen Ian Gillan meni yksin studioon tekemään lauluraidat.[15] Roger Glover toteaa albumin vuonna 2000 julkaistun CD-version kansilehdessä, että yhtye äänitti sen verran kuin levylle vaadittiin – ei enempää.[16] Yhtye ei käyttänyt ulkopuolista miksaajaa, vaan albumin miksasivat Glover ja Paice. Deep Purple myös tuotti levyn itse.[17]

Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren nokittelu oli alkanut jo vuonna 1971, ja Who Do We Think We Aren äänitysten aikaan tappelu oli edennyt siihen pisteeseen, että tilanteeseen oli löydettävä ratkaisu.[6] Niinpä Frankfurtin äänitysten aikaan Gillan ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Hän kertoi uutisen managereille, kun Deep Purple teki vuoden kuudetta ja viimeistä Amerikan-kiertuettaan. Joulukuun 9. päivänä Virginian Alexandriassa Gillan kirjoitti hotellihuoneessaan kirjeen, jossa hän kertoi tyytymättömyytensä yhtyeeseen. Hänen mukaansa Deep Purple oli jämähtänyt paikoilleen ja kadottanut kipinänsä.[18] Managerit kuitenkin pyysivät Gillania pysymään yhtyeessä niin kauan, että sovitut konsertit pystytään järjestämään normaalisti. Myös Ritchie Blackmorella oli suunnitelmia. Hän oli pari vuotta aiemmin soittanut Ian Paicen ja Thin Lizzy -yhtyeen Phil Lynottin kanssa ja oli halukas viemään erityisesti tätä ”Baby Face” -projektia eteenpäin. Myös Jon Lord hautoi mielessään lähtöä Deep Purplesta.[19]

Musiikki

On sanottu, että Who Do We Think We Aren materiaalista pystyy aistimaan yhtyeessä vallinneen tilanteen: musiikki on paikoin karskia ja sanoitukset katkeria.[20] Smoke on the Water – Deep Purplen tarina -kirjan kirjoittaja Dave Thompson toteaa, ettei albumi sisällä juurikaan Deep Purplelle ominaisia piirteitä ja että suurin osa lauluista on ”rockia vain paperilla”.[18] Kaikki albumin kappaleet merkittiin yhtyeen yhdessä tekemiksi.[21] Suurin osa sanoituksista on Ian Gillanin kirjoittamia. Roger Glover kuitenkin toisinaan avusti niiden tekemisessä.[22]

Albumi on äänitetty hyvin pelkistetysti. Rummuilla on neljä erillistä raitaa ja laululla sekä soittimilla yksi raita kullakin. Tämä aiheutti sen, että levylle jäi myös ylimääräisiä raitoja, joille ei ole nauhoitettu mitään.[23]

Kappalemateriaali

Albumin ensimmäinen kappale on ”Woman from Tokyo”. Työstövaiheessa Ian Gillan kuuli kappaleen kitarariffin, jonka jälkeen nimi vain tuli hänen mieleensä. Hän ja Roger Glover kirjoittivat sanoitukset, joihin inspiroi Deep Purplen tuolloin ajankohtainen vierailu Japanissa.[24] Sitä seuraavassa ”Mary Long” -kappaleessa Gillanin sanoitukset kritisoivat Mary Whitehousea ja Frank Pakenhamia, jotka halusivat suojella 1970-luvun alun Britanniaa moraaliselta rappiolta.[15][25] ”Mary Long” oli myös albumin ainoa kappale, joka päätyi tuoreeltaan yhtyeen konserttiohjelmistoon – sitä esitettiin Euroopan-kiertueella 1973.[15] ”Super Trouper” on saanut nimensä konserttipaikkojen valonheittimistä. Laulu kertoo yksinäisyydestä musiikkibisneksessä. Roger Glover sai inspiraation riffiin Freddie Kingin kappaleesta ”Going Down”. ”Smooth Dancer” -kappaleen sanoituksessa Ian Gillan piikittelee Ritchie Blackmorea.[25] Siinä Blackmorea vedotaan palaamaan asiallisempiin väleihin ja samalla itsepäisesti kieltäydytään alistumasta hänen valtaansa.[26] Musiikillisesti ”Smooth Danceria” on verrattu Sweet-yhtyeen materiaaliin sekä Deep Purple in Rock -albumin avauskappaleeseen ”Speed King”.[25]

