Edo-kausi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Satsuma-samurai-during-boshin-war-period.jpg
Japanin historia

Paleoliittinen kausi
Jōmon-kausi
Yayoi-kausi
Yamato-kausi
Kofun-kausi
Asuka-kausi
Nara-kausi
Heian-kausi
Kamakura-kausi
Kemmu-restauraatio
Muromachi-kausi
Nanboku-chō-kausi
Sengoku-kausi
Azuchi-Momoyama-kausi
Nanban-kaupan kausi
Edo-kausi
Bakumatsu
Meiji-kausi
Taishō-kausi
Japani I maailmansodassa
Shōwa-kausi
Japanin laajentuminen
Miehitetty Japani
Japani miehityksen jälkeen
Heisei-kausi

Edo-kausi (jap. 江戸時代, Edo-jidai), tunnetaan myös nimellä Tokugawa-kausi, on Japanin historian ajanjakso, joka käsittää vuodet 16001868. Ajanjakson tunnusomaisinta oli Edon tai Tokugawa-shōgunaatin hallinto, jonka virallisesti perusti 1603 ensimmäinen shōgun Tokugawa Ieyasu. Ajanjakso päättyi Meiji-restauraatioon ja vallan palauttamiseen viimeiseltä shōgunilta Tokugawa Yoshinobulta keisarille. Edo-kausi toi Japaniin yli 250 vuoden rauhan jakson, joka on yksi maailman historian pisimmistä sodattomista aikakausista.[1] Edo-kausi tunnetaan myös Japanin modernin ajan alkuna.

Tokugawojen valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tokugawojen valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tokugawa Ieyasu shōgunina.
Vuoden 1634 japanilainen punaisen sinetin alus.

Ieyasun läntisistä daimioista Sekigaharan taistelussa saavuttama voitto antoi hänelle lähes kaiken vallan Japanissa. Hän pian tuhosi lukuisia daimioiden sukuja, alensi toiset ja jakoi sotasaaliin suvulleen ja liittolaisilleen. Ieyasu ei saanut läntisiä daimioita täydellisesti valtaansa, mutta shōgunin tittelin omaksuminen vakautti liittolaisjärjestelmää. Vahvistettuaan valtansa perustaa, Ieyasu asetti poikansa Tokugawa Hidetadan shōguniksi 1605. Toyomit olivat edelleen huomattava uhka ja Ieyasu käyttikin seuraavan vuosikymmenen heidän hävittämisekseen. Vuonna 1615 Tokugawan armeija tuhosi Toyomin linnoituksen Osakassa. Tokugawa-kausi toi Japaniin 250 vuotta kestävän vakaan kauden.[2]

Vuosisatojen kehitys Kamakura-shōgunaatin tasapainoisesta yhteiselosta keisarillisen hovin kanssa johti sotilasluokan, bushin, nousuun hallinnon huipulle. Uuden bakufun toteuttaja Tokugawa Ieyasu hyötyi suuresti Oda Nobunagan ja Toyotomi Hideyoshin saavutuksista. Vaikka Ieyasu oli jo vaikutusvaltainen, hän hyötyi siirrosta rikkaalle Kantōn alueelle. Ieyasu ylläpiti 2,5 miljoonan kokun maaomaisuutta sekä uutta päämajaa Edossa, joka oli strategisesti sijoittunut linnakaupunki. Hänen hallinnassaan oli myös 2 miljoonaa kokua sekä 38 vasallia. Hideyoshin kuoleman jälkeen Ieyasu riisti Toyotomin suvulta vallan.[2]

Kuten Hideyoshi, Ieyasu kannusti ulkomaan kauppaa, mutta oli myös epäluuloinen ulkomaalaisia kohtaan. Hän tahtoi tehdä Edosta pääsataman, mutta kuultuaan eurooppalaisten pitävän Kyūshūn satamista ja Kiinan hylättyä suunnitelmat virallisesta kaupasta, hän siirtyi kontrolloimaan olemassa olevaa kauppaa ja salli vain tiettyjen satamien käsitellä tiettyjä tuotteita.[3] Edo-kauden alkuun osuu Nanban-kaupan kauden viimeiset vuodet, joiden aikana vuorovaikutus eurooppalaisten kanssa oli kiihkeää sekä taloudellisesti että uskonnollisesti. Edo-kauden alussa Japani rakennutti ensimmäiset valtamerenkäyntiin sopivat länsimaalais-tyyliset sotalaivansa, kuten San Juan Bautista, 500-tonnisen galeoni tyyppisen laivan, jossa japanilainen Hasekura Tsunenagan johtama lähetystö matkasi ensin Amerikkoihin ja myöhemmin Eurooppaan. Bakufu toimeksiantoi noin 350 punaisen sinetin laivan, kolmemastoisen ja aseistetun laivan teon. Laivoja oli tarkoitus käyttää aasialaiseen kaupankäyntiin. Japanilaiset seikkailijat, kuten Yamada Nagamasa käyttivät näitä aluksia ympäri Aasian.

