Uudenmaan historia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Nykyisin Uutenamaana tunnettu maa-alue Suomen etelärannikolla oli pitkään Varsinais-Suomen ja Hämeen takamaata. Omana historiallisena maakuntanaan Uusimaa syntyi keskiaikaisen uudisasutusvaiheen myötä.

Helsingin alue on ollut nimistön pohjalta alun perin hämäläisten asuttama alue.[1] Myös Sipoon alkuperäinen väestö on ollut peräisin Hämeestä, mutta mahdollisesti myös Varsinais-Suomesta.[2] Toisaalta Espoosta löytyneet rautakautiset esineet ovat pääosin peräisin savolais-karjalaisista muinaispuvuista ja alueen naisilla on ollut samanlaisia koruja kuin Mikkelin seudulla.[3] Länsi-Uudenmaan asutus oli puolestaan peräisin Varsinais-Suomesta.[4]

Läntiselle Uudellemaalle tuli kristittyä ruotsalaista asutusta mahdollisesti jo 1100-luvulla, mutta erityisesti 1200–1300-luvuilla, jolloin ruotsinkielinen asutus levittäytyi myös itäisen Uudenmaan alueelle.[5] Johannes Bureus suunnitteli Helsingin ja Uudenmaan vaakunat tämän siirtolaisuuden kunniaksi.[6] Ruotsinkielinen nimi Nyland esiintyy historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1326.[7]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoon Ison Linnamäen alueella liikuttiin jo kivikaudella.[8]

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikausi alkoi noin 8 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja kesti seitsemän tuhatta vuotta.[9] Uudenmaan alueella arvioidaan olleen asutusta ennen vuotta 7000 eaa. Tähän viittaavat löydöt Askolasta sekä erinäiset suolöydöt.

Pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssikauden (1500500 eaa.) aikana rannikon yhteydet länteen lisääntyivät edelleen. Nykyinen Uusimaa kuului läntisen pronssikulttuurin piiriin. Viljelykselle suotuisa verraten lämmin ilmasto alkoi viilentyä. Vanhemman rautakauden ajalta 1 eaa.200 jaa. Uudenmaan alueelta on löydetty muutama kalmisto. Uusimaa sijaitsi Idäntien varrella.[10] On spekuloitu, että Idäntien varrelle kehittyi kauppapaikkoja todennäköisesti muun muassa Hankoniemelle ja Helsingin edustalle.[10] Teorian mukaan sisämaan hämäläiset kävivät niissä kauppaa viikinkien kanssa.[10] Jaakko Masosen mukaan Uudenmaan rannikon kauppapaikat ovat kuitenkin myytti, koska yhteydet Uudenmaan ja Hämeen välillä olivat hyvin vaikeakulkuisia.

Rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin Uudenmaan länsiosassa on tehty rautakautiseen asutukseen liittyviä löytöjä:[11] Karjaalta on löydetty useita kalmistoja, hautoja ja linnavuoria vuosilta 300–1000, Tenholassa on asunut talonpoikaisväestöä noin vuosina 500–800.[12] Myös Lohjan alueella on asuttu ennen viikinkiaikaa, todennäköisesti 400–700-luvuilla. Länsi-Uudenmaan rautakautinen asutus lienee ollut varsinaissuomalaisen asutuksen jatketta. Uusimaa sai väkeä myös Vanajan Hämeestä ja Hollolan Hämeestä.[13] Nykyisen Uudenmaan itäiset ja pohjoiset alueet lienevät olleet rauta-aikana eränkäyntialuetta vailla pysyvää asutusta.[11] Tämä vakiintunut käsitys on kuitenkin muuttunut 1990-luvulta lähtien ja muun muassa Pernajan Koskenkylänjoen, Loviisan Tesjoen ja Kymijoen suistoalueelta on löytynyt arkeologisia todisteita asutuksesta ja toiminnasta rautakauden eri aikoina.[14][15][16][17][18]

