Kreikan ortodoksinen kirkko
Kreikan kirkko Ἐκκλησία τῆς Ἑλλάδος |
|
---|---|
Suuntautuminen | ortodoksinen |
Hallinto | autokefalinen kirkkokunta ekumeenisen patriarkaatin tunnustamana vuodesta 1850 |
Johtaja | arkkipiispa Ieronymos II |
Toiminta-alue | Kreikka |
Perustaja | apostoli Paavali |
Hiippakuntia | 82, joista 36 ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa |
Jäseniä | n. 10 000 000 (98%)[1] |
Aiheesta muualla | |
www.ecclesia.gr |
Kreikan kirkko (kreik. Ἐκκλησία τῆς Ἑλλάδος, Ekklisía tis Elládos) eli Kreikan ortodoksinen kirkko on Kreikassa toimiva osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa.[2] Sen jäsenmäärä on noin 10 miljoonaa.[1]
Kirkko sai Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta autokefalian eli hallinnollisen itsenäisyyden vuonna 1850.[3] Kirkkoa johtaa Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa yhdessä metropoliittojen ja apulaispiispojen kanssa.
Kreikan kirkkoon kuuluu 82 hiippakuntaa. Niistä 46 on kokonaan Kreikan autokefalisen kirkon alaisuudessa, ja 36 Pohjois-Kreikassa ja saaristossa sijaitsevaa hiippakuntaa nimellisesti ja hengellisesti ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa mutta hallinnollisesti Kreikan kirkon alaisuudessa. Kreetalla (Kreetan kirkko, 9 hiippakuntaa) ja Dodekanesiassa (5 hiippakuntaa) sijaitsevat hiippakunnat kuuluvat sen sijaan kokonaan ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, eivätkä näin ole osa Kreikan kirkkoa (katso: luettelo Kreikan ortodoksisista hiippakunnista). Athos-vuoren luostariyhteisö on samoin patriarkaatin alaisuudessa mutta itsehallinnollinen.[2][4]
Kreikkalaisessa kulttuurissa kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden välillä on kiinteä yhteys, mikä on seurausta maan historiasta ja pitkistä perinteistä. Ortodoksisuus oli Kreikan virallinen valtionuskonto vuoteen 1975, jolloin lakia muutettiin niin, että ortodoksisuus määriteltiin maan "vakiintuneeksi uskonnoksi".[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirkon synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kreikka oli kristinuskon varhaisia keskuksia. Ensimmäiset seurakunnat nykyisen Kreikan alueelle syntyivät viimeistään apostoli Paavalin lähetystyön tuloksena 60-luvulla jaa. Apostolien tekojen mukaan Paavali perusti seurakunnat Filippoihin, Thessalonikiin ja Korinttiin sekä saarnasi Ateenassa.[5]
Bysantin kirkko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Bysantin kirkko
Kreikan kirkko on Bysantin kirkon suoria perillisiä. Bysantin valtakunnan aikana eli keskiajan Kreikassa kirkon ja valtion suhde oli tiivis eikä niiden välille tehty aina selvää eroa. Keisarilla oli kirkossa merkittävä asema. Hän muun muassa kutsui koolle kirkolliskokoukset ja pani toimeen niiden päätökset. Keisarin tehtävänä oli suojella oikeaoppista, ortodoksista uskoa, ja taistella harhaoppeja vastaan. Bysantin valtakunnan katsottiin suorastaan heijastelevan taivaallista järjestystä maan päällä.[2][6]
Bysantin kirkon johdossa oli Konstantinopolin piispa eli patriarkka, jota alettiin 500-luvulla kutsua Konstantinopolin ekumeeniseksi patriarkaksi. Patriarkkojen keskinäisessä arvoasteikossa Konstantinopolin patriarkka oli Rooman piispan eli paavin veroinen ja ensimmäinen vertaistensa joukossa (primus inter pares).[6]