Kristittyjen vaino[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Kristitty ongelma" oli Kyūshūn kristittyjen daimioiden sekä heidän eurooppalaisten kanssa käymänsä kaupan kontrollointi. Vuoteen 1612 saavuttaessa shōgunin palkollisten ja Tokugawan mailla asuvien oli käsketty luopua kristinuskosta. Lisää rajoituksia tuli vuonna 1616 (ulkomaisen kaupankäynnin rajoittaminen Nagasakiin ja Hiradoon, joka on saari Kyūshūsta koilliseen), 1622 (120 lähetyssaarnaajan ja käännynnäisen teloitus), 1624 (espanjalaisten karkotus) ja 1629 (tuhansien kristittyjen teloitukset). Vuoden 1635 suljetun maan käsky kielsi ketään japanilaista lähtemästä Japanista ja lähteneitä koskaan palaamasta. Vuonna 1636 hollantilaiset rajoitettiin Dejimaan, pienelle keinotekoiselle saarelle, joka täten ei ollut todellista japanilaista maaperää, Nagasakin satamassa.[3]

Shōgunaatti piti katolilaisia erittäin häiriötä aiheuttavina tekijöinä, mikä aiheutti katolilaisten vainon. Vuosina 1637–38 käytiin Shimabaran kapina, missä tyytymättömät katolilaiset samurait ja talonpojat kapinoivat bakufua vastaan,[4] ja Edo kutsui hollantilaiset alukset pommittamaan kapinallisten tukikohtaa.[3] Tapahtuma merkitsi kristillisen liikehdinnän loppua, vaikkakin jotkut katoliset kristityt selviytyivät maan alla, niin kutsuttuina Kakure Kirishitanina.

Eristäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sakoku

Pian tämän jälkeen, portugalilaiset karkotettiin lopullisesti maasta, heidän lähettiläänsä teloitettiin ja kaikki kansalaiset käskettiin rekisteröitymään buddhalaisessa tai šintolaisessa temppelissä. Hollantilaiset ja kiinalaiset rajoitettiin Dejiman saarelle ja erityiseen Nagasakin kaupunginosaan. Joidenkin syrjäisten daimioiden Korean ja Ryūkyū-saarien kanssa harjoittamaa kaupankäyntiä lukuun ottamatta, olivat kaikki länsimaiset kontaktit vuoteen 1641 mennessä rajoitettu sakokun nojalla Nagasakiin.[3]

1650 mennessä kristinusko oli melkein kokonaan hävitetty Japanista ja ulkopuolinen poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen vaikutus Japaniin oli erittäin rajoitettu. Seuranneen ajanjakson aikana ainoastaan Kiinalla ja Hollannin Itä-Intian kauppakomppanialla oli oikeus vierailla Japanissa kaupankäynnin merkeissä ja silloinkin he olivat rajoitettu Dejiman satamaan Nagasakissa. Muut Japanin rannoille saapuvat eurooppalaiset teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tokugawa bakufu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tokugawa-shōgunaatti

Historioitsijat kutsuvat kehittynyttä poliittista järjestelmää bakuhaniksi. Sana tulee termien bakufu ja han, joka tarkoittaa feodaaliklaania tai feodaalialuetta, yhdistämisestä. Sana kuvaa kauden hallintoa ja yhteiskuntaa. Bakuhanissa kansallinen valta kuului shōgunille ja alueellinen valta daimiolle. Systeemi loi uuden yhtenäisyyden feodaaliseen rakenteeseen, jolla oli yhä suurempi byrokratia hajautetun ja keskushallinnon viranomaisten johtamiseen. Tokugawat vahvistuivat ensimmäisen hallintovuosisatansa aikana: maan uudelleen jako antoi heille melkein 7 miljoonaa kokua, tärkeimpien kaupunkien hallinnan sekä maan verotusjärjestelmän, jotka toivat heille huomattavat tulot.[2]

Tokugawat eivät ainoastaan lujittaneet valtaansa uudelleen yhdistettyyn Japaniin, vaan heillä oli ennennäkemätön valta myös keisariin, hoviin, kaikkiin daimioihin sekä uskonnollisiin yhteisöihin. Keisaria pidettiin ylimpänä poliittisena oikeutuksena näennäisesti keisarillisen perheen vasallina toimivalle shōgunille. Tokugawat auttoivat keisarillista perhettä saavuttamaan entisen loistonsa uudelleenrakentamalla sen palatsit ja luovuttamalla sille uusia maita. Taatakseen läheiset suhteet keisarilliseen perheeseen, Ieyasun pojan tytär Tokugawa Masako naitettiin keisarille 1620.

Tokugawa-shōgunit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tokugawa Yoshinobu Tokugawa Iemochi Tokugawa Iesada Tokugawa Ieyoshi Tokugawa Ienari Tokugawa Ieharu Tokugawa Ieshige Tokugawa Yoshimune Tokugawa Ietsugu Tokugawa Ienobu Tokugawa Tsunayoshi Tokugawa Ietsuna Tokugawa Iemitsu Tokugawa Hidetada Tokugawa Ieyasu

Hierarkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daimioita sankin kōtai-järjestelmän mukaisesti Edon linnassa.