Arkeologianharrastajien tekemien tutkimusten mukaan Tesjoen ja Kymijoen jokivarsilta on löydetty myös metallurgisia todisteita varhaisesta raudanvalmistuksesta ainakin seitsemästä kohteesta, jotka ajoittuvat radiohiilitutkimusten mukaan ajanlaskun molemmin puolin.[19]

Kymijoen Ahvenkoskelta löytyi Koskenkylä–Kotka-moottoritiehankkeen yhteydessä keskiaikainen satama, jossa Museovirasto teki koe- ja pelastuskaivaustutkimuksia 2011.[20] Satamassa sijainneella "Pajamäellä" tehdyt tutkimukset osoittavat toiminnan ajoittuneen pääosin 1200–1400-luvuille, mutta harrastajien työryhmä löysi arkeologiset todisteet myös viikinkiaikaisesta toiminnasta. Sataman alueella sijaitsee 800-luvun lopulle ajoitettu viikinkiaikainen polttohauta ja toinen mahdollinen polttohauta tuhoutui moottoritien meluvallin alle. Syksyllä 2014 myös Pyhtään Strukan jokisuistosta löydettiin viitteitä viikinkiajan polttohautauksesta, kuten pronssiesineen katkelmia ja palaneita hopeakoristeisen viikinkimiekan osia.[21][22][23]

Löytöjen perusteella niin Uudenmaan länsi- ja keskiosat kuin itäosat ja Kymenlaakson rannikon jokilaaksot ovat aiemmista käsityksistä poiketen olleet asuttuja rautakaudella. Suuria asutuskeskittymiä tai kalmistoja ei ole löydetty, vaan kyse on pikemmin yhden tai korkeintaan muutaman asumuksen pienalaisista asuinpaikoista, jotka sijaitsivat verrattain kaukana toisistaan. Poikkeuksen tekee Kymijoen läntisen jokihaaran Tammijärven ja Ahvenkosken välinen suistoalue, jossa on havaittavissa tiheä asutuskeskittymä. Alueen kohteista lähes kaikki vaikuttavat esinelöytöjen ja keramiikan perusteella moniperiodisilta, eli asutusta lienee ollut pronssikaudesta lähtien esiroomalaiselle ja roomalaiselle rautakaudelle ja edelleen kansainvaellusajalta viikinkiaikaan ja keskiajalle. Suurin osa löydetyistä kohteista sijaitsee jo keskiajan kirjallisissa lähteissä mainittujen lohikoskien töyräillä.[24][25][26]

Vaikka Uudenmaan ilmasto ja maaperä ovat yhtä suotuisia viljelylle kuin Varsinais-Suomen ja Vanajan Hämeen, sieltä ei ole löydetty vastaavassa määrin rautakaudelta nykyaikaan jatkuvaan katkeamattomaan asutukseen viittavia löytöjä.[27] Karjaan Läppträskistä tehty siitepölyanalyysi tosin kertoo rautakaudelta nykyaikaan ulottuvasta maanviljelystä, joka viikinkiaikana oli vieläpä melko voimallista.[28] 1100-luvulle asti asutus oli enimmäkseen tilapäistä, rannikko oli tuolloin virolaisten ja hämäläisten nautinta-aluetta. Näin sitä ehkä pidettiin Hämeen rantamaana.

Uudellamaalla sijaitsee useita rautakautisia tai keskiaikaisia muinaislinnoja:[29]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raaseporin linna Tammisaaressa.

Vanhin Uuteenmaahan mahdollisesti liittyvä historiallinen lähde on Olavi Pyhän saaga, jossa kerrotaan Herdalerin taisteluun päättyneestä, myöhemmin Norjan kuninkaaksi nousseen Olavin ryöstöretkestä alueelle vuonna 1008. Retken on katsottu suuntautuneen Inkooseen.[30]

