Suomen kielen äännerakenne

Suomen kielen äännerakenne käsittää suomen äännejärjestelmän eli foneemien, niiden yhdistämistä säätelevien sääntöjen eli fonotaksin, tavu- ja sanarakenteen ja prosodian eli painon ja sävelkulun kuvauksen.

Äännejärjestelmä

Vokaalit

Suomen vokaalikaavio

Suomessa on kahdeksan vokaalia: /i/, /y/, /u/, /e/, /ø/, /o/, /æ/ ja /ɑ/. Oikeinkirjoituksessa niitä merkitään kirjaimilla i, y, u, e, ö, o, ä ja a. Se, että ne ovat itsenäisiä foneemeja, voidaan todistaa esimerkiksi minimipareilla mikin, mykin, mukin, mekin, mökin, mokin, mäkin ja makin.

Suomen vokaalit

	Etuvokaalit		Takavokaalit
	laveat	pyöreät	laveat	pyöreät
suppeat	i	y		u
puolisuppeat	e	ø		o
väljät	æ		ɑ

Kielitypologisesti /i/, /u/, /e/, /o/ ja /ɑ/ ovat tavallisia, eli ne esiintyvät monissa maailman kielissä, mutta /y/, /ø/ ja /æ/ ovat harvinaisempia. Etenkin pyöreät etuvokaalit /y/ ja /ø/ ovat epätavallisia, koska yleensä pyöreät vokaalit ovat takavokaaleita. Maailman kielissä on tavallisimmin viisi vokaalifoneemia, joten suomessa vokaaleita on vähän keskimääräistä enemmän, mutta toisaalta esimerkiksi saksassa vokaaleita on jopa 14. Suomessa on kuitenkin melko paljon vokaaleita suhteessa konsonantteihin. Konsonanttifoneemeita on vain 1,6 yhtä vokaalifoneemia kohden, kun eri kielten mediaani on 3,6. Juoksevassa tekstissä vokaaleita esiintyy vielä enemmän, sillä suomenkielisessä kirjoitetussa tekstissä tai litteroidussa puheessa vokaaleita on 48–49 % kaikista kirjainmerkeistä.

Puolisuppeat vokaalit /e, ø, o/ ovat tarkemmin sanottuna keskisiä eli [e̞, ø̞, o̞].

Suomen vokaalifoneemeilla ei ole muita allofoneja, eli ne äännetään aina suurin piirtein samalla tavalla. Nasaalikonsonanttien välissä vokaalitkin tosin nasaalistuvat, esimerkiksi sanassa mamma, mutta painolla tai puhenopeudella ei ole vaikutusta vokaalien ääntämiseen.

Konsonantit

Suomessa on 13–17 konsonanttia. Omaperäisissä sanoissa tunnetaan 13 konsonanttifoneemia: /p/, /t/, /d/, /k/, /m/, /n/, /ŋ/, /s/, /h/, /r/, /l/, /ʋ/ ja /j/. Velaarinen nasaali /ŋ/ eli ”äng-äänne” esiintyy omaperäisissä sanoissa vain geminaattana /ŋŋ/, jota merkitään oikeinkirjoituksessa kirjainyhdistelmällä ng. Se voidaan todistaa foneemiksi esimerkiksi minimiparilla /kannas/ – /kaŋŋas/ (kangas). Lainasanoissa /ŋ/ voi esiintyä myös konsonanttiyhtymissä, kuten sanoissa magneetti /maŋneːtːi/ tai englanti /eŋlanti/, mutta ei vokaalien välissä.

