Sauvo Puhtila

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sauvo Puhtila
Sauvo Puhtila leikkaamassa ääninauhaa 1960-luvun alkupuolella radiossa
Sauvo Puhtila leikkaamassa ääninauhaa 1960-luvun alkupuolella radiossa
Syntynyt 27. huhtikuuta 1928
Helsinki
Kuollut 2. marraskuuta 2014 (86 vuotta)
Helsinki
Ammatti Sanoittaja, toimittaja, säveltäjä
Puoliso Kirsti Puhtila (1956-2006)
Lapset Matti Puhtila ja Petri Puhtila
Lempinimet Saukki

Niilo Sauvo Pellervo Puhtila (27. huhtikuuta 1928 Helsinki2. marraskuuta 2014 Helsinki), tunnettu paremmin nimellä Saukki, oli suomalainen sanoittaja (monella eri nimimerkillä), säveltäjä ja radiotoimittaja.[1] Saukki oli vahva vaikuttaja suomalaisella musiikkialalla. Uransa aikana Puhtila työskenteli monien suomalaisen viihteen suurnimien, kuten Laila Kinnusen, Jaakko Salon, Annikki Tähden ja Olavi Virran kanssa. Hän vaikutti myös Yleisradiossa toimittajana, nuorten ajanvieteohjelmien päällikkönä ja lopulta viihdepäällikkönä.[2] Ennen siirtymistään viihdealalle hän ehti aloittaa opinnot Teknillisessä korkeakoulussa aikomuksenaan valmistua puunjalostusinsinööriksi.[3] Tuona aikana hän myös lauloi Polyteknikkojen Kuorossa.[4]

Puhtila oli mukana perustamassa Radio- ja televisiotoimittajien liittoa, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana hän toimi[5]. Puhtila juonsi ensimmäisen Sävel on vapaa -lähetyksen vuonna 1970.

Toimittuaan noin 25 vuotta musiikkialalla Sauvo Puhtila jäi eläkkeelle Yleisradion viihdepäällikön tehtävästä vuonna 1979. Reino Helismaa -palkinnon Puhtila sai 1999, Juha Vainio -palkinnon 2002 ja Kullervo Linna -palkinnon 2013.[6] Useiden eri nimimerkkien käytön vuoksi hänen työnsä ei aiemmin saanut sille kuulunutta huomiota. Hän myös karttoi julkisuutta omasta halustaan.[7]

Puhtilan puoliso vuodesta 1956 oli toimittaja, kirjailija ja sanoittaja Kirsti Puhtila (1929–2006) ja pojat toimittaja Matti Puhtila (1958–2005) sekä sanoittaja-sarjakuvapiirtäjä Petri (Putri) Puhtila.

Sauvo Puhtila kuoli Helsingissä Kustaankartanon vanhainkodissa marraskuun 2014 alussa 86-vuotiaana.[1]

Sauvo Puhtilan sanoitusura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sauvo Puhtilan ensimmäiset sanoitukset julkaistiin 1951.[2] Aikaa myöten hänestä tulikin Suomen ahkerimpia sanoittajia. Saukki sanoitti ja käänsi etupäässä iskelmiä, 1950-luvulla varsinkin italialaisia. Aikaa myöten mukaan tulivat myös esimerkiksi lastenlaulut ja hengelliset laulut. Saukin hedelmällisin kausi iskelmäsanoittajana sijoittuu aikavälille 19551965; tämän jälkeen hän siirtyi suomentamaan pääasiassa ooppera-, operetti- ja musikaalitekstejä. Sanoitustekniikkansa ja rytmitajunsa ansiosta Saukki pystyi synnyttämään tekstejä nopeasti, mikä helpotti Scandian tuotanto-ohjelman suunnittelua. Rahoista tarkka Scandian toimitusjohtaja Harry Orvomaa alkoi jopa maksaa Saukille kuukausipalkkaa, koska hän katsoi saavansa sanoitukset siten halvemmalla. Tästä seurasi, että muilta levy-yhtiöiltä alkoi pian ilmestyä tutulta kuulostavia tekstejä, joiden tekijöiksi oli merkitty milloin Pekka Saarto, milloin Merja tai jokin muu nimimerkki. Orvomaa kysyi Puhtilalta, mitä tämä tiesi niistä. Puhtila tunnusti ne omikseen, asia sovittiin ja yhteistyö jatkui.[8]

Useimmista muista suomalaisista sanoittajista Saukki poikkesi siinä, että hänen tuotantonsa painottui selkeästi ulkomaisten tekstien kääntämiseen. Hän ei myöskään – toisin kuin Toivo Kärjen kanssa työskennelleet Reino Helismaa, Juha Vainio ja Vexi Salmi – ollut missään vaiheessa tiiviissä yhteistyössä kenenkään suomalaisen säveltäjän kanssa.[9] Suomentaessaan Saukki uskalsi joskus jopa hylätä laulun alkuperäisen aiheen, jos hän keksi itse mielestään paremman; esimerkiksi Kuningaskobran alkuperäisessä versiossa laulettiin käärmeenlumoajasta (Snake Charmer) ja Suklaasydämen alkuperäistekstissä äidin helmistä (Mama's Pearls). Molemmat ilmestyivät suomeksi vuonna 1956, edellinen Annikki Tähden ja jälkimmäinen Brita Koivusen levytyksenä, joista he saivat Suomen ensimmäiset kultalevyt.[10] Sanoitustyön lisäksi Saukki sävelsi muutamia iskelmiä, kuten Annikki Tähden Humppa-Veikkojen kanssa vuonna 1961 levyttämän Villit ruusut, sekä lastenlauluja. 1950-luvun lopulla Saukki käänsi monia yhdysvaltalaisia jouluiskelmiä, joista on tullut osa myös suomalaista jouluperinnettä, kuten Jollei jouluna ole lunta, Kun joulupukki suukon sai ja Joulupukki matkaan käy.[11]

