Tämä on hyvä artikkeli.

Vesinokkaeläin

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 19. kesäkuuta 2008 kello 16.32 käyttäjän Shinnin (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vesinokkaeläin
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen[1] [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Nokkaeläimet Monotremata
Heimo: Vesinokkaeläimet Ornithorhynchidae
Suku: Ornithorhynchus
Blumenbach, 1800
Laji: anatinus
Kaksiosainen nimi

Ornithorhynchus anatinus
(Shaw, 1799)

Vesinokkaeläimen levinneisyys (esitetty tummennettuna)[2]
Vesinokkaeläimen levinneisyys (esitetty tummennettuna)[2]
Katso myös

  Vesinokkaeläin Wikispeciesissä
  Vesinokkaeläin Commonsissa

Vesinokkaeläin (Ornithorhynchus anatinus) on pieni nisäkäs, jota esiintyy Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa.[3] Vesinokkaeläin on yksi kolmesta nokkaeläimiin kuuluvasta nisäkäslajista, joka ei synnytä eläviä poikasia, vaan munii munia. Muista maalla kulkevista nisäkkäistä poiketen vesinokkaeläimellä on sähköaisti.

Muniva, myrkyllinen, ulkomuodoltaan ankannokkaiseksi, majavahäntäiseksi ja saukkojalkaiseksi kuvailtu[4][5] nisäkäs on hämmentänyt eurooppalaisia eläintieteilijöitä, joista monet ensi kohtaamisella luulivat sitä hyvin suunnitelluksi huijaukseksi. Se on yksi harvoista myrkyllisistä nisäkkäistä; vesinokkaeläinuroksella on takajalassaan kannus, joka levittää ihmisille kovaa kipua aiheuttavaa myrkkyä. Vesinokkaeläimen ainutlaatuiset piirteet tekevät siitä tärkeän evoluutiobiologian tutkimuskohteen ja Australian helposti tunnistettavan ja ikonimaisen symbolin; se on esiintynyt useiden kansallisten tapahtumien maskottina, ja se on painettu Australian 20 sentin kolikon kääntöpuolelle.

Vesinokkaeläintä metsästettiin sen turkin vuoksi aina 1900-luvun alkuun asti, mutta nyt laji on suojeltu koko esiintymisalueellaan. Vaikka vankeudessa toteutetut lisääntymisprojektit ovat tuottaneet vain rajoitettuja tuloksia ja vesinokkaeläin on altis saastumisen aiheuttamille seuraamuksille, ei laji ole missään välittömässä vaarassa.

Lajin löytyminen

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa löysivät vesinokkaeläimen 1798, lähetti toinen Uuden Etelä-Walesin kuvernööri John Hunter sen turkin ja eläimestä tehdyn piirroksen takaisin Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.[6] Brittiläiset tieteilijät olivat ensin vakuuttuneita, että kyseessä täytyi olla huijaus.[2] Ensimmäisen kuvauksen eläimestä Naturalist's Miscellanyyn 1799 tuottanut George Shaw totesi, että oli mahdotonta olla esittämättä epäilyksiä sen aitoudesta. Robert Knox uskoi vesinokkaeläimen olleen jonkun aasialaisen eläintentäyttäjän luomus.[7] Tieteilijät uskoivat, että joku oli ommellut ankan nokan majavaa muistuttavan eläimen ruumiiseen. Shaw jopa etsi kuivatusta nahasta tikkejä käyttäen apunaan saksia.[2]

Shaw antoi löytyneelle eläimelle nimeksi Platypus anatinus. Platypus on latinaa ja on johdettu kreikan sanoista πλατύς ("platys", litteä, leveä) ja πους ("pous", jalka) tarkoittaen "litteäjalkaa".[8] Hän asetti Linnén luokittelujärjestelmän mukaisesti Platypuksen heimon nimeksi, mutta nimi muutettiin myöhemmin kun sen huomattiin jo olevan varattu.[9] Johann Blumenbach käytti vuonna 1800 julkaistussa teoksessaan lajista nimeä, Ornithorhynchus paradoxus,[10] joka myöhemmin hyväksyttiin lajin viralliseksi nimeksi.[9] Tieteellinen nimi Ornithorhynchus on johdettu sanoista ορνιθόρυνχος ("ornithorhynkhos"), joka tarkoittaa kirjaimellisesti "linnun nokkaa" kreikaksi, ja anatinus, joka on latinaa ja tarkoittaa "ankan tapaista".

Kuvaus

Fysiologia

Vesinokkaeläimen keho ja leveä, litteä häntä ovat tuuhean, ruskean turkin peitossa. Turkki on erittäin tiheä, ja siinä on 600–900 karvaa jokaista neliömillimetriä kohti. Tiivis, kahdesta kerroksesta muodostuva turkki vangitsee eristävän ilmakerroksen, joka pitää eläimen lämpimänä.[2][9] Vesinokkaeläimen häntä toimii rasvavarastona (sama sopeutumistapa löytyy myös mm. pussiahmalta[11] ja rasvahäntälampaalta). Vesinokkaeläimellä on suuri, ulkoisesti ankan nokkaa muistuttava kuono. Nokaksi yleisesti kutsuttu kuono ei ole kuitenkaan sarveisainepeitteinen uloke kuten linnuilla, vaan herkkätuntoinen nahkapintainen kuono, joka toimii aistinelimenä[12]. Vesinokkaeläin on yksi monista räpyläkäpäläisistä veteen sopeutuneista nisäkkäistä. Räpylärakenne on selvempi etujaloissa, ja vesinokkaeläin taittelee ne kokoon kävellessään maalla.[9] Sieraimet sijaitsevat kuonon yläpinnalla ja silmät ja korvat kuonon takana olevassa syvennyksessä; tämä syvennys on uidessa suljettu.[9] Vesinokkaeläinten on kuultu murisevan hiljaisesti, mikäli niitä on häiritty ja useita muita ääntelyitä on kirjattu ylös vankeudessa eläviltä yksilöiltä.[2]