Lisäksi lainasanojen mukana yleiskieleen on tullut neljä konsonanttia: /b/, /g/, /f/ ja /ʃ/ (”hattu-” tai ”suhuässä”), jota merkitään kirjaimella š. Niistä /f/ kuuluu jo selvästi konsonanttijärjestelmään, mutta /b/ ja /g/ ovat sen raja-alueella ja /ʃ/ on ilmeisesti kaikkein marginaalisin. Esimerkiksi osa suomen puhujista voi ääntää sanat baletti ja paletti samalla tavalla /paletti/, tai sana šokki voidaan ääntää /ʃokki/ tai /sokki/. Todennäköisyys vierasperäisten foneemien ääntämiseen kasvaa, jos puhuja on koulutettu, puhuu hitaasti ja tilanne on muodollinen.

Suomen konsonantit

	labiaali	dentaali/ alveolaari	palataali/ velaari	glottaali
klusiilit	p (b)	t d	k (g)
nasaalit	m	n	ŋ
frikatiivit	(f)	s	(ʃ)	h
tremulantti		r
lateraali		l
puolivokaalit	ʋ		j

Suomen konsonanttijärjestelmää voi pitää melko yksinkertaisena siinä mielessä, että maailman kielissä on keskimäärin yli 20 konsonanttia ja joissakin kielissä paljonkin enemmän. Suomessa ei myöskään esiinny sellaisia konsonantteja, jotka olisivat epätavallisia maailman kielissä. Toisin kuin vokaaleilla, suomen konsonanteilla on allofonista vaihtelua. Esimerkiksi konsonanttifoneemi /h/ ääntyy sanan alussa soinnittomana glottaalifrikatiivina [h], mutta palataalikonsonantin edellä palataalisena frikatiivina, kuten sanassa [viçko] vihko. Vokaalien välissä /h/ ääntyy soinnillisena, esimerkiksi [vaɦa] vaha. Myös sibilantti /s/:n ääntämys vaihtelee, niin että pyöreiden vokaalien jäljessä se voi ääntyä postalveolaarisena kuin [ʃ], mutta vokaalien välissä soinnillisena kuin [z]. Nasaaliassimilaation vaikutuksesta nasaalikonsonantit mukautuvat seuraavan konsonantin ääntöpaikkaan, niin että esimerkiksi sana ranka äännetään [raŋka].

Äänteiden pituus

Suomen kielessä äänteiden pituus eli kvantiteetti erottelee merkityksiä. Pituusasteita on kaksi, ja oikeinkirjoituksessa lyhyet äänteet merkitään yhdellä ja pitkät kahdella kirjaimella. Esimerkiksi sanoilla taakka, taakkaa, takka, takkaa ja takaa on eri merkitys. Konsonanteista käytetään yleensä nimityksiä yksinäiskonsonantti ja geminaatta, vokaaleista taas lyhyt ja pitkä vokaali.

Suomi on täysi kvantiteettikieli siinä mielessä, että pituus ei ole sidoksissa sanapainoon ja sekä lyhyet että pitkät konsonantit voivat esiintyä samassa sanassa toisistaan riippumatta. Pituusero koskee kaikkia vokaaleita ja lähes kaikkia konsonantteja. Omaperäisistä konsonanteista v, j, h ja d esiintyvät vain lyhyinä; tosin geminaatta hh on sanassa hihhuli ja dd joissain vierassanoissa, kuten addikti. Puhekielessä nämäkin konsonantit voivat pidentyä yleisgeminaation vaikutuksesta, esimerkiksi rahhaa, ajjaa, mutta niitä ei voi silloinkaan pitää pitkinä foneemeina, koska geminaatio on automaattista eikä pituus erottele merkityksiä.

Vokaalien pituusero esiintyy monissa maailman kielissä, mutta konsonanttien pituusero on harvinaisempi ilmiö. Suomi on kuitenkin kielitypologisesti melko harvinainen kieli siinä mielessä, että äänteiden pituus ja sanapaino eivät ole sidoksissa toisiinsa: paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta pitkiä ja lyhyitä äänteitä voi olla kaikissa tavuissa.

