Pawneet

Pawneiden lippu.

Pawnee-intiaanit olivat ensimmäisiä tasankointiaaneja. He olivat muuttaneet nykyisten Kansasin ja Nebraskan alueille joskus 1300-luvulla. Pawneet kuuluivat caddoan kieliryhmään ja alun perin he olivat asuneet muiden samaa kieltä puhuvien heimojen tavoin Teksasin itäisissä osissa. Arvion mukaan pawneita lienee ollut noin 10 000 henkeä. He jakaantuivat neljään itsenäiseen heimoon, jotka olivat chaui ,kitikahti, petahauirita ja skidi. Näistä neljästä chauit tunnettiin yleisesti johtavana heimona.

Hevosten tulo mantereelle espanjalaisten mukana teki joistakin pawnee-heimoista tasankojen ratsastavia metsästäjiä, mutta koskaan he eivät olleet täysin riippuvaisia biisonilaumojen liikkumisesta, vaan jatkoivat edelleenkin myös maanviljelyä. He asuivat preerian rajalla, missä kasvoi pitkää ruohoa ja mistä työntyi esiin metsäsaarekkeita. Espanjalaisista pawneet eivät pitäneet koskaan, vaan laskivat nämä vihollisiksi. Sen sijaan ranskalaiset olivat ystäviä. Myöhempinä aikoina myös Yhdysvallat solmi erinomaiset suhteet pawneihin.

Susi pawneiden lipussa kuvasi heitä itseään. Seitsemän nuolenkärkeä kertoi seitsemästä suuresta sodasta, joissa he olivat olleet mukana. Rauhanpiippu ja tomahawk symbolisoivat sotaa ja rauhaa. Kaiken kaikkiaan lipun sanoma oli seuraava: "Pawnee-intiaanit sodassa ja rauhassa, aina pelottomia ja aina lojaaleja Yhdysvalloille".

Kulttuuri

Pawneita on pidetty alueen kehittyneimpänä heimona. Heillä oli vallalla perinnöllinen päällikkyys. Lääkintätaito, puhumattakaan käsitöistä tai musiikista, olivat heillä korkealla tasolla. Heidän rytmikkäitä tanssejaan ihailtiin yleisesti. Heimoelämää pidettiin koossa yhteisillä neuvotteluilla ja monimuotoisilla rituaaleilla. Heidän uskontonsa oli rikasta. Siihen kuului oleellisena osana auringon, kuun ja tähtien palvontaa. Kaikkivaltias Tirawa oli Ylijumala, maan ja taivaallisten voimien luoja. Yleisesti uskonto merkitsi heidän organisaatioissaan ja toimissaan hyvin tärkeää osaa, mutta siihen liittyi myös dramatiikkaa. He ryöstivät silloin tällöin nuoria kauniita naisia naapuriheimoista, jotka uhrattiin juhlallisen seremonian jälkeen taivaalla tuikkivalle aamutähdelle (meidän iltatähtemme). Tähtien asema taivaalla osoitti uhripäivän, joka yleensä oli ensimmäisen kevätmyrskyn jälkeen. Ennen uhritoimitusta tyttöä saatettiin pitää vankina kuukausia. Häntä kohdeltiin hyvin kunnioittavasti kunnes tuli aika luovuttaa uhrilahja. Uhratun tytön veri pirskoteltiin maissintaimien päälle,jotka näin saivat juoda aamutähden elinvoimaa. Riitin tarkoituksena oli taata hedelmällinen ja yltäkylläinen sato.

Pawneet pitivät eräänlaista kuvagalleriaa tärkeimmistä tapahtumista. Yllä oleva piirros kertoo espanjalaisten ja pawneiden välisesta tapaamisesta vuonna 1720.

Skidi-pawneiden nuori päällikkö Petalesharo sai tarpeekseen uhrimenoista vuonna 1817 ja vapautti uhrattavaksi aiotun comanche-tytön. Petalesharo tarjoutui itse uhrattavaksi. Tieto hänen uroteostaan levisi myös valkoisten korviin ja silloinen Yhdysvaltain presidentti kutsui nuoren intiaanipäällikön Washingtoniin. Täällä Petalesharo sai hopeamedaljongin, jossa oli teksti "Urheista Urhein". Hän oli mitalin saadessaan vain hieman yli 20-vuotias.