Ruotsalaisten kolonisaatio Uudellemaalle alkoi mahdollisesti hämäläisiä vastaan tehdyn voitokkaan ristiretken jälkeen 1200-luvun lopulla ja jatkui 1300-luvulla. Kolonisaatiolla pyrittiin vahvistamaan ruotsalaisten tuoreita aluevaltauksia.[31] Uudiskyliä kasvoi Vantaanjoen ja Keravanjoen alajuoksujen vehmaille rantaseuduille. Näin saivat nimensä Helsinki ja Uusimaa, joka ruotsalaisten siirtolaisten näkökulmasta oli uusi maa. Maakuntana varhaisin maininta Uudestamaasta (Nyland) on kuningas Birgerin tekemässä sopimuksessa vuodelta 1310, nimitys lienee vastannut lähinnä asutus- ja kulttuurialuetta, joka muodostui Suomen ja Hämeen Suomenlahden puoleisesta alueesta.[30][32] 1300-luvulla maakunnan rannikolla lienee ollut jo vankka kyläasutus, dokumenteissa on ensimmäisiä mainintoja esimerkiksi pitäjistä Kariis (1326), Borga (1327) ja Tenalum (1329).[30]

Läntisen Uudenmaan eli Raaseporin läänin taloluvun on arvioitu olleen noin tuhat vuosina 1250–1300. Itäisen Uudenmaan taloluku oli noin 300, josta se kasvoi noin 800:aan 1300-luvun puoliväliin mennessä. Lännessä kasvu oli maltillisempaa.[33] 1100-luvulla alkanut ruotsalaisten muuttovirta Uudellemaalle tyrehtyi 1300-luvulla. Ruotsalainen asutus oli levinnyt rannikolta paitsi saaristoon, myös sisämaahan. Vanha suomalainen asutus oli ajan mittaan sulautunut ruotsalaiseen.[11]

Ensimmäisenä kaupunkioikeudet Uudellamaalla sai Porvoo 1380-luvulla. Kaupungin väkiluku oli keskiajalla noin 200. Porvoon suurpitäjä oli syntynyt 1200-luvun lopulla ja siihen kuului laajoja alueita Porvoon molemmin puolin.[34] Läntiselle Uudellemaalle perustettiin Raaseporin linna 1300-luvulla. Linnoitus hylättiin 1550-luvulla ja se raunioitui. Uudenmaan alueelta tunnetaan yksitoista keskiaikaisiksi tulkittua muinaislinnaa.[10] Ne ovat jääneet paikannimistöön Linnavuori- tai Linnamäki-nimisinä. Esimerkkinä mainittakoon Porvoon Linnamäki rautakautisine kalmistoineen ja keskiaikaisine linnoitusjäänteineen sekä luonnonsuojelullisine perinnebiotooppeineen.[35]Keskiajalla Uudellemaalle rakennettiin yhteensä neljätoista kivikirkkoa joista kolmetoista on säilynyt nykypäivään. Säilyneitä kirkkoja ovat muun muassa Porvoon tuomiokirkko, Espoon tuomiokirkko ja Vantaan Pyhän Laurin kirkko sekä Lohjan Pyhän Laurin kirkko, joka on Suomen suurin keskiaikainen pitäjänkirkko.[36] Vihdin kirkko on raunioina.[37]

Keskiajan uusmaalaisille vesireitit olivat tärkein liikennemuoto. Maaliikenne oli vähäistä ja puolustuksellisistakin näkökohdista hankalaa.[10] Muinainen purjehdusväylä Tanskasta ja Ruotsista Tallinnaan ja Novgorodiin seuraili Uudenmaan rannikkoa. Tallinna oli uusmaalaisten tärkein kauppapaikka aina 1700-luvun alkuun saakka. Tuolloin Viro siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Sisäsaaristossa kulkevia väyliä oiottiin rakentamalla niin kutsuttuja vetokannaksia (ruots. drag, ede), joita pitkin veneet voitiin vetää. Näin vältettiin pitkät purjehdusmatkat niemien ympäri. Vetokannaksia sijaitsi muun muassa Porkkalanniemellä. Keskiajalla merenpinta oli huomattavasti korkeammalla kuin 2000-luvun alussa. Maankohoaminen on vuosisatojen kuluessa muuttanut rannikkoseutua ja madaltanut vanhoja vesiväyliä, joista monet ovat kasvaneet umpeen.[38]