Fonotaksi

Vokaalisointu

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalisoinnuksi kutsuttu fonotaktinen rajoitus, jonka mukaan yhdessä sanassa voi olla vain joko takavokaaleja (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y). Vokaalisointu koskee paitsi sanavartaloita, myös niihin liittyviä suffikseja, kuten taivutuspäätteitä (tuhmassa – tyhmässä) ja johtimia (tuhmuus – tyhmyys). Vokaalisointu ei kuitenkaan koske yhdyssanoja, kuten kesäloma ja isoisä.

Vaikka vokaalit e ja i ovat foneettisesti etuvokaaleja, ne ovat vokaalisoinnun suhteen neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi sanapareissa selkä – velka ja kiista – kiistää. Jos sanavartalossa on vain neutraaleja vokaaleita, suffiksi on kuitenkin etuvokaalinen, esim. sanassa itkevät.

Vokaalisointu on maailman kielissä suhteellisen harvinainen ilmiö. Suomessakaan vokaalisointu ei koske lainasanoja, kuten analyysi, olympialaiset, papyrus tai föönata. Tällaisissa sanoissa myös suffiksi voi vaihdella, etenkin jos etukovaali on y: voidaan sanoa esimerkiksi analyyttista tai analyyttistä.

Diftongit ja vokaaliyhtymät

Suomessa on paljon diftongeja ja vokaaliyhtymiä, ja pitkät vokaalijonot ja vokaalien monenlaiset yhdistymismahdollisuudet erottavat suomen monista maailman kielistä.

Suomen yleiskielessä on 18 diftongia, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Suppenevissa diftongeissa alkukomponentti on väljä (ä, a) tai puolisuppea (e, ö, o) ja jälkikomponentti on suppea (i, y, u). Suppeissa diftongeissa sekä alku- että jälkikomponentti ovat suppeita. Väljenevissä diftongeissa alkukompenentti on suppea ja jälkikomponentti puolisuppea. Diftongeista harvinaisimpia ovat ey, iy, öi ja yi, jotka esiintyvät lähinnä vain taivutusmuodoissa tai johdoksissa, siis vartalon ja suffiksin rajalla: peseytyä, kääriytyä, töitä, hyinen.

Suomen diftongit

suppenevat diftongit	ei	öi	äi	oi	ai
	ey	öy	äy
	eu	ou	au
suppeat diftongit	yi	ui	iu	iy
väljenevät diftongit	ie	yö	uo

Diftongien lisäksi suomessa on paljon vokaaliyhtymiä eli vokaalijonoja, joiden välissä on tavuraja. Kahden vokaalin yhtymiä on 20, joista ensimmäisen ja toisen tavun rajalla esiintyy 16, esimerkiksi a.e (tae), a.o (vaot), e.a (seassa), e.o (seos), i.a (lian), i.ä (iän), o.a (loan), o.e (koe), u.e (puen), y.e (kyetä), ä.e (näen) ja ä.ö (näön). Periaatteessa kaikki suomen vokaalit voivat esiintyä peräkkäin joko diftongeina tai vokaaliyhtyminä, kun vokaalisointu otetaan huomioon. Toisaalta jotkin vokaaliyhtymät ovat harvinaisia, kuten i.ö (lieriö, säiliö) tai e.ö (lipeöidä). Vokaaliyhtymän ja diftongin raja ei ole aina selvä, vaan joissain vokaalijonoissa tavuraja voidaan ääntää tai jättää ääntämättä: hi(.)en, te(.)in, rakka(.)us, eri(.)yttää, pi(.)ano, te(.)ologi.

Triftongeja suomessa ei ole, vaan kolmen vokaalin yhtymissä on aina tavuraja: toisessa tavussa on lyhyt vokaali, toisessa pitkä vokaali tai diftongi. Esimerkkejä: au.a (kauan), iu.a (kiuas), ai.e (aie), aa.a (raa’an), aa.o (kaaos), uu.i (ruuissa), ii.e (liietä), i.öi (viheriöi), i.äi (pääsiäinen), u.ai (munuainen), y.ää (nykyään), u.aa (jaguaari), i.oo (idiootti). Neljän vokaalin yhtymissä tavurajan edellä on pitkä vokaali tai diftongi ja tavurajan jäljessä diftongi: aa.oi (raaoissa), ii.ai (niiailla), eu.oi (leuoissa), ai.oi (aioin).

