Ilmakehä

Wikipedia
(Ohjattu sivulta Maan ilmakehä)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Maan kaasukehää. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
Ilmakehän kerrokset (ei mittakaavassa).

Ilmakehä on Maata ympäröivä, yhden määritelmän mukaan sadan kilometrin paksuinen kaasukehä, joka koostuu ilmasta. Ilmakehän yleisimmät kaasut ovat typpi ja happi, mutta myös esimerkiksi ilmakehän hiilidioksidilla on suuri merkitys maapallolle ja sen kasveille. Ilmakehä jaetaan eri kerroksiin, joista alin on keskimäärin 10 kilometrin korkuinen troposfääri. Muita ilmakehän tärkeitä kerroksia ovat esimerkiksi otsonikerros, joka suojaa maapalloa säteilyltä, ja ionosfääri, joka heijastaa radioaaltoja. Ilmakehässä tapahtuu paljon ilmavirtauksia, jotka aiheuttavat sääilmiöt kuten tuulet, pilvet ja sateet. Ilmakehässä esiintyy myös monenlaisia sähköisiä ja optisia ilmiöitä kuten revontulia, haloilmiöitä ja sateenkaaria.

Koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ilma

Ilmakehästä tunnetaan kolmisentuhatta eri alkuainetta ja yhdistettä. Ilma on lähinnä typpeä (78 prosenttia) ja happea (21 prosenttia), joista kumpikin esiintyy kahdesta atomista koostuvina molekyyleinä N2 ja O2. Loput 1 % koostuu esimerkiksi hiilidioksidista, argonista ja muista jalokaasuista, metaanista sekä otsonista. Vesihöyryä esiintyy runsaasti mutta vaihtelevasti. Kaasujen suhteelliset osuudet pysyvät lähes samoina noin 100 kilometrin korkeudelle saakka. Sitä ylempänä Maan vetovoima aiheuttaa sen, että raskaammat molekyylit jäävät keskimäärin alempiin kerroksiin kuin kevyemmät. Ylimmissä kerroksissa ilmakehä koostuu pääasiassa heliumista ja vedystä.[1]

Yleisimmät kaasut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aine Pitoisuus ilmakehässä[1]
Typpi (N2) 78,1 %
Happi (O2) 20,9 %
Argon (Ar) 0,93 %
Hiilidioksidi (CO2) 0,039 %
Neon (Ne) 0,0018 %
Helium (He) 0,0005 %
Metaani (CH4) 0,00017 %
Krypton (Kr) 0,00011 %
Vety (H2) 0,00005 %
Otsoni (O3) 0,000004 %

Ilmakehän merkittävin kemiallisesti aktiivinen ainesosa on happi. Sen sijaan typpi, hiilidioksidi ja jalokaasut eivät reagoi kemiallisesti muiden aineiden kanssa kovin herkästi.[1]

Ilmakehässä esiintyy vaihtelevasti lisäksi vesihöyryä, jota on enimmillään 4 % matalalla ja tropiikin leveysasteilla.[2]

Ilmakehässä esiintyy vaihtelevasti myös erilaisia hiukkasia, joita kutsutaan aerosoleiksi. Hiukkaset ovat pieniä kiinteitä tai nestemäisiä kappaleita, jotka vaihtelevat muutaman molekyylin kokoisesta 0,1 millimetriin. Osa hiukkasista on luonnon nostattamia kuten tomu, tulivuorten tuhka ja rikkihappo, siitepöly sekä merisuola. Myös sumu- ja pilvipisarat ovat aerosoleja. Ihminen aiheuttaa toiminnallaan hiukkaspäästöjä etenkin polttamalla öljyä ja kivihiiltä. Vähiten hiukkasia on kaukaisilla valtamerialueilla ja napaseuduilla ja eniten vilkkaasti liikennöidyillä kaupunkialueilla. Suuri hiukkaspitoisuus tekee ilmakehästä monesti samean ja utuisen.[3]

Kerrokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakehässä on useita kerroksia eli sfäärejä, joita erottavat paussit. Ilman lämpötila muuttuu ylöspäin mentäessä samaan suuntaan koko sfäärissä, ja paussissa lämpötilan suunta kääntyy. Ilmakehän kerrokset ovat Maan pyörimisliikkeen johdosta paksuimmillaan päiväntasaajalla ja pienenevät napoja kohti. Lisäksi merten ja mannerten jakauma vaikuttaa kerrosten paksuuteen pituusasteittain, ja ne vaihtelevat myös vuodenajoittain ja vuorokaudenajoittain.[1]

Kerrokset lämpötilan mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakehän rakenne. Jako lämpötilan (keltainen viiva) mukaan.

Troposfääri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Troposfääri on ilmakehän alin kerros. Sen korkeus on navoilla tyypillisesti 5 kilometriä ja päiväntasaajalla 15 kilometriä. Lämpimällä ilmalla se on myös tavallista korkeammalla ja kylmällä tavallista alempana. Troposfääri sisältää suurimman osan ilmakehän massasta ja kosteudesta. Siellä esiintyvät sääilmiöt kuten pilvet ja sade. Troposfäärin lämpötila laskee ylöspäin mentäessä 6,5 astetta kilometriä kohti. Troposfääri päättyy tropopaussiin, jossa on 50–70 astetta pakkasta. Hiukan sen yläpuolella ilmanpaine on enää kymmenesosa merenpinnalla vallitsevasta.[4]

Stratosfääri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stratosfääri on troposfäärin yläpuolella sijaitseva ilmakerros, jonka yläraja on noin 50 kilometrin korkeudessa stratopaussissa. Stratosfäärin alaosassa lämpötila on likimain vakio, mutta ylempänä lämpötila nousee korkeuden mukana. Stratosfääri on hyvin kuiva ja sen ilmanpaine enää 1/1000 merenpinnan tason paineesta. Lentokoneet ja kaasupallot voivat nousta stratosfääriin asti. Stratosfäärissä Auringon ultraviolettisäteily muodostaa otsonia, joka estää haitallisen ultraviolettisäteilyn pääsyn Maan pinnalle. Stratosfäärissä on joskus helmiäispilviä.[5]

Mesosfääri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mesosfääri alkaa stratosfäärin yläpuolelta ja jatkuu aina 80–90 kilometrin korkeuteen mesopaussiin. Sen ilmanpaine on tuhannesosasta sadastuhannesosaan merenpinnan tason paineesta, ja sen lämpötila laskee ylemmäs mentäessä aina sataan pakkasasteeseen. Meteorit näkyvät yleensä mesosfäärissä. Mesosfäärissä nähdään myös valaisevia yöpilviä.[6]

Termosfääri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termosfäärissä mesopaussin yläpuolella 90 kilometristä alkaen lämpötila taas nousee korkeuden mukana Auringon hyvin lyhytaaltoisen ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Koska aine on äärimmäisen harvaa, sillä ei ole lämmittävää vaikutusta, eikä tuulia tai pystysuoria virtauksia. Termosfäärin aine on asettunut kerroksittain painonsa mukaisesti.[7]

Avaruuden epävirallinen raja on usein määritelty termosfäärin alaosaan. Siellä 100 kilometrin korkeudessa sijaitsee Kármánin raja, jota Euroopassa pidetään usein avaruuden rajana. Yhdysvalloissa kaikkia jo yli 80 kilometrin korkeudessa käyneitä kansalaisia pidetään astronautteina.[8]

Eksosfääri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eksosfääri alkaa vähitellen noin 500 kilometrin korkeudessa. Se on ilmakehän ja avaruuden välitila, josta hiukkasia karkailee avaruuteen.[7] Molekyyli pakenee Maan vetovoimakentästä kun se on riittävän korkealla ja sen nopeus on suurempi kuin pakonopeus. Hyvin pieni osa ilmakehän ylimmän kerroksen molekyyleistä on näin nopeassa liikkeessä, joten Maan ilmakehän katoaminen on hyvin hidasta.[9]

