Michael Haneke

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Michael Haneke
Michael Haneke Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2009.
Michael Haneke Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2009.
Henkilötiedot
Syntynyt23. maaliskuuta 1942 (ikä 80)
München, Saksa
Kansalaisuus Itävaltalainen
Ammatti elokuvaohjaaja, teatteriohjaaja, käsikirjoittaja
Puoliso Susanne Haneke (vih. 1983)
Ohjaaja
Tunnetuimmat ohjaukset Funny Games
Pianonopettaja
Kätketty
Valkoinen nauha
Rakkaus
Palkinnot

Grand Prix
2001 Pianonopettaja
2012 Rakkaus
Prix de la mise en scène
2005 Kätketty
Kultainen palmu
2009 Valkoinen nauha
2012 Rakkaus
Parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar
2012 Rakkaus

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Michael Haneke (s. 23. maaliskuuta 1942 München, Saksa[1]) on itävaltalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Hän aloitti 1970-luvulla television ja teatterin puolella ja siirtyi 1980-luvun lopulla elokuvien pariin. Suuremman yleisön tietoisuuteen Haneke tuli vuoden 1997 elokuvallaan Funny Games, josta hän on myöhemmin tehnyt myös yhdysvaltalaisen version. Haneke on lisäksi toiminut elokuvaohjauksen opettajana Wienissä. Haneke tunnetaan henkilönä, joka on useasti tuonut esiin vahvoja mielipiteitään nykyajan elokuvista, etenkin niiden väkivaltaisuudesta.

Nuoruus ja uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneke syntyi Münchenissä vuonna 1942. Hänen isänsä oli saksalainen ohjaaja-näyttelijä Fritz Haneke, ja äiti itävaltalainen näyttelijä Beatrix von Degenschild. Michael oli vielä lapsi, kun hänen vanhempansa erosivat. Haneken äiti työskenteli aktiivisesti teatterissa eikä nähnyt häntä kuin viikonloppuisin, jonka takia Haneke vietti ison osan elämänsä alusta tätinsä luona Itävallan Wiener Neustadtissa. Äiti-Beatrixin puoliso, Haneken isäpuoli, säveltäjä Alexander Steinbrecher opetti Hanekelle musiikkia – hän halusi pianistiksi, mutta Steinbrecher ehdotti, että hän suuntaisi jollekin toiselle alalle. Steinbrecher meni Haneken äidin kuoltua uusiin naimisiin – näyttelijä Christoph Waltzin äidin kanssa.[1]

Haneke pyrki aluksi näyttelijäksi. Hän haki arvostettuun Max Reinhardt -seminaariin, mutta ei päässyt sisään. Haneke suoritti Neustadtissa loppuun lukion, jonka hän aikoi näyttelijänopin takia lopettaa kesken. Tämän jälkeen Haneke opiskeli Wienin yliopistossa draamaa, filosofiaa ja psykologiaa. Näihin aikoihin hän kirjoitti fiktiota sekä elokuvakritiikkiä. Haneken teksteissä tuli esiin hänen kiinnostus muun muassa elokuvaohjaajia Michelangelo Antoinionia ja Robert Bressonia kohtaan. Hän myös kirjoitti filosofiapainoitteista kirjallista kritiikkiä.[1]

Haneke jätti yliopisto-opintonsa kesken ja pääsi töihin saksalaiselle tv-yhtiölle 1960-luvun lopulla. Hän työskenteli siellä muutaman vuoden dramaturgina, ja tuona aikana, hän muun muassa kirjoitti ensimmäisen käsikirjoituksensa nimeltään Wochenende (viikonloppu). Tekstistä pidettiin, mutta elokuva jäi kuitenkin tekemättä koska hän ei löytänyt sille tuottajaa.[1] Käsikirjoitus toimi lopulta myöhemmin pohjana Haneken elokuvalle Funny Games.[2]

Haneke ohjasi ensimmäisen näytelmänsä vuonna 1972. Teos oli Marguerite Durasin Des Journées entières dans les Arbes. Esityspaikkana oli badenbadenilainen teatteri.[1] Vuonna 1974 Haneke ohjasi ensimmäisen televisioelokuvansa; ...Und was kommt danach? Se perustui James Saundersin näytelmään.[1] Seuraavat vuodet Haneke jatkoi työskentelyä television ja teatterin parissa.[1]

Haneke kirjoitti vuonna 1988 käsikirjoituksen Der siebente Kontinent. Televisioyhtiö Radio Bremenin hylättyä tekstin tuottaja Veit Heiduschka ehdotti hänelle sen toteuttamista teatterielokuvana. Teos sai seuraavana vuonna ensi-iltansa Cannesissa. Se sai huomionosoituksia eri eurooppalaisilla elokuvafestivaaleilla. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Seventh Continent ja suomeksi Seitsemäs manner. Se on Haneken filmografian ensimmäinen elokuva.[1][3]