Konsonanttiyhtymät

Suomen kielessä ei ennen tunnettu sananalkuisia konsonanttiyhtymiä, mikä ilmenee esimerkiksi lainasanoissa ranta ja ruuti (< ruots. strand, krut). Nykyään ne ovat kuitenkin yleisiä paitsi lainasanoissa, myös slangissa ja deskriptiivisessä sanastossa, kuten prätkä ja plörö. Yleisimmät sananalkuiset konsonanttiyhtymät koostuvat klusiilista (k, p tai t) ja likvidasta (l tai r): klinikka, kristillinen, planeetta, prosentti ja traktori. Yleisiä ovat myös s-alkuiset yhtymät, kuten sanoissa skaala, spekulatiivinen ja status. Kolmen konsonantin yhtymät sanan alussa ovat harvinaisia, mutta sellainen on esimerkiksi sanoissa strategia ja struktuuri. Sanan lopussa konsonanttiyhtymiä esiintyy niin ikään lähinnä interjektioissa (naks, auts) ja lainasanoissa, kuten preesens ja jazz /jats/.

Sanan sisällä kahden konsonantin yhtymät ovat tavallisia. Yleisiä ovat esimerkiksi st, ht, lt, rt, ts, ks, ns ja sk, jotka voivat esiintyä sekä sanan ensimmäisellä että myöhemmällä tavurajalla ja sekä lyhyen että pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä. Omaperäisessä sanastossa on useita fonotaktisia rajoituksia, joita lainasanat voivat rikkoa. Esimerkiksi /d/ voi omaperäisessä sanastossa esiintyä vain yhdistelmässä /hd/ ja /ŋ/ yhdistelmässä /ŋk/, mutta lainasanoissa muutkin yhdistelmät ovat mahdollisia, esimerkiksi /nd/ sanassa kandidaatti ja /ŋn/ sanassa kognitio. Omaperäisissä sanoissa ei myöskään ole klusiilin ja nasaalin yhtymiä eikä /ʋ/ voi olla konsonanttiyhtymän alussa. Lainasanoissa voivat kuitenkin esiintyä esimerkiksi /pn/ (hypnoosi), /km/ (rykmentti) ja /ʋn/ (klovni).

Kolmen konsonantin yhtymille on tavallista, että ensimmäinen konsonantti on resonantti (/l/, /r/, /m/, /n/ tai /ŋ/) ja toinen ja kolmas konsonantti obstruentti (/p/, /t/, /k/ tai /s/). Yksinäiskonsonantin ja geminaatan yhtymiä on esimerkiksi sanoissa palkka, tarkka, kimppu, kontti, kanssa ja sankka, kolmen eri konsonantin yhtymä sanoissa palsta, pirske, rempseä, konsti, virtsa ja vinksahtaa. Pelkästään lainasanoissa tunnetaan muunkinlaisia kolmen konsonantin yhtymiä, kuten /ntr/ (intressi), /str/ (katastrofi) ja /kst/ (teksti). Neljän konsonantin yhtymiä on lähinnä lainasanoissa, kuten demonstraatio ja abstrakti.

Tavu- ja sanarakenne

Suomessa on 10 perustavaa tavutyyppiä, jos konsonanttiyhtymillä alkavia tavuja ei lasketa mukaan. Tavun ytimessä on lyhyt vokaali (V) tai pitkä vokaali tai diftongi (VV). Ne voivat muodostaa tavun yksinkin, mutta niiden edessä voi olla yksi konsonantti (K) ja jäljessä yksi tai kaksi konsonanttia.

