Neuvostoliiton ja Saksan suhteet ennen toista maailmansotaa
Neuvostoliiton ja Saksan suhteet pohjautuivat ennen toista maailmansotaa Rapallon sopimukseen, jolla Venäjä ja Saksa järjestivät keskinäiset suhteensa ajauduttuaan ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän intervention vuoksi heikkoon diplomaattiseen asemaan. Rapallon sopimus määritti Brest-Litovskin rauhan jälkeiset olosuhteet Neuvosto-Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton sekä Saksan kesken. Rapallon sopimuksen pohjalta Krestinski ja Stresemann allekirjoittivat 24. huhtikuuta 1926 vielä Berliinin sopimuksenkin, mikä sisälsi Neuvostoliiton ja Saksan välisen hyökkäämättömyyssopimuksen.
Yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvosto-Venäjä ja Saksa aloittivat yhteistyön 1920-luvulla. Venäläisille yhteistyö on tapa tuoda teknologiaa länsimaasta ja Saksalle Venäjä oli markkina, jolle se pystyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen myymään tuotteitaan, ml. teollisuuslaitosten rakentaminen. 1920-luvun lopulla Josif Stalinin ensimmäisessä viisivuotissuunnitelmassa vastaava toistui Yhdysvaltain kanssa, Yhdysvallat lainoitti Neuvostoliiton suurteollisuuden rakentamista ja yhdysvaltalaiset ja saksalaiset insinöörit johtivat laitosten rakentamista.
1920-luvulla Reichswehr ja puna-armeija tekivät myös salaista yhteistyötä, koska osa yhteistyöstä oli Saksalta kiellettyä Versailles’n rauhansopimuksen perusteella. Vastaavaa yhteistyötä Saksa teki ulkomaille siirrettyjen sotateollisuustehtaiden kautta Hollannissa (Fokker), Ruotsissa (Saabin edeltäjät) ja Suomessa (Ilmavoimien lentokonetehdas ja myöhemmin sukellusvenekehitys Turussa). Saksa kehitteli kutistettuja maavoimiaan ja kiellettyjä ilmavoimiaan. Reichswehr harjoitteli Neuvostoliitossa tavalla, mitä se ei Versailles’n rauhansopimuksen vuoksi voinut tehdä omalla alueellaan. Tämä harjoitustyö loi pohjaa uudenaikaiselle panssarisodalle.
Junkersin ja Neuvostoliiton lentokonetehdas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
15. maaliskuuta 1922 saksalainen Junkers ja Neuvosto-Venäjä sopivat siitä, että Junkersin asiantuntemukselle Neuvosto-Venäjän rahoituksella perustetaan lentokonetehdas Venäjälle. Jo tätä ennen venäläiset olivat ostaneet lentokoneita suoraan Saksasta.
Sotilasyhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maavoimien panssarijoukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1922 lähetettiin saksalaisia sotilaita harjoittelemaan neuvosto-Venäjälle, joka koki hyötyvänsä saksalaisten harjoitusmenetelmien seuraamisesta. Noin vuoteen 1929 mennessä oli Kazaniin valmistunut harjoitusalue rajatulle määrälle saksalaisia panssarijoukkoja. Jotkut saksalaiset upseerit osallistuivat myös neuvostoliittolaisiin sotaharjoituksiin. Koulusta valmistui noin 30 saksalaista panssariupseeria. Neuvostoliittolaisista oppilaista kuuluisin lienee marsalkaksi ylennyt Semjon Krivošein ja saksalaisista panssarikenraalit Heinz Guderian sekä Erich Hoepner.
Ilmavoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1923 perustettiin Sondergruppe Moskau, Moskovan ryhmä, jota kutsuttiin myös Zentrale Moskauksi, Moskovan keskukseksi. Ryhmä kuului Saksan erikoisryhmä R:ään. Päällikkönä oli Saksan aikaisempien ilmavoimien esikuntapäällikkö Herman von der Lieth-Thomsen ja apulaispäällikkönä Ritter von Niedermayer. Lieth-Thomsenin adjutantti, kapteeni Ratt, vastasi ilmailuasioista. Ensimmäinen saksalainen ilmailuryhmä saapui Neuvostoliittoon 1924. Siihen kuuluivat M. Fiebig, K. Lite, G. Johanenson, R. Hasenor ja J. Schröder. Fiebigistä tuli myöhemmin Luftwaffen kenraali. Myöhemmin myös muita saksalaisia ilmailuasiantuntijoita liittyi heihin. Aluksi saksalaiset toimivat neuvonantajina puna-armeijan ilmavoimien päähallinnon ja ilmavoimien akatemian palveluksessa, minkä jälkeen he siirtyivät Saksan Neuvostoliiton alueella toimivien ilmailukoulun henkilökunnaksi. Neuvostoliitto oli varannut saksalaisten lentotoimintaa varten lentokentän Lipetskistä. Koulun johtajaksi tuli majuri Walter Schtaar, joka oli ensimmäisessä maailmansodassa komentanut lento-osastoa länsirintamalla. Hän johti koulua viisi vuotta. Lipetskin lentokentälle saksalaiset rakensivat tarvittavat lentokonehallit sekä hallinto- ja asuintilat johdossaan saksalainen ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä E. Borian. Lisäksi alueelle rakennettiin oma puhelinkeskus. Koulun perustaminen maksoi Reichswehrille noin 2 000 000 ruplaa. Kesäkuussa 1925 viisikymmentä laatikkoihin osina pakattua Fokker D.XIII -hävittäjää laivattiin Stettinistä höyrylaiva Hugo Stinnes IV:llä Leningradiin. Samalla lähtivät myös lento-opettajat ja lentokadetit Neuvostoliittoon. Salaisena pidettävä kuljetus oli muodollisesti neuvostoliittolais-saksalaisen yhteisyritys Metachimin kauppa. Henkilökunta kuljetettiin turisteina tai yksityisten yritysten palveluksessa olevana henkilökuntana asiakirjojen mukaan. Lipetskissä saksalaiset käyttivät univormujensa sijasta siviilivaatteita tai neuvostoliittolaisia univormuja ilman arvomerkkejä.