Haneke elokuvantekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneke on tehnyt urallansa 12 elokuvaa. Haneke on käsikirjoittaja-ohjaaja eli hän kirjoittaa ohjauksensa itse.[3] Haneken ensimmäiset kolme elokuvaa, Seitsemäs manner (1989), Bennyn video (1992) ja 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994) kuvaavat kukin omalla tavallaan myöhäiskapitalistista yhteiskuntaa ja sen lieveilmiöitä.[4] Funny Games (1997) on Haneken mukaan ”pyrkimys näyttää katsojalle hänen oma osansa väkivallan katsomisessa”. Inspiraationa toimi myös muutama Haneken lukema lehtiartikkeli, joissa murhia tehneet nuoret kertoivat motiivikseen halun kokeilla miltä se tuntuu.[5] Haneke sai elokuvan avulla aikaisempaa enemmän huomiota, myös kansainvälisesti.[6]

Haneke alkoi 2000-luvulla tehdä ranskankielisiä elokuvia. Tuntematon koodi (2000) on näistä ensimmäinen.[3] Näyttelijä Juliette Binoche oli aikaisemmin osoittanut kiinnostusta työskennellä Haneken kanssa, mutta Haneke ei ollut ensiksi varma, kuinka pystyisi itävaltalaisena tekemään ranskalaisen elokuvan. Hän halusi kuitenkin tehdä maahanmuuttokriisiä käsittelevän elokuvan ja koki asemansa ei-ranskalaisena olevan sopiva asetelma.[7] Haneken seuraava elokuva on Pianonopettaja (2001). Se on Haneken ainoa teos, joka perustuu toisen kirjoittamaan tekstiin – Elfriede Jelinekin kirjaan Pianonsoittaja. Haneken ystävä, näyttelijä-ohjaaja Paulus Manker oli jo 1980-luvulla ostanut oikeudet kirjaan ja halunnut Haneken tekevän siitä käsikirjoituksen. Haneke kirjoitti tekstin, mutta Manker ei saanut elokuvaa tuotettua. Vuosia myöhemmin Haneken wieniläinen tuottaja Veit Heiduschka ehdotti Pianonopettajan tekemistä.[8]

Haneken seuraava elokuva oli Suden aika (2003). Hän halusi elokuvan avulla ymmärtää minkälaista ihmisen on olla katastrofaalisissa tilanteissa, esimerkiksi Irakissa tai Jugoslaviassa, tilanteissa, joita ”länsimaalaiset vain seuraavat televisiosta”. Hanekea kiinnosti erityisesti ihmisen moraalinen käytös apokalyptisessä tilanteessa.[9] Elokuva Kätketty (2005) ottaa kantaa Pariisin verilöylyyn ja etenkin sen jälkeiseen tapahtuman salaamiseen. Hanekea lisäksi kiinnosti hahmo, joka joutuu kohtaamaan jotain mitä teki lapsena.[10]

Haneke teki vuonna 2007 uudelleenfilmatisoinnin elokuvastaan Funny Games. Haneke halusi tehdä yhdysvaltalaisen version etenkin jotta amerikkalaiset, ”isoimmat väkivallan kuluttajat” näkisivät sen. Alkuperäisellä elokuvalla oli sama teema, mutta ulkomaisena elokuvana se jäi Yhdysvalloissa paljolti kielimuurin taakse.[11]

Elokuvalla Valkoinen nauha (2009) Haneke palasi äidinkieleensä. Kyseinen mustavalkoinen teos kuvaa aikaa Pohjois-Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Haneken mielestä "elokuva fasismista" on liian yksinkertainen kuvaus. Hän kokee sen olevan enemmänkin kaikenlaisen terrorismin juurten tutkinta. Elokuvan keskiössä ovat saksalaisen kylän lapset. Haneke ei usko että lapset ovat ”syyttömiä eikä täysin pahoja, vaan jossain välillä, kuten aikuisetkin”.[12][13]

Pohjana elokuvalle Rakkaus (2012) toimi Haneken kasvattaneen tädin itsemurha. Haneke halusi elokuvassa kuvata tilannetta, jossa henkilö joutuu pitämään huolta kärsivästä rakkaastaan. Haneke oli jo pitkään halunnut työskennellä elokuvassa näytelleen Jean-Louis Trintignantin kanssa.[14]