Suuri rantatie eli Kuninkaantie Turusta Viipuriin oli Uudenmaan maaliikenteen valtaväylä vuosisatojen ajan 1300-luvulta alkaen. Tie kulki Perniön ja Tenholan rajalta Karjaanjoen yli Siuntion Pikkalaan. Reitti jatkui Kirkkonummen, Espoon ja Sipoon kautta Mäntsälänjoen yli Porvoon kautta Kymijoelle. Postiliikenne tiellä alkoi 1630-luvulta. Säännöllisiä postireittejä olivat Turku–Helsinki–Viipuri sekä Helsinki–Porkkala. 1600-luvulla Rantatien varrella edellytettiin olevan kievareita parin peninkulman välein. Sekä kievareiden palvelutasolle että tienpidolle asetettiin tarkkoja määräyksiä. Enin osa vanhasta tielinjauksesta on edelleen käytössä.

Rannikon elinkeinot eivät juuri muuttuneet vuosisatojen kuluessa: tärkeimpiä olivat kaupankäynti, maanviljely ja karjanpito. Lisäksi rakennettiin veneitä ja laivoja sekä pyydettiin hylkeitä ja harjoitettiin kalastusta.[39]

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammisaaren Vanhaa kaupunkia.
Suomenlinnaa alettiin rakentaa 1700-luvun puolivälissä. Linnoitus avitti merkittävästi Helsingin kehittymistä Uudenmaan keskukseksi. Augustin Ehrensvärdin maalaus kaleeritelakan rakennustöistä.

Kustaa Vaasa perusti Tammisaaren 1546 ja Helsingin 1550. Hän oli aikeissa myöntää Espoolle kaupunkioikeudet 1559, mutta suunnitelma kariutui hänen kuolemaansa 1560.[40]

Vuonna 1560 Uudenmaan väestö keskittyi lähinnä jokivarsille ja rannikkoseudulle. Myös harjut houkuttelivat asujaimistoa. Kiinteä asutus oli tuolloin levinnyt jo maakunnan pohjoisimpiin kolkkiin saakka. Väestön painopiste oli vahvasti Länsi-Uudellamaalla, asumattomia alueita oli lähinnä Keski-Uudenmaan pohjoisosassa. Maakunnassa oli seitsemän kuninkaankartanoa ja 78 säterikartanoa. Kyliä ja yksittäistaloja oli 1 031. Uusmaalaiskylät olivat yleensä pieniä ja tiiviitä ryhmäkyliä, taloluvultaan korkeintaan viisi. Itään mentäessä kyläkoko suureni: Itä-Uudellamaalla oli muutama 20 talon suurkylä.[10][11][41]

Uudenmaan teollisuus sai alkunsa 1500-luvulla, kun maakuntaan perustettiin Suomen ensimmäinen rautaruukki, Suitian ruukki. 1600–1800-luvuilla rautaruukkeja perustettiin kaikkiaan neljätoista, muun muassa Mustion (1616), Fagervikin (1646) ja Fiskarsin (1649) ruukit.[42][43] Ruukkien myötä Uudellemaalle muutti ulkomaista ammattityöväkeä.[44]

1570-luvulla venäläiset ja tataarit hyökkäilivät Uudenmaan rannikolle jäitse Viron puolelta. Hyökkäykset johtivat sotaväen uudelleensijoitteluun ja merialueiden vartioinnin tehostamiseen.[45] Nuijasota 1590-luvulla ei ulottunut Uudenmaan alueelle, konfliktin eteläisimmät kahakat käytiin Asikkalassa.[46]

1600-luvulla Uudenmaan keskiaikainen kylärakenne alkoi muuttua: vanhojen aateliskartanoiden maille perustettiin torppia. Ruotsin nousu suurvallaksi vaikeutti Uudenmaan asemaa: jatkuvat sotaväenotot ja linnaleirien ylläpito rasittivat talouselämää.[47] 1400-luvulla alkaneen nelisensataa vuotta kestäneen viileän kauden kylmin jakso koettiin 1690-luvulla. Suomea ja koko Pohjois-Eurooppaa koettelivat niin sanotut suuret kuolonvuodet 1695–1697. Nälänhätä ja kulkutaudit tappoivat suuren osan väestöstä, rannikolla tuhot tosin jäivät pienemmiksi kuin sisämaassa.[48][49] Toinen šokki koitti pian: 1710-luvun venäläismiehityksen aikana eli isonvihan vuosina Uudenmaan kehitys pysähtyi.[50]

