Lepäsi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lepäsi
Лебяжье, Lebjažje
Suomenlahden rantaa Lepäsin rauhoitusalueella.
Suomenlahden rantaa Lepäsin rauhoitusalueella.

Lepäsi

Koordinaatit: 59°57′40″N, 29°25′3″E

Valtio Venäjä
Alue Leningradin alue
Piiri Lomonosovin piiri
Hallinto
 – Asutustyyppi kaupunkimainen taajama
 – Hallinnon tyyppi kaupunkikunta
Väkiluku (2015) 5 600
Lepäsin kunta Lomonosovin piirin kartalla.
Lepäsin lähistön kylät vuoden 1860 kartalla.
Luotsikylän kirkko- ja koulurakennus.
Yhinmäen linnoituksen sotamuistoja.

Lepäsi[1] (ven. Лебя́жье, Lebjažje) on kaupunkimainen taajama ja kaupunkikunta Leningradin alueen Lomonosovin piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Suomenlahden etelärannalla Lepäsinjoen suussa 22 kilometriä Lomonosovista[2] länteen. Kunnassa on 5 600 ja taajamassa 4 500 asukasta (vuonna 2015)[3].

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lepäsin kunnan pinta-ala on 652,16 neliökilometriä[4]. Se rajoittuu idässä Lomonosovin piirin Haisevaisin ja Penikkalan sekä etelässä Lopuhkinan ja Kaprion kuntiin, lännessä Sosnovyi Borin kaupunkipiirikuntaan ja pohjoisessa Suomenlahden kautta Leningradin alueen Viipurin piiriin[2]. Pinta-alasta 51,5 % on vesistöjä, 41,5 % metsää, 3,1 % teollisuus-, sotilas- ym. aluetta, 2,0 % asuinaluetta ja 1,8 % maatalousmaata[5]. Kunnan koko alue kuuluu Venäjän rajavyöhykkeeseen[6].

Seutu on pinnanmuodostukseltaan jääkauden muovaamaa moreenitasankoa, jossa on paljon soita ja Suomenlahteen laskevia jokia ja puroja[7]. Jokia ovat Hevaanjoki, Lepäsinjoki ja Lupanovanjoki, järviä Lupanovanjärvi, Harjavallanjärvi ja Mustajärvi. Hevaanjoen varrella on vailla käyttöä olevia kalanviljelyaltaita.[8] Hyötykaivannaisia ovat hiekka ja turve[9]. Luonnonsuojelualueita ovat Lepäsin rauhoitusalue ja kirjailija Vitali Biankin mukaan nimetty maisemansuojelualue. Suunnitteilla on Lupanovanjärven ja Syrjänsuon rauhoitusalueiden perustaminen.[10]

Asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuntaan kuuluvat Lepäsin kaupunkimainen taajama, Yhinmäen asutus ja kahdeksan kylää: Harjavalta, Harmaala, Hevaa, Kangaspää, Kantikylä, Mustalahti, Pulkkala ja Syrjä (Sjurje). Kolmen-neljänsadan asukkaan keskuksia ovat Harjavalta ja Yhinmäki, kun taas Pulkkalassa, Syrjässä ja Kantikylässä on vain muutama vakituinen asukas[3].

Vakituisen asutuksen lisäksi kunnassa on paljon loma-asutusta. Kylien kesäasukkaiden määräksi arvioidaan noin 1 400 henkeä. Lisäksi on 13 puutarhapalsta- ja huvila-aluetta, joilla viettää lomaa arviolta 8 900 henkeä.[11]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen taajaman paikalla oli 1400-luvulla Tuutarin pogostaan kuulunut Karkilan kylä. Pietari I:n lahjoitti kylän 1700-luvun alussa Boris Šeremeteville, jonka kartano sai Karkilanjoen joutsenten mukaan nimen Lebjažje.[12]

Lepäsin kylän asukkaat olivat Oranienbaumin ortodoksiseen seurakuntaan kuuluneita inkerikkoja. Sen lähellä sijainneissa Suuressa ja Pienessä Kankaassa (ven. Bolšije ja Malyje Borki), Riikolassa (Rigolovo) ja Asikkalassa eli Uudessakylässä (Novaja Krasnaja Gorka) asui inkerikkojen lisäksi Tyrön luterilaiseen seurakuntaan kuuluneita äyrämöisiä ja muutama venäläinen.[13] Vuonna 1862 Lepäsin kylässä oli 16 taloa ja 81 asukasta. Sen talonpojat olivat kartanon maaorjia, kun taas lähikylät kuuluivat Oranienbaumin palatsin alaisuuteen.[14]

Vuonna 1867 Lepäsiin perustettiin Kronstadtiin ja Pietariin laivoja ohjanneiden luotsien asutus, josta on säilynyt joukko asuintaloja, kokoustalo, majakka ja kirkko. 1870-luvulla sai alkunsa myös Venäjän suurin ja pitkän aikaa ainoa luotsikoulu. Paikalliset talonpojat hankkivat lisäansioita puunhankinnalla, metsästyksellä, kalastuksella ja rahdinajolla, eivätkä 1800-luvun lopulla enää juurikaan harjoittaneet maataloutta.[15] Seudun ortodoksit kuuluivat vuodesta 1869 lähtien Haisevaisin seurakuntaan[16].

1900-luvun alussa Suomenlahden etelärannalle ryhdyttiin rakentamaan Yhinmäen ja Seraja Lošadin linnoituksia, jotka sittemmin osallistuivat Venäjän sisällissotaan ja puolustivat toisen maailmansodan aikana Oranienbaumin sillanpääasemaa. Lepäsin kylästä kehittyi 1800–1900-lukujen vaihteessa huvilataajama, jossa asui kesäisin muun muassa kirjailija Vitali Bianki. Kylässä toimi kyläkoulu ja luotsikoulu, poliklinikka, posti ja kaksi majataloa. Luotsikylään rakennettiin vuosina 1902–1903 puinen kirkko- ja koulurakennus ja Lepäsiin pystytettiin vuosina 1911–1915 kivinen Pyhän Nikolaoksen kirkko. Taloudellista toimintaa edisti Suomenlahden rantalinnoituksiin vedetty rautatie.[17]

Vuonna 1933 Lepäsistä tuli kyläneuvoston keskus. Samoihin aikoihin valmistui Veimariin johtava rautatie. Kankaan kylässä oli toisen maailmansodan aikana lentokenttä ja Lepäsissä erilaisia armeijan toimintoja. Harmaalan lähellä sijaitsevaan Patterilahteen sijoitettiin sodan jälkeen sukellusveneiden tankkausasema, joka suljettiin ensimmäisten ydinsukellusveneiden käyttöönoton jälkeen. Lepäsi sai kaupunkimaisen taajaman statuksen vuonna 1966, jolloin siihen liitettiin luotsikylä sekä Asikkalan, Kankaan, Riikolan, Yhinmäen ja Petrovski Hutorin kylät. Taajaman suurin yritys oli laitevalmistaja Elektropribor, jonka lisäksi seudulla toimi myös metsä- ja kalateollisuutta sekä useita varuskuntia.[18]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen seudun talous taantui, ja sen myöhempi kehitys on ollut hidasta. Vuodesta 1994 lähtien suunnitellun Patterilahden öljysataman ensimmäisen vaiheen oli määrä valmistua vuonna 2001, mutta toistaiseksi sen rakentaminen ei ole edes alkanut. Kehityssuunnitelmissa kunta nähdään ensi sijassa virkistys- ja matkailukohteena.[19]