Happy End (2017) on Haneken viimeisin elokuva. Trintignant on mukana myös siinä. Elokuvassa kuvataan taloudellisesti hyvin toimeen tulevan perheen vastoinkäymisiä ja kriisejä. Osittain pohjana teokselle toimi Haneken edellisen elokuvan jälkeen kirjoitettu käsikirjoitus Flashmob. Elokuvaa ei kuitenkaan ikinä tehty, koska sen tuottaja uskoi elokuvan olevan tappiollinen. Sen lisäksi Haneke ei uskonut löytävänsä ”lihavaa itävaltalaista naisnäyttelijää, joka sopisi rooliin”. Yhtä elokuvan mieshahmoa piti esittää Forest Whitaker.[15]

Elokuvat Kätketty, Valkoinen nauha ja Rakkaus pääsivät BBC:n kyselyssä vuosisadan sadan parhaan elokuvan joukkoon.[16]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haneke ei ole niin sanottu stanislavskilainen ohjaaja tehdessään elokuvia. Hän ei yleensä harjoittele etukäteen aikuisnäyttelijöidensä kanssa eikä myöskään kerro lisätietoa hahmoista tai heidän motiiveistaan niitä esittäville näyttelijöille. Haneke on sanonut, että ihanteellisinta olisi jos ”Tarkovskin tyyliin” näyttelijöille ei annettaisi edes käsikirjoituksia vaan pelkästään teksti seuraavaksi esitettävästä kohtauksesta. Tämän avulla näyttelijä ei pystyisi luomaan koko tarinaa päässään, ja täten vältyttäisiin näyttelijän omalta tulkinnalta.[17]

Haneke ei siis keskustele käsikirjoituksesta ennakkoon, mutta ennen kohtauksen kuvaamista hän kuvailee tarkasti, miten haluaa sen tehtävän, välillä osittain itse esittäen kohtauksen. Haneke lähestyy ohjauksiaan hyvin teknisesti, kuten ”sano tämä kovempaa, epäröi tässä kohdassa”.[18]

Näyttelijä Naomi Watts kuvasi seuraavasti kokemustaan Haneken ohjauksen alaisena elokuvassa Funny Games: ”Hän on erittäin tarkka jokaisesta yksityiskohdasta; milloin ja miten liikuttaa vesilasia, milloin sanoa repliikkinsä. Se on hyvin vaikeaa ja tukalaa näyttelijälle, mutta luotan häneen ja hänen visioonsa”.[18]

Haneke uskoo, että jos hahmot/näyttelijät eivät näytä teatreelisesti tunteitaan, katsojalle ja tämän mahdolliselle tunnereaktiolle jää enemmän tilaa.[19]

Vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä Haneke itse että monet kriitikot ovat todeneet yhden ohjaajan suurimman vaikuttajan olevan ranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Bresson. Etenkin Haneken ensimmäisissä elokuvissa on nähty olevan samanlaisuuksia Bressonin ”malliteoriaan”, jonka mukaan ”näyttelijän ei kuulu yrittää näytellä luonnollisesti tai yksinkertaisesti, vaan sen sijasta, ei näytellä ollenkaan”. Bressonin tavoin Haneken 2000-lukua edeltävissä elokuvissa ei juurikaan nähty ”tähtinäyttelijöitä”.[18] Yhteneväisyyksiä Bressonin kanssa on myös Haneken tapa käyttää vain diegeettistä musiikkia eli käytännössä sellaista, jonka lähde on itse tarinan sisällä (esimerkiksi radiomusiikki). Hänen mielestään tavanomainen elokuvamusiikki ei kuulu ”realistiseen elokuvaan”.[20][21]

Bressonin lisäksi Haneke on sanonut ihailevansa Andrei Tarkovskin, Michelangelo Antonionin ja John Cassavetesin ”totuudenmukaisuutta”.[18] Nykyaikaisista elokuvantekijöistä Hanekea puhuttelevat Dardennen veljekset, Abbas Kiarostami, Claire Denis ja Bruno Dumont.[22]

Hanekeen eniten vaikuttaneita filosofeja ovat Blaise Pascal, Ludwig Wittgenstein, Friedrich Nietzsche ja Arthur Schopenhauer. Haneken mukaan Pascalin vaaka on tärkeä elementti hänen elokuvassa 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta.[23]

Haneken lempikirjailija on saksalainen Thomas Mann.[24] Haneke on myös kertonut pitävänsä ranskalaisesta Michel Houellebecqistä.[25]