Ruotsin ja Venäjän välisten sotien aikana 1700-luvulla Venäjän luoteisraja siirtyi lännemmäksi aina Kymijoelle asti. Uudenmaan rannikolle rakennettiin linnoitusketju Loviisasta Hankoon. Päälinnoitus oli Sveaborg eli Suomenlinna. Degerbyn ratsutilan maille 1745 perustetun Loviisan oli määrä korvata valtakunnanrajan itäpuolelle jääneet Hamina ja Viipuri.[51] Loviisa jäi Uudenmaan viimeiseksi Ruotsin vallan aikana perustetuksi kaupungiksi.

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panoramakuva Porvoon ranta-aitoista.
Gavril Sergejevin maalaus Loviisan satamasta (1808).

Suomen sodan aikana keväällä 1808 Venäjän joukot piirittivät Viaporin linnoitusta. Piiritys päättyi linnoituksen antautumiseen toukokuussa.[52] Porvoossa pidettiin valtiopäivät vuonna 1809. Sota oli tuolloin vielä käynnissä.[53] Suomen pääkaupunki siirrettiin Varsinais-Suomesta Uudellemaalle Helsinkiin Venäjän vallan myötä. Uusimaa lakkasi olemasta rajamaakunta, kun Vanha Suomi liitettiin muun autonomisen Suomen yhteyteen 1812.[54]

Helsingin voimakas kasvu ja suomenkielistyminen alkoi. Vuonna 1815 Helsinki oli Suomen toiseksi suurin ja Uudenmaan suurin kaupunki. Asukkaita Helsingissä oli noin 4 800. Loviisan väkiluku oli noin 2 400 ja Porvoon noin 2 200. Pienin uusmaalaiskaupunki oli Tammisaari: 1 095 asukasta. Vuosisadan kuluessa Helsingin väkiluku kasvoi yli 90 000 asukkaaseen muiden rannikon vanhojen kaupunkien jäädessä pikkukaupungeiksi.[55]

Krimin sodan aikana englantilais-ranskalainen laivasto hyökkäsi Suomen rannikolle. Hankoniemen linnoitukset vallattiin ja tuhottiin kesäkuussa 1855.[56] Samana kesänä laivasto pommitti Viaporia ja tuhosi Svartholman merilinnoituksen.[57][58]

Teollinen vallankumous ennätti 1800-luvulla myös Uudellemaalle. Uusi tehdasteollisuus perustui usein vanhojen ruukkien varaan, lisäksi syntyi kokonaan uusia teollisuusympäristöjä. Satamien merkitys kasvoi ulkomaankaupan lisääntyessä. Talviliikenteelle suotuisa Hangon satama perustettiin 1873 ja seuraava vuonna Hanko sai kaupunkioikeudet viidentenä Uudenmaan kaupunkina.[59] Rautatieliikenne alkoi 1862, ensin Helsingistä Hämeenlinnaan. Rautatieverkko laajeni ja ratojen varteen syntyi teollisuutta ja taajamia. Rautatieyhteys Helsingistä Pietariin avattiin 1870 ja Tampereelle pääsi rautateitse 1876. Vuonna 1873 avattu Hyvinkää–Hanko-rata vauhditti paitsi Hangon, myös Lohjan seudun ja Nurmijärven Rajamäen kylän teollistumista. Kerava–Porvoo-rata avattiin 1874. Porvoon seudulle syntyi saha- ja selluteollisuutta. Teollistuminen ja uudet liikenneyhteydet vaikuttivat ratkaisevasti myös Helsingin kasvuun.[42] Höyryvoima mullisti energiantuotannon, teollisuutta ei tarvinnut enää keskittää vesivoiman ääreen koskien rannoille. Helsingin lähelle alkoi muodostua toisaalta pienituloisten henkilöiden asuttamia esikaupunkialueita, toisaalta varakkaan väen huvilakaupunkeja.[60][61][62]