B-puolen aloittaa ”Rat Bat Blue”, joka kertoo tytön iskemisestä. Se oli Roger Gloverin mielestä albumin paras kappale, ja myös Ian Gillan piti siitä.[25][27] Sitä seuraa blues-kappale ”Place in Lane”, jota Dave Thompson kuvaa ”pelkäksi levyntäytteeksi”.[25] Sanoitus sai innoituksensa Gloverin lukemasta scifi-novellista. Lopullinen Gillanin kirjoittama sanoitus kertoo oravanpyörästä, jossa hän tunsi yhtyeen kanssa olevansa.[15] Albumin viimeinen kappale on ”Our Lady”, josta yhtyeen kosketinsoittaja Jon Lord sanoi ennen levyn julkaisua, että se saattaa järkyttää monia erilaisuudellaan. Hänen mukaan kappaleessa on erikoista se, että se on hyvin hidas, keskittyy lähinnä sävellykseen eikä siinä ole sooloja – ”se on vain normaali kappale, mikä on Deep Purplelle epätavallista”.[18]

Roomassa nauhoitettu ”Painted Horse” ei lopulta päätynyt albumille. Ritchie Blackmore ei pitänyt Ian Gillanin kirjoittamasta sanoituksesta. Gillan kieltäytyi kirjoittamasta sitä uudelleen, mikä taas johti Blackmoren kieltäytymiseen ottamasta sitä levylle.[28] ”Painted Horse” julkaistiin lopulta vuonna 1977 singlen b-puolena, samoihin aikoihin kuin Gillan suunnitteli tekevänsä siitä uuden version Scarabus-albumilleen.[25] Se sisältyi myös vuonna 2000 ilmestyneelle Who Do We Think We Aren remasteroidulle CD-versiolle.[17]

Kappalelista

Kaikki sävellykset Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice.

A-puoli
NroNimiKesto
1.Woman from Tokyo5.47
2.Mary Long4.22
3.Super Trouper2.55
4.Smooth Dancer4.06
B-puoli
NroNimiKesto
5.Rat Bat Blue5.21
6.Place in Line6.28
7.Our Lady5.10
34.27

Nimi ja kansikuva

Rumpali Ian Paice keksi albumin nimen.

Albumin nimen keksi rumpali Ian Paice, jonka mukaan yhtyeelle saapuneet vihaiset kirjeet alkoivat yleensä sanoilla ”Keitä Deep Purplen jäsenet oikein kuvittelevat olevansa?”.[18] Samanlaista arvostelua yhtye oli saanut osakseen Paicen tuhottua rumpusettinsä televisiolähetyksessä.[29] Roger Glover on sittemmin kertonut, että nimi viittasi lisäksi yhtyeen omiin ajatuksiin identiteetistään. Hädin tuskin kolme vuotta sitten Deep Purple oli ollut vielä suhteellisen tuntematon yhtye. Who Do We Think We Aren aikaan se oli maailmankuulu, mutta siitä huolimatta siinä vallitsi sekasorto.[30]

Levyn kansikuva oli yhtyeen johtoportaan suunnittelema.[31] Siinä on NASAn satelliitin ottama kuva ja otokset yhtyeen jäsenten kasvoista, jotka leijailevat maisemassa. Kansikuvaa on sittemmin sanottu vain osittain onnistuneeksi, ja esimerkiksi halvannäköiseksi arvosteltu pallonmuotoinen levyn nimi jätettiin pois remasteroidusta CD-versiosta.[32] Amerikan- ja Japanin-painoksissa kansi on hieman erilainen. Kuva itsessään on sama, mutta sitä on suurennettu ja se on sävyltään brittipainosta haaleampi. Lisäksi yhtyeen ja levyn nimet ovat keltaisen sijaan siniset.[9]