Metsästäjinä pawneet olivat erinomaisia. Eritoten jousen ja nuolen käyttö oli erityisen taitavaa. Biisoneitten lisäksi he metsästivät pesukarhuja, piikkisikoja, haisunäätiä ja preeriakanoja. Saaliiksi joutuneista eläimistä ei mitään osa heitetty menemään. Jopa piikkisikojen piikit käytettiin. Niistä sai vaatteisiin näyttäviä koristeita ja lisäksi niillä koristeltiin niin maamajat kuin tiipiitkin. Nimensä pawneet saivat otsatupsustaan, joka oli jätetty paljaaseen päähän ja rasvan avulla jäykistetty muistuttamaan sarvea.

Pawneiden skidi-heimon nimi merkitsi susia. He liikkuivat pimeässä äänettömämmin kuin kukaan muu ja heidän kuulonsa oli vertaansa vailla. Heillä oli suden rohkeus ja oveluus. Myöhemmin pawneiden taitoja hyödynnettiin Yhdysvaltain armeijan yksiköitten tiedustelijoina.

Alkuperä

Alun perin pawneet olivat kotoisin niinkin etelästä kuin itä-Teksasista. 1200-luvun loppupuolella kuiva kausi vyöryi Teksasiin. Tätä ennen oli kylien väkiluku jo ehtinyt paisua niin suureksi, että taistelu elintilasta alkoi olla väistämätöntä. Maissipellot olivat kuivuneet ja nälkä alkoi ajaa alueen heimoja kohti pohjoista. Ensimmäisinä lähtivät pawneet. Liikakansoitetut kylät ja hedelmättömiksi muuttuneet pellot jätettiin taakse. Kahtena suurena joukkona he vaelsivat kuukausien ajan kohti pohjoisia seutuja.

1400-luvulla Kanadan metsistä kohti etelää lähteneet intiaanit kohtasivat pawneet jossain Platte-joen seutuvilla. Vieraat olivat apasseja, jotka niin ikään halusivat uutta elintilaa. He miehittivät joitakin pawnee-kyliä joen varrella. Joitakin vuosia myöhemmin apassit jatkoivat matkaansa etelän suuntaan. 1500-luvulla ilmestyi uusia tulijoita pawnee-maille. Nämä vieraat intiaanit olivat navajoja. Edellisten vierailijoitten jäljiltä yhä ärtyneet pawneet eivät suvainneet enää uusia vieraita, vaan ajoivat navajot pois. Nämä seurasivat kielisukulaisiaan apasseja suunnaten kulkunsa ensin etelään ja sitten länteen.

Samalla vuosisadalla, vuosina 1540 - 1543, espanjalainen löytöretkeilijä Francisco Vazques de Coronado teki retkikuntineen laajan tutkimusmatkan, joka ulottui Uudesta-Meksikosta yli preerioiden Kansasiin. Pawneet olivat todennäköisesti yksi niistä intiaanikansoista, joiden kanssa de Coronado joutui kosketuksiin monivaiheisen matkansa aikana.

Preerioitten taistelijat

Pawneet käyttivät kiinteitä kyliä ja maamajoja.

Pawneiden asutus levisi Nebraskaan ja Pohjois-Kansasiin, pitkin Platte-joen eteläisen haaran rantoja aina nykyiseen Denveriin asti. Näillä laajoilla alueilla he elivät suhteellisen rauhallista elämää aina eurooppalaisten tuloon asti, jolloin kaikki alkoi muuttua. Suurin muutos olivat hevoset, joita pawneet saivat vuonna 1690. Heistä tuli nopeasti sotaisia, laajalti pelättyjä ja vihattuja rosvoja. He tekivät ryöstöretkiä Uuteen Meksikoon asti.

Pawnee-soturien ollessa metsästysleireillä tai matkoilla jäivät heidän kiinteät kylänsä alttiiksi vihollisten hyökkäyksille. Tasangoilla vaeltavat apassien ratsastavat ryhmät käyttivät hyödykseen hevosten tarjoamia etuisuuksia tehden pitkiä matkoja pawneekyliin vieden mukanaan naisia ja lapsia, joita kauppasivat espanjalaisille orjiksi.

Vielä paljon kauempaa, Mississipin takaa, tuli vesitse liikkuvien illinoisien muodostamia sotajoukkoja, jotka tunkeutuivat pawneiden maahan varsinkin 1600-luvun lopulla siepaten mukaansa paljon vankeja. Heistä suurin osa joutui orjatyövoimaksi Uuden-Ranskan siirtokunnalle. Pawnee-orjia kulkeutui jopa Kanadaan. Intiaaniorjista käytettiinkin laajoilla alueilla nimeä pani tai pawnee.