Suomen itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Pitkänsillan muureissa näkyy edelleen vuoden 1918 sisällissodan jälkiä.
Keski-Uudenmaan väkiluku kasvoi ripeästi 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Uusimaa oli Suomen sisällissodan aikana punaisten hallussa. Virallisesti sota myös alkoi Uudeltamaalta punaisten miehitettyä Helsingin keskeiset kohteet tammikuussa 1918. Helmikuun alussa Siuntio ja Kirkkonummi sekä Porvoo ja Sipoo olivat valkoisten hallinnassa, mutta punaiset valtasivat pian kyseiset alueet. Pellinkiin hyökkäsi kahden tuhannen punakaartilaisen joukko, joka vei valkoisten johtohenkilöt teloitettaviksi Helsinkiin.[63] Vihdissä tehtiin helmikuun alussa niin sanotut Vihdin teloitukset, joissa punaiset murhasivat kahdeksantoista valkoisten puolelle pyrkinyttä miestä. Valkoiset valtasivat Uudenmaan saksalaisten joukkojen avulla huhtikuussa 1918. Helsingin ympäristön sotatoimissa kaatui noin 200 saksalaista ja 20 valkoista suomalaista. Punaisia kaatui noin 300. Helsingin valtauksen yhteydessä vangitut punaiset vietiin Suomenlinnaan.[64] Tammisaaren vankileirillä kuoli tuhansia punavankeja. Valkoisten voitonparaati pidettiin Helsingissä 16. toukokuuta 1918.

Maailmansotien välillä Uudenmaan nopea kasvu jatkui. Rautatieverkko oli pääosin nykyisellään ja voimavaroja suunnattiin tieverkon kehittämiseen. Linja-autoliikenne mahdollisti asutuksen leviämisen Helsingistä alueille, jotka olivat rataverkon ulottumattomissa. Yhteydet muualle Eurooppaan kohenivat lentoliikenteen kehittymisen myötä: Helsingin Malmille avattiin lentokenttä 1936. Sitä ennen oli käytetty Katajanokan siviililentosatamaa.[65]

Helsingin ympärille syntyneet huvilayhdyskunnat saivat itsenäisen kauppalan tai kunnan aseman 1920-luvun alkupuoliskolla. Maakunnan ensimmäinen kauppala oli Kauniainen, joka erotettiin Espoosta vuonna 1920. Sisämaassa rautateiden ja teollisuuden myötä syntyneistä taajamista perustettiin kauppaloita: Kerava 1924, Hyvinkää 1926 ja Karjaa 1930. Puunjalostuksen ja kaivosteollisuuden varassa kasvanut Lohja muutettiin kauppalaksi 1926. Kauppala erotettiin keskiaikaisesta Lohjan emäpitäjästä. Karkkila syntyi metalliteollisuuden ympärille, se erotettiin kauppalaksi Pyhäjärvi Ul:n kunnasta 1932.[66]

Talvisodan aikana 1939–1940 Neuvostoliitto pommitti paitsi Helsinkiä, myös Hankoa, Kirkkonummea, Loviisaa, Nurmijärveä, Porvoota, Ruotsinpyhtäätä ja Tammisaarta. Jatkosodan aikana 1941–1944 Neuvostoliiton pommitusten kohteina olivat osapuilleen samat paikkakunnat.[67] Talvisodan jälkeen Suomi vuokrasi Neuvostoliitolle Hankoniemen 30 vuodeksi. Neuvostoliitto veti joukkonsa alueelta kuitenkin jo loppuvuodesta 1941. Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle vuokrattiin Porkkala 50 vuodeksi. Alueeseen kuului valtaosa Degerbystä sekä laajat alueet Kirkkonummea, Siuntiota ja Inkoota. Myös Espoon saaristoa kuului vuokra-alueeseen. Vuokratun alueen pinta-ala oli noin tuhat neliökilometriä, josta suurin osa oli merialuetta. Neuvostoliitto palautti Porkkalan vuokra-alueen Suomelle alkuvuodesta 1956.[68]