Kriittinen vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriitikoiden keskuudessa Haneke on uransa aikana saanut niin positiivista kuin negatiivista palautetta. Häntä on kutsuttu esimerkiksi ”Euroopan tärkeimmäksi nykyajan elokuvantekijäksi”, mutta samalla myös muun muassa nimikkeillä ”liian akateeminen”, ”huumorintajuton" ja "saarnaava”.[26]

Mietteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneke on monesti kritisoinut nykyaikaisia Hollywood-elokuvia. Hänen mukaansa kyseiset elokuvat ”näkevät katsojansa vain pankkiautomaatteina, joiden ainoa tehtävä on sylkeä rahaa”.[27] Liian moni elokuva Haneken mielestä antaa helppoja vastauksia.[28]

Haneke on myös kritisoinut muita elokuvaohjaajia, etenkin siitä, miten he esittävät väkivaltaa elokuvissaan. Haneke ei esimerkiksi pidä Quentin Tarantinon tyylistä ”muuttaa inhottava väkivalta koomiseksi kulutustuotteeksi”.[28] Haneke totesi kiinalaisen toimintaohjaajan John Woon olevan ”vaarallinen, vaastuuton ja tyhmä”, sen jälkeen kun hän oli verrannut elokuviensa väkivallan olevan yhtä tärkeää kuin Fred Astairen tanssiliikkeiden.[29] Haneken mielestä Pier Paolo Pasolinin teos Sodoman 120 päivää on ”ainoa elokuva joka on pystynyt näyttämään väkivallan sellaisenaan kuin se oikeasti on”.[30]

Haneke on tuonut esiin niin elokuvissaan kuin niiden ulkopuolella huolen siitä, kuinka nykyään todellisuus koetaan ruutujen takaa. Hänen mukaansa ihmiset eivät enää koe todellisuutta sellaisenaan, vaan sen sijasta ”kuvauksen todellisuudesta”.[31] Haneke on sanonut esimerkiksi, että ”uutisten katsominen televisiosta on kuin nopea yhden aamun Louvressa vierailu. Näet paljon kuvia, mutta mikään näkemäsi ei jää tietoisuuteesi”.[32]

Haneke mieltää myös esimerkiksi elokuvat Schindlerin lista ja Perikato ongelmallisksi. Hänen mukaansa historiallisista tragedioista ei kuuluisi luoda ”viihdettä”. Haneken mielestä ainoa ”vastuullinen elokuva” kyseisestä aiheesta on ranskalaisen Alais Resnaisin Yö ja usva.[33]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneke on vuodesta 2002 toiminut elokuvaohjauksen opettajana Wienissä (Institut für Film und Fernsehen, Filmakademie Wien).[1]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneke on palkittu elokuvantekijä. Huomionosoituksia on muun muassa Cannesin Kultainen palmu elokuvista Valkoinen nauha (2009) ja Rakkaus (2012), sekä Grand Prix elokuvasta Pianonopettaja (2001), ja Parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar elokuvasta Rakkaus.[3]

Vuonna 2013 Haneke sai Asturian ruhtinattaren palkinnon.[34]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneke vaimonsa Susannen kanssa, 2013.

Michael Hanekella on neljä lasta. Hänen vaimonsa on Susanne ”Susi” Haneke, joka on tehnyt cameoroolin vuoden 2007 Funny Games -elokuvassa.[35][36]

Haneke syntyi Saksassa, mutta on asunut melkein koko elämänsä Itävallassa. Haneke on asunut myös Ranskassa ja puhuu ranskan kieltä.[1]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisioelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • …und was kommt danach? (1974)
  • Sperrmüll (1975)
  • Drei Wege zum See (1976)
  • Variation - oder Daẞ es Utopien gibt, weiẞ ich selber! (1983)
  • Wer War Edgar Allan? (1984)
  • Fraulein - ein Deutsches Melodram (1985)
  • Nachfur für einen Mörder (1991)
  • Die Rebellion (1992)
  • Das Schloss (1996) [1]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lemminge (1979, minisarja - jaksot: Arkadien ja Verletzungen)
  • Lumière et Compagnie (1995, dokumentti, osa: Vienne)
  • Tatort (1993, suom. Rikospaikalla, tv-sarja - jakso: Kesseltreiben) [1]

Näytelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopperaohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wolfgang Amadeus Mozart[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mccann Ben, Sorfa David (toim.): The cinema of Michael Haneke. Columbia University Press, 2011. ISBN 978-1-906660-30-7
  • Grundmann Roy, Naqvi Fatima, Root Colin (toim.): Michael Haneke Interviews. The University Press of Mississippi, 2020. ISBN 978-1-4968-2840-8