Alkuperäisen vinyylipainoksen kansi on avattavaa, niin sanottua gatefold-mallia. Sisäkannessa on kuvia yhtyeestä kertovista lehtileikkeistä, jotka olivat peräisin yhtyeen omasta leikekirjasta.[29]

Julkaisu ja vastaanotto

Who Do We Think We Are julkaistiin sekä Britanniassa että Yhdysvaloissa helmikuussa 1973. Länsi-Saksassa ja Ranskassa albumi oli ilmestynyt jo tammikuussa. Britanniassa ja muualla Euroopassa levy-yhtiönä toimi yhtyeen oma Purple Records, Yhdysvalloissa ja Japanissa Warner Bros. Records.[17] Jotkin painokset erosivat hienokseltaan Britannian-versiosta. Esimerkiksi Kreikan-versiossa laulujen sanat oli painettu takakanteen. Argentiinassa levy julkaistiin espanjankielisellä nimellä Quien nos creemos que somos.[9]

Britanniassa albumi nousi listalle 17. helmikuuta 1973,[33] vain kuusi viikkoa joulukuussa julkaistun livealbumi Made in Japanin jälkeen.[18] Who Do We Think We Are oli parhaimmillaan sijalla neljä ja pysyi listalla kaikkiaan yksitoista viikkoa.[33] Yhdysvalloissa levy ylsi Billboard 200 -listan sijalle viisitoista, kun sitä edeltänyt Machine Head oli päässyt sijalle seitsemän.[34] Livealbumi Made in Japanin julkaisua viivytettiin Yhdysvalloissa, jotta Who Do We Think We Are ehdittäisiin noteerata. Konserttitallenne menestyi siellä lopulta studiolevyä paremmin ja ylsi kymmenen kärkeen.[18] Parhaiten Who Do We Think We Are menestyi Norjassa ja Ruotsissa, missä se nousi listaykköseksi.[35][36] Albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän Yhdysvalloissa ja Ranskassa.[37][38]

Albumin ensimmäinen CD-painos ilmestyi vuonna 1987.[17] Vuonna 2000 julkaistiin albumin remasteroitu CD-versio, jossa oli myös bonuskappaleita sekä Roger Gloverin kirjoittamat kansitekstit.[9][39]

Listasijoitukset

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
 Norja 1. 19 viikko 8/1973 [35]
 Ruotsi 1. [36]
 Itävalta 2. 24 15.3.1973 [40]
 Saksa Länsi-Saksa 3. 1973 [41]
 Yhdistynyt kuningaskunta Britannia 4. 11 17.2.1973 [33]
 Suomi 4. 24 helmikuu 1973 [42]
 Alankomaat 5. 10 17.2.1973 [43]
 Yhdysvallat 15. 1973 [34]

Sertifiointi

Valtio Palkinto Luovuttaja Myönnetty Lähde
 Ranska kultalevy SNEP 1977 [38]
 Yhdysvallat kultalevy RIAA 11.4.1973 [37]

Kritiikki

Albumi ei ole yleisesti saanut osakseen yhtä suurta arvostusta kuin yhtyeen muutamat edelliset levyt.[20] Esimerkiksi Dave Thompson kertoo kirjassaan Smoke on the Water – Deep Purplen tarina, että ”Who Do We Think We Are ei missään vaiheessa erottunut edukseen bändin muiden levyjen rinnalla, ja äskettäin julkaistun Made in Japan -levyn rinnalla se vaikutti entistäkin huonommalta”. Musiikillisten puutteiden lisäksi myös albumin nimi on hänen mielestään surkea.[18]

