Taikahuilu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Taikahuilu
Zauberflöte-Theaterzettel1791.jpg
Alkuperäinen nimi Die Zauberflöte
Määritelmä eine grosse Oper in 2 Akten
Säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart
Libretto Emanuel Schikaneder
Pohjautuu eri tekstilähteisiin
Tyylilaji singspiel[1] /
alt-Wiener Zauberoper
Kieli saksa
Kantaesitys 30. syyskuuta 1791
Wien
aikajana Mozartin oopperoista
Così fan tutte
1790
Taikahuilu
1791
La clemenza di Tito
1791
Tämä artikkeli kertoo oopperasta. Ingmar Bergmanin elokuvasta on oma artikkelinsa.

Taikahuilu (saks. Die Zauberflöte) (KV 620) on Wolfgang Amadeus Mozartin säveltämä kaksinäytöksinen ooppera, jonka libretto on Emanuel Schikanederin nimissä. Teos kantaesitettiin Wienin esikaupungissa sijaitsevassa Freihaus-teatterissa 30. syyskuuta 1791.

Oopperan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freihaustheaterissa eli Theater auf der Wiedenissä esitettiin näyttäviä tehosteita, eksotiikkaa ja fantastisia satuaiheita sisältäviä spektaakkeleita (saks. Maschienenkomödie, konekomedia tai Alt-Wiener Zauberoper, wieniläinen taikaooppera), joita 1700-luvun lopun wieniläinen teatteriyleisö rakasti. Tultuaan teatterin johtoon 1789 alkoi Emanuel Schikaneder hyödyntää tiimityötä nopeuttaakseen oopperoiden tuotantoja. Schikaneder, joka paitsi näytteli ja lauloi, myös kirjoitti ja sävelsi. Schikanederin seurueeseen kuuluneet Benedikt Schack ja Franz Xaver Gerl sävelsivät tarpeen vaatiessa, ja Karl Ludwig Giesecke kirjoitti librettoja. Tiimi käytti suosittuja Wielandin satuja pohjana useisiin oopperoihin: marraskuussa 1789 Giesecken librettoon sävelletty Oberon pohjautui Wielandin romanttiseen runoelmaan, Der Stein der Weisen (1790) ja Der wohltätige Derwisch (1791) puolestaan Wielandin toimittamaan itämaista romantiikkaa pursuavaan Dschinnistan–kokoelmaan.[2]

Libreton synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emanuel Schikaneder Papagenon roolissa.

1790 teatterissa kantaesitettiin Schikanederin librettoon sävelletty Der Stein der Weisen; oder, die Zauberinsel (suom. Viisasten kivi; tai, Taikasaari), jonka säveltämiseen osallistuivat Schikanederin, Schackin ja Gerlin lisäksi teatterin uusi kapellimestari Johann Baptist Henneberg sekä Mozart. Alkaessaan kirjoittaa Taikahuilun librettoa Schikaneder hyödynsi Viisasten kiven materiaalia sekä Liebeskindin kirjoittamaa, Dchinnistanissa ilmestynyttä tarinaa Lulu; oder, die Zauberflöte (suom. Lulu; tai, Taikahuilu).[2] Eräs selitys libreton juonen kääntymiseen päälaelleen toisessa näytöksessä on se, että Schikaneder oli saanut valmiiksi vain ensimmäisen näytöksen tekstin kun kilpailevassa Leopoldstheaterissa tuli ensi-iltaan Wenzel Müllerin sävellys, Luluun pohjautuva Kaspar, der Fagottist, oder: Die Zauberzither. Koska Kaspar saavutti suuren menestyksen, ei Schikaneder uskaltanut heti tuottaa toista oopperaa, joka pohjautuisi yhtä suoraan Luluun.[3]