Istukkanisäkkäille (Eutheria) tyypillisen 38 °C ruumiinlämpötilan sijasta, vesinokkaeläimen ruumiinlämpötila on keskimäärin 31–32 °C.[13] Tutkimusten mukaan kyse ei ole nokkaeläinten yleispiirteestä, vaan se on seurausta pienen nokkaeläinten joukon asteittaisesta sopeutumisesta vaikeisiin ympäristöolosuhteisiin.[14][15] Vesinokkaeläimen painossa on huomattavaa vaihtelua 700 grammasta 2,4 kiloon, urosten ollessa huomattavasti naaraita isompia. Urosten keskipituus on 50 senttimetriä ja naaraiden 43 senttimetriä.[9] Eri alueilla elävien yksilöiden koko vaihtelee, mutta erot eivät näytä seuraavan mitään ilmastollista vaihtelua. Erojen syyksi on arveltu ympäristöllisiä vaikuttimia kuten petoeläimiä ja ihmisen sekaantumista.[16]

Väripiirros vesinokkaeläimistä vuodelta 1863.

Nykyaikaisten vesinokkaeläinten nuorilla yksilöillä on kolminystermäiset poskihampaat, jotka ne menettävät ennen synnyinpesästä poistumistaan tai juuri sen jälkeen;[17][18] täysikasvuisilla yksilöillä on hampaiden tilalla voimakkaasti sarveistuneet toppaukset. Vesinokkaeläimen leuan rakenne poikkeaa muista nisäkkäistä, ja leukaa avaava lihas on erilainen. Kuten kaikilla aidoilla nisäkkäillä, vesinokkaeläimen välikorvan pienet ääntä johtavat luut ovat kiinni kallossa, eivätkä leuoissa kuten cynodonteilla ja muilla nisäkkäitä edeltäneillä synapsideillä. Korvan ulkoinen aukko sijaitsee kuitenkin leuan juuressa. Vesinokkaeläimellä on olkapäiden ympäristössä ylimääräisiä luita, joita ei löydy muilta nisäkkäiltä. Sen kävelytyyli on matelijamainen, eli jalat ovat kävellessä kehon sivuille eivätkä sen alla.[9]

Myrkky

Koiras käyttää takajalkansa kantaluun kannusta myrkyn levittämiseen.

Vesinokkaeläinuroksilla on nilkoissaan kannukset, jotka tuottavat pääosin defensiiniä muistuttavista proteiineista (DLP) koostuvaa, vesinokkaeläimelle ainutlaatuista myrkkyseosta.[19] Myrkky on pienemmille eläimille tappavaa,[19] mutta sen teho ei riitä tappamaan ihmistä. Myrkky on kuitenkin niin tuskallista, että sen uhri voi lamaantua. Haavaa ympäröivä alue turpoaa nopeasti, ja turvotus leviää asteittain koko raajaan. Tapaustutkimuksien ja tarkemmin tutkimattomien todisteiden mukaan kipu kehittyy pitkäkestoiseksi hyperalgesiaksi, joka voi jatkua päiviä tai jopa kuukausia.[20][21] Myrkkyä tuottavat rauhaset sijaitsevat uroksen takaraajojen polven ja jalkaterän välisissä. Rauhaset ovat munuaisten muotoisia alveolaarisia rauhasia, jotka ovat molemmissa takajaloissa yhdistetty ohutseinäisellä putkella kantaluun kannukseen. Naarasvesinokkaeläimillä on nokkasiilien tapaan kehittymättömät kannusnuput, jotka katoavat ennen ensimmäisen elinvuoden loppua. Naarailla ei myöskään ole toimivia myrkkyrauhasia.[9]

Sähköaisti

Vesinokkaeläin käyttää nokkaansa aistimiseen.

Nokkaeläimet ovat ainoita nisäkkäitä, joilla tiedetään olevan sähköaisti. Ne paikantavat saaliinsa tarkkailemalla lihassupistusten tuottamia sähkökenttiä. Vesinokkaeläimen sähköaisti on kaikista nokkaeläimistä kehittynein.[22] Sähköreseptorit sijaitsevat nokan iholla kuonosta häntää kohti suuntautuvissa riveissä, kun taas kosketusta aistivat mekanoreseptorit levittäytyvät tasaisesti koko nokan alueelle. Aivokuoren sähköä aistiva alue sijaitsee kosketuksen somatosensorisella aivokuorialueella, ja jotkin aivokuoren solut vastaanottavat syötetty sekä sähköreseptoreilta että mekanoreseptoreilta, viitaten sähkö- ja tuntoaistien läheiseen yhteyteen. Sekä nokan sähkö- että mekanoreseptorit hallitsevat vesinokkaeläimen somantooppista karttaa, samalla tavalla kuin ihmisen käden hallitsevat Penfield homunculusta.[23][24]