1700-luvun alussa useat ranskalaiset kauppiaat solmivat hyvät suhteet tapaamiensa pawneiden kanssa asettuen asumaan näiden pariin Nebraskassa. Hieman etelämpänä, nykyisen Meksikon rajan tuntumassa vaikuttanut Uuden-Espanjan siirtokunta oli kiinnostunut ranskalaisten edesottamuksista keskisillä tasangoilla. Asiaa selvittämään lähetettiin kenraali Pedro de Villasur mukanaan 40-miehinen sotilasjoukko vahvistettuna useilla kymmenillä intiaaniliittolaisilla, joukossa myös apasseja. Pawneet, mahdollisesti ranskalaisten yllyttäminä, kävivät espanjalaisten leirikunnan kimppuun surmatan suurimman osan sotilaista mukaanlukien de Villasur. Vain tusinan verran espanjalaisia palasi lähtöpaikkaansa Santa Fehen.

Edellä kerrottu lyhytkestoinen taistelu esti Uuden-Espanjan asutuksen leviämisen keskisille tasangoille. Taistelun tapahtumapaikaksi on myöhemmin osoitettu Columbuksen maaseudun pitkäruohoiset alueet Nebraskassa.

Pawneiden asuinalueet olivat laajat ja ympärillä riitti vihollisia.(Vihreän alueen sisällä olevat heimot siirtyivät pawneiden suojelukseen.)

Pawneilla oli jatkuva sotatila ympärillään asuvien heimojen kanssa. Ensin preerioilla muuttaneina pawneet katsoivat oikeudekseen puolustaa reviiriään. Selvästi heikommat omahat, otot ja poncat he ottivat suojelukseensa 1800-luvun alussa puolustaen näiden kanssaan maitaan siouxeja vastaan, jotka hallitsivat ympäristöjä laajoilla alueilla. Myös monet muut tasankoja pienissä ryhmissä vaeltavat heimot joutuivat lähikontakteihin pawneiden kanssa. Cheyennet,arapahot ja kiowat kuuluivat vihollisiin, eivätkä osaget ja comanchetkaan lukeutuneet heidän vähäiseen ystäväpiiriinsä.

Moniin sotiin ja hyökkäyksiin olivat hevoset yksi suurimmista syistä. Niinpä hevosvarkaudet olivat kovassa huudossa eri heimojen keskuudessa. Yksinomaan pawneilla kerrottiin 1800-luvun alussa olleen kylää kohti tuhansia hevosia Platte-joen varrella. Tieto hevosista levisi yhä uusille heimoille ja heitä virtasi preerioille joka suunnasta. Monet täysin erilaisen kulttuurin omaavat heimot kohtasivat toisensa ymmärtämättä sanaakaan toistensa puheista. Tehdäkseen tilanteesta helpomman kehittivät intiaanit merkkikielen, joka helpotti heidän keskinäisiä suhteitaan.

Viimeiset voiman vuosikymmenet

Jo 1700-luvun lopulla erkani pawneista joukko, joka suunnisti etelään ja asettui asumaan vanhojen Texasin aikaisten sukulaistensa wichitojen maille. Nebraskaan jääneistä skidi-pawneista erottui omaksi joukokseen arikarat, jotka seurasivat Missouri-jokea ylös pohjoisiin asettuen nykyisen Pohjois-Dakotan alueille hidatsojen ja mandanien naapureiksi. 1800-luvun alkupuolella kitkehahki-pawneet asettuivat Republica-joen varrelle Nebraskan ja Kansasin rajoille pystyttäen suuren noin tuhat intiaania käsittävän kylän, joka suojattiin paaluvarustuksin vihollisen varalle. Tuhannet koirat ja sadat hevoset asuivat heidän kanssaan. Seudun maaperän muuttuessa asteittain viljelyyn soveltumattomaksi, he matkasivat pohjoiseen muiden pawneiden luokse polttaen oman kylänsä maan tasalle.

