Ninja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee feodaaliajan Japanin ninjoja. Ninja on myös etunimi ja Ninja Sarasalon taiteilijanimi musiikkiuralla.

Ninjat (jap. 忍者) olivat feodaalisessa Japanissa toiminut ammattiryhmä, joiden harjoittamaa taistelutaitoa ja kulttuuria kutsutaan ninjutsuksi. Ninjojen tehtävien kirjo oli sotilaallisesti ja strategisesti ajatellen hyvin laaja. Tehtävät voidaan karkeasti jakaa kolmeen tyyppiin:

Ninjat olivat palkkasotilaita, jotka myivät palveluksiaan vakoojina, palkkatappajina, tuhopolttajina ja terroristeina. Aikansa paikallisjohtajat palkkasivat ninjoja tehtäviin, jotka eivät sopineet kunnia- ja tyylisidonnaisille, avoimesti taisteluun osallistuville sotureille. Ninjutsuun erikoistuneita perheitä oli useita, ja ne olivat eniten maksavan käytettävissä.[1]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana ninja on peräisin 800 vuoden takaa Japanin vuoristoseuduilta. Alkuaan se tarkoitti henkilöä, joka harjoitti ninjutsua, eräänlaista taistelulajia, jota usein kutsuttiin ”salaperäisyyden taidoksi” tai ”näkymättömyyden taidoksi”.[2] Ilmaisu on peräisin japaninkielisestä ilmaisusta shinobi no mono. Tämä kirjoitetaan kahdella kanji-merkillä, jotka lausutaan rěnzhě mandariinikiinassa. Ensimmäinen kanji, jota myös käytetään ninjutsun kirjoittamiseen, tarkoittaa kestävyyttä ja sietokykyä. Merkitys laajeni myöhemmin tarkoittamaan piiloutumista tai salavihkaista liikkumista. Toinen kanji tarkoittaa henkilöä. Ninjoihin viitataan myös toisella kiinalaisperäisellä termillä ”lín gǔi” (林鬼, jap. ”rinki”), ”metsäpirut”. Ne olivat kiinalaisia vastineita ninjoille tai shinobeille, ja niiden uskottiin vaikuttaneen monella tavalla japanilaiseen ninjutsuun.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaallinen prinssi Shōtoku (574–622) on mainittu ensimmäiseksi johtajaksi, joka palkkasi ninjoja vakoojiksi. Myös vuorilla elävät sotilasmunkit (yamabushi) palkkasivat ninjoja Heian-kauden lopulla sekä kuninkaallisia että nousevia soturiluokan joukkoja vastaan. Kiotoon syntyi vahvoja ninjakiltoja, ja Kamakura-kaudella Kiotossa oli jo 25 vahvaa ninjakeskusta. Suurin osa näistä keskuksista sijaitsi Iga- (nyk. Mie) ja Koga-provinsseissa (ja myös vuoria), ja monet klaanijohtajat yrittivät murskata niitä yrittäessään saada aluetta hallintaansa. Oda Nobunagan kerrotaan koonneen jopa 46 000 miestä ninjajohtaja Sandayūta vastaan Uenon kaupungissa, jolloin 40 000 ninjaa tuhottiin. Viimeinen merkittävä ninjojen esiintyminen taistelukentällä oli Shimabara-sodan aikana vuonna 1637, jolloin ninjat taistelivat 40 000 kapinallista kristittyä vastaan Kyūshūn saarella.[1] Mitsuo Kuren mukaan ninjat epäonnistuivat, sillä he eivät puhuneet Shimabaran murretta eivätkä tunteneet kristittyjen rituaaleja, ja jäivät kiinni. Perinteisesti ninjutsuun perehdytetyt lapset saivat alkuoppinsa jo ennen kolmatta ikävuottaan; monet oppivat tekniikoita kauan ennen kuin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Palkatut aikuiset ninjat selviytyivät maastossa jopa kylmiä kuukausia vasten, toteuttaen oppimiaan selvitymistaitoja. Taitavimmat saattoivat eksyttää jäljittäjiä kuukausikaupalla, eläen luonnosta mm. juuria syömällä, metsästämällä ja kalastamalla.

Ninjat jättivät harvemmin jälkeensä mitään kirjoitettua aineistoa tai kehuivat saavutuksillaan, joten ninjojen historiaa on vaikea tutkia, ja suurinta osaa tarinoista on erittäin vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi. Minamoto no Yoshitsunen, joka käytti yllätystä suurimpana aseenaan merkittävimmissä voitoissaan, on sanottu laajalle levinneessä kansantarinassa olleen tengun kouluttama taktiikoissa. Todellisuudessa häntä opettivat buddhalaiset munkit, jotka käyttivät opetusmateriaalina kiinalaisia kirjoja, kuten Sodankäynnin taito.