Vesinokkaeläin kykenee, mahdollisesti sähköreseptoreillaan signaalin voimakkuuden eroja vertailemalla, päättelemään sähkönlähteen suunnan. Tämä selittäisi eläimelle sen metsästäessä tyypillisen pään sivulta sivulle kulkevan liikkeen. Sähköaistin ja tuntosyötteen liittyminen toisiinsa viittaa saaliseläimen etäisyyden päättelemiseen tarkoitetun mekanismin olemassaoloon. Mekanismin avulla saaliseläinten liikkuessa niistä säteilevien sähkösignaaleiden ja mekaanisten värähtelyiden saapumisaikojen erotuksen avulla voitaisiin laskea saaliin etäisyys.[22]

Vesinokkaeläin hankkii ravintoa kaivamalla nokallaan joenpohjaa. Sähköreseptoreita saatetaan tässä tilanteessa käyttää myös elollisten ja elottomien kohteiden erottamiseksi toisistaan (mekanoreseptorien ollessa jatkuvasti stimuloituina).[22] Tullessaan häirityksi, vesinokkaeläimen saaliin lihakset tuottavat supistuessaan pienen määrän sähkövirtauksia, jotka vesinokkaeläimen sähköaisti kykenee jäljittämään. Tutkimusten mukaan vesinokkaeläin reagoi jopa "keinotekoiseen katkarapuun" mikäli sen läpi johdetaan pieni määrä sähkövirtaa.[25]

Elintavat

Vesinokkaeläin Melbournen eläintarhassa 2003.

Vesinokkaeläin on semiakvaattinen laji, eli se elää pääasiallisesti maalla, mutta viettää suuren osan elinkaarestaan vedessä. Vesinokkaeläin asuttaa pieniä jokia ja puroja laajalla alueella Tasmanian kylmiltä ylängöiltä ja Australian Alpeilta Queenslandin rannikon trooppisiin sademetsiin aina pohjoiseen Cape Yorkin niemiman juureen asti.[26] Sen sisämaan levinneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa: se on kadonnut kokonaan Etelä-Australiasta (pois lukien Kangaroo Islandin populaatio)[27] eikä sitä, mahdollisesti kattavan maanraivauksen ja kastelujärjestelmien aiheuttaman veden laadun heikkenemisen vuoksi löydy enää pääosasta Murray-Darling-jokialuetta.[28] Rannikin jokialueilla sen levinneisyys on arvaamatonta: se vaikuttaisi pysyvän poissa joistakin verrattain hyvävetisistä joista ja samalla elää melko pilaantuneilla vesialueilla (esimerkiksi Maribyrnongin alajuoksulla).[29]

Vankeudessa elävät vesinokkaeläimet ovat selvinneet 17 vuoden ikään, ja vapaita yksilöitä on vangittu uudelleen yksitoistavuotiaina. Vapaudessa elävien aikuisten yksilöiden kuolleisuus vaikuttaisi olevan matala.[9] Luonnollisiin saalistajiin kuuluvat käärmeet, vesirotat, varaanit, haukat, pöllöt ja kotkat. Pohjois-Australian vesinokkaeläinkannan pieni koko voi johtua mahdollisesti krokotiilien saalistuksesta.[30] Kettujen tuominen maahan jäniskannan hillitsemiseksi on saattanut vaikuttaa jonkin verran mantereen vesinokkaeläinkantaan.[16] Vesinokkaeläintä pidetään pääasiallisesti yö- ja hämäräeläiminä, mutta yksilöt voivat olla aktiivisia myös päiväsaikaan, varsinkin kun taivas on pilvien peitossa.[31][32] Sen elinalue yhdistää jokia ja ranta-aluetta, joilta löytyy sekä sen saaliseläimiä ruoanlähteenä että rantapengertä, johon se voi kaivaa lepo- ja pesimäkoloja.[32] Sen liikkumasäde voi olla 7 kilometriä uroksen reviirin ollessa päällekkäin 3–4 naaraan reviirin kanssa.[33]

Uidessaan vesinokkaeläin käyttää eturaajojaan liikkumiseen ja takaraajoja ja häntää ohjaamiseen.

Vesinokkaeläin on erinomainen uimari, ja se viettää paljon ajastaan vedessä ruokaa etsimässä. Uidessaan vesinokkaeläimen voi erottaa muista Australian nisäkkäistä siitä, ettei vesinokkaeläimellä ole näkyviä korvia.[34] Nisäkkäille ainutlaatuisesti vesinokkaeläin työntää uidessa itseään etujalkojensa vuorottelevalla soutuliikkeellä. Vaikka vesinokkaeläimen kaikissa jaloissa on räpylät, ei se käytä takajalkojaan työntöliikkeessä vaan pitää ne kehoaan vasten käyttäen niitä yhdessä hännän kanssa ohjaamiseen.[35] Vesinokkaeläin on tasalämpöinen, ja se ylläpitää ruumiinlämpönsä useimpia nisäkkäitä matalammalla 32 °C asteessa, jopa metsästäessään tunteja vedessä, jonka lämpötila on alle 5 °C.[9]

Sukellukset kestävät normaalisti noin 30 sekuntia, mutta voivat kestää pidempäänkin, harvemmin ne kuitenkaan ylittävät arvioitua aerobista 40 sekunnin rajaa. Pinnalla palautumiseen vesinokkaeläin käyttää tyypillisesti 10–20 sekuntia.[36][37] Vesinokkaeläin on lihansyöjä: sen ruokavalioon kuuluvat nivelmadot ja toukat, makean veden katkaravut sekä ravut, jotka se kaivaa nokallaan esiin joenuomasta ja ottaa uidessaan kiinni. Se käyttää poskipussejaan saaliinsa kuljettamiseen pinnalle syömistä varten.[34] Vesinokkaeläimen täytyy syödä päivittäin 20 % omasta painostaan. Tämän vuoksi vesinokkaeläimen täytyy käyttää 12 tuntia päivässä ruoan etsimiseen.[36] Kun vesinokkaeläin ei ole vedessä, se vetäytyy lähellä joentörmää, hieman veden pinnan yläpuolella sijaitsevaan lyhyeen, suoraan, läpileikkaukseltaan soikeaan, usein juurivyyhdin alla piilossa olevaan lepokoloon.[34]

Lisääntyminen

Vesinokkaeläimen kuvaus Saksassa 1798 julkaistusta lapsille tarkoitetusta kirjasta.