Lentotoiminta aloitettiin Fokker D.XIII -hävittäjillä. Myöhemmin lentokoululle toimitettiin Albatros-harjoituskoneita.
Varsinainen lentokoulutus alkoi 15. heinäkuuta 1925. Koulutukseen sisältyi intensiivistä lentotoimintaa neljän viikon ajan kuuden lentokadetin ryhmissä. Ensimmäiset lentokadetit olivat muuntokoulutettavia lentäjiä. Myöhemmin koulutettiin myös aidosti uusia lentäjiä. Koulun suorittamisen jälkeen oppilaat palkattiin Reichswehriin ilman merkintöjä siitä, että olisivat saaneet lentokoulutusta.
Saksalaisten esimerkistä myös neuvostoliittolaiset kokeilivat Fokker D.XIII:ia. Lentokoulun ensimmäisen toimintavuoden jälkeen sitä päätettiin laajentaa koskemaan myös tiedustelulentotoimintaa ja ilmakuvausta keväällä 1926, kun Neuvostoliiton ilmavoimien komentaja ja Saksan ilmavoimien salaisesta kehittämisestä vastaavat Reichswehrin henkilöt tapasivat. Ehdotuksen teki Reichswehrin ilmailuosaston päällikkö yliluutnantti Wilberg, mitä kannatti muun muassa sotilaskomissaari R. A. Muklevitš ideologisista syistä.
Tiedustelulentotoiminnan koulutus aloitettiin kahdeksalla Heinkel HD 17 -lentokoneella kesällä 1926.
Saksassa lentäjien alustava koulutus tapahtui muodollisesti Saksan siviili-ilmailukoulu, Deutsche Verkehrsflieger-Schulen, alaisena. Koulutusta annettiin myös urheilulentoseuroissa. Aluksi koulutusta annettiin vain keveillä pienlentokoneilla ja Junkersin matkustajalentokoneilla. Saksan siviili-ilmailukoulun perustamista ohjasi Reichswehrin tarkastusosasto 1, ilmailutarkastus. Ilmailukoulu aloitettiin 1923, kun teollisuusmies H. Stinnes osti viisikymmentä yksipaikkaista Fokker D.XIII -hävittäjää Alankomaista. 1923–1925 myös muutamia Fokker D.VII:ia ja Fokker D.XI:ia hankittiin samalla tavalla. Tilaus suoritettiin Argentiinan ilmavoimien nimissä.
Sotateollinen yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksa ja Neuvosto-Venäjä kehittelivät taistelukaasujen ja niiden käyttämiseksi tarvittavien ammusten valmistusta Neuvosto-Venäjän alueella. Samaraan perustettiin tehtaita valmistamaan Saksalta kiellettyjä sotatarvikkeita.
Yhteistyön päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhteistyö Saksan kanssa päättyi, kun se ei enää ollut poliittisista syistä mahdollista Saksan korostaessa ideologista eroaan Neuvostoliittoon kansallissosialistisen puolueen:n tultua valtaan vuonna 1933.
Molotov–Ribbentrop-sopimuksen liennytyskausi Saksan ja Neuvostoliiton välillä 1939–1940 johti muun muassa siihen, että Saksa esitteli avoimuuden eleenä Junkers 88 -syöksypommittajansa ja Neuvostoliitossa tämä johti määräykseen muuttaa korkealla lentävä Petljakov Pe-2 -hävittäjä syöksypommittajaksi, mikä oli selkeä virhe. Tämä kuitenkin kehitti Pe-2:n pommikoneeksi, joka oli toisen maailmansodan käytetyimpiä.
Vastakkainasettelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Espanjan sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Espanjan sisällissota
Espanjan sisällissota, jossa Saksa ja Italia tukivat kansallismielisiä tasavaltalaisia vastaan ja missä Neuvostoliitto ei jättäytynyt passiiviseksi Ison-Britannian ja Ranskan tapaan puuttumattomuuskomitean hengessä, vaan osallistui aktiivisesti tasavaltalaisten aseistamiseen ja myös taisteluihin, kiristi Neuvostoliiton suhteita Saksaan. Saksa pyrki diplomatiassaan pitämään Neuvostoliiton länsivaltojen aikaisemman periaatteen mukaisesti syrjässä Länsi- ja Keski-Euroopan politiikasta, jolle erityisesti Ranska pyrki rakentamaan entente cordialen hengessä vastapainoa Ison-Britannian kanssa Tšekkoslovakian sekä reunavaltioiden – Puola, Viro, Latvia ja Liettua – avulla.
Kansanrintamapolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansanrintamapolitiikan hengessä myös Neuvostoliitto pyrki aikaansaamaan 1930-luvun puolessa välissä Ranskan ja sille myötämielisten Tšekkoslovakian ja Puolan kanssa aikaan Saksan pyrkimyksiä patoavaa rintamaa muun muassa myöntämällä Tšekkoslovakialle turvallisuustakuun 1935. Reunavaltiopolitiikalta katosi perusta, kun sen voimakkain reunavaltio, Puola, solmi Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen 1935.
Saksan aluejärjestelyt Keski-Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kriittiseksi Neuvostoliiton kannalta Saksan mahti kävi, kun Saksa ryhtyi järjestelemään Keski-Euroopassa rajoja uudelleen. Liitettyään Itävallan Anschlussilla 1938 maakunniksi itseensä Saksa alkoi vaatia lisäksi sudeettialueita Tšekkoslovakialta. Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain ei ollut valmis tukemaan Tšekkoslovakiaa tehokkaasti Saksan sotilaallista uhkaa vastaan, minkä vuoksi Ranskakaan ei kyennyt panemaan tehokkaasti vastaan, vaan joutui suostumaan sudeettimaan luovutukseen Saksalle 1939, minkä seurauksena Tšekistä tuli lopulta Böömin ja Määrin protektoraatti ja Slovakia sai itsenäisyyden joutuakseen taloudellisesti kiinteäksi osaksi Saksan sotataloutta sekä ulkopolitiikkaa. Iso-Britannia, Ranska ja Saksa pitivät Neuvostoliiton syrjässä neuvotteluista, vaikka se oli 1935 ollut takaamassa Tšekkoslovakia turvallisuutta Saksan varalta. Neuvostoliitto ryhtyi 1939 valmistautumaan toiseen maailmansotaan.
Tilapäinen liitto Saksan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska Iso-Britannia ja Ranska eivät Neuvostoliiton näkökulmasta käyneet tehokkaasti sotilasneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa 1939, hankki Neuvostoliitto lisäaikaa varustautumiseen Saksan vastaisen sodan varalle liittoutumalla Saksan kanssa 23. elokuuta 1939, mikä mahdollisti Saksalle hyökkäyksen Puolaan 1. syyskuuta 1939 ilman Neuvostoliiton väliintulon vaaraa.
Neuvostoliitolle sopimus Saksan kanssa mahdollisti Viron, Latvian ja Liettuan yhdistämisen Neuvostoliittoon mahdolliseksi Saksan hyökkäyksen vastaanottoalueeksi, omalta ydinalueelta eteen työnnetyksi rintamaksi. Neuvostoliitto sai myös kolmasosan Puolan valtioalueesta.
Ennen Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön lujittumista, länsivallat menettivät luotettavuutensa, solmimalla Münchenin sopimuksen, jonka Neuvostoliitto arveli olevan pyrkimys saada Saksa ja Neuvostoliitto vastakkain. Adolf Hitler käytti tilannetta taitavasti hyväkseen, solmimalla sopimuksen Stalinin kanssa, mikä mahdollisti Saksan voiton lännessä.
Saksan sota Neuvostoliittoa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton ja Saksan suhteet heikkenivät, kun vuoden 1940 lopulla Saksa osoittautui haluttomaksi tukemaan Neuvostoliiton pyrkimyksiä Itä-Euroopassa. Marraskuussa 1940 valtakunnankansleri Adolf Hitler ei myöntänyt ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotovin vierailun aikana lupaa Neuvostoliitolle käydä toista sotaa Suomen kanssa ja ottaa elokuun 1939 etupiirijaon hengessä myös Suomea haltuunsa.
Keväällä 1941 Saksa ja Neuvostoliitto joutuivat vastakkain Jugoslavian kysymyksen vuoksi. Ranskan antauduttua 1940 Jugoslavia haki tukea Neuvostoliitosta solmimalla sen kanssa diplomaattisuhteet. Vaikka Jugoslavia Saksan painostuksen alla liittyi kolmen vallan sopimukseen 25. maaliskuuta, hyökkäsi Saksa 6. huhtikuuta 1941 Jugoslaviaan tukeakseen kreikkalaisten vastarinnan pysäyttämää Italian armeijaa. Käytännössä Neuvostoliitto ei pystynyt auttamaan Jugoslaviaa lyhyen sodan aikana.
Aamuyöllä 22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi tuhansia kilometrejä leveällä rintamalla Neuvostoliittoon.
Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945 Saksa lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona ja se jaettiin miehitysvyöhykkeisiin. Vuodesta 1949 jälleenyhdistymiseen asti Saksa oli jaettuna Saksan liittotasavaltaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan.