Lapin historia

Lapin historia alkaa mannerjään vetäytyessä alueelta viimeisen jääkauden lopulla.

Varhaishistoria

Lapin historia alkaa mannerjään vetäytyessä alueelta viimeisen jääkauden lopulla. Välillä 9000-6000 eKr. alueelle levittäytyi Keski-Euroopasta kivikautinen Komsan kulttuuri. Aikaisintaan 3000 eKr. ensimmäiset suomalais-ugrilaiset muuttivat Lappiin idästä. Uskotaan, että tulokkaat jakautuivat välillä 2500-1500 eKr. kielellisesti ja kulttuurillisesti kahteen ryhmään: maataloutta ja karjanhoitoa harjoittaneisiin suomalaisiin eteläisellä rannikolla ja metsästäviin saamelaisiin pohjoisessa sisämaassa. Kielisukulaisuudesta huolimatta saamelaiset eroavat geneettisellä tasolla huomattavasti suomalaisista, samoin kuin kaikista muistakin eurooppalaisista kansoista. Tämä viittaa siihen, että kivikautisten kanta-asukkaiden jälkeläiset olisivat sulautuneet uudisasukkaisiin ja omaksuneet suomalais-ugrilaisen kielen. Alun perin saamelaisten elinalue on ulottunut pitkälle Etelä-Suomeen; tästä on edelleen muistona monia saamelaisperäisiä paikannimiä. Aiemmin yleinen käsitys, jonka mukaan saamelaiset olisivat paenneet myöhemmin maahan muuttaneita suomalaisia, on nykyisin vanhentunut. Nykyisin oletetaan pikemminkin, että osa etelän saamelaisesta asutuksesta on siirtynyt harjoittamaan maataloutta ja vähitellen sulautunut suomalaisiin kielellisesti ja kulttuurillisesti.

Saamelaisperhe ja kota noin vuonna 1900.

Viimeistään 800-luvulla suomalainen maanviljelyskulttuuri oli levittäytynyt Tornionjoen ja Kemijoen laaksoihin. Vielä 1700-luvulle asti maalainen elämäntapa oli keskittynyt suurten jokien rannoille. Ne olivat ainoa tapa kiertää tietöntä erämaata ja tarjosivat ihmisille myös ravinnon rikkaasta lohikannastaan. Jokien tulva-alueet tuottivat heinää karjan rehuksi ja ympäröivissä metsissä maanviljelijät raivasivat peltoja ja metsästivät. 1000-luvulla suomalainen asutus oli levinnyt jo Rovaniemen korkeudelle asti. Tuohon aikaan "Lappi" tarkoitti lähinnä saamelaisten asuinaluetta, joka sijaitsi Rovaniemen pohjoispuolella; tätä aluetta kutsutaan saamelaisilta lainatun nimityksen mukaisesti nimellä Lanta, joka tulee alun perin monien germaanisten kielten maata tarkoittavasta sanasta land. Norjalaiset asuttivat Pohjoisen jäämeren rannikon 1100-luvulla. Saamelaiset jakautuivat pääosin kolmeen eri kulttuuripiiriin: Kemissä ja Kainuussa eläneet metsäsaamelaiset saivat elantonsa metsästyksestä, Inarissa eläneet kalastajasaamelaiset kalastuksesta ja Tornion porosaamelaiset harjoittivat poronhoitoa. Saamelaisten elämäntapa oli puolipaimentolainen; kesäisin he muuttivat porolaumojensa mukana ja asuivat helposti siirrettävissä kodissa, loppuosan vuodesta he viettivät talvikylissään, joissa he hoitivat myös uskonnollisia ja oikeudellisia asioitaan.

Ruotsin vallan aika

Myöhäiskeskiajalla Ruotsin valtakunnan vaikutus voimistui Lapissa. 1200-luvun lopussa alueelle saapuivat niin kutsutut pirkkalaiset, etuoikeutetut Ruotsin kruunun edustajat, joilla oli oikeus käydä kauppaa ja verottaa lappalaisia. Tornionlaakso joutui tällöin Upsalan arkkihiippakunnan ja Ruotsin keskushallinnon alaisuuteen. Vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhansopimuksen mukaan Kemijoen laaksosta tuli osa Novgorodin etupiiriä. Siitä huolimatta alue joutui 1300-luvun loppupuolella Turun hiippakunnan ja tätä kautta Ruotsin vaikutusvallan alaiseksi. Tästä seurasi useita ruotsalaisten ja venäläisten välisiä yhteenottoja, kunnes Ruotsin ja Venäjän raja vahvistettiin ensin vuonna 1595 Täyssinän rauhassa ja viimeistään vuonna 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa. Stolbovan rauhan raja kulki karkeasti ottaen samaa linjaa kuin Suomen itäraja ennen talvisotaa.

1500-luvun loppupuolella Tornionlaaksosta Pellon korkeudelle asti ulottunut Tornion seurakunta liitettiin Västerbottenin maakuntaan, kun taas Kemijoen alueelta Rovaniemelle ulottunut Kemin seurakunta tuli osaksi Österbottenia. Tällöin nykyisen Lapin maakunnan alueella eli noin 5000 ihmistä. Saamelaisten asuttama alue jaettiin ns. lapinmaiksi, joista kaksi, Tornion ja Kemin lapinmaat ulottuivat nykyisen Suomen Lapin alueelle. Lapissa rajoja ei ollut tarkasti määritelty. Nimellisesti alue kuului Västerbottenin maakuntaan, mutta käytännössä se oli enemmän tai vähemmän ei-kenenkään-maata ja sekä Ruotsin että Norjan verottama. Inarin kylä oli vuoteen 1751 asti jopa kolmen eri valtion (Ruotsin, Norjan ja Venäjän) verotusaluetta.

Vuodesta 1560 alkaen Lappiin alkoi saapua Savosta kaskiviljelyä harjoittavia uudisasukkaita uusien viljelysmaiden perässä. Tämän seurauksena Lapin väkiluku kasvoi seuraavina vuosisatoina noin 2000 ihmisellä. Lapin ensimmäinn kaupunki Tornio perustettiin vuonna 1621 Tornionjoen suulla sijaitsevalle Suensaarelle. 1690-luvulla Pieni jääkausi aiheutti nälänhätiä myös nykyisen Lapin alueella, mutta ei vahingoittanut aluetta yhtä pahasti kuin maataloudesta riippuvaista Etelä-Suomea. Kiihdyttääkseen Lapin asuttamista Ruotsin valtio julisti vuonna 1673 kaikille uudisasukkaille 15 vuoden verovapauden. Myös tämä, mutta ennen kaikkea Lapin miesten vapautus sotilaspalveluksesta talonpoikainen asuinalue laajeni pohjoiseen.

Vuosina 1700-1721 käydyn Suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvulla Lapissa tapahtui valtava väestöräjähdys. Asutus levisi suurista jokilaaksoista pienempien sivujokien varsille ja läheisten järvien rannoille. Etelä-Lapin metsäsaamelaisten kulttuuri kuihtui hitaasti, koska yhä useammat saamelaiset omaksuivat paikallaan pysyvän elämäntavan ja sulautuivat suomalaisiin.

Venäjän vallan aika

Hävityn Suomen sodan jälkeen Ruotsi joutui luovuttaamaan nykyisen Suomen alueen Venäjän keisarikunnalle Haminan rauhassa vuonna 1809. Lapista tuli osa Oulun lääniä ja perustettua autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa, mikä oli suuri muutos Lapin asukkaille. Aiemmin eri puolien asukkaita yhdistäneestä Tornionjoesta oli tullut rajajoki, jonka toisella puolella oli venäläinen itäranta ja toisella ruotsalainen länsiranta. Vuonna 1826 suljettiin aiemmin avoin Norjan ja Venäjän välinen raja, minkä seurauksena Lapin asukkaat eivät enää pystyneet laiduntamaan porolaumojaan rajan toisella puolella eivätkä harjoittaman kalastusta ja kaupankäyntiä Jäämeren rannoilla. Lapin asukkaat pitivät menettelyä vääryytenä, sillä heille oli taattu vuonna 1751 solmitussa Strömstadin sopimuksessa oikeus ylittää raja vapaasti.

Poronhoidon merkitys kasvoi Lapissa 1800-luvulla, koska villit metsäpeurat oli metsästetty sukupuuttoon. Aiemmin poroja olivat pitäneet ainoastaan Pohjois-Lapin saamelaiset, mutta nyt poronhoitoalue laajeni käsittämään myös Etelä-Lapin suomalaisseudut. Voimakas väestönkasvu jatkui vielä 1800-luvulla: vuonna 1830 nykyisen Lapin alueella asui noin 21 000 ihmistä, mutta 1870 väkiluku oli jo 33 652. Saamelaisten osuus väestöstä väheni; vuosina 1830-1860 se laski 22,6 prosentista 16,3 prosenttiin.

Epäonnistuneiden satojen jälkeen alueella tapahtui useita nälänhätiä 1830-, 50- ja 60-luvuilla. Koska maatalous ensisijaisena elinkeinona pystyi ruokkimaan vain rajoitetun määrän ihmisiä, väestöpaine alkoi purkautua maastamuuttona Ruijaan, myöhemmin myös Yhdysvaltoihin.

Teollistuminen aiheutti suuren yhteiskunnallisen murroksen, joka alkoi metsätalouden ja puuteollisuuden alkamisella 1800-luvun jälkipuoliskolla. Puita kaadettiin sisämaan suurista metsistä ja uitettiin jokia pitkin rannikolle. Lapin ensimmäinen höyrysaha perustettiin vuonna 1861 Kemin Laitakariin. 1900-luvun alussa metsätöissä työskenteli Lapissa jo 10 000 miestä. Teollistuminen johti myös infrastruktuurin kehittämiseen; aiemmin tietön Lapin pohjoisosa liitettiin nyt osaksi tieverkkoa ja ensimmäinen junarata Kemiin valmistui 1902.

Suomen itsenäisyyden alkuvaiheet

Petsamon alue. Vihreä: Menetetty 1940, Punainen: Menetetty 1947.

Suomen julistauduttua itsenäiseksi vuonna 1917 Lapista tuli osa itsenäistä Suomea. Pian alkaneessa sisällissodassa sosialismia kannattaneet punaiset olivat aluksi vahvoilla, mutta porvalliset valkoiset saivat koko Suomen pohjoisosan hallintaansa hyvin lyhyessä ajassa. Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden Tarton rauhassa vuonna 1920 sekä luovutti Suomelle Petsamon, jolloin Suomi sai ensimmäistä kertaa historiansa aikana suoran yhteyden Jäämerelle. Golfvirran ansiosta Petsamossa olivat maan ainoat ympäri vuoden jäättömät satamat. Ensimmäisen kerran Suomi oli yrittänyt saada yhteyden Jäämerelle jo 1800-luvulla Norjan rajan sulkeuduttua; tsaari Aleksanteri II oli jopa luvannut suuriruhtinaskunnalle Petsamon vuonna 1864 korvauksena pienemmästä Siestarjoen alueesta. Asukkaiden mielestä Petsamon saaminen oli korvaus tuolloin kärsitystä epäoikeudenmukaisuudesta, ja kansallismielisissä piireissä sitä pidettiin ensimmäisenä askeleena kohti Suur-Suomea. Petsamossa oli noin 1400 asukasta ja sen pinta-ala oli 10 480 neliökilometriä. Aluksi siitä tehtiin erillinen Petsamon lääni, mutta jo vuonna 1921 se liitettiin Lapin yhteyteen osana Oulun lääniä. Petsamo rikastui satamansa, vuonna 1924 löydetyn nikkeliesiintymän ja matkailun kautta; vuonna 1939 sen väkiluku oli jo noin 5000.

Vuonna 1938 Lappi erotettiin Oulun läänistä itsenäiseksi Lapin lääniksi. Vaikka uusi lääni käsitti varsinaisen Lapin lisäksi myös historiallisen Peräpohjolan, läänin nimeksi annettiin Lappi mm. turistien houkuttelemiseksi. Läänin suurimmasta kaupungista Kemistä toivottiin pääkaupunkia, mutta tällaiseksi valittiin lopulta Rovaniemi sen keskeisemmän sijainnin vuoksi.

Toinen maailmansota ja Lapin sota

Toisen maailmansodan aikana Suomi soti ensin talvi-, sitten jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan sekä tämän jälkeen Lapin sodassa natsi-Saksaa vastaan. Kaikissa kolmessa sodassa taisteluja käytiin myös Lapissa, mutta Lapin sota aiheutti vahinkoja ylivoimaisesti eniten.

Välillä 30. marraskuuta 1939 - 13. maaliskuuta 1940 käydyn talvisodan aikana Lapissa tapahtui vain kaksi yhteenottoa. Sodan alussa kaksi puna-armeijan divisioonaa käynnisti hyökkäyksen Sallassa. Divisioonille annetun käskyn mukaan niiden oli edettävä kahdessa viikossa Kemijärvelle, Sodankylään ja Rovaniemelle ja sieltä Tornioon Ruotsin rajalle; tarkoitus oli jakaa Suomi kahteen osaan. Samaan aikaan kaksi neuvostodivisioonaa hyökkäsi Petsamoon. Aluksi neuvostojoukot etenivät nopeasti ja valloittivat Sallan kirkonkylän, mutta joulukuun puolivälissä selvästi heikompi Suomen armeijaryhmä Lappi onnistui pysäyttämään hyökkäyksen Kemijärven itäpuolelle. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa Suomi joutui luovuttamaan suuren osan Karjalasta, Kuusamon itäosat ja Petsamon Kalastajasaarennon sekä Lapista Sallan itäosat.

Talvisodan päätyttyä Suomi aloitti yhteistyön natsi-Saksan kanssa; koko Pohjois-Suomi annettiin vuonna 1941 jälkimmäisen joukkojen miehityshallintoon operaatioalueena. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Suomi aloitti jatkosodan, jossa se oman ilmoituksensa mukaan taisteli Neuvostoliittoa vastaan aseveljeydessä Saksan kanssa saadakseen takaisin menetetyt alueet. Operaatio Hopeaketussa saksalaiset joukot turvasivat sotilaallisesti tärkeät Petsamon nikkelikaivokset ja yrittivät tuloksettomasti katkaista länsiliittoutuneiden sotilaskuljetukset Murmanskin satamasta. Kaksi saksalaista divisioonaa yritti hyökätä Petsamosta Murmanskiin ja Sallasta toiset kaksi saksalaista sekä yksi suomalainen divisioona etenivät kohti Kantalahtea katkaistakseen tärkeän Muurmannin radan. Hyökkäys epäonnistui puna-armeijan vastustuksen vuoksi ja sodan loppuajan pohjoisrintama pysyi melko rauhallisena.

Wehrmachtin polttamaa Ivaloa.

4. syyskuuta 1944 Suomi allekirjoitti aseleposopimuksen Neuvostoliiton uhkaavan suurhyökkäyksen vuoksi. Sopimuksessa Suomi sitoutui karkottamaan maasta Lappia miehittävät saksalaiset joukot, minkä seurauksena alkoi Lapin sota Suomen ja Saksan välillä 15. syyskuuta 1944. Sodan alussa Lapissa oli yli 200 000 Wehrmachtin sotilasta, mikä oli enemmän kuin läänin väkiluku. Koko Lapin siviiliväestö evakuoitiin kahdessa viikossa; yhteensä yli 100 000-140 000 asukasta siirtyi muualle, yli puolet näistä puolueettomaan Ruotsiin. Varsinaiset sotatoimet alkoivat syyskuun lopulla. Koska saksalaisilla ei ollut strategista kiinnostusta Lappiin, he aloittivat hallitun vetäytymisen, jonka aikana he sovelsivat poltetun maan taktiikkaa hidastaakseen suomalaisia. Saksalaiset räjäyttivät siltoja, miinoittivat teitä sekä polttivat kyliä ja kaupunkeja. Suuri osa Lapista tuhoutui kokonaan; esimerkiksi Rovaniemeltä tuhoutui noin 90 prosenttia rakennuksista. Kun Suomen armeija oli loka-marraskuussa saanut hallintaansa Lapin eteläosat, saksalaiset alkoivat vetäytyä kohti luodetta. Viimeiset Wehrmachtin sotilaat poistuivat Suomen maaperältä 27. huhtikuuta 1945 Kilpisjärvellä.