Kun vesinokkaeläin ensimmäistä kertaa löydettiin, jakaantuivat tieteilijöiden näkökulmat kahtia siitä, munivatko lajin naaraat vai eivät. Tätä ei saatu varmistettua ennen kuin, jolloin 1884 W. H. Caldwell lähetettiin Australiaan suorittamaan kattavaa tutkimusta asiasta. 150 aboriginaalin muodostaman ryhmän avustamana Caldwellin onnistui löytää joitakin munia.[9][19]

Lajilla on yksi kiima-aika, joka esiintymisalueen kattavasta paikallisesta vaihtelusta riippuen sijoittuu kesäkuun ja lokakuun välille.[30] Tarkkailuhistoria, merkitseminen ja uudelleen pyydystäminen sekä kannan genetiikan alustavat tutkimukset osoittavat popuulaation koostuvan mahdollisesti sekä vakituisista että tilapäisistä jäsenistä ja viittaavat polygyniseen pariutumisjärjestelmään.[38] Naaraiden käsitetään saavuttavan pariutumisiän toisena elinvuonaan, ja niiden on vahvistettu lisääntyneen vielä yli yhdeksänvuotiaina. [38]

Kiima-ajan ulkopuolella vesinokkaeläin elää yksinkertaisessa maakolossa, jonka oviaukko sijaitsee noin 30 senttimetriä vedenpinnan yläpuolella. Parittelun jälkeen naaras rakentaa syvemmän, yksityiskohtaisemman pesän, joka saattaa olla 20 metriä pitkä ja tukittu välimatkoin sijoitetuilla tulpilla. Tulppien tarkoitus saattaa olla pesän suojeleminen nousevalta vedeltä tai saalistajilta tai ne saattavat toimia pesän kosteuden ja lämpötilan säätelijöinä.[39] Uros ei ota osaa jälkikasvun kasvatukseen vaan vetäytyy takaisin ympärivuotiseen pesäänsä. Naaras pehmittää pesän pohjaa kuolleilla, taitelluilla, kosteilla lehdillä ja kerää tunnelin loppupäähän pudonneita lehtiä ja kaisloja pahnoiksi. Naaras kuljettaa nämä tarvikkeet pesäänsä työntämällä ne kiertyneen häntänsä alle.[2]

Vesinokkaeläinnaaraalla on munasarjapari, joista kuitenkin vain toinen on toimiva.[31] Se laskee yhdestä kolmeen (yleensä kaksi) pientä, nahkeaa, matelijoiden munia muistuttavaa ja läpimitaltaan noin 11 millimetristä munaa, jotka ovat muodoltaan hieman linnunmunia pyöreämpiä.[40] Munat kehittyvät kohdussa noin 28 päivää, ja ulkoinen hautomisaika on vain 10 päivää (verrattuna kananmuna, joka on elimistössä vain yhden päivän ja haudottavana 21 päivää).[31] Munien laskemisen jälkeen naaras käpertyy niiden ympärille. Hautomisaika on jaettu kolmeen osaan. Aluksi alkiolla ei ole toimivia elimiä, ja se on ravinnonsaannin osalta riippivainen ruskuaispussista, jonka se kehittyessään kuluttaa pois.[41] Toisen jakson aikana kehittyvät varpaat, ja viimeisellä jaksolla ilmestyy munahammas.[42]

Vastakuoriutuneet poikaset ovat haavoittuvaisia, sokeita ja karvattomia, ja ne saavat ravintonsa äidinmaidosta. Vaikka vesinokkaeläimellä on maitorauhaset ei sillä kuitenkaan ole nännejä. Maito vapautuu näiden sijaan ihon huokosten kautta. Emon vatsassa on uurteita, joista poikaset voivat latkia niihin kertynyttä maitoa.[2][30] Kuoriutumisen jälkeen emo imettää poikasia kolmesta neljään kuukautta. Hautomisen ja vieroituksen aikana emo poistuu aluksi pesästä vain hyvin lyhyiksi ajoiksi hakemaan ruokaa. Poistuessaan se rakentaa useita ohuesta maakerroksesta koostuvia tulppia koko pesän pituudelta, mahdollisesti suojellakseen poikasia saalistajilta. Emon työntyessä takaisin pesään tulpat kuivattavat emon turkin ja pesä pysyy näin kuivana.[43] Noin viiden viikon kuluttua emo alkaa viettää enemmän aikaa poissa poikastensa luota, ja poikaset poistuvat pesästä noin neljän kuukauden kuluttua.[30]

Fossiilit ja evoluutio

Vesinokkaeläimen luuranko Melbournen museossa.