Yhtyeen jäsenistä rumpali Ian Paice totesi albumin ilmestyttyä, että Who Do We Think We Are on askel eteenpäin. Se on hänen mukaansa melodisempi ja sähköisempi, mutta perusta on kuitenkin pysynyt samana. Myös Jon Lord oli tyytyväinen lopputulokseen.[27] Roger Glover kertoi vuonna 2000, että hänen mielipiteensä albumista ovat ristiriitaiset.[23]

Allmusic-sivuston kriitikko Eduardo Rivadavia toteaa, että albumi on pettymys, ja Machine Headilla vallinnut tuli ja inspiraatio on poissa. Avausraitaa ”Woman from Tokyo” lukuun ottamatta materiaali on epäjohdonmukaista. Hän antaa albumille kaksi arvostelutähteä viidestä mahdollisesta.[39] Saman arvosanan antaa Sputnikmusicin Matthijs van der Lee, jonka mielestä Who Do We Think We Are on heikko levy upealta yhtyeeltä. Siinä missä yhtyeen edellisillä albumeilla oli pelkästään nautittavia kappaleita, tällä levyllä niitä on vain kaksi, ”Woman from Tokyo” ja ”Rat Bat Blue”. Van der Leen mielestä albumi kyllä kuulostaa Deep Purplelta, mutta siitä puuttuu kipinä, joka sai yhtyeen aikaisemmat julkaisut kuulostamaan niin fantastisilta.[44]

Jan M. Ekbladin toimittamassa kirjassa Deep Purple – Syvän purppuran vuodet 1967–2004 Heikki Heino toteaa, että Who Do We Think We Are oli olosuhteisiin nähden yllättävän hyvä albumi, vaikkei kokonaisuutena ylläkään kolmen edellisen studiolevyn tasolle. ”Woman from Tokyo” on hänen mielestään yksi Deep Purplen upeimmista kappaleista.[45] Kirjan lopussa Tero Honkasalo on tehnyt levystä erillisen arvostelun. Siinä hän kertoo, että Who Do We Think We Are on yhtyeen albumeista vahvin kokonaisuus, jossa ei ole selkeää huippukohtaa, mutta ei varsinaisia rimanalituksiakaan. Hän arvostaa myös levyn piruilevia ja sarkastisia sanoituksia. Albumi poistaa hänen mukaansa ”stressin ja muut luulovaivat”.[46] Deep.purple.fi-sivuston Petri Myllylä sanoo Who Do We Think We Aren olevan ”lepsu ja köykäinen levy”, jonka ”suuntana on tavallaan sen suunnattomuus”. Kaikesta huolimatta albumilla on omat hyvät hetkensä. Albumin harvoja onnistujia ovat hänen mukaansa kappaleet ”Woman from Tokyo” ja ”Mary Long”. Sen sijaan raidat ”Place in Line” ja ”Our Lady” ”saivat taatusti aikanaan juuri loistavan Made in Japan -tuplan hankkineet fanit nostamaan levyn pois soittimestaan.”[47]

Arvostelut:

Julkaisun jälkeen

Basisti Roger Glover ja solisti Ian Gillan jättivät yhtyeen kesäkuussa 1973. Nykyisin he ovat kuitenkin jälleen Deep Purplen jäseniä. Kuva on Bulgariasta kesäkuulta 2013.

Jo levyn työstövaiheessa Deep Purplen managerit olivat kutsuneet Jon Lordin ja Roger Gloverin luokseen Lontooseen, sillä yhtyeen loppu tuntui olevan lähellä. Tony Edwards ja John Coletta pyysivät jäseniä tekemään kaikkensa, jotta vihdoinkin voittoa tuottava yhtye ei hajoaisi. Ian Paice saatiinkin helposti jatkamaan, ja myös Ritchie Blackmore totesi, että olisi sääli heittää vuosien työ hukkaan. Hän asetti kuitenkin ehdoksi pitkään hautomansa basistin vaihdon,[19] sillä hän halusi yhtyeeseen Gloveria blues-tyylisemmän muusikon.[48] Tästä ei kerrottu Gloverille, vaan hänet ”savustettiin” hiljalleen ulos.[19] Blackmore, Lord ja Paice olivat aiemmin toimineet hyvin samanlaisella tavalla yhtyeen alkuperäisen laulajan Rod Evansin ja basisti Nick Simperin kohdalla. Heidät oli erotettu yhtyeestä Gillanin ja Gloverin tieltä vuonna 1969.[48]

