Ruotsin sotahistoria keskiajalla

Kuva Olaus Magnuksen Carta Marinasta vuodelta 1539.

Ruotsin sotahistoria keskiajalla käsittää ajanjakson Ruotsin yhtenäistymisestä viikinkiajalla aina Ruotsin lopulliseen irtautumiseen Kalmarin unionista. Keskiajalla Ruotsi soti etupäässä Tanskaa ja Novgorodia vastaan. Ruotsia vaivasivat myös sisäiset kiistat kuninkuutta havittelevien sukujen välillä.

Ruotsin keskiaikaiset sodat voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään:

• Sisäiset taistelut Ruotsin kruunusta.
• Tanskan aikeet vallata Ruotsi.
• Ruotsin ja Novgorodin Suomeen kohdistuvat pyrkimykset.

Myös Ruotsin ja Norjan väliset kiistat ja Ruotsin laajentumisyritykset Suomenlahden eteläpuolella aiheuttivat sotia. Keskiajalla jopa yli 25 prosenttia Ruotsin käymistä sodista oli sisällissotia.

Ruotsalaiset armeijat keskiajalla

Ruotsissa oli 1000-luvun puolivälissä kolmentyyppisiä sotilaita. Kuninkailla oli omat ammattisotilaansa, jotka saivat palkkaa suoraan kuninkaalta ja olivat aina valmiita taisteluun. Ledung-järjestelmässä maakunnat asettivat kuninkaan käyttöön laivoja ja miehiä. Joukot oli tarkoitettu hyökkäyssotaan. Yleensä hyökkäykset tehtiin Suomeen tai Baltiaan. Aluksi ledungiin liittyminen oli vapaaehtoista, mutta siitä muodostui velvollisuus. Lisäksi maakuntien asukkaat puolustivat omia kotialueitaan lantvärn-järjestelmässä. Periaatteessa kaikkien kykenevien miesten tuli avustaa kotimaakunnan puolustuksessa. Maakunta oli lantvärnin suurin yksikkö, ja sitä johti yleensä laamanni.

Palkkasoturit ilmaantuivat Ruotsiin 1200-luvulla. Esimerkiksi Filip Knuutinpoika värväsi sotilaita Tanskasta ja Saksasta kapinoidessaan kuningasta vastaan vuonna 1251. Palkkasotilaat näyttelivät suurta osaa koko keskiajan ajan. Esimerkiksi tanskalaiset käyttivät paljon saksalaisia palkkasotilaita. Leidung-organisaatio hävisi 1300-luvulla. Ratsuväki puolestaan sai tuolloin suuremman roolin sodankäynnissä. Viikinkiajalla sotilaat olivat saattaneet ratsastaa taistelukentälle, mutta he taistelivat yleensä jalkaisin. Vuonna 1280 kaikki jotka pystyivät varustamaan ritarin saivat vapautuksen verotuksesta. Näin muodostui rälssi eli aateli. Enimmillään Ruotsissa oli noin 500 ritaria.

Taistelu Ruotsin kruunusta

Stenkilin suku

Lähdeaineistoa 1000-luvulta on niukasti, mutta joistakin tuon ajan sodista on jäänyt maininta. Sotia käytiin etupäässä kuninkuutta havittelevien ryhmien välillä. Ruotsista sekaannuttiin myös Norjan sisäiseen valtataisteluun. Snorre Sturlassonin Heimskringla mainitsee muun muassa että kuningas Stenkil auttoi jaarli Håkon Ivarssonia tämän kapinassa Harald Ankaraa vastaan. Stenkilin kuoleman jälkeen vuonna 1066 alkoi sekasortoinen kausi jonka aikana lähteissä mainitaan monta eri kuningasta. Sisällissotien aikana kuoli monia suurmiehiä. Stenkilin poika Inge vanhempi nousi kuninkaaksi noin vuonna 1080. Ingen aikana kristittyjen ja pakanoiden välinen konflikti kärjistyi ja pakanallinen Uhri-Sven syrjäytti hänet muutaman vuoden ajaksi. Inge murhasi kuitenkin Svenin ja antoi polttaa Uppsalan suuren pakanatemppelin. Ingen aikana sodittiin myös norjalaisia vastaan, jotka hyökkäsivät Länsi-Götanmaalle. Rauha norjalaisten kanssa solmittiin vuonna 1101.