Osmanivallan aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Osmanien vallan aikana Kreikan kristityt pysyivät Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuudessa, sillä patriarkaatti jatkoi toimintaansa vallatussa kaupungissa.[3] Osmanit käyttivät kirkollista hallintoa oman hallintokoneistonsa apuna kristityn kansanosan hallitsemiseksi. Mehmed II Valloittaja valitsi vuonna 1454 ensimmäiseksi osmanivallan aikaiseksi patriarkaksi Gennadios Skholarioksen, koska halusi virkaan lännen vaikutusta vastustavan henkilön, johon voisi paremmin luottaa. Myöhemminkin patriarkan virka täytettiin poliittisin perustein, tai se päätyi sille, joka yksinkertaisesti tarjosi siitä eniten.[7]
Osmanivallan aikana kirkolla oli merkittävä rooli kreikkalaisen kulttuurin ja identiteetin sekä kreikan kielen ylläpitäjänä ja kreikankielisen koulutuksen tarjoajana. Tämä vahvisti ortodoksisuuden ja kreikkalaisuuden samastamista toisiinsa. Valtaapitävien turkkilaisten uskonto islam ei juurikaan saanut Kreikan alueella jalansijaa.[7][8]
Ranskan vallankumouksen jälkeen nousi ajatus itsenäisestä Kreikasta. Tuolloin patriarkat halusivat edelleen ylläpitää hyviä suhteita osmanihallintoon ja varoittivat kapinoinnista ja esivallan vastustamisesta. Itsenäisyysliikkeen johdossa oli kuitenkin mukana paljon tavallista papistoa. Kostoksi kirkon roolista kapinassa turkkilaiset hirttivät patriarkka Gregorios V:n patriarkaatin porttiin vuonna 1829. Silti osa humanistiset ihanteet omaksuneista itsenäisyystaistelijoista näki kirkon lähinnä uuden kehityksen esteenä.[7][8]
Osmanivallan peruja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan tulee edelleen olla etninen kreikkalainen mutta Turkin kansalainen.[2]
Itsenäisen Kreikan aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kreikan vapaussodan (1821–1832) jälkeen itsenäisen Kreikan ensimmäinen valtionpäämies Ioánnis Kapodístrias käynnisti neuvottelut ekumeenisen patriarkaatin kanssa koskien Kreikan kirkon itsenäisyyttä. Vuonna 1833 Kreikan kirkko julistautui autokefaliseksi poliittisella päätöksellä, sillä turkkilaisten pelättiin voivan vaikuttaa Kreikkaan osmanivallan alle jääneen patriarkaatin kautta. Patriarkaatti myönsi autokefalian vuonna 1850.[3]
Itsenäinen Kreikka on jatkanut Bysantin perinteitä siinä, että kirkon ja valtion suhde on ollut tiivis. Valtio on esiintynyt kirkon ja ortodoksisen perinteen suojelijana ja kirkko puolestaan on myötäillyt politiikkaa.[8] Kirkon käytännössä virallinen asema näkyy monin tavoin. Esimerkiksi Kreikan presidentin tulee kuulua kirkkoon ja hän vannoo virkavalansa kirkollisten menojen mukaan. Myös monet johtoasemat puolustusvoimissa, oikeuslaitoksessa sekä koululaitoksessa on de facto rajattu kirkon jäsenille.[2]
Kirkko saa valtiolta taloudellista tukea, joka on sille tärkeää. Valtio myös maksaa papiston palkat ja tukee teologista koulutusta. Julkisissa kouluissa uskonnonopetus on pakollista kirkkoon kuuluville lapsille ensimmäisen ja toisen asteen oppilaitoksissa. Kirkollisia asioita hoitaa opetus- ja uskonnollisten asioiden ministeriö.[9][2]
Kirkko voi suuren valtansa avulla vaikuttaa myös poliittiseen päätöksentekoon. Se voi hidastaa sosiaalisia uudistuksia, jotka heikentäisivät kirkon asemaa tai ortodoksisuuden ja kreikkalaisuuden kytköstä toisiinsa.[2] Kirkon vahva asema aiheuttaa silloin tällöin ongelmia käytännössä toteutuvan uskonnonvapauden kannalta. Muun muassa Euroopan unioni on arvostellut tähän liittyviä epäkohtia.[9]
Kirkko on Kreikassa edelleen merkittävä toimija, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Kirkon ja kansan läheinen yhteys on säilynyt erityisesti maaseudulla. Koska hiippakunnat ovat pienikokoisia, piispoilla on läheinen yhteys kansaan. Kylissä papit ovat kreikkalaisten perinteiden arvostettuja säilyttäjiä. Kirkolliset juhlat (kuten pääsiäinen ja Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen päivä) ovat suuria kansanjuhlia. Kirkossa käy säännöllisesti arviolta 20–25 prosenttia väestöstä. Varsinkin maaseudulla uskontoon kytkeytyy joskus taikauskoa ja pakanallista perää olevia uskomuksia.[9][2]