Lapin sodan tuhot ja tunne siitä, että oma hallitus oli hyväksynyt sodan pelastaakseen muun Suomen neuvostomiehitykseltä, aiheuttivat pitkäaikaisia traumoja Lapin väestölle. Lisäksi Suomi joutui vuonna 1944 luovuttamaan talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi koko Petsamon Neuvostoliitolle, mikä oli raskas isku Lapin taloudelliselle kehitykselle.

Sotien jälkeinen aika

Lapin sodan päätyttyä evakuoidut lappalaiset palasivat koteihinsa ja aloittivat tuhoutuneen alueen korjaamisen. Valtio tuki jälleenrakentamista lainoilla ja Rovaniemen kaupunki rakennettiin kokonaan uudelleen Alvar Aallon tekemien suunnitelmien pohjalta. Sodanjälkeisenä aikana monet eteläsuomalaiset muuttivat Lappiin, koska alueen jälleenrakennus antoi heille työtä. Yhdessä korkean syntyvyyden kanssa tämä aiheutti Lappiin voimakkaan väestönkasvun.

Jälleenrakentaminen valmistui pääosin vuoteen 1950 mennessä. Myöhemmin Suomen valtio käynnisti useita suurhankkeita Lapin teollistamiseksi ja luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Koska Suomi oli menettänyt sodassa useita Karjalan voimalaitoksia, jo vuonna 1945 aloitettiin Kemijoen vesivoimakäyttö. Kemijoelle rakennettiin vuoteen 1976 mennessä yhteensä 18 suurta vesivoimalaa. Tämä valtiollinen rakennushanke oli tarkoitettu myös työllisyyden edistämiseksi: 1960-luvun loppupuolella joka kahdeksas työikäinen asukas työskenteli rakennusteollisuudessa. Viimeinen valtiollisesti rahoitettu suurhanke oli Tornioon vuosina 1973-1976 rakennettu terästehdas. Rakentaja Outokumpu suunnitteli alun perin Poria tehtaan sijaintipaikaksi, mutta Lapin asukkaat vaativat alueelle uutta työllisyyden lähdettä, mikä sai hallituksen vaikuttamaan Outokumpuun ja valitsemaan sijaintipaikaksi Tornion.

Sodanjälkeisen ajan nopean väestönkasvun seurauksena Lapin väkiluku saavutti vuonna 1963 kaikkien aikojen suurimman lukemansa, 210 000 henkeä. Maatalouden väheneminen, metsätalouden koneellistuminen ja suurten rakennushankkeiden loppuminen tarkoittivat kuitenkin sitä, ettei sodanjälkeinen sukupolvi enää löytänyt töitä Lapista 1960-luvun lopulla. Tästä seurasi laaja väkiluvun lasku; vuosien 1967 ja 1974 välillä lähes 25 000 lappalaista muutti pois maakunnasta työn perässä. Näistä 9000 lähti ulkomaille, pääasiassa Ruotsiin. Lappi vahvistui jälleen 1970-80-luvuilla toteutetulla alueellisella rakennepolitiikalla. 1990-luvun alun suuri lama vaikutti erityisen voimakkaasti rakenteellisesti heikkoon Lapin lääniin. Tästä seurasi työttömyysasteen jyrkkä nousu ja voimakkaampi väestön väheneminen, joka jatkuu edelleen: laman ollessa pahimmillaan 24 prosenttia lappalaisista oli työttömiä ja väestö väheni lähes seitsemän prosenttia vuosien 1993 ja 2001 välillä.

Suuren Lapin pinta-ala ei muuttunut vuoden 1997 hallintouudistuksessa, jossa läänien määrä väheni kahdestatoista kuuteen. Vuoden 2010 alussa lakkautettiin kaikki läänit, mukaan lukien Lappi. Tilalle tuli vuonna 1994 läänijaon rinnalle muodostettuun maakuntajakoon kuuluva Lapin maakunta, jonka maa-alue oli yhtenevä aiemman Lapin läänin kanssa.