Perustavat tavutyypit

V	o.sa	KV	ta.lo
VK	es.te	KVK	tas.ku
VV	au.to	KVV	saa.ri
VVK	aal.to	KVVK	viet.to
VKK	ark.ku	KVKK	kilt.ti

Lisäksi kahdella konsonantilla alkavia tavutyyppejä ovat KKV (pro.sentti), KKVK (pris.ma), KKVV (kruu.nu), KKVVK (staat.tinen) ja KKVKK (prons.si). Harvinaisempia ovat kolmella konsonantilla alkavat KKKV (stra.tegia), KKKVK (stres.si) ja KKKVKK (sprint.teri).

Sanan sisällä konsonanttiyhtymät jakautuvat tavuihin yleensä niin, että jälkimmäisen tavun alkuun jää vain yksi konsonantti, esim. myrs.ky, hart.si. Vierassanoissa fonologinen taivutus kuitenkin vaihtelee eikä seuraa aina oikeinkirjoituksen mukaista tavutusta: esimerkiksi maist.raatti ~ mais.traatti tai de.skriptio ~ des.kriptio ~ desk.riptio.

Suomen perussanojen vartalot ovat tyypillisesti kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia. Yleisiä rakenteita omaperäisissä, kaksitavuisissa perussanoissa ovat KVK.KV (pen.tu), KVV.KV (jou.si), KV.KV (ka.la), KVVK.KV (juus.to), KVKK.KV (lamp.pu) ja VK.KV (ah.ma). Konsonanttiloppuisia niistä on vain runsaat 10 %. Yksitavuisia sanoja on vähän, ja niistä suurin osa on funktiosanoja, kuten pronomineja (me, te, hän, se), konjunktioita (ja, kun, jos), kieltoverbi ei ja kopulaverbin yksikön 3. persoona on. Lyhyimmät sisältösanat ovat ui (< uida) ja yö, ja lisäksi KVV-tyyppisiä on jonkin verran, kuten puu ja kuu. KVK-tyyppiset lainasanat mukautuvat helposti KVK.KV-rakenteeseen, kuten pop > poppi. Kolmi- ja useampitavuiset sanat ovat usein johdoksia (kalaisa, kalastaa) tai yhdyssanoja (kalakeitto, kalankasvatus). Teoriassa suomen kielen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä, koska yhdessä sanassa voi olla useita johtimia ja sen lisäksi vielä taivutussuffikseja. Jonkin verran kaukaa haettu esimerkki on järjestelmällistyttämättömyydellänsäkään. Kielitoimiston sanakirjan pisimmät sanat ovat yhdyssanoja, kuten pyyhkäisyelektronimikroskooppi ja elintarviketurvallisuusvirasto.

Kaikki suomen vokaalit voivat esiintyä sekä sanan alussa että lopussa, mutta konsonanteilla on joitain rajoituksia. Sanan alussa voivat esiintyä kaikki muut konsonantit paitsi ŋ. Omaperäisten sanojen alussa tuntematon on myös d, mutta vierassanoissa se on tavallinen, esimerkiksi demokraattinen, dialogi ja dynamiitti. Sanan lopussa voivat esiintyä vain t, n, s, l ja r, lainasanoja (golf, talmud, doping) tai interjektioita (aih, kop kop) lukuun ottamatta.

Prosodia

Sanapaino

Suomessa sanan pääpaino on aina ensimmäisellä tavulla ja sanan viimeinen tavu on painoton. Nelitavuisissa ja pidemmissä sanoissa voidaan erottaa myös sivupaino. Paino on yleensä joka toisella tavulla, esimerkiksi ˈperuˌnassa (sivupaino 3. tavulla) tai ˈkirjoiˌtettaˌvissa (sivupaino 3. ja 5. tavulla). Jos kolmas tavu on lyhyt, sivupaino siirtyy seuraavalle pitkälle tavulle, esimerkiksi sanoissa ˈtapaamiˌsesta (sivupaino 4. tavulla) ja ˈopiskeliˌjoina (sivupaino 5. tavulla). Sanan viimeinen tavu on aina painoton. Yhdyssanoissa sivupaino on jälkimmäisen osan ensimmäisellä tavulla: ˈmaanˌtie, ˈmatalaˌpalkkainen. Pääpainon sijoittuminen ensimmäiseen tavuun on tyypillistä uralilaisissa kielissä.