Toisen näytöksen kuperkeikka ja Giesecken osuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl Ludwig Giesecken osuus Taikahuilun libretton luomiseen on kiistelty. Giesecke oli Mozartin tapaan vapaamuurari. Sarastron esikuvana pidetään Wienin loošien presidenttiä Ignaz von Bornia, joka kuoli Taikahuilun syntyaikoihin. Hildesheimer (1983) esittää, että Sarastron hahmon lisäksi myös Pamina olisi Giesecken käsialaa. Lisäksi Hildesheimer pitää Gieseckeä, joka oli tunnettu naisvihaaja, päävastuullisena libreton naisvihamielisyydesta.[4] Kerbielin (1909) mukaan Giesecke toi oopperan toiseen näytökseen aineksia vapaamuurarien salamenoista, mutta peitellyssä muodossa, sillä keisari Leopold II:n johdolla Itävallan hallinto oli alkanut suitsia vapaamuurareiden vaikutusvaltaa peläten muurariaatteiden levittävän vallankumouksellisia ajatuksia.[3]

Toisessa näytöksessä paha velho Sarastro muuttuu hyveelliseksi tietäjäksi, ja sen sijaan että hän yrittäisi estää Taminon aikeet vapauttaa ryöstetty Pamina ja tuoda hänet takaisin äitinsä luo, Sarastro ottaa Taminon johtamaansa viisauden temppeliin ja vihkii tämän Isiksen mysteereihin. Kolme poikaa, jotka ensimmäisessä näytöksessä vaikuttavat olevan Yön kuningattaren palveluksessa, ovat toisessa näytöksessä edelleen hyvyyden puolella, vaikka heidän emäntänsä paljastuukin pahaksi. Nämä ja muut samankaltaiset epäloogisuudet ovat antaneet aihetta kritisoida juonta.

Sävellystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mozart Doris Stockin maalaamana vuonna 1789.

Mozart aloitti Taikahuilun säveltämisen keväällä 1791 ja sävelsi sitä kesällä 1791 samaan aikaan La clemenza di Titon ja Requiemin kanssa. Hänen vaimonsa Constanze oli Wienin lähellä Badenissa terveyskylpylässä Mozartin oppilaan Franz Xaver Süßmayrin kanssa, ja partituuria lähetettiin edestakaisin Wienin ja Badenin välillä Süßmayrin tehdessä partituurin puhtaaksikirjoitusta. Mozart sai Taikahuilun sävellystyön valmiiksi heinäkuussa lukuun ottamatta alkusoittoa ja toisen näytöksen aloittavaa pappien marssia, jotka valmistuivat 28. syyskuuta, vain kaksi päivää ennen ensiesitystä.

Oopperan vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikahuilun ensi-ilta oli menestys, vaikka muutamia soraääniäkin kuultiin. Yksi wieniläisen musiikkielämän julkisista makutuomareista, kreivi Karl Zinzendorf, kirjoitti päiväkirjaansa: ”Musiikki ja lavastus ovat sieviä, muu uskomatonta farssia”.[4] Suuri yleisö kuitenkin piti teoksesta, ja alle kuukauden kuluttua ensi-illasta sitä oli esitetty jo 20 kertaa. Schikaneder toi Taikahuilun näyttämölle 100. kerran jo vuoden 1792 marraskuussa, ja 6. toukokuuta 1801 oli teosta esitetty Wienissä 223 kertaa.

Kulttuurin alalla Zinzendorfia meritoituneemmat aikalaiset Beethoven, Hegel, Herder ja Goethe kuuluivat Taikahuilun ihailijoihin. Taikahuilu on yksi kaikkien aikojen esitetyimmistä oopperoista ja kuuluu edelleen oopperatalojen vakio-ohjelmistoon.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikahuilu on ensimmäinen suuri saksankielinen ooppera. Baconin (2001) mukaan teos kuuluu singspielin traditioon, mutta on sellaisena poikkeuksellinen, kuten oopperana ylipäätään.[1] Singspielin tapaan Taikahuilussa on lauletun tekstin lisäksi paljon puhuttua dialogia. Ilmestyessään teos tosin liitettiin wieniläisen taikaoopperan (Wiener Zauberoper) traditioon.