Yksi vanhimmista ninjatyyleistä, Togakure-ryū on peräisin myöhäiseltä Heian-kaudelta. Iga ja Koga ovat kuuluisimmat ninjatyylit, ja fiktiossa näiden tyylien käyttäjät useimmiten taistelevat toisiaan vastaan. Todellisuudessa ne olivat liittoutuneita ja työskentelivät yhdessä. Kummankin tyylisuunnan väitetään olevan peräisin Heian-kaudelta.

Vain harvoja mainintoja on säilynyt Kamakura-aikakaudelta. Kusunoki Masahige käytti joitakin ovelia taktiikoita vihollisiaan vastaan. Taktiikat muistuttivat etäisesti ninjataktiikoita. Muromachi-kaudelta on säilynyt vielä vähemmän lähteitä. Kummatkin aikakaudet olivat yleensä rauhallisia, joten monilla taisteluilla oli kilpailullisia lähtökohtia. Näiden aikakausien aikana bushidō alkoi muotoutua oikeana ja kunniakkaana tienä, jota samurain tuli noudattaa. Vasta pitkälle Edo-kaudelle mentäessä bushidō oli muotoutunut viralliseen muotoon, ja siihen asti ninpōta ei erotettu bushidosta.

Sengoku-kaudella, joka myös tunnetaan sisällissotien kausina, ninjat olivat yleisiä, koska sotaonni usein riippui siitä, kuinka hyvin kenraalit saivat tietoa. Melkein jokaisella kuuluisalla daimiolla oli ninjoja tai ninjojen kaltainen ryhmä komennossaan. Ninjat toimivat silminä ja korvina, joskus myös käsinä. Eräät daimiot olivat joidenkin lähteiden mukaan ninjoja itse. Sanada-klaani, jonka tunnetuin jäsen oli Sanada Yukimura, oli tiettävästi ninjaklaani. Tätä on usein pidetty totena, koska he pystyivät puolustamaan linnaansa vain noin 3 000 miehellä Tokugawa Hidetan johtamaa 50 000 miehen armeijaa vastaan. Sanadoiden hämmästyttävät taktiikat (muun muassa klaanin jako kahteen – toinen puoli kannatti Toyotomia ja toinen Tokugawaa – ideana oli se, että kumpi sitten voittikin, klaani säilyisi) antoivat heille legendaarisen aseman. Myöhemmin heidät tultiin tuntemaan nimen Sanada jūyūshi, kirjaimellisesti ”Kymmenen Sanada-sankaria”, alla. Fiktiossa he käyttivät ninjataitoja voittaakseen kaikki muut paitsi mustasukkaiset vaimonsa.

Tokugawa Ieyasu käytti ninjoja hyvin johtaen Igaa ja Kogaa kumpaakin yhdistämisessä ja lopulta nousemisessa shōguniksi. Hänen dramaattisessa paossaan Naran vuoristoisessa maastossa Oda Nobunagan salamurhan jälkeen Hattori Hanzōn johtamat Iga-ninjat auttoivat Ieyasua pakenemaan ansaiten Ieyasun puolelleen. Viimeinen taistelu, jossa ninjoja mainitaan käytetyn, oli Shimabaran piiritys Tokugawa-šogunaatin alaisuudessa. Kun šogunaatista tuli vakaa, ninjat jäivät työttömiksi. Joistakin tuli oniwabashuita, puolisalainen ryhmä henkivartijoita ja vakoojia, jotka työskentelivät Edo-linnan puutarhoissa ja salakuuntelivat varuillaan olemattomia daimioita. Ninjamestari Fujibayashi Sabuji kirjoitti Bansenshūkain kokoelmaksi ninjatietoudesta. Suurin osa tiedosta oli silti suullista, ja harjoittelemalla monet ninjat uskoivat tulevansa pian tarpeellisiksi uudelleen. Edo-kauden rauha jatkui 200 vuoden ajan.

Edo-kaudella ninjoista tuli yleisiä sankareita kirjoissa ja näytelmissä. Monet myyttisistä ninjavoimista, kuten näkymättömäksi muuttuminen, korkeiden aitojen yli hyppiminen, loitsujen teko ja ihmistä suurempien sammakoiden kutsuminen, keksittiin näissä fiktiivisissä kertomuksissa ninjoista. Ninjat eivät korjanneet näitä uskomuksia ja jotkut jopa kirjoittivat näitä tarinoita itse parantaakseen omaa arvoansa, jos palveluksia tarvittaisiin jälleen. Yksi vähemmän tunnettu asia on se, että ninjat vaikuttivat ilotulitteiden kehitykseen tutkimalla pyroteknistä aseistusta. Edo-kauden lopussa ninjojen palveluksia tarvittiin uudestaan. Ninjoja kutsuttiin saattaamaan delegaatteja, jotka tapasivat vieraiden maiden lähettiläitä. Monet ninjoista saattoivat olla näiden lähettiläiden palveluksessa. Tämän myötä kaikki viralliset maininnat loppuvat.