Kaupungeissa kirkossakäynti on kuitenkin vähentynyt. 1980-luvulta lähtien myös pappeuden sosiaalinen arvostus on vähentynyt ja pappeus on menettänyt suosiotaan teologian opiskelijoiden keskuudessa opettajan ammatin kustannuksella.[9][2]
Myös kirkon yhteys valtioon alkoi heikentyä 1980-luvulla vasemmistolaisten hallitusten myötä.[9] Andréas Papandréoun hallitus, jota johti sosialistinen PASOK-puolue, otti tehtäväkseen kreikkalaisen yhteiskunnan uudistamisen, ja tähän kuului myös kirkon ja valtion erottaminen toisistaan. Kirkko luonnollisesti vastusti uudistusta. Konservatiivinen Uusi demokratia -puolue kääntyi vastustamaan voimakkaasti PASOK:in uudistuksia ja samalla kirkon ja valtion erottamista.[2]
PASOK:in läpi saamista uudistuksista merkittävimpiin kuului siviilivihkimisen kirjaaminen lakiin vuonna 1983. Siihen saakka avioliitto oli mahdollista ainoastaan kirkollisen vihkimisen kautta. Alun perin tavoitteena oli tehdä siviilivihkimisestä ainoa lain tunnistama muoto, jolloin kirkollinen vihkiminen olisi jäänyt vapaaehtoiseksi seremoniaksi sen haluaville. Lopputuloksena lakiin kirjattiin mahdollisuus sekä kirkolliseen että siviilivihkimiseen.[2]
Hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kreikan kirkon korkeinta valtaa käyttää kerran vuodessa kokoontuva kaikkien piispojen synodi eli kirkolliskokous. Päivittäisiä hallinnollisia asioita hoitaa toinen synodi, johon kuuluu 12 metropoliittaa, jotka valitaan laajemman synodin jäsenten joukosta vuodeksi kerrallaan. Kumpaakin synodia johtaa Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa.[2][3]
Kreikan kirkkoon kuuluu Ateenan arkkihiippakunnan lisäksi 81 hiippakuntaa. Ateenan hiippakunta korotettiin arkkihiippakunnaksi 31. joulukuuta 1923. Hiippakunnat ovat Kreikassa maantieteelliseltä alueeltaan suhteellisen pienikokoisia.
Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luettelo Ateenan arkkipiispoista | |
---|---|
Nimi | Kausi |
Chrysostomos I | 1923–1938 |
Chrysanthos | 1938–1941 |
Damaskinos | 1941–1949 |
Spyridon | 1949–1956 |
Dorotheos | 1956–1957 |
Theokletos II | 1957–1962 |
Iakovos III | 1962 |
Chrysostomos II | 1962–1967 |
Hieronymos I | 1967–1973 |
Serafim | 1973–1998 |
Christodoulos | 1998–2008 |
Ieronymos II | 2008– |
Kreikan autokefalisen kirkon hiippakunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kreikan kirkon hiippakunnista 46 kuuluu suoraan Kreikan autokefalisen kirkon alaisuuteen. Nämä hiippakunnat sijaitsevat pääosin Kreikan etelä- ja keskiosissa sekä Egeanmeren eteläosien saarilla sekä Jooniansaarilla. Kreikan autokefalisen kirkon hiippakunnista käytetään myös nimitystä Vanhan Kreikan (Παλαιάς Ελλάδας, Palaiás Elládas) hiippakunnat, millä viitataan Kreikan alueeseen ennen Balkanin sotia (1912–1913).
Ekumeenisen patriarkaatin alaiset hiippakunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kreikan kirkon hiippakunnista 36 on nimellisesti ja hengellisesti Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. Nämä hiippakunnat sijaitsevat pääosin pohjoisessa Kreikassa sekä Egeanmeren pohjoisosien saarilla. Näistä hiippakunnista käytetään myös nimitystä "Uusien alueiden" (Νέων Χωρών, Néon Chorón) hiippakunnat, millä viitataan Kreikan Balkanin sodissa saamiin alueisiin.