Albumin julkaisua seurasi lyhyt kiertue, jonka aikana yhtyeen jäsenten keskinäiset välit olivat erittäin huonot. Esimerkiksi Blackmore ja Gillan eivät olleet vuoteen keskustelleet kuin korkeintaan lyhyesti illan setistä.[49] Gillan matkusti yhtyeestä erillään vedoten vasta ilmenneeseen lentopelkoonsa ja kulki autokyydillä henkilökohtaisen roudarinsa kanssa.[50] Basisti Glover puolestaan ihmetteli, miksi häneen ja hänen ideoihinsa suhtaututtiin niin kylmästi. Lopulta hän sai kuulla, että häntä oltiin erottamassa yhtyeestä. Tämän jälkeen hän ilmoitti eroavansa itse.[49]

Kiertueen loputtua Japanin Osakassa[51] Gillan ja Glover lähtivät Deep Purplesta 29. kesäkuuta 1973. Konsertin jälkeen Blackmore kertoi Gloverille, että tämän erottamispäätöksessä ei ollut kyse henkilökohtaisuuksista, vaan yhtyeen parhaasta. Tämän jälkeen Glover oli vihainen lähinnä Lordille ja Paicelle, jotka olivat suostuneet Blackmoren vaatimukseen. Seuraavana aamuna hotellin edessä otettiin viimeinen valokuva silloisesta kokoonpanosta.[49]

Jon Lord ja manageri Tony Edwards pyysivät vielä Gloverin vaimoineen lomalle Tahitille, jotta tämän kanssa voitaisiin keskustella ja pyytää anteeksi. Glover joutui kuitenkin palaamaan kotiin jo kolmen päivän jälkeen sairastumisen vuoksi. Lontooseen päästyään hän pysyi seuraavat kolme kuukautta sisätiloissa. Myöhemmin hän aloitti uransa musiikkituottajana. Solisti Ian Gillan sen sijaan vetäytyi musiikkimaailmasta muutamaksi vuodeksi.[49]

Deep Purple ei hajonnut kokonaan, vaan jäljelle jääneet muusikot kokosivat uuden kokoonpanon vielä vuoden 1973 aikana. Uusina jäseninä yhtyeeseen liittyivät solisti David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes.[52]

Singlet

”Woman from Tokyo” (maaliskuu 1973, Purple, Warner Bros.)
  1. Woman from Tokyo
  3. Black Night (live)

Albumin ensisijainen single oli ”Woman from Tokyo”, joka julkaistiin lyhennettynä versiona lukuisissa valtioissa, mukaan lukien Britanniassa ja Yhdysvalloissa.[53] Se nousi Alankomaissa listan sijalle kuusi ja Länsi-Saksassa sijalle kuusitoista.[54][55]

Lähes kaikissa painoksissa singlen B-puoli oli ”Black Night” -kappaleen liveversio. Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa ilmestyi kuitenkin painos, jossa kääntöpuolella oli ”Super Trouper”. Lisäksi yksin Yhdysvalloissa ilmestyi versio, jonka b-puoli oli ”Highway Star”.[53]

”Super Trouper” (1973, Purple)
  1. Super Trouper
  3. Bloodsucker

”Super Trouper” ilmestyi lyhyemmäksi leikattuna versiona Länsi-Saksassa, Ruotsissa ja Alakomaissa. B-puolella oli jo vuoden 1970 Deep Purple in Rock -albumilla julkaistu ”Bloodsucker”.[53]