Vesinokkaeläinten, kuten muidenkin nokkaeläinten heimon lajien, fossiilit ovat harvinaisia, joten niiden evoluutiohistorian tutkimisessa on jouduttu tukeutumaan pääsääntöisesti molekyylitodisteisiin. Muun muassa tästä syystä vesinokkaeläin ja muut nokkaeläimet ovat olleet hyvin huonosti tunnettuja lajeja. William King Gregory teorisoi 1947, että istukkanisäkkäät ja pussieläimet olisivat haarautuneet aikaisemmin ja nokkaeläinten erkaantuneen myöhemmin pussieläimistä. Myöhemmät tutkimukset ja fossiililöydöt ovat kuitenkin antaneet ymmärtää tämän väitteen olevan väärä.[44][45] Nykyisen näkemyksen mukaan nokkaeläimet ovat aikaisen nisäkäspuun haaroittumisen selviytyjiä: myöhemmän haaroittumisen katsotaan johtaneen pussieläinten ja istukkanisäkkäiden syntymiseen.[46][44] Molekyylikello-tutkimuksilla saadut tulokset ovat antaneet ymmärtää, että nokkaeläinten jakautuminen useammaksi lajiksi olisi tapahtunut hyvin nopeasti kenotsooisella maailmankaudella.[47]

Vuonna 2005 Flat Rocksilta Victoriasta löytynyt fossiili on muuttanut useita vanhempia käsityksiä vesinokkaeläimen evoluutiosta. Löydetty leukaluu on peräisin dinosaurusten hallitsemalta varhaisliitukaudelta, ja sen on laskettu olevan 121–112,5 miljoonaa vuotta vanha. Fossiili kuuluu muinaiselle nokkaeläinlajille, teinolophosille, jota pidetään ensimmäisenä olemassa olleena vesinokkaeläinlajina. Tämä tekee vesinokkaeläimestä yhden maailman vanhimmista nisäkkäistä. Löytö viittaa siihen, että toisin kuin molekyylikellon perusteella on aikaisemmin päätelty, nokkaeläinten lahkon haarautuminen olisi tapahtunut huomattavasti hitaammin ja vesinokkaeläimen ja nokkasiilien olleen erkaantuneen toisistaan jo varhaisliitukaudella.[47] Toiseksi vanhin vesinokkaeläimen sukulainen on obdurodon, jonka fossiilit ovat peräisin myöhäiseltä oligoseenikaudelta.[47] Ensimmäiset nykyiselle vesinokkaeläimelle kuuluneet fossiilit ovat peräisin noin 100 000 vuoden takaa.[48]

Aikaisen istukallisista nisäkkäistä erkanemisensa ja jäljellä olevien lajien pienen lukumäärän vuoksi vesinokkaeläin on toistuvasti evoluutiobiologian tutkimuksen kohteena, ja varsinkin geenitutkimukset ovat paljastaneet vesinokkaeläimestä monia erikoislaatuisia seikkoja. Vuonna 2004 ryhmä Australian kansallisen yliopiston tutkijoita sai selville, että vesinokkaeläimellä on kymmenen sukupuolikromosomia[49]. Myöhemmin nokkasiilin vahvistettiin omaavan samantapaisen sukupuolikromosomiston [50]. Valtaosalla nisäkkäistä on kaksi sukupuolikromosomia (XX/XY). Vesinokkaeläinuroksen kromosomit ovat aina XYXYXYXYXY.

Vesinokkaeläimellä ei ole useimpien muiden nisäkkäiden sukupuolen määräävää geeniä SRY, mutta eräs nisäkkäillä tyypillisesti autosomaalisena esiintyvä geeni, Dmrt1, löytyy vesinokkaeläimellä X1-sukupuolikromosomista [49][51]. Linnuilla kyseinen geeni löytyy Z-sukupuolikromosomista ja vaikuttaa sukupuolen kehitykseen. Epäselvää on, vaikuttaako Dmrt1 vesinokkaeläimen sukupuolikehitykseen, sillä normaalistikin nisäkkäiden sukupuolikromosomien geeneistä valtaosa on sukupuolineutraaleja. Myös yksi vesinokkaeläimen Y-kromosomeista sisältää samoja geenejä kuin lintujen ZZ/ZW sukupuolikromosomit.[52]

Nykytila ja suojelutoimet

Vesinokkaeläimen saaminen lisääntymään vankeudessa on osoittautunut haastavaksi.

Etelä-Australiaa laskematta, vesinokkaeläin asuttaa samoja alueita kuin se asutti ennen eurooppalaisten uudisasukkaiden saapumista. Ihmisen aiheuttamien vesinokkaeläimen elinympäristön muutosten on kuitenkin dokumentoitu aiheuttaneen paikallisia muutoksia ja pirstaloitumista lajin levinneisyyteen. Sen nykyinen ja historiallinen hyvinvointi, sekä vapaana elävien yksilöiden lukumäärä, ovat kuitenkin heikosti tunnettuja, ja yksilöiden määrä on todennäköisesti laskenut. Lajia pidetään kuitenkin edelleen yleisenä lähes koko esiintymisalueellaan.[32] Lajia metsästettiin laajasti sen turkin takia aina 1900-luvun alkuun asti ja vaikka se asetettiin koko Australiassa suojelun kohteeksi 1905,[43] oli sillä vaarana noin vuoteen 1950 saakka hukkua sisävesien kalastajien verkkoihin.[28] Suojelutoimien ansiosta vesinokkaeläin ei vaikuta olevan missään välittömässä vaarassa kuolla sukupuuttoon, mutta siihen saattavat vaikuttaa sen elinpiirissä tapahtuvat patojen, kastelun, saasteiden, verkkojen ja ansojen aiheuttamat häiriöt.[1] Maailman luonnonsuojeluliitto on listannut vesinokkaeläimen elinvoimaiseksi.[1] Australiassa vesinokkaeläin on luokiteltu yleiseksi, mutta haavoittuvaiseksi lajiksi, ja lupa sen vankeudessa pitämiseen on rajattu vain harvoille eläintarhoille ja yliopistoille. Vesinokkaeläimen ottaminen lemmikiksi tai sen vieminen pois maasta ovat ehdottomasti kielletty.[2]