Kirkot ja jumalanpalvelukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirkot ja pienet kappelit ovat oleellinen osa kreikkalaista maisemaa. Kirkkojen koristelu, kuten ikonit, ilmaisevat ortodoksista teologiaa eri aikakausien tyylien mukaisesti.[10]
Vanhimmat edelleen käytössä olevat kirkot ovat peräisin varhaisbysanttilaiselta ajalta, 300–500-luvuilta. Tuolloin kirkkoja rakennettiin entisille pakanallisille kulttipaikoille ja monia pakanallisia temppeleitä muutettiin kirkoiksi. Keskibysanttilaisella ajalla kreikkalaisiin kirkkoihin kehittyi erityispiirteitä, jotka poikkesivat Konstantinopolin kirkkojen tyylistä. Tämä ajan kirkoista merkittävimmät sijaitsevat mm. Attikassa, Boiotiassa, Argoliksessa ja Mánilla. Merkittävimmät myöhäisbysanttilaisen kauden kirkot ovat Ártassa, Véroiassa, Kastoriássa, Thessalonikissa ja Mystraksessa.[10]
Itsenäistymisen jälkeen kreikkalaisilla ei ollut varaa rakentaa merkittävästi uusia kirkkorakennuksia ennen 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkupuolta. Merkittäviin poikkeuksiin lukeutuu muun muassa Ateenan katedraali Neitsyt Marian ilmestyksen katedraali, joka rakennettiin uuteen pääkaupunkiin 1800-luvun puolessa välissä.[10]
Perinteisissä kirkoissa seistään ortodoksiseen tapaan läpi liturgian, ja istuimia on ainoastaan kirkon seinustoilla. Monissa suuremmissa kirkoissa on nykyään kuitenkin penkit koko kirkkokansalle.[2] Liturgiassa käytössä olevat jumalanpalvelustekstit ovat peräisin bysanttilaiselta ajalta ja kirjoitettu Bysantin kreikaksi, jota lausutaan nykykreikkalaisittain. Kieli eroaa paljon nykyisin puhutusta ja kirjoitetusta kreikasta, mikä aiheuttaa ongelmia.[9]
Papisto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tavallisen papiston koulutus erityisesti maaseudulla rajoittuu yleensä peruskoulutukseen tai lukioon sekä pappisseminaariin. Suurimpien kaupunkien papit ja piispat ovat yleensä opiskelleet teologiaa joko Ateenan tai Thessalonikin yliopistossa.[3][2]
Luostarit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luostarit ovat oleellinen osa Kreikan kirkon toimintaa. Luostarielämä nousi Kreikassa uuteen suosioon 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla väliaikaisen taantuman jälkeen, vaikkakin munkkien määrä on edelleen huomattavasti vähäisempi kuin aiempina huippuvuosina. Erityisesti naisluostarit ovat kukoistaneet 1900-luvulla.[2][3][9]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kärkkäinen, Tapani: Kirkon historia. Ortodoksin käsikirja. (2. painos) Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2008. ISBN 978-951-8979-27-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Greece The World Factbook. CIA. Arkistoitu 25.8.2016. Viitattu 24.2.2014.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Greece - A Country Study Library of Congress. Viitattu 30.4.2014.
- ↑ a b c d e f Tesch, Noah (toim.): Cyprus, Greece, and Malta, s. 55–56. (The Britannica Guide to Countries of the European Union) Britanncia Educational Publishing, 2013. ISBN 1615309853 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Administrative Structure of the Ecumenical Patriarchate: Dioceses The Ecumenial Patriarchate of Constantinople. Viitattu 30.4.2014.
- ↑ Kärkkäinen 2008, s. 12, 82.
- ↑ a b Kärkkäinen 2008, s. 56–61.
- ↑ a b c Frazee, Charles A.: The Orthodox Church and Independent Greece, 1821-1852, s. 1–14. CUP Archive, 1969. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Kärkkäinen 2008, s. 82–83.
- ↑ a b c d e f g Kärkkäinen 2008, s. 161.
- ↑ a b c Churches Visit Greece. Arkistoitu 26.6.2014. Viitattu 28.4.2014.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kreikan ortodoksinen kirkko Wikimedia Commonsissa
- Επίσημος Ιστότοπος της Εκκλησίας της Ελλάδος – Official Website of the Church of Greece (kreikaksi) (englanniksi)