Kokoonpano

Muusikot

[17]

Muut

  • Martin Birch – äänittäjä
  • Jeremy Gee – avustava äänittäjä
  • Nick Watterton – avustava äänittäjä
  • Ian Paice – miksaaja
  • Roger Glover – miksaaja

Painoksia

Alkuperäisen brittipainoksen vinyylietiketti.
Yhdysvaltain-painos eroaa kansikuvaltaan hieman brittipainoksesta.
Formaatti Valtio Levy-yhtiö ja tunnus Julkaistu Lähde
LP  Saksa Purple 1c072-94140 1973 [17]
LP  Itävalta Purple 62 439 1973 [56]
LP  Ranska Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP  Yhdistynyt kuningaskunta Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP  Yhdysvallat Warner Bros. BS-2678 1973 [17]
8-raita  Yhdysvallat Warner Bros. WB M8 2678 1973 [56]
LP  Kanada Warner Bros. BS-2678 1973 [56]
LP  Japani Warner Bros. P-8312W 1973 [17]
LP  Argentiina Purple 6423 1973 [56]
MC  Saksa Purple 1c244-94140 1973 [17]
MC  Norja Purple 7e244-94140 1973 [17]
LP  Ruotsi Purple TPSA-7508 (1e064-94140) 1973 [17]
LP  Alankomaat Purple 5C 062-94140 1973 [56]
LP  Uusi-Seelanti Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP  Ranska Pathé Marconi EMI 2C 064 - 94.140, 2C 064-94140 1973 [56]
LP  Italia Purple 3c064-94140 1973 [17]
LP Odeon, Purple J064-94.140 1973 [56]
LP  Kreikka Harvest TPSA 7508 1973 [56]
LP Jugoton LSPUR 70531 1973 [56]
LP  Etelä-Korea Oasis OLE-037 1975 [56]
CD  Yhdistynyt kuningaskunta EMI CDP-7-48273-2 1987 [17]
CD  Japani Warner Bros. 20P2-2607 1989 [56]
LP  Venäjä Santa П94 RAT 30758 1994 [56]
CD  Venäjä SomeWax SW221-2 1995 [56]
CD  Japani Warner Bros. WPCR-869 1996 [17]
CD  Japani Warner Bros. WPCR-1568 1998 [17]
CD Eur. EMI WDWTWA2000 2000 [17]
CD Eur. EMI 7243 5 21607 2 3 2000 [17]
CD  Yhdysvallat Warner Bros. R2 75652 2002 [17]
CD  Japani Warner Bros. WPCR-75037 2005 [17]
CD  Yhdysvallat Audio Fidelity AFZ 027 2005 [17]
CD  Japani Warner Bros. WPCR-12257 2006 [17]
CD  Japani Warner Bros. WPCR-13114 2008 [17]
CD  Yhdysvallat Friday Music FRM 9018 2009 [17]
CD  Kreikka EMI, Η Καθημερινή 2012 [17]

Lähteet

  • Deep-purple.net
  • Discogs.com
  • Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan. Kirjan loppupuolelta löytyy myös levyarvosteluja: Who Do We Think We Aren on arvostellut Tero Honkasalo.. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0.
  • The Highway Star.com
  • Thompson, Dave: Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7.
  • Who Do We Think We Are -levyn CD-levyn kansilehti (EMI 7243 5 21607 2 3). Sivut 2–11 on kirjoittanut Simon Robinson ja sivut 14–22 on kirjoittanut Roger Glover.