Vaikka vesinokkaeläimillä on luonnostaan vain vähän sairauksia, on Tasmaniassa viime aikoina laajalti huolestuttu mucor amphibiorum -sienitaudin vesinokkaeläinkantaan kohdistamasta uhasta. Tauti, jota kutsutaan nimellä mukormykoosi vaikuttaa ainoastaan Tasmanian vesinokkaeläimiin eikä sitä ole löydetty Manner-Australian vesinokkakannasta. Sieni voi aiheuttaa tartunnan saaneille yksilöille ilkeännäköisiä ihovammoja tai haavaumia esimerkiksi selkään, häntään ja jalkoihin. Mukormykoosin aiheuttama ruumiinlämpötilan ylläpitokyvyn ja ruoanhankinnan tehokkuuden heikkeneminen ja siitä aiheutuvat toissijaiset tartunnat voivat olla eläimelle kohtalokkaita. Tasmanian ministeriöt tekevät yhteistyötä kahden australialaisen yliopiston tutkijoiden kanssa selvittääkseen taudin vaikutuksen Tasmanian vesinokkaeläimiin, sekä taudin tarttumistavan ja nykyisen levinneisyyden.[53] Viime aikoihin asti maahan tuodun ketun levinneisyys rajoittui manner-Australiaan, mutta kasvava määrä todisteita viittaa sen elävän pieninä määrinä myös Tasmaniassa.[54] Tätä tehokasta, mukautuvaa saalistajaa pidetään Australian suurimpana yksittäisenä tuhoisana maahan tuotuna saalistajana ja uhkana Australian alkuperäisille maalla eläville eläimille. Alkuperäisen biodiversiteetin kannalta olisi katastrofaalista, mikäli kettu saisi asetuttua pysyvästi Tasmaniaan. Tasmania edustaa todennäköisesti parasta mahdollista vesinokkaeläimen elinympäristöä Australiassa, ja sen vesinokkaeläinkanta on luultavasti Australian osavaltioista korkein. Sienitauti ja ketun metsästys voivat aiheuttaa lajille huomattavia haasteita.

Vesinokkaeläin esiteltiin suurelle osalle maailmaa 1939, kun National Geographic julkaisi artikkelin vesinokkaeläimestä sekä työstä jota oli tehty sen tutkimiseksi ja yrityksistä kasvattaa lajia vankeudessa. Jälkimmäinen on hankala tehtävä ja vain joidenkin poikasten kohdalla tässä on onnistuttu – eritoten Healesville Sanctuaryssa, Victoriassa. Näiden tutkimusten johtava hahmo on David Fleay, joka perusti simuloidun jokitankin – "platypusaryn" – Healesville Sanctuaryyn ja jonka onnistui saada vesinokkaeläimet lisääntymään vankeudessa 1943. 1972 hän löysi Gold Coastilla, Queenslandissa sijaitsevasta villieläinpuistostaan noin 50 päivän ikäisen kuolleen poikasen, joka oli oletettavasti syntynyt vankeudessa.[55] Healesville toisti menestyksensä samanlaisessa jokitankissa 1998 ja uudestaan 2000. Sydneyssä sijaitseva Taronga Zoo onnistui tuottamaan kaksoset 2003 ja toisti poikasen syntymän 2006.[56]

Esiintyminen kulttuurissa

Erään aboriginaalien tarinan mukaan vesinokkaeläin syntyi ankan ja vesirotan jälkeläisenä. Alkuperäiskansojen vesinokkaeläimistä käyttämiä nimiä ovat muun muassa boondaburra, mallingong ja tambreet.[48]

Vesinokkaeläintä sanotaan joskus todisteeksi siitä että jumalalla on huumorintajua. Näin tehtiin esimerkiksi elokuvassa Dogma.[57] Charles Darwin kirjoitti vesinokkaeläimen nähtyään päiväkirjaansa 1836, että epäuskoinen voisi epäillä kahden eri luojan luoneen Maan eliöt.[58]

Vesinokkaeläin on ainutlaatuisuutensa vuoksi suosittu ikonikohde useille, varsinkin australialaisille, yrityksille, järjestöille ja tapahtumille. Vesinokkaeläin "Syd" oli yksi Sydneyn kesäolympialaisten 2000 kolmesta maskotista.[59]