Daimioiden useat luokat täydensivät feodaalihierarkiaa. Lähimpänä Tokugawia olivat shinpanit eli "sukua olevat suvut", joihin kuuluivat 23 daimiota Tokugawan maiden reunalla. Nämä daimiot olivat suoraan sukua Ieyasulle. Shinpanilla oli lähinnä kunnia-arvonimiä ja neuvonantajan virkoja bakufussa. Toisena hierarkiassa olivat "fudait" eli suvut, jotka olivat saaneet maita Tokugawien maiden läheltä palkkioksi uskollisesta palveluksestaan. 1700-luvulle tultaessa tällaisia pienempiä, suurimmillaan 250 000 kokua olevia haneja hallitsi 145 fudaita. Tärkeimmissä bakufun virastoissa työskenteli suuremmaksi osaksi fudai luokan jäseniä. 97 hania muodostivat kolmannen ryhmän tozaman (ulkopuoliset vasallit), jotka olivat entisiä Tokugawan vastustajia tai uusia liittolaisia. Tozamat sijaitsivat lähinnä saariston ulkoreunoilla ja yhteensä heidän hallinnassaan oli melkein 10 miljoonaa kokua tuottavaa maata. Koska tozamamiin luotettiin vähiten daimioista, heitä kohdeltiin varoen ja anteliaasti, vaikkakin pois suljettiin hallituksen tärkeimmistä viroista.[2]

Daimio sukujen hallitsemiseksi säädettiin lait. Lait kattoivat henkilökohtaisen käytöksen, avioliiton, pukeutumisen sekä sallitun aseistuksen ja sotajoukkojen määrän, valtameripurjehdukseen sopivien laivojen sekä kristinuskon kieltämisen sekä tiluksien (han) linnojen määrän rajoittamisen yhteen. Sankin kōtaina tunnetun järjestelmän mukaan heidän perheidensä tuli asua Edossa ja daimioiden itsensä täytyi vuoden välein muuttaa Edon ja provinssinsa (jap. , han) välillä. Edoa lähellä olleet daimiot joutuivat muuttamaan puolivuosittain.[5] Lait myös määrittelivät bakufun säädöksien olevan kansallisia lakeja. Vaikka daimioita ei sinänsä verotettu, heiltä säännöllisesti vaadittiin osallistumista armeijan ja logistiikan tukemiseen sekä julkisten töiden, kuten linnojen, teiden, siltojen ja palatsien, rakentamiseen. Useat säännökset ja veronkannot eivät vain vahvistaneet Tokugawaa, mutta myös heikensivät daimioiden varallisuutta heikentäen näiden keskushallinnolle muodostavaa uhkaa. Hanit, jotka olivat aikaisemmin sotilaallisesti keskittyneitä alueita, muodostuivat paikallishallinnon yksiköiksi. Daimioilla oli täysi hallinta omaan alueeseensa ja monimutkainen järjestelmä palkollisia, byrokraatteja ja tavallisia ihmisiä. Uskollisuus juurrettiin uskonnollisista perustoista, vaikkakin Nobunaga ja Hideyoshi olivat heikentäneet sitä, läpi useiden hallintamekanismien.[2]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastikään perustetun Tokugawa hallinnon ensimmäinen päämäärä oli rauhoittaa pitkien sisäisten konfliktien runnoma maa. Uuden hallinnon luoma kungfutselaiseen yhteiskuntajärjestyksen perustuva vallan tasapaino kesti (melko) vakaana seuraavat 250 vuotta. Suurin osa samuraista menetti maaomaisuutensa, kun kaikki maan omistukset keskitettiin noin 300 daimiolle. Samuraille annettiin vaihtoehdoiksi luopua miekastaan ja ryhtyä talonpojiksi tai muuttaa feodaaliherransa kaupunkiin ja ryhtyä palkolliseksi. Vain muutamat maasamurait säilyivät pohjoisen rajaprovinsseissa tai suoraan shōgunin alaisuudessa. Näitä niin kutsuttuja hatamotoja oli 5 000.

Yksilöllä ei ollut laillisia oikeuksia Tokugawa-kauden Japanissa. Perhe oli pienin oikeussubjekti ja perheen statuksen ja etuoikeuksien vaaliminen oli erittäin tärkeää kaikilla yhteiskuntaluokilla.[3] Yhteiskunta jaettiin neljään luokkaan: samuraihin, joita vuonna 1700 oli noin 6–7 prosenttia 30 miljoonan väestöstä, talonpoikiin (yli 80% väestöstä), käsityöläisiin sekä kauppiaisiin. Vain talonpojat asuivat maalla. Muu väestö asui daimioiden linnojen ympärille kehittyneissä kaupungeissa, jokainen tiukasti omalla alueellaan. Alimman luokan muodostivat kauppiaat, koska heidän ei katsottu tuottavan mitään. Järjestelmän ulkopuolelle jäi muutama ryhmä: hoviväki (kuge), papit, lääkärit sekä luokkien ulkopuoliset.[6] Kioton keisarillisen hovin jälkeläisistä muodostuva kuge saavutti sotaa edeltäneen loistonsa, mutta ei juurikaan minkäänlaista poliittista vaikutusvaltaa.