Toisen maailmansodan jälkeen Uudenmaan itäiset kunnat liitettiin Viipurin läänin länsiosasta muodostettuun Kymen lääniin. Uudenmaan voimakas väestönkasvu jatkui. Helsingin olympiavuonna 1952 läänin henkikirjoitettu väkiluku oli 693 000, kaksi kolmasosaa väestöstä asui kaupungeissa ja kauppaloissa.[69] Tavanomaisen muuttoliikkeen lisäksi Uuttamaata kasvatti karjalainen siirtoväki. Uudenmaan keskiosaan Suomenlahden rannalta maakunnan pohjoisrajalle muodostui 1900-luvun jälkipuoliskolla Helsingin suurkaupunkialue, jonka länsi- ja itäpuoliset alueet puolestaan kasvoivat maltillisemmin. 2010-luvun kaupunki–maaseutu-luokituksessa suurin osa Uudestamaasta luettiin kaupunkialueeksi tai kaupungin kehysalueeksi. Harvaan asuttua maaseutua oli paikka paikoin Uudenmaan saaristossa ja maakunnan läntisimmässä osassa.[70]

Helsingin suuri alueliitos tammikuussa 1946 moninkertaisti kaupungin hallinnollisen alueen. Haagan kauppalan ja Kulosaaren huvilakaupungin kaltaiset hallinnolliset yksiköt muuttuivat Helsingin kaupunginosiksi. Rautatien myötä kasvaneesta Järvenpäästä tuli kauppala vuonna 1951 ja kaupunki 1967. Hyvinkään kauppalasta tuli virallisesti Uudenmaan ensimmäinen sisämaan kaupunki 1960. Espoon maalaiskunta muutettiin kauppalaksi 1963 ja kaupungiksi 1972. Helsingin maalaiskunnasta puolestaan tehtiin Vantaan kauppala 1972 ja Vantaan kaupunki kaksi vuotta myöhemmin.[66] 1920- ja 1930-luvulla perustetut kauppalat virallistettiin kaupungeiksi 1960- ja 1970-luvuilla. Kaupunkien keskustaajamat kasvoivat kuntarajojen yli niiden maalaiskuntien alueille, joista ne oli aikoinaan erotettu. Lopulta kaupungit ja niitä ympäröivät maalaiskunnat liitettiin jälleen toisiinsa. 2000-luvulla myös kaupunkikuntia alkoi liittyä toisiinsa, Tammisaari ja Karjaa muodostivat Raaseporin kaupungin tammikuussa 2009.[71]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Terhi Ainiala, Minna Saarelma, Paula Sjöblom: Nimistöntutkimuksen perusteet, s. 66. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008.
  2. Sipoon historiallis en ajan muinaisjäännösten inventointi vuonna 2007, V.-P. Suhonen (s.6) Museovirasto.
  3. Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 300-301. Gaudeamus, 2015.
  4. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 122-123. Svenska litteratursällskapet i Finland. Helsinki., 2010.
  5. Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 340. Gaudeamus, 2015.
  6. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 47-49. Svenska litteratursällskapet i Finland., 2010.
  7. Saulo Kepsu: Uuteen maahan - Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö, s. 15. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005.
  8. http://www.porvoo.fi/fi/palvelut/ymparisto_ja_luonto/puistot_viheralueet_metsat/porvoon_kansallinen_kaupunkipuisto/linnamakien_ja_maarin_alue/linnamaet
  9. Yle.fi, Elämää kivikaudella
  10. a b c d e f Finlandia – Otavan iso maammekirja 1: Uusimaa, luku "Historia"
  11. a b c d Uudenmaanliitto.fi, pdf, s. 23
  12. Uuteen maahan, s. 11
  13. Uuteen maahan, s. 12