Lähteet

  1. ↑ a b c d Ornithorhynchus anatinus – Lower Risk Least Concern 2007. IUCN. Viitattu 19.4.2008. (englanniksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”IUCN” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  2. ↑ a b c d e f g h Platypus facts file Australian Platypus Conservancy. Viitattu 13.9.2006. (englanniksi)
  3. ↑ Burnie, David: Matka eläinten maailmaan, 2004, WSOY (alkuteos The Concise Animal Encyclopedia, 2000)
  4. ↑ Jennifer Viegas: Platypuses may be older than we think 23.10.2007. abc. Viitattu 27.4.2008. (englanniksi)
  5. ↑ Platypus National Geographic. Viitattu 27.4.2008. (englanniksi)
  6. ↑ Brian K. Hall: The Paradoxical Platypus. BioScience, 1999, 49. vsk, nro 3, s. 211–218. American Institute of Biological Sciences. (englanniksi)
  7. ↑ Duck-billed Platypus Museum of hoaxes. Viitattu 2.4.2008.
  8. ↑ Liddell & Scott: Greek-English Lexicon, Abridged Edition. Oxford University Press, Oxford, UK, 1980. ISBN 0-19-910207-4.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k J.R.Grant: Fauna of Australia chap.16 vol.1b Australian Biological Resources Study (ABRS). Viitattu 13.9.2006. (englanniksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”ABRS” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  10. ↑ Platypus Paradoxes 2001–08. National Library of Australia.
  11. ↑ Guiler, E.R.: ”Tasmanian Devil”, The Australian Museum Complete Book of Australian Mammals, s. 27–28. R. Strahan Ed.. Angus & Robertson, 1983.
  12. ↑ Simon&Schuster: Eläinten Kiehtova Maailma, Osa 12. Weilin+Göös, Jyväskylä, Suomi, 1992. ISBN 951-35-5142-3.
  13. ↑ Thermal Biology of the Platypus 1999. Davidson College. Viitattu 14.9.2006. (englanniksi)
  14. ↑ J.M. Watson and J.A.M. Graves: Monotreme Cell-Cycles and the Evolution of Homeothermy. Australian Journal of Zoology, 1988, 36. vsk, nro 5, s. 573–584. CSIRO. (englanniksi)
  15. ↑ T.J. Dawson, T.R. Grant and D. Fanning: Standard Metabolism of Monotremes and the Evolution of Homeothermy. Australian Journal of Zoology, 1979, 27. vsk, nro 4, s. 511–515. CSIRO. (englanniksi)
  16. ↑ a b Sarah Munks and Stewart Nicol: Current research on the platypus, Ornithorhynchus anatinus in Tasmania: Abstracts from the 1999 ‘Tasmanian Platypus WORKSHOP’ 05/1999. University of Tasmania. Viitattu 23. lokakuuta 2006. (englanniksi)
  17. ↑ Pascual, R., Goin, F.J., Balarino, L., and Udrizar Sauthier, D.E.: New data on the Paleocene monotreme Monotrematum sudamericanum, and the convergent evolution of triangulate molars. Acta Palaeontologica Polonica, 2002, 47. vsk, nro 3, s. 487–492. http://app.pan.pl/acta47/app47-487.pdf [{{{www}}} Artikkelin verkkoversio]. (englanniksi)
  18. ↑ Hugh Race: Living mammals are placentals (eutheria), marsupials, and monotremes Geowords. Viitattu 19. syyskuuta 2006. (englanniksi)
  19. ↑ a b c Gerritsen, Vivienne Baillie: Platypus poison. Protein Spotlight, 2002-12, nro 29. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14. syyskuuta 2006. (englanniksi)
  20. ↑ G. M. de Plater, P. J. Milburn and R. L. Martin: Venom From the Platypus, Ornithorhynchus anatinus, Induces a Calcium-Dependent Current in Cultured Dorsal Root Ganglion Cells. Journal of Neurophysiology, 2001-3, 85. vsk, nro 3, s. 1340–1345. American Physiological Society. Artikkelin verkkoversio.
  21. ↑ The venom of the platypus (Ornithorhynchus anatinus) kingsnake.com. Viitattu 13. syyskuuta 2006. (englanniksi)
  22. ↑ a b c John D. Pettigrew: Electroreception in Monotremes. The Journal of Experimental Biology, 1999, nro 202, s. 1447–1454. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.9.2006. (englanniksi)
  23. ↑ John D. Pettigrew, P R Manger ja S L Fine: The sensory world of the platypus. Philosophical Transactions of the Royal Society of London, 1998, nro 353, s. 1199-1210. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 8.8.2007. (englanniksi)
  24. ↑ Richard Dawkins: ”The Duckbill's Tale”, The Ancestor's Tale, A Pilgrimage to the Dawn of Life. Boston: Houghton Mifflin Company, 2004. (englanniksi)
  25. ↑ Manning, A & Dawkins, M.S.: An Introduction to Animal Behaviour Fifth Edition. Cambridge University Press, 1998.
  26. ↑ Platypus 31.8.2006. Department of Primary Industries and Water, Tasmania. Viitattu 12.10.2006. (englanniksi)
  27. ↑ Research on Kangaroo Island 4.7.2006. University of Adelaide. Viitattu 23.10.2006. (englanniksi)
  28. ↑ a b Anthony Scott and Tom Grant: Impacts of water management in the Murray-Darling Basin on the platypus (Ornithorhynchus anatinus) and the water rat (Hydromus chrysogaster) 11/1997. CSIRO Australia. Viitattu 23.10.2006. (englanniksi)
  29. ↑ Platypus in Country Areas Australian Platypus Conservancy. Viitattu 23.10.2006. (englanniksi)