Kauppiaiden alapuolella olivat niin kutsutut etat ja hinin'it, joiden ammatit rikkoivat buddhalaisia tabuja. Etat olivat teurastajia, nahkureita sekä haudankaivajia. Hinit olivat kaupunginvartioita, katusiivoojia sekä teloittajia. Toisen ryhmän muodostivat viihdyttäjät sekä prostituoidut. Sana eta tarkoittaa likaista ja hinin epäinhimillistä. Sanat heijastavat muiden luokkien käsitystä siitä, etteivät etat tai hininit olleet edes ihmisiä. Joskus eta-kylät jätettiin virallisista kartoista pois.[7]

Yleistyneet uuskungfutselaisuuden sovellukset myötävaikuttivat sosiaalisen ja poliittisen järjestäytymisen siirtymiseen feodaalinormeista luokka ja suurryhmäorientoituneihin käytäntöihin. Laillisuusperiaate vähitellen korvasi kansan tai kungfutselaisen miehen hallintaoikeuden. Uusia lakeja kehitettiin ja perustettiin uudet hallinnolliset käytännöt. Uusi teoria hallinnosta ja uusi näkemys yhteiskunnasta ilmestyivät oikeuttamaan bakufun laajemman hallinnon. Jokaisella ihmisellä oli oma erityinen paikkansa yhteiskunnassa ja hänen odotettiin tekevän työtä elämäntehtävänsä eteen. Ne joille oli annettu tehtäväksi johtaa, oli johdettava ihmisiä hyväntahtoisesti. Hallitus oli kaikkivoipa, mutta vastuuntuntoinen ja humaani. Vaikkakin luokkajärjestelmään oli vaikuttanut uuskungfutselaisuus, se ei ollut täydellinen kopio siitä. Kiinalaisessa mallissa sotilaat ja papisto olivat hierarkian pohjalla, mutta Japanissa jotkut näiden luokkien jäsenistä muodostivat hallitsevan eliitin.

Kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilainen Edo-kauden valuutta.

Tokugawa-kauden taloudelliseen kehitykseen kuuluivat kaupungistuminen, tuotteiden kasvanut laivaliikenne, huomattavaa valtion sisäisen ja alun perin myös ulkomaisen kaupan kasvu sekä kaupan ja käsityöteollisuuden ero. Rakennustuotanto, pankit sekä kauppiaiden yhdistykset kukoistivat. Han-viranomaiset valvoivat yhä suuremmissa määrin kasvavaa maataloustuotantoa ja maalaisten käsitöiden leviämistä. 1700-luvun puolivälissä, Edon asukasluku oli ylittänyt miljoonan ja sekä Osakassa että Kiotossa oli kummassakin yli 400 000 asukasta. Myös moni muu linnan ympärille kehittynyt kaupunki kasvoi. Osakasta ja Kiotosta kehittyi kiireisiä kaupan ja käsitöiden tuotannon keskuksia Edon ollessa ruoan ja välttämättömien urbaanien kuluttajatuotteiden keskus.[8] Riisi oli talouden pohja, koska daimiot keräsivät talonpoikien verot riisinä. Riisi myytiin fudasashi-markkinoilla Edossa. Saadakseen rahaa, daimiot myivät termiineillä riisiä, jota ei ollut vielä korjattu.[9]

Huolimatta yrityksistä rajoittaa omaisuutta ja osaksi poikkeuksellisen rauhan ajan, kaupunkilaisten ja maalaisten tavanomainen ansiotaso kasvoi huomattavasti Tokugawa-kaudella. Kehittynyt viljelytekniikkaa, liikennettä, asumista ja viihdettä oli saatavilla, kuten enemmän vapaa-aikaa, ainakin kaupunkilaisille. Lukutaito oli esiteolliselle yhteiskunnalle korkea ja kulttuuriset arvot määriteltiin uudelleen ja levitettiin samurai- ja chōnin-luokkien joukossa. Vaikka killat muodostuivat uudelleen, ne eivät kyenneet rajoittamaan taloudellisia aktiviteetteja ja kaupankäynti levisi ja rahatalous kehittyi. Vaikka hallitus rajoitti kauppiaita raskaasti ja piti heitä tuottamattomina ja koronkiskureina, olivat samurait, jotka vähitellen olivat eronneet siteistään maaseudulle, erittäin riippuvaisia kauppiaista ja artesaaneista kulutustavaroiden, taiteellisten mielenkiintojen ja lainojen muodossa. Tällä tavalla chōnin-sotilasluokan viekas kumous tapahtui.[10]