Saukki piti tärkeänä, että hänen tekstinsä toisaalta täyttivät runousopin vaatimukset ja toisaalta mukautuivat kappaleen rakenteeseen ja sävelkulkuun. Esikuvikseen runoilijoina hän mainitsi Eino Leinon, Yrjö Jylhän, Aaro Hellaakosken ja Aale Tynnin.[12]

Saukin sanoitukset ovat helposti laulettavia ja mieleen jääviä. Niiden tunnettavuutta heikentää kuitenkin hänen käyttämiensä nimimerkkien runsas määrä: 13. Toisaalta niiden taakse piiloutumisen ymmärtää, sillä toimittajana ja viihdepäällikkönä hän oli työnsä puolesta paljon julkisuudessa.

Sauvo Puhtilan käyttämät nimimerkit:

  • Jim
  • Merja
  • S. Puustinen
  • P. L. Saarinen
  • Pekka Saarto
  • Salla S.
  • Santeri
  • Saukki
  • Jukka Terä
  • Tikka
  • Timjami
  • Solja Tuuli
  • Veikko Vallas[13]

Pääperiaatteena nimimerkkien käytössä oli, että Scandialle sanoituksia tehdessään hän käytti Saukkia ja muille tehdessään muita nimimerkkejä. Suomen suurimpiin levy-yhtiöihin 1950- ja 1960-luvuilla kuuluneen Scandian menestys oli nimenomaan kolmen miehen, Saukin, sovittaja ja levytyskapellimestari Jaakko Salon ja äänittäjä Aarre Elon ansiota.[14]

Sauvo Puhtila nautti sanoittajakollegoidensa suurta arvostusta paitsi sanoitustekniikkansa ansiosta, myös siksi, että hän pystyi tuomaan käännösteksteihinsä jotakin persoonallista silloinkin, kun tekstien aihepiiri ja henkilöt ovat pysyneet alkuperäisinä.[15]

Saukki ja Oravat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtila muistetaan myös Saukista ja Pikkuoravista; Pikkuoravien osat lauloi Eino Virtanen. Nauhoitettaessa hän lauloi hitaasti, ja nauhaa nopeammin toistettaessa saatiin oravaääni. Virtasen äänen tunnistaa laitettaessa 45 kierroksen levyn soimaan 33 nopeudella. Vaikka levytysten kohdalla useimmiten puhutaan Pikkuoravista, etiketeissä esittäjät olivat muodossa Saukki ja Oravat. Saukin ja Pikkuoravien ensimmäinen levytys "Pikkuoravien joululaulu" tehtiin vuonna 1959 ja viimeinen "Pikkuoravien hyppyrilinko" vuonna 1978. Saukin ja Pikkuoravien ensimmäinen EP-levy (Jöröjukka-rock, Saukki-sedän lastentunti, Elmerin humppa, Pikkuoravien tuutulaulu) nousi Suomen myydyimpien EP-levyjen listalla vuonna 1961 kahdeksanneksi.[16] Kråklund Records julkaisi kaikista esityksistä cd-levyn vuonna 1999.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Virtanen, Jarno: Lazzarella, Suklaasydän ja Poika varjoiselta kujalta – Sanoittajalegenda Sauvo "Saukki" Puhtila on kuollut yle.fi. 19.12.2014. YLE. Viitattu 19.12.2014.
  2. a b Sauvo Puhtila Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa
  3. Gronow, Pekka – Lindfors, Jukka – Nyman, Jake: Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille, s. 198. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2505-X.
  4. Kimmo Korhonen (toim.) Mikä teekkarilaulun on mahti.. Polyteknikkojen Kuoro. ISBN ISBN 952-91-6969-8.
  5. Konttinen, Seppo: Suora lähetys, Tosiasiaa Yleisradiosta, s. 148. Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-141-9.
  6. Suvi Teräsniska ja Saukki palkittiin Kullervo Linnan säätiön palkinnolla HS.fi. 21.11.2013. Viitattu 25.11.2013.
  7. Sauvo Puhtilalle kunniapalkinto elämäntyöstä - SELVIS 03/02.
  8. Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa, s. 119–120. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005.
  9. Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 358. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  10. Erola 2005.
  11. Gronow, Lindfors & Nyman, 2004, s. 236.
  12. Erola 2005, s. 119.
  13. Sauvo Puhtilan sanoitustuotanto 1900-luvulla Suomen Äänitearkiston tietokannassa
  14. Erola 2005, s. 148.
  15. Gronow, Lindfors & Nyman, s. 198.
  16. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1962, s. 310. Otava 1961, Helsinki.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]