Liikenne, talous ja palvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lepäsin kautta kulkevat Pietarin ja Ruutsian välinen asfaltoitu maantie sekä Pietarin ja Vääskylän välinen rautatie, jolla on Lepäsin asema ja muutama pysäkki. Muita väyliä ovat Yhinmäen, Hevaan ja Sosnovyi Borin sekä Sosnovyi Borin ja Klopitsan väliset asfaltoidut maantiet.[20] Kunnasta on linja-autoyhteydet Lomonosoviin, Pietariin ja Sosnovyi Boriin. Lepäsissä on huoltoasema ja pienvenesatama.[21]

Paikallisista elinkeinoista tärkeimmät ovat jalostus (45,1 %), kauppa (12,6 %) ja palvelut (10,9 %). Noin 40 % työvoimasta käy päivittäin töissä Pietarissa. Tärkeimmät teollisuusyritykset ovat merenkulun laitteita valmistava Elektropribor-konsernin tutkimus- ja tuotantolaitos sekä puunhankintaa ja -jalostusta harjoittava Lomonosovin metsäteollisuuspiiri. Maataloutta edustaa muutama yksityisviljelijä. Perinteinen kalateollisuus on lopettanut toimintansa.[22]

Keskustaajaman palveluihin kuuluvat lastentarha, keskikoulu, lasten taidekoulu, piirisairaala, poliklinikka, kirjasto ja joukko kauppoja. Eräitä palveluja on myös muissa kylissä.[23]

Nähtävyydet ja matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seudulla sijaitsevat Yhinmäen ja Seraja Lošadin linnoitukset kuuluvat Pietarin maailmanperintökohteeseen. Muita kulttuuriperintökohteita ovat Lepäsin luotsikylä, Harjavallan ja Mustalahden kartanoalueet sekä toisen maailmansodan muistomerkit.[24]

Kunnan matkailupotentiaali perustuu sen enimmäkseen sotahistoriallisiin nähtävyyksiin, kulttuuriperintöön, luontoon, veneilyyn ja kalastukseen. Alueella on kymmenkunta lomakylää sekä kalastus- ja metsästysmajaa. Matkailun kehittämistä on haitannut kunnan sijainti rajavyöhykkeellä.[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Venäjän federaation paikannimiä, s. 126. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006. ISBN 952-5446-18-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.10.2015).
  2. a b Generalnyi plan, s. 16.
  3. a b Generalnyi plan, s. 70.
  4. Generalnyi plan, s. 67.
  5. Generalnyi plan, s. 67–68.
  6. Generalnyi plan, s. 119.
  7. Generalnyi plan, s. 26, 31.
  8. Generalnyi plan, s. 36–37.
  9. Generalnyi plan, s. 28–29.
  10. Generalnyi plan, s. 31–33.
  11. Generalnyi plan, s. 71–72.
  12. Generalnyi plan, s. 18.
  13. v. Köppen, Peter: Erklärender Text zu der Ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements, s. 42, 73, 98. St.-Petersburg: , 1867. Teoksen verkkoversio.
  14. Sankt-Peterburgskaja gubernija: Spisok naseljonnyh mest po svedenijam 1862 goda, s. 146, 148. Sankt-Peterburg: Tsentralnyi statistitšeski komitet ministerstva vnutrennih del, 1864. Teoksen verkkoversio.
  15. Generalnyi plan, s. 19.
  16. Istoriko-statistitšeskije svedenija o S.-Peterburgskoi jeparhii, vypusk 10, s. 96–99. S.-Peterburg: S.-Peterburgski jeparhialnyi istoriko-statistitšeski komitet, 1885.
  17. Generalnyi plan, s. 20–21.
  18. Generalnyi plan, s. 21.
  19. Generalnyi plan, s. 22.
  20. Generalnyi plan, s. 88–90.
  21. Generalnyi plan, s. 96–97.
  22. Generalnyi plan, s. 72–75.
  23. Generalnyi plan, s. 78–84.
  24. Generalnyi plan, s. 46–56.
  25. Generalnyi plan, s. 120–125.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]