  14. Viirankosken moniperiodinen asuinpaikka Muinaisjäännösrekisteri. Museovirasto.
  15. Ahvenkosken Haasianiemen muinaissatama Muinaisjäännösrekisteri. Museovirasto.
  16. Kymijoen Hevossaari Muinaisjäännösrekisteri. Museovirasto.
  17. Kymijoen Hevossaari 2 Muinaisjäännösrekisteri. Museovirasto.
  18. Kymijoen Hevossaari 3 Muinaisjäännösrekisteri. Museovirasto.
  19. Arkeometallurginen tutkimus Blakelock, Eleanora. Analysis of four slag samples from Ahvenkoski, Viirankoski, Koirankallio and Myllykylä. ArchaeoMaterials Report 1, 2014.. Rautakymi.fi.
  20. Kymijoen Ahvenkosken muinaissatama Muinaisjäännösrekisteri. Museovirasto.
  21. Kymijoen Ahvenkosken muinaissatama rautakymi.fi. Jouni Jäppinen ja Rune Nygård.
  22. Timo Miettinen: Kymenlaakson historia I., s. 67. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012.
  23. Tapio Salminen: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika, s. 40 ja 493. Vantaan kaupunki, 2013.
  24. Kymijoen Tammijärven asutusklusteri rautakymi.fi. Jouni Jäppinen ja Rune Nygård.
  25. Arkeologian harrastajien tutkielma Kymijokilaakson rautakautisesta asutuksesta. (pdf-dokumentti). Talonpoikia, seppiä, lohiylimyksiä.. Jouni Jäppinen & Rune Nygård.
  26. Diplomatarium Fennicum Tietokanta. Arkistolaitos.
  27. Uuteen maahan, s. 10 ja 11
  28. Uuteen maahan, s. 14
  29. Uuteen maahan, s. 11 ja 12
  30. a b c Uuteen maahan, s. 15
  31. V.-P. Suhonen ja Janne Heinonen: Helsingin keskiaikaiset ja uuden ajan alun kylänpaikat 2011, Inventointiraportti 2011. Museovirasto, Arkeologiset kenttäpalvelut. Viitattu 27.1.2018.
  32. Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa, s. 119. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 978-951-583-212-2.
  33. Uuteen maahan, s. 16
  34. Katajala.net
  35. http://www.nba.fi/fi/mjhporvoo
  36. Gardberg 2002, s. 87
  37. Gardberg 2002, s. 85
  38. Kylä - Keskiaikaa Itämeren rannalla, sivu 87
  39. Uudenmaanliitto.fi, s. 28
  40. Kuninkaankartanosta kaupungiksi, s. 15
  41. Uudenmaanliitto.fi, pdf, s. 27
  42. a b Rakennusperintö.fi, Uusimaa
  43. Fiskarsvillage.fi
  44. Vallonia-finland.com
  45. Hel.fi
  46. Asikkalanhistoriaa.fi
  47. Uudenmaanliitto.fi, s. 23 ja 24
  48. http://www.ennenjanyt.net/?p=646
  49. Mtv.fi
  50. Uudenmaanliitto.fi, s. 23
  51. http://www.jukkajoutsi.com/loviisa.html
  52. http://www.romppainen.net/susoviapori08rev.pdf
  53. Eduskunta.fi
  54. http://www.karjalatk.fi/historia/
  55. Suomen tilastollinen vuosikirja 1932, pdf, s. 11
  56. Länsi-Uudenmaan historiaa, pdf, s. 77
  57. Suomenlinna.fi
  58. Museovirastorestauroi.nba.fi
  59. Länsi-Uudenmaan historiaa, pdf, s. 39
  60. Uudenmaanliitto.fi, s. 23 ja 27
  61. Maakuntien Suomi 1, s. 278
  62. Suomen leveäraiteiset rataosat
  63. Palasuomenhistoriaa.net
  64. Palasuomenhistoriaa.net
  65. Uudenmaanliitto.fi, s. 31
  66. a b Aino - Suuri Suomen kartasto, s. 64 ja 65
  67. Veteraanienperintö.fi
  68. Kirkkonummi.fi
  69. Suomen tilastollinen vuosikirja 1953, s. 9
  70. Ympäristö.fi
  71. Raasepori.fi

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]