Suomessa paino ei ole sidoksissa kestoon: sekä painolliset että painottomat tavut voivat olla pitkiä tai lyhyitä. Painottomat tavut eivät redusoidu, vaan kaikki äänteet äännetään samalla tavalla painoasemasta riippumatta, toisin kuin esimerkiksi englannissa. Koska pääpaino on aina sanan alussa, sananrajat korostuvat erityisen selvästi.

Lausepaino ja sävelkulku

Suomen kysymys- ja väitelauseen intonaatio. Sininen käyrä: Minne Maija meni? Punainen käyrä: Maija meni muualle.

Normaalipainotuksessa suomen väitelauseen sävelkulku eli intonaatio on laskeva. Se alkaa puhujan äänialan keskivaiheilta ja laskee vähitellen niin, että painottomat tavut äännetään matalammalta kuin painolliset. Viimeisen pääpainollisen tavun jälkeen sävelkorkeus laskee jyrkästi ja lausuma voi päättyä narinaan. Lausepaino liittyy lausuman informaatiorakenteeseen niin, että uutta asiaa sisältävä sana tai lauseke (reema) saa lausepainon. Esimerkiksi lauseissa Pääministeri Vanhanen on matkustanut Intiaan ja Eilen kävin ostamassa kengät lausepaino on viimeisen sanan pääpainollisella tavulla. Intonaatiossa tämä näkyy siten, että sävelkorkeus nousee hieman reeman alussa ja laskee sitten suhteellisen jyrkästi.

Kysymys- ja käskylauseissa intonaatio on myös laskeva, mutta ne alkavat korkeammalta kuin väitelauseet ja laskevat muutaman tavun jälkeen äänialan keskivaiheille. Tämä voidaan selittää lausepainon avulla, sillä esimerkiksi lauseissa Tule meille illalla tai Tuletko meille illalla? lausepaino on sanoilla tule ja tuletko. Toisaalta esimerkiksi kysymyslauseessa Tuletko töihin jo huomenna? reema on sanassa huomenna, jonka kohdalla sävelkulku nousee ennen lopullista laskua.

Sävelkulun lasku on myös merkki siitä, että puhuja on lopettamassa puheenvuoronsa. Jos sävelkulku ei laske, puhuja on vielä aikeissa jatkaa puheenvuoroaan tai jättää jotakin avoimeksi, esimerkiksi Sovitaanko asia näin vai…

Vaikka suomessa intonaatio laskee yleensä lausuman lopussa, se voi myös nousta esimerkiksi kohteliaissa ilmauksissa, kuten huomenta tai kiitos. Nouseva intonaatio voi liittyä myös tunteita, kuten harmistumista, epäilyä tai pelkoa, ilmaiseviin lausumiin.

Sananrajaiset äänneilmiöt

Rajakahdennus ja glottalisaatio

Suomen kielelle tyypillinen sandhi-ilmiö eli sanarajan yli vaikuttava äänneilmiö on rajakahdennus. Se ilmenee seuraavan sanan alkukonsonantin kahdentumisena: esimerkiksi mene pois äännetään /meneppois/ [menepːois]. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanarajalla voi esiintyä pidentynyt glottaaliklusiili: [meneʔ ʔulos]. Rajakahdennus vaikuttaa myös yhdyssanan osien rajalla ja liitepartikkelien edellä, kuten [sɑdekːɑtos] ja [rikkɑillekːin].