Vapaamuurariteemat toistuvat libreton lisäksi myös musiikissa. Teoksen alkusoitto alkaa kolmella koko orkesterin akordilla, ja vapaamuurareiden pyhänä pitämä luku kolme toistuu järjestelmällisesti läpi oopperan: kolme naista, kolme poikaa, kolme temppeliä, Yön kuningatar näyttäytyy kolme kertaa, Tamino soittaa huiluaan kolme kertaa. Lisäksi oopperassa käytetään runsaasti juhlallista Es-duuria ja vaikuttavia matalia puhaltimia.[1] Es-duurin liittää vapaamuurareihin paitsi juhlallisuus, myös sen etumerkintä, jossa on kolme alennusmerkkiä.

Taikahuilun musiikki sisältää monenlaisia aineksia. Yön kuningattaren ja Sarastron roolit edustavat enemmänkin eräänlaisia periaatteita – Yön kuningatar pimeyttä, luonnon voimaa, feminiinisyyttä ja Sarastro valoa, järjen voimaa ja maskuliinisuutta – kuin todellisia eläviä henkilöitä. Tällaiset roolit ovat tyypillisiä opera serian piirissä. Papageno ja Papagena ovat opera buffan hahmoja, Taminon ja Paminan roolit puolestaan saksalaisen singspielin hahmoja. Tällaiset luokitukset eivät kuitenkaan ole ehdottomia, sillä esimerkiksi Sarastron rooliin sisältyy myös tragédie lyrique'n ja opera buffan piirteitä.

Libretisti ja teatterinjohtaja Schikanederille sävelletyn Papagenon roolin ääniala on vain desimi eli oktaavi ja terssi, mutta rooliin kuuluu kolme pitkää säkeistöaariaa. Papagenon roolia, joka on partituuriin merkitty bassorooliksi, laulaa usein lyyrinen baritoni tai buffobasso. Yön kuningattaren molemmat aariat vaativat laulajaltaan taituruutta ja dramaattista koloratuuriääntä. Taminon rooliin sopii parhaiten lyyrinen tenori tai kevyt dramaattinen tenori (saks. Jugendlicher Heldentenor, nuorekas sankaritenori). Sarastron ääniala ulottuu matalammalle kuin mikään muu Mozartin bassorooli Ryöstö seraljista -oopperan Osminia lukuun ottamatta,[4] ja se on malliesimerkki vakavasta ja matalasta basso profondo -roolista.

Orkesteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orkesterin kokoonpanoon kuuluu:

Lisäksi Papageno soittaa omaa huiluaan, joka on useimmiten panhuilu.

Kuuluisia aarioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nro 2 ”Der Vogerfänger bin ich ja” (Papageno)
Papagenon ensimmäisen aarian alku. Suom. ”Mä linnustaja olen vain, iloinen ja huoletonna ain!”
Koloratuuri Yön kuningattaren toisesta aariasta.
  • Nro 15 ”In diesen heil'gen Hallen” (Sarastro)
  • Nro 17 ”Ach, ich fühl's, es ist verschwunden” (Pamina)

Ääninäytteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkusoitto

Alkusoitto

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

No. 9 Marsch der Priester

Pappien marssi

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamino ja Pamina. Max Slevogtin maalaus.
  • Sarastrobasso (kantaesityksessä Franz Xaver Gerl)
  • Taminotenori (Benedikt Schack)
  • Kaitsijapappi – basso (hra Winter)
  • ensimmäinen pappi – tenori (Urban Schikaneder)
  • toinen pappi – basso (Johann Michael Kistler)
  • kolmas pappipuherooli (hra Moll)
  • Yön kuningatarsopraano (Mozartin käly Josepha Hofer)
  • Pamina, hänen tyttärensä – sopraano (Anna Gottlieb)
  • ensimmäinen nainen – sopraano (nti Klöpfer)
  • toinen nainen – sopraano (nti Hofmann)
  • kolmas nainen – sopraano (Elisabth Schack)
  • Papageno – basso (Emanuel Schikaneder)
  • Papagena (partituurissa vanha nainen) – sopraano (Barbara Gerl)
  • Monostatos, mauri – tenori (Johann Joseph Nouseul)
  • ensimmäinen haarniskoitu mies – tenori (Johann Michael Kistler)
  • toinen haarniskoitu mies – basso (hra Moll)
  • ensimmäinen poika – sopraano (Anna Schikaneder)
  • toinen poika – sopraano (Anselm Handelgruber)
  • kolmas poika – sopraano (Franz Anton Maurer)
  • ensimmäinen orja – puherooli (Karl Ludwig Gieseke)
  • toinen orja – puherooli (Wilhelm Frasel)
  • kolmas orja – puherooli (hra Starke)
  • pappeja, orjia, Sarastron seuruettakuoro