Ingen pojan Inge nuoremman kuoltua noin vuonna 1120 alkoi taas pitkä sisällissota eri kuningasehdokkaiden välillä. Ruotsin naapurimaat käyttivät tilannetta hyväkseen hyökkäämällä Ruotsiin. Norjalaiset tekivät muun muassa sotaretken Smålandiin ja tanskalainen prinssi Maunu Nielsen mainitaan tuohon aikaan Ruotsin kuninkaana. Sekasorto päättyi noin vuonna 1130, kun itägötanmaalainen suurmies Sverker vanhempi sai maan valtansa alle. Sverker vanhemman aikana ruotsalaiset yrittivät vallata Bohuslänin, joka silloin kuului Norjan alaisuuteen, mutta yritys epäonnistui.

Sverkerin ja Eerikin suvut

Birger Brosa on kuvattu sinetissään ratsastavana soturina. Birger oli eräs Ruotsin mahtavimmista henkilöistä 1100-luvun lopulla. Hän oli Ruotsin jaarli vuosina 1174-1202.

Sverkerin seuraajaksi tuli Eerik Pyhä ja seuraavan vuosisadan aikana Ruotsin kuninkuudesta tulivat taistelemaan Eerikistä polveutuva Eerikin suku ja Sverkeristä polveutuva Sverkerin suku. Eerikkiä seurasi Sverkerin poika Kaarle, joka murhattiin vuonna 1167. Kaarlen seuraajan Knuut Eerikinpojan aikana Sverkerin pojat Kol ja Burislev aloittivat kapinan, mutta Knuut kukisti heidät Bjälbon luona käydyssä taistelussa noin vuonna 1170. Knuutin hallituskausi oli tämän jälkeen ilmeisesti melko rauhallinen. Toisaalta Ruotsi menetti Jämtlandin Norjalle ehkä vuonna 1178 ja "idästä tulleet pakanat" polttivat Sigtunan vuonna 1187. Knuutin kuoleman jälkeen noin vuonna 1195 hänen seuraajakseen tuli Sverker Kaarlenpoika

Sverker kukisti norjalaisten birkebeinaredien tukemat Knuut Eerikinpojan neljä poikaa Älgaråsin taistelussa. Ainoastaan Eerik Knuutinpoika selvisi taistelusta hengissä ja hän pakeni Norjaan, josta hän haki tukea. Eerik palasi vuonna 1208 ja kukisti Sverkerin Lenan taistelussa. Sverker joutui pakenemaan Tanskaan, josta hän palasi, ehkä tanskalaisten joukkojen tukemana, vuonna 1210. Eerik kukisti Sverkerin lopullisesti Gestilrenin taistelussa. Eerikistä tuli myös ensimmäinen Ruotsin kuningas, joka on varmuudella kruunattu. Eerikin kuoleman jälkeen kuninkaaksi nousi Juhana Sverkerinpoika, joka kuoli vuonna 1222. Hänen tilalleen nousi alaikäinen Eerik Knuutinpojan poika Eerik. Hänen aikanaan aateliston valta kasvoi ja kuningasta opastamaan muodostettiin valtioneuvosto jonka johtajana toimi valtakunnan jaarli. Neuvoston johtaja Knuut Pitkä nousi kapinaan Eerikkiä vastaan vuonna 1229. Kapinalliset ja kuninkaan kannattaja kohtasivat Olustran taistelussa jonka Knuut voitti. Eerik pakeni Tanskaan, josta hän palasi kuninkaaksi vuonna 1234, luultavasti Knuutin kuoltua ja ehkä tanskalaisen armeijan kanssa.

Folkungien kapinat

Knuutin poika Holmger nousi kuitenkin kapinaan Eerikkiä vastaan vuonna 1247. Holmgeria tuki kuninkaan kasvavaa valtaa vastustavista suurmiehistä koostuva ryhmä, joka tunnettiin nimellä "folkungarna". Eerikin joukot kukistivat kapinalliset Sparrsätran taistelussa.