Shōgunin yrittäjäluokalle säätämät poliittiset rajoitukset nostattivat vastustusta. Hallituksen ihanne maatalousyhteiskunnasta ei kohdannut taloudellisen levinneisyyden todellista tilannetta. Hallinnon valtava byrokratia oli kehittynyt, mutta pysähtynyt koska se oli ristiriidassa uuden ja kehittyvän sosiaalisen järjestyksen kanssa. Tilannetta pahensi väestön huomattava kasvu Tokugawa-kauden ensimmäisellä puoliskolla. Vaikka laajuus ja kasvunopeudet ovat epävarmoja, vuonna 1721, jolloin ensimmäinen koko maan kattava väestönlaskenta suoritettiin, oli ainakin 26 miljoona aatelitonta henkilöä ja 4 miljoonaa samuraiperheiden jäsentä ja palvelijaa. Kuivuus sekä sitä seuranneet satojen epäonnistumiset ja nälänhätä aiheuttivat kaksikymmentä suurta nälänhätää vuosien 1675 ja 1837 välillä. Maanviljelijöiden levottomuus kasvoi ja 1700-luvun lopussa, suuret mielenosoitukset veroja ja ruokapulaa vastaan olivat yleisiä. Hiljattain maattomiksi joutuneet perheet ryhtyivät torppareiksi, kun taas syrjäytetyt köyhät maalaiset muuttivat kaupunkeihin. Vauraiden perheiden varakkuuden huvetessa, muut siirtyivät keräämän maata ja uusi, varakas maata viljelevä luokka muodostui. Ihmiset, jotka hyötyivät monipuolistivat tuotantoa ja palkkasivat työläisiä, muiden jäädessä tyytymättömiksi. Monet samurait kokivat kovia ja joutuivat tekemään käsitöitä ja palkkatöitä kauppiaille.[10]

Tiede ja tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilainen kello (wadokei), 1851.

Edo-kauden aikana Japani tutki yhä suuremmissa määrin länsimaisia tieteitä ja tekniikoita. Näitä kutsuttiin yleisesti nimellä rangaku, kirjaimellisesti hollantilaiset opinnot, joita saatiin hollantilaisilta kauppiailta Dejimassa.[11] Tutkimuksen pääasiallisia aihealueita olivat muun muassa maantieto, lääketiede, luonnontieteet, tähtitiede, taide, kielet, fyysiset tieteet kuten sähköisen ilmiön tutkimus ja mekaaniset tieteet, kuten japanilaisten kellojen kehitys osoittaa.

Vaikka Japani pystyi hankkimaan ja jalostamaan monenlaista tieteellistä tietoa, lännen nopea teollistuminen 1700-luvulla loi ensimmäistä kertaa Japanin ja lännen välille materiaalisen kuilun sekä teknologian että armeijoiden välille. Ennen Edo-kautta lännen ja Japanin välillä ei ollut tällaista kuilua. Kuilu pakotti lopulta Tokugawan hallinnon luopumaan eristäytymisestä sekä edesauttoi Tokugawan hallinnon loppua.

Armeija ja laivasto modernisoitiin. Vuonna 1855 Nagasakiin perustettiin merisotakoulu. Koulun oppilaita lähetettiin ulkomaisiin merisotakouluihin useiksi vuosiksi, mikä aloitti tulevien johtajien, kuten amiraali Enomoto, perinteen koulutuksen hankkimisesta ulkomailta. Tokugawa-shōgunaatin lopussa vuonna 1867, shōgunaatin japanilaisella laivastolla oli jo kahdeksan länsimaalaistyylistä sotahöyrylaivaa

Uskonto ja filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukoistava uuskungfutselaisuus oli suurin henkinen kehitys Tokugawa-kaudella. Buddhalaiset papit olivat pitäneet kungfutselaiset opinnot toiminnassa, mutta Tokugawa-kaudella kungfutselaisuus nousi pinnalle. Tämä ajatusmalli kasvatti maallista katsontakantaa ihmisen ja yhteisön suhteisiin. Uuskungfutselaisuuden eettinen humanismi, rationalismi ja historiallinen perspektiivi miellytti virkamiesluokkaa. 1600-luvun puoliväliin tultaessa, uuskungfutselaisuus oli Japanin hallitseva juridinen filosofia ja oli suoraan osallisena etnosentrisen kokugaku-koulukunnan kehitykseen.[12]