  30. ↑ a b c d Platypus 2006. Environmental Protection Agency/Queensland Parks and Wildlife Service. Viitattu 24.10.2006. (englanniksi)
  31. ↑ a b c Erica Cromer: Monotreme Reproductive Biology and Behavior 14.4.2004. Iowa State University. Viitattu 23.10.2006. (englanniksi)
  32. ↑ a b c T.G. Grant and P. D. Temple-Smith: Field Biology of the Platypus (Ornithorhynchus Anatinus): Historical and Current Perspectives. Philosophical Transactions: Biological Sciences, 29.7.1998, nro 1372, s. 1081–1091. The Royal Society.
  33. ↑ J.L. Gardner and M. Serena: Spatial-Organization and Movement Patterns of Adult Male Platypus, Ornithorhynchus-Anatinus (Monotremata, Ornithorhynchidae). Australian Journal of Zoology, 1995, 43. vsk, nro 1, s. 91–103. CSIRO.
  34. ↑ a b c Platypus 12/2003. Parks and Wildlife Service Tasmania. Viitattu 23.10.2006. (englanniksi)
  35. ↑ F.E. Fish, R.V. Baudinette, P.B. Frappell, and M.P. Sarre: Energetics of Swimming by the Platypus Ornithorhynchus Anatinus: Metabolic Effort Associated with Rowing. The Journal of Experimental Biology, 28.7.1997, 200. vsk, nro 20, s. 2647–2652. The Company of Biologists Limited. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  36. ↑ a b Philip Bethge: Energetics and foraging behaviour of the platypus 4/2002. University of Tasmania. Viitattu 23.10.2006. (englanniksi)
  37. ↑ H. Kruuk: The Diving Behaviour of the Platypus (Ornithorhynchus anatinus) in Waters with Different Trophic Status. The Journal of Applied Ecology, 1993, 30. vsk, nro 4, s. 592–598. (englanniksi)
  38. ↑ a b T.R. Grant, M. Griffiths and R.M.C. Leckie: Aspects of Lactation in the Platypus, Ornithorhynchus anatinus (Monotremata), in Waters of Eastern New South Wales. Australian Journal of Zoology, 1983, 31. vsk, nro 6, s. 881–889. (englanniksi)
  39. ↑ Anna Bess Sorin and Phil Myers: Family Ornithorhynchidae (platypus) 2001. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 24.10.2006. (englanniksi)
  40. ↑ R. L. Hughes and L. S. Hall: Early development and embryology of the platypus. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 29.7.1998, 353. vsk, nro 1372, s. 1101–1114. The Royal Society. (englanniksi)
  41. ↑ Ockhams Razor The Puzzling Platypus. Viitattu 2.12.2006.
  42. ↑ Paul R. Manger, Leslie S. Hall, John D. Pettigrew: The Development of the External Features of the Platypus (Ornithorhynchus Anatinus). Philosophical Transactions: Biological Sciences, 29.7.1998, 353. vsk, nro 1372, s. 1115–1125. The Royal Society. (englanniksi)
  43. ↑ a b Egg-laying mammals 11/2000. Queensland Museum. Viitattu 24.10.2006. (englanniksi)
  44. ↑ a b John A. W. Kirsch and Gregory C. Mayer: The Platypus is not a Rodent: DNA Hybridization, Amniote Phylogeny and the Palimpsest Theory. Philosophical Transactions: Biological Sciences, 29.7.1998, 353. vsk, nro 1372, s. 1221–1237. (englanniksi)
  45. ↑ O. W. M. Rauhut, T. Martin, E. Ortiz-Jaureguizar and P. Puerta: The first Jurassic mammal from South America 11.12.2001. Nature. Viitattu 24.10.2006. (englanniksi)
  46. ↑ M. Messer, A.S. Weiss, D.C. Shaw and M. Westerman: Evolution of the Monotremes: Phylogenetic Relationship to Marsupials and Eutherians, and Estimation of Divergence Dates Based on α-Lactalbumin Amino Acid Sequences. Journal of Mammalian Evolution, 3/1998, 5. vsk, nro 1, s. 95–105. Springer Netherlands. (englanniksi)
  47. ↑ a b c Timothy Rowe, et al.: The oldest platypus and its bearing on divergence timing of the platypus and echidna clades (pdf) 2008. PNAS. Viitattu 24.4.2008. (englanniksi)
  48. ↑ a b Historical Background and Naming Australian Platypus Conservancy. Viitattu 24.4.2008. (englanniksi)
  49. ↑ a b Rachel Nowak: Platypus sex is XXXXX-rated 10/2004. New Scientist. Viitattu 28.4.2008. (englanniksi)
  50. ↑ Rens, W., et al: The multiple sex chromosomes of platypus and echidna are not completely identical and several share homology with the avian Z. Genome Biology, 2007, nro 8, s. R243.
  51. ↑ Dmrt1-geeni MG1.
  52. ↑ Jocelyn Selim: Sex, Ys, and Platypuses 25.4.2005. Discover. Viitattu 13.9.2006. (englanniksi)
  53. ↑ Platypus Fungal Disease 29.8.2008. Department of Primary Industries and Water, Tasmania. Viitattu 29.2.2008. (englanniksi)
  54. ↑ Foxes in Tasmania Department of Primary Industries and Water. Viitattu 19.4.2008. (englanniksi)
  55. ↑ David Fleay's achievements 23.11.2003. Queensland Government. Viitattu 13.9.2006. (englanniksi)
  56. ↑ Platypus 13.11.2003. Catalyst. Viitattu 13.9.2006. (englanniksi)
  57. ↑ Dogma Splicedonline.com. Viitattu 24.4.2008. (englanniksi)
  58. ↑ Ann Moyal: Platypus, s. 102. A&U, 2001. ISBN 1-86508-804-8.
  59. ↑ A Brief History of the Olympic and Paralympic Mascots 5.8.2004. Bejing2008. Viitattu 25.10.2006. (englanniksi)

Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vesinokkaeläin&oldid=4972177”