Eerikin kuoltua lapsettomana hänen siskonsa Ingeborgin ja Birger-jaarlin lapsesta Valdemarista tuli uusi kuningas. Todellinen valta oli kuitenkin Birger-jaarlilla. Folkungit nousivat kapinaan toisen kerran vuonna 1251. Kapinan johtohahmo oli Filip Knuutinpoika, jolla katsottiin olleen yhtä suuri oikeus Ruotsin kruunuun kun Valdemarilla. Värvättyään joukkoja Tanskasta ja Saksasta folkungit hyökkäsivät kuningasta vastaan. Birgerin johtamat joukot tuottivat kuitenkin kapinallisille tappion Värmlannissa Herrevadsbron taistelussa, jossa Filip jäi vangiksi ja hänet teloitettiin.

Birger-jaarlin kuoleman jälkeen Valdemarin veli, herttua Maunu, nousi kapinaan. Valdemaria pidettiin heikkona hallitsijana. Maunu värväsi armeijan Tanskan kuninkaan rahallisella avustuksella ja marssi veljeään vastaan. Valdemar kärsi tappion vuonna 1275 käydyssä Hovan taistelussa. Maunun ja Tanskan kuninkaan Eerik Klippingin veljeily johti kuitenkin pian sotaan kun Maunu ei suostunut maksamaan tanskalaisille velkojaan. Kärsittyään tappion tanskalaiset suostuivat kuitenkin rauhaan.

Folkungit nousivat kapinaa uudelleen vuonna 1278, tällä kertaa heidän tavoitteenaan oli asettaa Valdemar takaisin Ruotsin kuninkaaksi. Kapinalliset saatiin kuitenkin kukistettua vuoteen 1280 mennessä.

Sodat Suomessa

Pääartikkelit: Ristiretket Suomeen ja Ensimmäinen ristiretki Suomeen

Piispa Henrikin sarkofagin kuvituksessa Henrik ja Eerik Pyhä myyttisellä ensimmäisellä ristiretkellä Suomeen.

Ruotsalaisten ristiretkiajalla mahdollisesti tekemät ristiretket Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan.

1200-luvulla myös Suomi joutui Ruotsin kruunun alle. Ensimmäinen niin sanotuista ristiretkistä Suomeen tehtiin legendan mukaan 1155 Eerik Pyhän johdolla. Ruotsin ja Novgorodin välit olivat tähän asti olleet hyvät, mutta nyt kummatkin maat olivat kiinnostuneita laajentumisesta Suomeen. Novgorodilaisessa kronikassa mainitaan jo novgorodilaisten ja ruotsalaisten välinen meritaistelu vuonna 1142 ja ruotsalaisten hyökkäys Laatokalle vuonna 1164. Näiden hyökkäyksien takana saattaa olla yksittäisten suurmiesten hankkeita.

Seuraavien vuosikymmenien ajan ruotsalaiset ja novgorodilaiset tekivät useita sotaretkiä toistensa alueilla. Useasta sotaretkestä on vain maininta vanhoissa kronikoissa. Esimerkiksi vuonna 1187 idästä tulleet pakanat polttivat Sigtunan ja vuonna 1188 Novgorodilaisen kronikan mukaan ruotsalaiset ja "saksalaiset Gotlannista" tekivät hyökkäyksen, joka epäonnistui. Vuonna 1191 novgorodilaiset taas hyökkäsivät länteen karjalaisten kanssa, ehkä ruotsalaiselle alueelle tai Hämeeseen. Ruotsalaiset aikoivat Sverker Kaarlenpojan johdolla tehdä ristiretken Kuurinmaahan saksalaisten ja gotlantilaisten kanssa vuonna 1197, mutta laivat ajautuivatkin Viroon jossa sotajoukko ryöväsi maaseutua kolmen päivän ajan. Vuosina 1206 ja 1217 idästä tulleet sotaretket ulottuivat jopa Mälarenille asti. Vuonna 1220 Juhana Sverkerinpoika johti ristiretkeä Viroon. Se kuitenkin loppui tappioon ruotsalaisille. Taistelussa virolaisia vastaa kaatui muun muassa jaarli Kaarle Kuuro ja Linköpingin piispa Kaarle. Ristiretken taustalla saattoivat olla tanskalaisten valloitukset Virossa.