Synopsis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumapaikka ja -aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikahuilun tapahtumat sijoittuvat myyttiselle, sadunomaiselle tasolle. Tapahtumapaikkoina ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron hallitsema Viisauden temppeli.

Ensimmäinen näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yön kuningatar ilmestyy.
Karl Friedrich Schinkelin näyttämökuva vuodelta 1815.

Prinssi Tamino pakenee valtavaa lohikäärmettä ja huutaa paetessaan apua. Lopulta hän eksyneenä uupuu ja menettää tajuntansa. Kolme salaperäistä ja kaunista naista pelastaa hänet tappamalla lohikäärmeen. Taminon tultua tajuihinsa hän kohtaa linnustaja Papagenon, joka väittää Taminolle kuristaneensa lohikäärmeen. Kolme naista ilmestyy uudelleen ja rankaisee Papagenoa valehtelusta asettamalla lukon hänen suulleen. Taminolle kolme naista kertovat palvelevansa Yön kuningatarta, jonka valtakuntaan Tamino on eksynyt. Kuningattaren tytär Pamina on ryöstetty. Kolme naista antaa Taminolle Paminan kuvan ja Tamino rakastuu välittömästi kuvan esittämään naiseen.

Yön kuningatar ilmestyy ja kertoo että paha demoni Sarastro on ryöstänyt Paminan. Hän lupaa tyttärensä käden Taminolle jos tämä onnistuu vapauttamaan Paminan. Tamino suostuu ja Papageno määrätään hänen seurakseen. Tamino saa naisilta taikahuilun ja Papageno taikakellopelin, joilla nämä voivat puolustautua vaaroilta. Lukko otetaan pois Papagenon suulta ja kolmen pojan opastamana Tamino ja Papageno lähtevät matkaan.

Sarastron palatsissa orjien päällikkö Monostatos yrittää pakottaa Paminan rakastamaan itseään. Papageno eksyy Taminosta mutta törmää vahingossa Monostatokseen, ja molemmat kauhistuvat toistensa ulkomuotoa. Papageno pääsee pakenemaan Paminan kanssa. Papageno kertoo Paminalle että Tamino on tulossa pelastamaan hänet.

Samaan aikaan Tamino on saapunut Viisauden temppeliin ja saa kuulla että Sarastro hallitsee siellä, eikä siis voi olla paha. Hän kutsuu Paminaa taikahuilulla ja kuulee vastauksena Papagenon panhuilun soiton. Pamina ja Papageno rientävät Taminoa kohti mutta Monostatos orjineen saa heidät kiinni. Papageno lumoaa orjat taikakellopelinsä soitolla niin että he alkavat tanssia. Pako jatkuu, mutta samassa Sarastro palaa voittokulkueessa metsästysretkeltään. Hän ruoskituttaa Monostatoksen ja antaa pakoyrityksen anteeksi Paminalle. Papit johdattavat Taminon ja Papagenon temppeliin kokeita varten.

Toinen näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarastro kertoo Viisauden temppelissä Osirista ja Isistä palveleville papeille että jumalat ovat tarkoittaneet Paminan ja Taminon toisilleen ja sen takia hän on ryöstänyt Paminan äidiltään. Sitä ennen Taminon on läpäistävä monia vaikeita kokeita. Tamino suostuu kokeisiin, vaikka ne vaarantaisivat hänen henkensä. Papageno suostuu kokeisiin vastahakoisesti pappien luvattua hänelle vaimon, Papagenan.