Historiallisesti rajakahdennuksen laukaisevat muodot ovat päättyneet konsonanttiin, joka on kuitenkin kadonnut nykykielestä. Kielitieteellisessä tekstissä rajakahdennuksen laukaisijaksi voidaan olettaa ”x-morfeemi”, joka merkitään rivinylisellä x-kirjaimella, esimerkiksi sade^x. Rajakahdennuksen esiintyminen vaihtelee, mutta se on säännöllisintä seuraavissa sananmuototyypeissä:

• A-infinitiivi: saako tulla^x
• indikatiivin preesensin kieltomuoto: en ota^x
• 2. persoonan imperatiivi: tule^x, anna^x
• e-päätteisten sanojen yksikön nominatiivi: sade^x, puolue^x.

Rajakahdennuksen lisäksi glottaaliklusiili tai heikompi glottaalinen supistuma esiintyy myös vokaalialkuisten sanojen edessä, missä se toimii sananrajan osoittimena. Esimerkiksi sanaparit saa tavata ja saat avata ääntyvät eri tavalla niin, että jälkimmäisessä on glottalisaatio: [sɑːtʔɑʋɑtɑ]. Glottalisaatiota esiintyy myös yhdyssanan osien rajalla, kuten sanassa juhannusyö [juhɑnːusʔyø]. Glottalisaatiota on pidetty tyypillisenä etenkin savolaismurteiden puhujille.

Loppukonsonantin kato ja assimilaatio

Sanan lopussa konsonantit /n/ ja /t/ voivat kadota kokonaan tai assimiloitua seuraavan sanan alkukonsonanttiin.

Sananloppuinen /n/ redusoituu tai katoaa herkästi silloin, kun se kuuluu taivutustunnukseen mutta ei muodosta sitä yksin. Tällaisia muotoja ovat esimerkiksi illatiivi ja passiivi: tyttäreen [tytːäreː], pantiin [pɑntiː]. Kato on tavallisinta lausuman lopussa. Nasaaliassimilaatiossa /n/ assimiloituu seuraavaan konsonanttiin. Klusiilin edellä nasaali mukautuu klusiilin ääntöpaikkaan: tytön pää [tytømpæː], tytön kello [tytøŋkelːo]. Loppu-/n/ voi myös assimiloitua kokonaan seuraavaan konsonanttiin, jos se on /m/, /j/, /v/, /l/ tai /r/, esimerkiksi järven muta [jærʋemːutɑ], järven ranta [jærʋerːɑntɑ].

Sananloppuinen /t/ katoaa lähinnä NUT-partisiipissa, kuten tullut [tulːu], kadonnut [kɑdonːu], ja sanassa nyt. Kato voi laukaista myös rajakahdennuksen, esimerkiksi älä nyv viitti.

Vokaalien loppuheitto ja elisio

Sanan lopussa myös vokaalit voivat kadota, mitä kutsutaan loppuheitoksi. Yleisintä on sanaloppuisen /i/:n kato, etenkin jos se kuuluu taivutuspäätteeseen ja sen edellä on /s/. Tällaisia tapauksia ovat eräiden verbien imperfektimuodot (hyppäs, osas), 3. persoonan konditionaali (ottais, hyppäis), translatiivi (suureks) sekä lukusanat yks, kaks, viis ja kuus. Loppuheittoa voi esiintyä epäsäännöllisemmin muissakin muotoryhmissä ja vokaaleissa, kuten täl taval. Vokaalialkuisen sanan edellä loppuheitto voi aiheuttaa elisiota, eli kaksi sanaa äännetään yhteen: siinä on [siːnon].

Lähteet

• ISK = Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. VISK: Ison suomen kieliopin verkkoversio.
• Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11633-5.
• Laury, Ritva: Suomi maailmankartalle. Tiina Onikki-Rantajääskö & Siiroinen, Mari (toim.): Kieltä kohti, 2008, s. 259–267. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-23039-7.
• Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Finnish Sound Structure. Phonetics, Phonology, Phonotactics and Prosody. Oulu: University of Oulu, 2008. ISBN 978-951-42-8984-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)