Myös tanskalaiset tekivät luultavasti ristiretkiä Suomeen vuosina 1190 ja 1210. Nämä retket ovat voineet myös suuntautua Ruotsin hallinnon alaisille alueille. Novgorodin ruhtinas Jaroslav teki sotaretken Hämeeseen vuonna 1227 sen jälkeen kun Turun piispa oli kieltänyt kaupankäynnin venäläisten kanssa. Hämäläiset tekivät seuraavana vuonna kostoretken Novgorodin alueelle. On epävarmaa olivatko hämäläiset tuolloin vielä Ruotsin kruunun alaisia.

Laajentuminen Hämeeseen

Pääartikkeli: Toinen ristiretki Suomeen

Toinen ristiretkeksi lähteissä mainittu sotaretki tehtiin noin vuonna 1238 tai 1249 Hämeeseen. Ruotsin kruunun alaisen alueen raja siirtyi joidenkin teorioiden mukaan Kymijoelle. Toisen käsityksen mukaan mitään tarkasti määriteltyä rajaa ei vielä ollut. Eerikinkronikassa mukaan ristiretki tapahtui vuosina 1249–1250 ja sen johtajaksi mainitaan Birger-jaarli, joka joutui palaamaan Ruotsiin retken aikana saatuaan kuulla että Eerik Eerikinpoika oli kuollut. Jarl Gallén on esittänyt että toinen ristiretki olisi ollut reaktio vuonna 1237 tapahtuneeseen Hämeen kapinaan. Ristiretken ajankohdaksi tulisi näin ollen 1238-39.

Novgorodilainen kronikka kertoo että vuonna 1256 ruotsalaiset, suomalaiset ja hämäläiset yrittivät rakentaa linnoituksen Narvanjoen suistolle, mutta pakenivat kun saivat kuulla novgorodilaisten tulosta. Novgorodilaiset tekivät epäonnistuneen hyökkäyksen Hämeeseen seuraavana talvena. Vuonna 1283–1284 ruotsalaiset tai saksalaiset tekivät sotaretken Nevajokea pitkin Laatokalle. Myös tämäkin retki päättyi hyökkääjien tappioon.

Laajentuminen Karjalaan

Pääartikkeli: Kolmas ristiretki Suomeen

Pähkinäsaaren rauhan rajalla oli vallitsevan käsityksen mukaan kaksi haaraa. Punaisella kiistaton rajan kulku, katkoviivalla rajan molemmat haarat ja harmaalla 1500-luvulla käytössä ollut aluejako Jarl Gallénin ja John Lindin mukaan.

Vuonna 1292 novgorodilaiset tekivät taas sotaretken Hämeeseen. Niin sanottu Kolmas ristiretki vuonna 1293 oli osa Ruotsin tavoitetta laajentua itään päin. Ruotsalaiset tekivät suuren laivaston kanssa Karjalaan marski Torkkeli Knuutinpojan johdolla. Ruotsalaisten tavoitteena oli Suomenvedenpohjan tärkeä markkinapaikka ja satama, jonne rakennettiin Viipurin linna. Paikalla oli jo aikaisemmin saattanut olla linnoitus. Novgorodilaiset iskivät Viipuria vastaan seuraavan vuoden keväällä. Yritys vallata linna rynnäköllä epäonnistui. Huono sää ja ruotsalaiset vahvennukset saivat novgorodilaiset luopumaan piirityksestä. Ruotsalaiset lähtivät puolestaan hyökkäykseen Karjalankannaksen toisella puolella sijaitsevaa Käkisalmea vastaan. Ruotsalaiset valtasivat Käkisalmen linnoituksen rynnäkön jälkeen. Novgorodilaiset valtasivat kuitenkin takaisin Käkisalmen vuoden 1295 talvella.