Ensimmäinen koe on vaikeneminen. Kolme naista saapuu pelottelemaan kokelaita kuolemanvaarasta ja pappien valheista, mutta he eivät taivu edes naisten viettely-yritysten edessä. Monostatos hiipii nukkuvan Paminan luokse ja valittaa itsekseen yksinäisyyttään. Monostatos piiloutuu kun Yön kuningatar saapuu Paminan luo ja vaatii häntä tappamaan Sarastron veitsellä ja viemään häneltä auringonkehrän, hänen mahtinsa symbolin. Kuningattaren lähdettyä Monostatos tulee esiin ja ottaa Paminalta veitsen vaatien tätä kuoleman uhalla rakastamaan häntä. Sarastro ajaa Monostatoksen pois ja Pamina anoo häneltä anteeksiantoa äidilleen. Papageno epäonnistuu vaikenemisen kokeessa, mutta Tamino pysyy hiljaa vaikka Pamina pyytää häntä puhumaan.

Pamina aikoo tappaa itsensä koska kuvittelee ettei Tamino rakasta häntä, mutta kolme poikaa johdattaa hänet Taminon luo ja yhdessä he läpäisevät tulen ja veden kokeet. Papagenokin hautoo itsemurhaa kuvitellessaan ettei voi lörpöttelynsä takia saada Papagenaa omakseen, mutta kolmen pojan neuvosta hän soittaa kellopeliään ja pojat tuovat Papagenan hänen luokseen.

Yön kuningatar seurueineen tunkeutuu Viisauden temppeliin Monostatoksen avulla, mutta auringon säteet kukistavat hyökkääjät.

Taikahuilu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikahuilun Suomen ensiesitys tapahtui todennäköisesti 18401843 Philip Hornicken ja Joseph Reitmeyerin seurueen vieraillessa Helsingissä. Seurueen laajaan ohjelmistoon – yhteensä yli 20 oopperaa – kuului myös Taikahuilu. Ensimmäinen suomalaisin voimin toteutettu Taikahuilu oli Kaarlo Bergbomin Suomalaisen oopperan tuotanto tammikuussa 1877. Paminan osan lauloi Emmy Achté, tšekkiläissyntyinen Josef Navrátil oli Tamino, John Bergholm Sarastro, Naömi Ingman Yön kuningatar ja Papagenon roolin esitti Pesonen-niminen näyttelijä. Suomalainen ooppera esitti historiansa aikana 18731879 Taikahuilun 25 kertaa.[5]

Seuraavan kerran Taikahuilu esitettiin suomalaisvoimin ilmeisesti vasta 1921, jolloin se sai ensi-iltansa Suomalaisessa Oopperassa.[5]. Savonlinnan oopperajuhlat otti Taikahuilun ohjelmistoonsa 1973, ja teos on juhlien kaikkien aikojen eniten esitetty ooppera yli sadalla esityskerrallaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Bacon 2001.
  2. a b Buch 2005.
  3. a b Krehbiel 2004.
  4. a b c Hildesheimer 1983.
  5. a b Lampila 1997.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mäkinen, Timo: Mozartin Taikahuilu: Ihminen niinkuin sinäkin. Oopperajuhlien esityksen taustaksi kirjoitettu oopperan libreton ja musiikin esittely sekä lyhyt historiikki oopperan vaiheista Savonlinnan juhlilla. Savonlinna: Savonlinnan oopperajuhlien kannatusyhdistys, 1978. ISBN 951-99167-5-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taikahuilu.


W.A.Mozart
Wolfgang Amadeus Mozartin oopperat
Nuoruudenteokset: Apollo et Hyacinthus | Bastien und Bastienne | La finta semplice | Mitridate, re di Ponto | Ascanio in Alba | Il sogno di Scipione | Lucio Silla | La finta giardiniera | Il re pastore
Kypsän kauden teokset: Idomeneo | Ryöstö seraljista | Der Schauspieldirektor | Figaron häät | Don Giovanni | Così fan tutte | Taikahuilu | La clemenza di Tito
Postuumit teokset: Zaide | L'Oca del Cairo | Lo sposo deluso | La Betulia liberata (oratorio)