Buddhalaisuus ja šinto olivat edelleen tärkeitä Tokugawa-kauden Japanissa. Buddhalaisuus ja uuskungfutselaisuus toimivat sosiaalisen käyttäytymisen standardeina. Vaikka buddhalaisuus ei ollut poliittisesti yhtä vahva kuin aikaisemmin, yläluokka oli omaksunut buddhalaisuuden. Kristinuskon kielto hyödytti buddhalaisuutta kun bakufu vuonna 1640 määräsi jokaisen rekisteröitymään temppelissä. Tokugawa-yhteiskunnan jäykkä erotus haneihin, kyliin, osastoihin ja talouksiin auttoivat vahvistamaan uudelleen paikallisia šinto-yhteyksiä. Šintolaisuus tarjosi henkistä tukea poliittiselle johdolle ja oli tärkeä side yksilön ja yhteisön välillä. Šintolaisuus myös auttoi säilyttämään kansallisenidentiteetin tunnun. Šintolaisuus muotoutui lopulliseen muotoonsa uuskungfutselaisen rationalismin ja materialismin vaikutuksesta. Kokugaku-liike syntyi näiden kahden uskomusjärjestelmän vuorovaikutuksesta. Kokugaku tuki keisarikeskeistä nationalismia modernissa Japanissa ja šintolaisuuden elpymistä kansallisena uskontona 1700- ja 1800-luvuilla.[12]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samurai-luokan jäsenet pitivät kiinni bushi perinteistä uudistuneella mielenkiinnolla Japanin historiaa kohtaan ja kungfutselaisten opetushallintomiesten johdolla johti bushidōn käsitteen syntymiseen. Myös toinen erityinen elintapa, chōnindō, ilmestyi. Chōnindō, kaupunkilaisten tavat, oli erityinen kulttuuri, joka muodostui suurissa kaupungeissa kuten Osakassa, Kiotossa ja Edossa. Se kannusti pyrkimyksiä bushidōn ominaisuuksissa – ahkeruudessa, rehellisyydessä, kunniassa, uskollisuudessa sekä vaatimattomuudessa – yhdistäen samalla šintolaisia, uuskungfutselaisia sekä buddhalaisia uskomuksia. Myös matematiikan, tähtitieteen, kartanpiirustuksen, tekniikan sekä lääketieteen opiskelua rohkaistiin.[12]

Ammattitaitoa painotettiin, etenkin taiteissa. Ensimmäistä kertaa, kaupunkilaisilla oli varaa ja vapaa-aikaa uuden massakulttuurin tukemiseen. Heidän nautinnon etsintänsä tuli tunnetuksi nimellä ukiyo (kelluva maailma), muodin ja populaariviihteen ideaalinen maailma. Ammattimaiset viihdyttäjät (geishat), musiikki, suositut kertomukset, kabuki ja bunraku (nukketeatteri), runous, rikas kirjallisuus ja taide, joka esimerkillisesti ilmentyi kauniissa puupainoksissa, jotka tunnetaan ukiyo-ena, olivat kaikki osa tätä kukoistavaa kulttuuria. Myös kirjallisuus kukoisti ja kauden tunnettuja taitajia olivat muun muassa näytelmäkirjailija Chikamatsu Monzaemon (1653–1724) sekä runoilija Matsuo Bashō (1644–1694).[13] Ukiyo-e puupainoksia alettiin tuottaa 1600-luvun lopussa, mutta ensimmäisen monivärisen painatuksen tuotti Harunobu vuonna 1764. Seuraavan sukupolven painotaiteilijat, kuten Torii Kiyonaga ja Utamaro, loivat elegantteja ja joskus syvällisiäkin oivalluksia kurtisaaneista. 1800-luvulla huomattavin taiteilija oli romanttisten ja sentimentaalisten maisemapainatusten luoja Hiroshige.

Shōgunaatin loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bakumatsu

Tokugawan heikentyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1861 kuva, jossa kuvataan sonnō jōi -aatteen jōi-osaa: "karkoittakaa barbaarit".

Tokugawa-kauden loppu tunnetaan myös nimellä jap. 幕末, Bakumatsu. Kauden lopun syystä on monia teorioita, mutta yleensä sinä pidetään Yhdysvaltojen laivaston kommodori Matthew Perryn pakottamaa Japanin rajojen avaamista. Perry komensi neljän laivan armadaa, jotka ampuivat Tokion lahdelta. Useita keinotekoisia saaria valmistettiin armadan toimintamatkan tukkimiseksi. Nykyään nämä saaret tunnetaan Odaiban alueena.

Tokugawat eivät lopullisesti romahtaneet pelkästään sisäisiin epäonnistumisiin. Ulkomaiset tunkeutumiset nopeuttivat monimutkaista poliittista kampailua bakufun ja sen kriitikoiden liittouman välillä. Bakufun vastaisen liikkeen jatkuvuus 1800-luvun puolessa välissä tulisi lopulta tuhoamaan Tokugawan. Alkujaan Tokugawa yritti rajoittaa perheiden omaisuuden kerääntymistä ja vaalia "takaisin maaperään" politiikkaa, jossa viljelijä, perimmäinen tuottaja, oli yhteisön ideaalinen henkilö.[10]