Ruotsalaiset jatkoivat valtapiirinsä laajentamista 1300-luvulla. Vuonna 1300 Torkkelin Knuutinpojan johtamat joukot hyökkäsivät Nevajoen suistolle ja perustivat Landskronan linnan. Laatokan ympäristön kaupungit reagoivat nopeasti koska ruotsalaisten linna olisi estänyt heidän kauppayhteytensä Itämerelle. Novgorodista tullut armeija valtasi ja tuhosi linnoituksen vuonna 1301. Vuodesta 1304 eteenpäin Ruotsi oli hyvin passiivinen Novgorodia kohtaan. Kuningas Birger Maununpoika joutui kamppailemaan veljiään Valdemaria ja Eerikkiä vastaan maan hallinnasta. Novgorodilaiset käyttivät tilannetta hyväkseen vuonna 1311 hyökkäämällä Hämeeseen. Vuoteen 1312 mennessä Birger oli saanut veljensä taltutettua ja alkoi suunnitella sotaa Novgorodia vastaan. Ruotsalaiset joukot polttivat muun muassa Laatokankaupungin. Vuonna 1318 novgorodilaiset puolestaan hyökkäsivät Turkuun ja polttivat Kuusiston piispanlinna.

Maunu Eerikinpojan tultua kuninkaaksi vuonna 1319 Ruotsi oli taas hyökkäyskannalla Karjalassa. Ruotsalaiset hyökkäsivät Käkisalmeen vuonna 1322 ja novgorodilaiset tekivät omia hyökkäyksiä Viipuria vastaan. Kumpikaan osapuoli ei saanut kuitenkaan suurempaa tuhoa aikaiseksi. Osapuolet olivatkin ensimmäistä kertaa valmiita rauhantekoon. Vuonna 1323 ruotsalaiset solmivat Pähkinäsaaren rauhan venäläisten kanssa. Rauha määritteli ensimmäisen kerran Ruotsin itärajan. Rauhasta ei kuitenkaan tullut pysyvä ja vuonna 1348 Maunu aloitti sodan Novgorodia vastaan. Maunu julisti sodan ristiretkeksi ja pian sota sai myös paavin suostumuksen. Maunu Eerikinpojan ristiretki loppui kuitenkin ilman rajamuutoksia.

Sodat Tanskaa ja Norjaa vastaan

Ruotsalaiset avustivat Norjan kapinallisia ribbungeja jotka pakenivat Ruotsin Värmlantiin ja tekivät sieltä käsin retkiä Norjan puolelle. Tästä hyvästä norjalaiset hyökkäsivät Värmlantiin vuonna 1225 Eerik Eerikinpojan ollessa kuningas.

Tanskalaiset sekaantuivat useasti Ruotsin sisäisiin valtataisteluihin. Vuonna 1332 kuningas Maunu Eerikinpoika osti rahapulaa kärsivältä Tanskalta muun muassa Skånen ja Blekingen maakunnat. Tanskalaiset valtasivat Valdemar Atterdagin johdolla kuitenkin alueet takaisin vuonna 1360.

Kalmarin unioni

1300-luvun lopulla kuninkaan ja aateliston välinen valtataistelu johti keskusvallan heikkenemiseen. Vuonna 1389 Tanskan ja Norjan hallitsija Margareeta valittiin myös Ruotsin hallitsijaksi syrjäytetyn Albrekt Mecklenburgilaisen tilalle. Varsinainen unioni maiden välille katsotaan alkaneen vasta Eerik Pommerilaisen noustua valtaistuimelle vuonna 1397.