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Roy Grundmann, Fatima Naqvi, Colin Root 2020, s. XX - XXIV (elämän kronologia)
  2. ↑ Thomas Assheuer 2008, s. 103 (Michael Haneke Interviews)
  3. ↑ a b c d e Michael Haneke IMDb. Viitattu 2.10.2021.
  4. ↑ Lisa Coulthard 2011, s. 39
  5. ↑ Marc Toullec 1988, s. 37 (Michael Haneke Interviews)
  6. ↑ Ben Mccann, David Sorfa 2011, s. 3
  7. ↑ Alexander Horwath 2001, s. 41 (Michael Haneke Interviews)
  8. ↑ Claire Mellini 2001, s. 61 (Michal Haneke Interviews)
  9. ↑ Marie Marvier 2003, s. 74 (Michael Haneke Interviews)
  10. ↑ Katja Nicodemus, Thomas Assheuer 2006, s. 83 (Michael Haneke Interviews)
  11. ↑ Christophe Carrière 2008, s. 107 (Michael Haneke Interviews)
  12. ↑ Roy Grundmann 2009, s. 116 (Michael Haneke Interviews)
  13. ↑ Karin Schiefer: Michael Haneke about THE WHITE RIBBON 2009. AFC. Viitattu 2.10.2021.
  14. ↑ Michel Cieutat, Philippe Rouyer 2012, s. 127 (Michael Haneke Interviews)
  15. ↑ Roy Grundmann, Fatima Naqvi 2017, s. 145 (Michael Haneke Interviews)
  16. ↑ Veli-Pekka Lehtonen: Michael Haneke teki elokuvan ”Euroopasta, joka ei tiedä mitä tekisi” nykytilanteessa – Haneke uskoo, että kenestä tahansa tulisi joukkomurhaaja oikeissa olosuhteissa (tilaajille) 13.2.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.10.2021.
  17. ↑ Willy Riemer 1997, s. 32
  18. ↑ a b c d Ben McCann 2011, s. 24-26
  19. ↑ Samuel Blumenfeld 1995, s. 27 (Michael Haneke Interviews)
  20. ↑ Willy Riemer 1997, s. 35 (Michael Haneke Interviews)
  21. ↑ Kuukauden Digilluusio: Diegeettisen elokuvamusiikin kosto hurraakerkko.com. Viitattu 2.10.2021.
  22. ↑ John Wray: Minister of Fear (tilaajille) 23.9.2007. The New York Times Magazine. Viitattu 2.10.2021.
  23. ↑ Samuel Blumenfeld 1995, s. 23-24 (Michael Haneke Interviews)
  24. ↑ Thomas Assheuer 2008, s. 92 (Michael Haneke Interviews)
  25. ↑ Catherine Shoard: Michael Haneke: I may collaborate with Michel Houellebecq 13.11.2009. The Guardian. Viitattu 2.10.2021.
  26. ↑ Ben McCann, David Sorfa 2011, s. 1 & 3
  27. ↑ Richard Porton 2005, s. 81 (Michael Haneke Interviews)
  28. ↑ a b Nikhil Letha-Soman: Violence in Michael Haneke’s Cinema, Explained 7.3.2017. TheCinemaholic. Viitattu 2.10.2021.
  29. ↑ Marc Toullec 1998, s. 39 (Michael Haneke Interviews)
  30. ↑ Salò, or the 120 days of Sodom - Blu Rayn kansi - BFI
  31. ↑ Christopher Sharrett 2003, s. 70 (Michael Haneke Interviews)
  32. ↑ Matthew Sorrento: A Comfortable Troublemaker – Michael Haneke: Interviews, edited by Roy Grundmann, Fatima Naqvi, and Colin Root filmint.nu. 15.8.2020.
  33. ↑ Michael Haneke Doesn't Agree With Spielberg's 'Schindler's List' 15.11.2012. YouTube - The Hollywood Reporter. Viitattu 2.10.2021.
  34. ↑ Michael Haneke wins Prince of Asturias arts prize 10.5.2013. BBC. Viitattu 2.10.2021.
  35. ↑ Anthony Lane: Happy Haneke 28.9.2009. The New Yorker. Viitattu 2.10.2021.
  36. ↑ Susi Haneke IMDb. Viitattu 2.10.2021.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Haneken ohjaamat elokuvat
1980-luku Seitsemäs manner (1989)
1990-luku Bennyn video (1992) · 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994) · Funny Games (1997)
2000-luku Pianonopettaja (2001) · Suden aika (2003) · Kätketty (2005) · Funny Games (2007) · Valkoinen nauha (2009)
2010-luku Rakkaus (2012) · Happy End (2017)
Auktoriteettitunnisteet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Michael_Haneke&oldid=20156935”