Länsimaisten tunkeutumiset lisääntyivät 1800-luvun alkupuolella. Venäläiset tunkeutuivat Karafutolle, jonka nimi venäläisen ja neuvostoliittolaisen hallinnon alla oli Sahalin, sekä eteläisimmille Kuriileille, joita japanilaiset pitävät Hokkaidōn pohjoisimpina saarina. Brittiläinen sota-alus vieraili Nagasakin satamassa etsiessään hollantilaista vihollisalusta vuonna 1808 ja muita sota-aluksia ja valaanpyytäjiä nähtiin Japanin aluevesillä 1810- ja 1820-lukujen kuluessa yhä useammin. Valaanpyytäjiä ja kauppiaita saapui Yhdysvalloista. Vaikka Japani teki pieniä myönnytyksiä ja salli joitakin maihinnousuja, yritti maa silti pitää kaikki ulkomaalaiset ulkona ja käytti joskus myös väkivaltaa tavoitteensa toteuttamiseksi. Rangakusta tuli ratkaisevaa ei ainoastaan ulkomaalaisten "barbaarien" ymmärtämisessä vaan myös länsimaisen tiedon käyttämisessä länsimaalaisten torjunnassa.[10]

1830-luvulle tullessa ilmassa oli yleisen kriisin tuntua. Nälänhädät ja luonnonkatastrofit olivat tehneet suurta tuhoa ja levottomuudet johtivat talonpoikien kapinaan viranomaisia ja kauppiaita vastaan Osakassa 1837. Kapina jätti dramaattiset jäljet, vaikka se kesti vain päivän. Tilannetta yritettiin parantaa perinteisin keinoin, jotka yrittivät parantaa moraalista rappiota, kuin itse ongelmaa. Shōgunin neuvonantajat kannattivat sotaisan hengen palauttamista, ulkomaankaupan ja kontaktien rajoittamista, rangakun tukahduttamista, kirjallisuuden sensuroimista sekä hallinnon ja samurai-luokan ylellisyyden poistamista. Toiset yrittivät syöstä Tokugawan vallasta ja omaksuivat sonnō jōin poliittisen opin (kunnioita keisaria, karkota barbaarit), joka vaati yhtenäisyyttä keisarillisen vallan alla ja vastusti ulkomaalaisten tunkeutumista. Bakufu seurasi huolestuneena länsimaiden siirtokuntia Kiinassa ensimmäisen oopiumisodan jälkeen (1839–1842). Lisää uudistuksia määrättiin, etenkin taloudelliselle sektorille, vahvistamaan Japania länsimaista uhkaa vastaan. Japani kieltäytyi muodostamasta diplomaattisuhteita läsnäoloaan Australaasiassa kasvattavan Yhdysvaltojen kanssa, kun kommodori James Biddle ilmestyi Edon satamaan kahden sotalaivan kanssa heinäkuussa 1846.[10]

Perryn saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommondori Matthew C. Perry.

Kommodori Matthew Calbraith Perryn saapuessa Edon lahdelle neljän laivansa kera heinäkuussa 1853, bakufu ajautui yhteenottoon. Valtuuston puheenjohtajana Abe Masahiro oli vastuussa amerikkalaisten käsittelystä. Koska hänellä ei ollut ennakkopäätöstä asiasta, Abe yritti tasapainotella valtuuston jäsenten ja ulkomaalaisten halujen sekä ulkomaalaiset pois maasta haluavan keisarin ja sotaa tahtovien daimioiden välillä. Koska Abe ei löytänyt yksimielisyyttä, hän päätyi kompromissiin avaten Japanin ulkomaankaupalle valmistautuen samaan aikaan sotaan. Maaliskuussa 1854 solmittu Sopimus rauhasta ja ystävyydestä eli Kanagawan sopimus avasi kaksi satamaa amerikkalaisille aluksille, jotka tarvitsivat varusteita ja tarvikkeita, takasi hyvän kohtelun haaksirikkoutuneille amerikkalaisille merimiehille sekä salli Yhdysvaltojen konsulin asettua Izun niemimaalla sijaitsevaan merisatamaan Shimodaan. Kaupallinen sopimus, joka avasi enemmän alueita amerikkalaisten kaupalle, pakotettiin bakufulle viisi vuotta myöhemmin.[10]

Bakufulle koitunut vahinko oli huomattava. Kiistely hallituksen linjauksesta oli epätavallinen ja kasvatti yleistä bakufuun kohdistuvaa kritiikkiä. Fudaiden tyrmistykseksi, Abe oli uusien liittolaisten toivossa konsultoinut shinpan- ja tozama-daimioiden kanssa. Tämä heikensi jo heikentynyttä bakufua entisestään. Ansei-uudistuksissa (1854–1856) Abe yritti vahvistaa hallintoa pyytämällä sota-aluksia ja aseistuksia Hollannista ja määräämällä uusien satamapuolustusten rakentamisen Vuonna 1855 Nagasakiin perustettiin hollantilaisten johtama merisotakoulu ja Edoon länsimaistyylinen sotilasakatemia. Seuraavana vuonna hallitus käännätti länsimaisia kirjoja japaniksi. Aben vastustus fudain piirissä syveni. Fudait vastustivat bakufun neuvostojen avaamista tozama-daimioille ja valtuuston puheenjohtajana toiminut Abe korvattiin 1855 Hotta Masayoshiilla.[10]