Viitteet

  1. ↑ Machine Head Thehighwaystar.com. Viitattu 31.12.2013. (englanniksi)
  2. ↑ Ekblad: s. 33.
  3. ↑ Ekblad: s. 34–35.
  4. ↑ Ekblad: s. 31.
  5. ↑ Thompson: s. 159.
  6. ↑ a b c d Robinson: s. 3.
  7. ↑ Thompson: s. 160.
  8. ↑ a b c Thompson: s. 161.
  9. ↑ a b c d e Who Do We Think We Are! Deep-purple.net. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  10. ↑ a b c Thompson: s. 162.
  11. ↑ Thompson: s. 384.
  12. ↑ Thompson: s. 165.
  13. ↑ a b Thompson: s. 166.
  14. ↑ Thompson: s. 166–167.
  15. ↑ a b c d Robinson: s. 7.
  16. ↑ Glover: s. 22.
  17. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Who Do We Think We Are Thehighwaystar.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  18. ↑ a b c d e f g Thompson: s. 168.
  19. ↑ a b c Ekblad: s. 38.
  20. ↑ a b Robinson: s. 2.
  21. ↑ CD-levyn kansilehti: s. 23.
  22. ↑ Glover: s. 19.
  23. ↑ a b Glover: s. 14.
  24. ↑ Robinson: s. 6.
  25. ↑ a b c d e f Thompson: s. 167.
  26. ↑ Glover: s. 21.
  27. ↑ a b Robinson: s. 8.
  28. ↑ Glover: s. 18.
  29. ↑ a b Robinson: s. 11.
  30. ↑ Glover: s. 21–22.
  31. ↑ Glover: s. 22.
  32. ↑ Robinson: s. 10–11.
  33. ↑ a b c ChartArchive - Deep Purple - Who Do You Think We Are ChartArchive.org. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  34. ↑ a b ChartArchive - Deep Purple Awards AllMusic AllMusic.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  35. ↑ a b norwegiancharts.com - Deep Purple - Who Do We Think We Are Norwegiancharts.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  36. ↑ a b Chart Positions 1968-1976 Thehighwaystar.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  37. ↑ a b RIAA - Gold & Platinum Searchable Database RIAA.com. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
  38. ↑ a b InfoDisc : Les Certifications (Albums) du SNEB (Bilan par Artiste) (Listasta Deep Purple) InfoDisc.fr. Viitattu 28.12.2013. (ranskaksi)
  39. ↑ a b c Rivadavia, Eduardo: Who Do We Think We Are - Deep Purple AllMusic.com. Viitattu 6.1.2014. (englanniksi)
  40. ↑ Deep Purple - Who Do We Think We Are - austriancharts.at Austriancharts.at. Viitattu 27.12.2013. (saksaksi)
  41. ↑ Album - Deep Purple, Who Do We Think We Are Charts.de. Viitattu 27.12.2013. (saksaksi)
  42. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Keuruu: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  43. ↑ dutchcharts.nl - Deep Purple - Who Do We Think We Are Dutchcharts.nl. Viitattu 27.12.2013. (hollanniksi)
  44. ↑ a b van der Lee, Matthijs: Deep Purple - Who Do We Think We Are 19.8.2009. Sputnikmusik.com. Viitattu 14.1.2014. (englanniksi)
  45. ↑ Ekblad: s. 37.
  46. ↑ Ekblad: s. 113.
  47. ↑ Myllylä, Petri: Who Do We Think We Are - Deep Purple Saitti Deep-purple.fi. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
  48. ↑ a b Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore, s. 204. Otava, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
  49. ↑ a b c d Ekblad: s. 39.
  50. ↑ Thompson: s. 170.
  51. ↑ Thompson: s. 172.
  52. ↑ Ekblad: s. 40.
  53. ↑ a b c The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar Thehighwaystar.com. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
  54. ↑ norwegiancharts.com - Deep Purple - Woman From Tokyo Norwegiancharts.com. Viitattu 31.12.2013. (englanniksi)
  55. ↑ Single - Deep Purple, Woman From Tokyo Charts.de. Viitattu 31.12.2013. (saksaksi)
  56. ↑ a b c d e f g h i j k l m Deep Purple - Who Do We Think We Are at Discogs Discogs.com. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Who_Do_We_Think_We_Are&oldid=14141951”