Ninjojen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ninjaorganisaatio oli hyvin tiukka yhteisö. Näiden tehtävänä oli uskollisesti toteuttaa johtajiensa antamat tehtävät.[3] Ninjaryhmät muodostivat laajempia kiltoja, joilla oli omat alueensa ja omat yksilölliset tehtävänsä, joita valvottiin ja vahdittiin mustasukkaisesti. Harvoin ninjaksi ruvettiin, enemminkin ninjaperheeseen synnyttiin. Taidot, tekniikat ja aseet pidettiin perheen tarkasti varjeltuina salaisuuksina ja ne opetettiin salassa isältä pojalle. Perhesalaisuuksien paljastaminen sivullisille johti kuolemaan. Kuolema seurasi usein myös kiinnijäämisestä, joko itsemurhana tai toisen ninjan käsissä; kuulustelijoille jäi tällöin vain ruumis.[3]

Salailusta johtuen kaikki kirjallisuus ja dokumentit kulkivat ninjasuvun sisällä sukupolvelta toiselle. Jokaisen sukupolven vastuulla oli materiaalin säilyttäminen ja jakaminen edelleen. Materiaali sisälsi tiedot niistä tekniikoista joita ninjalla tuli olla ja joita hänen tuli harjoitella Japanin perinteisten jousen-, keihään- ja miekankäytön lisäksi. Ninjat itse asiassa omaksuivat näistä perinteisistä taidoista ne osat, jotka parhaiten sopivat heidän tarkoituksiinsa. Esimerkiksi jousena käytettiin huomattavasti perinteistä pienempää jousta ja keihäs oli usein teleskooppityyppinen antaen yllätyksen edun kun se pidentyi kesken kaiken. Teräaseita sidottiin sauvoihin eri tavoin ja niihin saatettiin kiinnittää ketjuja joista ne vedettiin takaisin. Terät saattoivat myös ponnahtaa esiin jousien voimalla tai teriä heitettiin sellaisenaan (Shurikenjutsu). Ninjat olivat myös iaijutsun taitajia, joista kuuluisimmat nimenomaan teräaseiden taitajat kuuluivat Fudō-ninjasukuun. Ninjakulttuuriin kuului suuri joukko erilaistuneita aseita, joista jokainen oli kehittynyt johonkin nimenomaiseen tarkoitukseen. Arsenaaliin kuului puhallusputkia, köydellisiä veitsiä ja koukkuja, kuristusvälineitä, erilaisia piikkejä, nyrkkirautoja, heittotähtiä, heittopiikkejä, tikkanuolia, katanoita, puukkoja, murhavälineitä jne.[4]

Ninjat populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populaarikulttuurissa ninjat esitetään stereotypisesti mustiin tai muuten tummiin kangasasuihin sekä kasvot peittäviin huppuihin pukeutuneina. Tästä ei kuitenkaan ole historiallisia esimerkkejä ja ninjat ovat soluttautuessaan todennäköisimmin naamioituneet palvelusväeksi tai maalaisiksi. Sen sijaan konventio juontaa juurensa vanhan ajan japanilaisiin näytelmiin, joissa lava-apulaiset pukeutuivat kokomustiin asuihin ollakseen huomaamattomia esimerkiksi lavarekvisiittaa liikutellessaan. Näytelmissä esiintyneet salamurhaajat oli tapana pukea samoihin asuihin jotta he pääsisivät lavalle yleisön huomaamatta, mikä tehosti salamurhakohtausten yllätyksellisyyttä.

Ninjat ovat suosittuja hahmoja esimerkiksi toimintaelokuvissa. He ovat usein olleet myös parodian aiheena. Monissa videopeleissä, esimerkiksi tappelupeleissä on myös ninjoja, jotka ovat usein nopeita mutta fyysisesti heikompia hahmoja. Populaarikulttuurin teoksissa ninjoilla on usein yliluonnollisia kykyjä, kuten juokseminen veden päällä tai ylös seiniä pitkin. Esimerkkejä ninjoista populaarikulttuurissa:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oscar Ratti, Adele Westbrook: Secrets of the Samurai: The Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ratti/Westbrook: "Secrets of the Samurai", sivu 325. Charles E. Tuttle Company Inc., 1998
  2. Ratti/Westbrook: "Secrets of the Samurai", sivu 324-325. Charles E. Tuttle Company Inc., 1998
  3. a b Ratti/Westbrook: "Secrets of the Samurai", sivu 327. Charles E. Tuttle Company Inc., 1998
  4. Ratti/Westbrook: "Secrets of the Samurai", sivu 328. Charles E. Tuttle Company Inc., 1998

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]