Sodat Tanskaa vastaan

Eerikin valtakausi ei kuitenkaan ollut suosittu Ruotsissa. Ruotsalaiset aateliset paheksuivat että tärkeät virat menivät tanskalaisille aatelisille. Rahvas taas vihasi tanskalaisten korkeaa verotusta. Vuonna 1434 Ruotsissa syttyi vakava kapina Engelbrekt Engelbrektinpojan johdolla Taalainmaalla. Kapinalliset valtasivat pian koko Ruotsin, Tukholmaa ja muutamaa linnaa lukuun ottamatta. Eerik sai kuitenkin solmittua rauhan kapinallisten kanssa vuonna 1435. Kapina syttyi kuitenkin jälleen, mutta tyrehtyi Engelbrektin kuoltua vuonna 1436. Kun Eerikin seuraaja Kristofer Baijerilainen kuoli yllättäen 1448 valitsivat ruotsalaiset uudeksi kuninkaakseen Kaarle Knuutinpoika Bonden. Tanskalaiset valitsivat vuorostaan uudeksi kuninkaakseen Kristian I:n, joka aloitti heti sodan Ruotsia vastaan. Tanskalaiset hyökkäsivät suurin voimin Gotlantia vastaan. Kaarle teki vuorostaan vastahyökkäyksen Skåneen vuonna 1452. Vuonna 1457 Ruotsin aateliset ja kirkko olivat saaneet tarpeekseen loputtomasta sotimisesta ja nousivat kapinaan Kaarlea vastaan. Kristian I:n kovan verotuksen johdosta Ruotsissa noustiin taas kapinaan vuonna 1463. Vuoteen 1464 mennessä Kristian oli periaatteessa menettänyt Ruotsin kruunun ja Kaarle Knuutinpoika Bonde pääsi palaamaan Ruotsiin. 1460-luvulla Ruotsia hallitsivat eri otteisiin Kaarle Knuutinpoika Bonde kuninkaana ja eri valtionhoitajat. Kristian yritti vielä vuosina 1468 ja 1469 asevoimin saada takaisin Ruotsin kruunun itselleen, mutta epäonnistui kummallakin kerralla. Kaarlen kuoleman jälkeen vuonna 1470 Ruotsin hallitsijaksi nousi valtionhoitaja Sten Sture vanhempi. Kristian hyökkäsi vuonna 1471 suoraa Tukholmaa vastaan, mutta hän kärsi raskaan tappion Brunkebergin taistelussa.

Sodat idässä

Olavinlinna rakennettiin turvaamaan Pähkinäsaaren rauhan rajaa 1400-luvulla.

Viipurin linnanherra Eerik Akselinpoika Tott rakennutti vuonna 1475 Olavinlinnan, mikä johti sotaan Venäjää vastaan. Novgorod oli tuolloin joutunut Moskovan vallan alle ja Venäjä oli tästä lähtien suurempi uhka kuin aikaisemmin. Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin sotia vuosina 1475 ja 1479–1482. Vuosina 1495–1497 käytiin keskiajan suurin sota Venäjän ja Ruotsin välillä. Venäläiset yrittivät vallata Viipurin, mutta epäonnistuivat. Ruotsalaiset tekivät vuorostaan sotaretken vuonna 1492 perustettua Ivangorodia vastaan.

1470-luvulla Ruotsi sekaantui myös saksalaisen ritarikunnan ja Riian väliseen konfliktiin. Ruotsi oli jo tuolloin kiinnostunut laajentamaan valtaansa Itämeren itäpuolella.

Kalmarin unionin loppu

Sten Sture syöstiin vallasta vuonna 1497, mutta palasi valtionhoitajaksi jo vuonna 1501. Sten Sturen kuoleman jälkeen valtionhoitajaksi nousi aluksi Svante Niilonpoika ja myöhemmin Sten Sture nuorempi. Sota Tanskaa vastaan jatkui aina vuoteen 1520 vaihtelevalla menestyksellä. Vuonna 1520 Kristian II kukisti ruotsalaiset ja hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Kristianin hallituskausi jää lyhyeksi muun muassa Tukholman verilöylyn takia. Kapina Kristiania vastaan puhkesi jo loppuvuodesta 1520. Kustaa Eerikinpoika Vaasa valittiin Taalainmaalla valtionhoitajaksi tammikuussa 1521. Kuninkaaksi Kustaa Vaasa valittiin vuonna 1523. Samana vuonna kukistuvat myös viimeiset tanskalaiset joukot Ruotsissa.

Katso myös

• Luettelo Ruotsin sodista

Lähteet

• Dick Harrison: Gud vill det! : nordiska korsfarare under medeltiden. Ordfront Förlag AB, 2005. ISBN 91-7037-119-9.
• Dick Harrison: Jarlens sekel : en berättelse om 1200-talets Sverige. Ordfront, 2002. ISBN 91-7324-898-3.
• Ulf Sundberg: Svenska krig 1050-1814 Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Arkistoitu 9.6.2007. Viitattu 10. toukokuuta. (ruotsiksi)
• Ulf Sundberg: Medeltidens Svenska krig. Hjalmarson & Högberg Bokförlag AB, 2003. ISBN 91-89660-11-0.
• Ulf Sundberg: Svenska freder och stillestånd. Hjalmarson & Högberg Bokförlag AB, 2003. ISBN 91-89080-98-X.