Eristäytymisen loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisinajattelijoiden johdossa oli Tokugawa Nariaki, joka oli kauan sitten omaksunut sotilaallisen uskollisuuden keisaria kohtaa sekä ulkomaalaisvastaiset ajatukset, ja joka oli asetettu kansallisen puolustuksen johtoon 1854. Mito-koulukunnalla, joka perustui uuskungfutselaisuuteen sekä šinto-periaatteisiin, oli omat tarkoitusperänsä keisarillisen instituution entisöinnissä, lännen torjumisessa sekä maailman keisarikunnan perustamisessa taivaallisen Yamato-dynastian johdolla.[10]

Tokugawojen viimeisten vuosien aikana, länsimaiset kontaktit kasvoivat myönnytysten lisääntyessä. Uusi Yhdysvaltojen kanssa vuonna 1859 solmittu sopimus salli yhä uusien satamien avaamisen diplomaattisille edustajille, valvomattoman kaupan neljässä lisäsatamassa sekä ulkomaalaisten asutukset Osakassa ja Edossa. Sopimuksen mukaan ulkomaalaiset olivat kotimaidensa eivätkä Japanin lakien alaisia. Tokugawa Nariakin vastustettua uutta sopimusta ja Hottan menetettyä keskeisien daimioiden tuen, Hotta haki keisarillista valtuutusta. Hovin virkamiehet panivat merkille bakufun heikkouden ja hylkäsivät Hottan pyynnön ja täten yhtäkkiä aiheuttivat Kioton ja keisarin mukaan tulemisen Japanin sisäiseen politiikkaan ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.[10]

Shōgunin kuollessa ilman perillistä, Nariaki vetosi hoviin oman poikansa Hitotsubashi Keikin puolesta. Keiki oli myös shinpan- ja tozama-daimioiden suosikki shōguniksi. Fudait kuitenkin voittivat valtataistelun ja uudeksi shōguniksi nousi Tokugawa Yoshitomi.[14] Voittanut osapuoli pidätti Nariakin ja Keikin teloitti sopimusta vastustaneen, sonnō jōi -liikkeeseen kuuluneen Yoshida Shōinin ja allekirjoitti sopimukset Yhdysvaltojen ja viiden muun valtion kanssa, täten lopettaen yli 200 vuoden eristäytymisen.[10]

Meiji-restauraatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Meiji-restauraatio

Viimeisten vallassaolovuosiensa aikana bakufu yritti kaikin keinoin saada takaisin asemansa, vaikka sen osallistuminen modernisaation ja ulkomaisiin valtoihin teki siitä länsimaalaisvastaisen mielipiteen maalitaulun kautta maan. Iemochin kuoltua 1867 Keiki valittiin uudeksi shōguniksi ja hän vaihtoi valtaan noustessaan nimekseen Tokugawa Yoshinobu. Hän toimi asemassaan vuoteen 1968 asti, jolloin valta siirrettiin shōgunilta keisarille. Tokugawa-shōgunaatin ja sen vastustajien välienselvittely laajeni samana vuonna Boshin-sodaksi. Tapahtumia, jotka johtivat vallan siirtymiseen shōgunilta keisarille kutsutaan Meiji-restauraatioksi, jota puolestaan seurasi Meiji-kausi.

Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tokugawa Yoshinobu, viimeinen shōgun ranskalaisessa univormussa, noin vuodelta 1867

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri. Kolmas painos, v.2002. Otava, 1994. ISBN 951-1-12746-2.
  • Marius B. Jansen: Making of Modern Japan. Harvard University Press, 2000. ISBN 0-674-00991-6.
  • Japan Country Studies. Yhdysvaltain kongressin kirjasto. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Japanin kulttuuri, s. 83
  2. a b c d e Yhdysvaltain kongressin kirjasto, "Rule of Shogun and Daimyo"
  3. a b c d e Yhdysvaltain kongressin kirjasto, "Seclusion and Social Control"
  4. Jansen, s. 77
  5. Jansen, s. 129
  6. Japanin kulttuuri, s. 84
  7. Jansen, 2000, s. 122
  8. Yhdysvaltain kongressin kirjasto, "Economic Development"
  9. The Cambridge History of Japan, Volume 5, s. 598. Cambridge University Press, 1989. ISBN 0-521-22356-3. Google Books (viitattu 11.8.2012). (englanniksi)
  10. a b c d e f g h i j Yhdysvaltain kongressin kirjasto, "Decline of the Tokugawa"
  11. Jansen, s. 210–211
  12. a b c Yhdysvaltain kongressin kirjasto, "Intellectual Trends"
  13. Commerce, cities, and culture Encyclopaedia Britannica. Viitattu 17.6.2012.
  14. Jansen, s. 282

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Edo-kausi.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Edo period