Talvella vuodenvaihteessa 1821 - 1822 kuudentoista pawneen ryhmä teki vierailun Valkoisessa talossa tavatakseen presidentti James Monroen, Yhdysvaltain kongressin ja koko liittovaltion korkeimman oikeuden. Tuhansille Valkoisen talon edustalle kokoontuneille ihmisille pawneet esittivät Uudenvuoden päivänä näyttävän sotatanssin. Samoihin aikoihin amerikkalaiset metsästäjät ja kauppiaat alkoivat liikkua pawneiden hallitsemien maiden läpi päämääränään Kalliovuorten runsaat majavapurot. Pawneet verottivat tunkeilijoita ryöstämällä näitä. Jokuset yhteenotot päättyivät verenvuodatukseen ja kauppiaita löydettiin surmattuina. Yhdysvaltain armeijan johto oli huolissaan tilanteesta eikä se voinut sulkea laskuista pois mahdollista sotaa pawneita vastaan. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta, sillä pawneet olisivat hetkessä saaneet kokoon yli 2000 soturia. Vaikka Yhdysvaltain armeijan kokonaisvahvuus olikin yli puolet enemmän, niin ratkaiseviin toimenpiteisiin pawneita vastaan he eivät tohtineet ryhtyä. Määrärahojen pienuus ja joukkojen mahdollinen riittämättömyys estivät tämän. Pawneiden kokonaismärän arveltiin olleen kaikenkaikkiaan yli 10,000 henkeä vielä 1820-luvun lopulla, joten Yhdysvaltain empiminen ryhtyä suurisuuntaisiin sotatoimiin oli hyvin perusteltua.

Yhdysvaltain uskolliset liittolaiset

Seuraavalla vuosikymmenellä pawneiden taholta tuleva uhka alkoi väistyä, kun vuoden 1831 syksyllä isorokkoepidemia tuli Nebraskaan. Muutamien kuukausien aikana se iski tuhoisin seurauksin pawneiden kyliin. Vaikka he jatkoivat maittensa puolustamista, oli heidän suurin voimansa kadonnut taudin tuoman traagisen käänteen mukana. Ensimmäiset maa-alueensa he luovuttivat Yhdysvalloille vuonna 1833 ja tämän jälkeen asteittain. 1830-luvun puolivälistä eteenpäin pawneiden välit olivat Yhdysvaltain kanssa pääasiassa hyvät. Amerikan ratsuväki käytti sotaretkillään paljon pawneiden apua, koska nämä olivat sotajalalla kaikkia vähänkin merkittävämpiä heimoja vastaan. Pawneita liittyi paljon armeijan leipiin, sillä he olivat kuuliaisia ja tottuivat sotilaskuriin nopeasti. Heistä tuli Yhdysvalloille lähes korvaamattomia tiedustelijoita, oppaita ja sotilaita. He olivat urhoollisia sodissa ja täysin säälimättömiä vihollisilleen. Samalla, sotiessaan Yhdysvaltain rinnalla, monet pawneet välttyivät reservaatioelämältä ja säästyivät näkemästä oman kulttuurinsa vääjäämätöntä tuhoutumista.

Suurin osa pawneista siirtyi Kansasiin reservaatioon vuonna 1857, mutta siellä huono onni alkoi vainota heitä usealta eri suunnalta. Useat kuolivat koleraan ja muihin tauteihin ja suuret heinäsirkkaparvet tuhosivat heidän satonsa. Pawneiden lukumäärä putosi nopeasti alta viidentuhannen, kun heitä 1700-luvun lopulla oli ollut yli puolet enemmän.

1860-luvulla Yhdysvallat muodosti pawneista kokonaisen ratsuväkikomppanian, jota johti valkoinen kapteeni Frank J. North. He kävivät ankaria taisteluita siouxien, cheyennein ja arapahojen muodostamia joukkoja vastaan. Majuriksi ylennyt North jatkoi vielä 1870-luvulla 100 värvätyn pawneesoturin johdossa. Pawneet toimivat palkkasotureina myös suurilla rautateiden rakennustyömailla, pitääkseen loitolla siouxit liittolaisineen. Monet kulkutaudit heikensivät kuitenkin pawneiden lukumääriä, samoin Yhdysvaltain puolella käydyt sodat. Vuonna 1879 oli pawneita jäljellä enää 1400. Suurin osa heistä siirtyi Oklahomaan heille osoitettuun reservaatioon.

Kun metodistit vuonna 1886 alkoivat lähetystyönsä pawneiden parissa, näytti kansan tila todella huonolta. 1900-luvun alussa heitä olikin jäljellä vajaa tuhat.

Nykyaika

Vuonna 2005 pawneita arvoitiin olevan noin 2500 henkeä. Heidän määränsä on kasvussa ja erityisen ilahduttavaa on se, että he ovat onnistuneet säilyttämään oman kielensä. Heidän kulttuurinsa on ollut eräs tasankojen rikkaimmista.