Kerrokset koostumuksen mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakehä jaetaan homosfääriin ja heterosfääriin sen mukaan, miten kaasut jakautuvat. Kerrosten välillä on homopaussi. Homosfäärissä erimassaiset molekyylit ovat sekoittuneina, sillä kaasu on vielä riittävän tiheää siihen että atomien ja molekyylien väliset törmäykset hallitsevat kaasun dynamiikkaa. Homosfääri yltää 100 kilometrin korkeudelle. Heterosfäärissä sen yläpuolella atomien ja molekyylien väliset törmäykset eivät enää siirrä liike-energiaa mainittavasti molekyylien välillä. Tämän seurauksena Maan vetovoiman vaikutuksesta raskaammat molekyylit jäävät alempiin kerroksiin ja kevyet ylempiin. Heterosfäärin alaosassa esiintyy happea ja typpeä sekä atomeina että molekyyleinä ja typen oksideina, mutta ylempänä on lähinnä heliumia ja vetyä.[10]

Kerrokset kemiallisten ja sähköisten ominaisuuksien mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otsonikerros on stratosfäärissä 15–25 kilometrin korkeudessa. Se syntyy kun Auringon säteily hajottaa happimolekyylejä O2 vapaiksi happiatomeiksi O, joista syntyy otsonia O3. Otsoni suojaa Maata haitalliselta ultraviolettisäteilyltä. Otsonia on ilmakehässä vain muutama miljoonasosa ja se on herkkä ihmisen tuottamille aineille kuten freoneille. 1980-luvulla otsonikerroksessa havaittiin ohenemista Etelämantereen yllä.[11]

Ionosfääri sijaitsee termosfäärin alaosassa. Ionosfääri sisältää ionisoituneita hiukkasia kun Auringon säteily hajottaa atomeja ioneiksi. Ionosfääri heijastaa elektroniensa ansiosta radioaaltoja, mikä tekee mahdolliseksi niiden lähettämisen maapallolla paikasta toiseen. Ionosfääri jaetaan neljään kerrokseen, D, E, F1 ja F2, joilla on erilaisia vaikutuksia; radioaaltojen kannalta tärkein on F2-kerros. Revontulet syntyvät ionosfäärissä kun varattuja hiukkasia osuu ilmakehään.[12]

Ilmanpaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmanpaine kilopascaleina (y-akseli) eri korkeuksilla (x-akseli).

Ilmanpaine on ilmakehän paine maanpintaa vastaan. Merenpinnan korkeudella normaali ilmanpaine on noin 1013 hehtopascalia (hPa). Ilmanpaine laskee noustaessa korkeammalle merenpinnan tasolta.[13] Kymmenen kilometrin korkeudessa ilmanpaine on alle 300 hPa ja 50 kilometrin korkeudessa alle 1 hPa.[14]

Säteilyvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säteilyn vaimentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakehä vaimentaa avaruudesta saapuvaa säteilyä.[15] Suurin osa alle 300 nanometrin säteilystä absorboituu jo ilmakehän ylimmissä kerroksissa, mikä on Maan tunnetuille elämänmuodoille välttämätöntä. Lyhytaaltoisin gamma- ja röntgensäteily absorboituu ilmakehän yläosien atomeihin sekä happi- ja typpimolekyyleihin. Kun säteily hajottaa happimolekyylejä happiatomeiksi, syntyy esimerkiksi otsonia, johon pitkäaaltoisempi ultraviolettisäteily absorboituu.[16] Näkyvän valon aallonpituudet, samoin kuin hiukan niitä lyhemmät ja pitemmätkin, läpäisevät ilmakehän hyvin. Ilmakehä kuitenkin sirottaa valoa ja samalla heikentää sitä. Taivaan sininen väri tulee siitä, että lyhytaaltoinen sininen valo siroaa voimakkaammin kuin punainen. Infrapunasäteily absorboituu ilmakehän vesihöyryyn. Ilmakehä päästää lävitseen myös radioaallot muutamasta millimetristä pariinkymmeneen metriin.[17]

Kasvihuoneilmiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvihuoneilmiöllä tarkoitetaan sitä kun osa maanpinnasta ylös heijastuvasta lämpösäteilystä jää lämmittämään ilmakehää ja maanpintaa. Maan lämpösäteily on pitkäaaltoista, minkä vuoksi ilmakehä absorboi sitä tehokkaasti ja säteilee osan takaisin alas. Kasvihuoneilmiön seurauksena maapallon lämpötila on 33 astetta korkeampi kuin ilman sitä. Kasvihuoneilmiöön vaikuttavia kaasuja kutsutaan kasvihuonekaasuiksi. Maan ilmakehän tärkeimpiä kasvihuonekaasuja ovat vesihöyry, hiilidioksidi, otsoni ja metaani. Ihmisen toiminta on lisännyt monen kasvihuonekaasun määrää ilmakehässä.[18]

Ilmakehän liikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakehä on jatkuvassa kiertoliikkeessä. Ilmiö kattaa koko maapallon ja vaikuttaa lämmön jakautumiseen maapallolla. Eri alueiden ilmaston voidaan katsoa johtuvan juuri ilmakehän kiertoliikkeestä. Ilmakehän kiertoliikettä ylläpitää Auringon energia. Se jakautuu maapallon pallomuodon takia epätasaisesti: päiväntasaajan seutu saa enemmän energiaa kuin napa-alueet. Lämpötilaero saa aikaan paine-eroja, ja paine-erovoima pitää ilman liikkeessä.

Maapallon pyörimisestä aiheutuu coriolisvoima, joka vaikuttaa suurikokoisiin ilmavirtauksiin merkittävästi. Pohjoisella pallonpuoliskolla ilma kaartuu oikealle ja eteläisellä pallonpuoliskolla vasemmalle. Coriolisvoima vahvistuu mentäessä lähemmäs napoja ja heikkenee mentäessä lähemmäs päiväntasaajaa.[19]

Optisia ilmiöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakehässä esiintyy monenlaisia optisia ilmiöitä, kuten haloilmiöt; sateenkaaret; sumu- ja kasteilmiöt; kehät ja väripilvet; tulivuori-ilmiöt kuten tulivuoriruskot ja Bishopin rengas; siitepölykehät, itiöpölykehät ja levien valoilmiöt; taittumisilmiöt kuten kangastukset, vääristynyt Aurinko tai Kuu, tai välähdykset Auringolla; hämärä- ja ruskoilmiöt kuten purppuravalo, hämäränkaaret, Maan varjo, vastarusko, hämäränsäteet ja vastahämäränsäteet; helmiäispilvet ja valaisevat yöpilvet.[20]

Ilman saastuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ilman saastuminen

Ilmakehään pääsee niin luonnollista kautta kuin ihmisen toiminnastakin johtuen epäpuhtauksia, jotka vahingoittavat ihmisten terveyttä ja ympäristöä. Terveydelle haitallisimpia päästöjä ovat alailmakehän otsoni sekä hiukkaset, erityisesti pienhiukkaset.[21] Ilman saastumisen tärkeimpiä syitä ovat fossiiliset polttoaineet, teolliset prosessit ja liuottimien käyttö, maatalous, jätehuolto sekä luonnollisista lähteistä esimerkiksi tulivuorenpurkaukset, pöly, merivesi ja kasvit.[22]

Ilmakehän historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hapen määrän kehitys ilmakehässä

Noin 4,5 miljardia vuotta sitten maapallon alkuilmakehä koostui lähinnä vesihöyrystä, hiilidioksidista, vedystä ja typestä. Happea ei vielä tällöin ollut lainkaan.[23] Hapen määrä ilmakehässä alkoi lisääntyä vasta kun noin 3,5 miljardia vuotta sitten ensimmäiset happea tuottavat bakteerit syntyivät. Niillä oli kyky pilkkoa vettä vedyksi ja hapeksi, eivätkä ne vielä tarvinneet happea omiin elintoimintoihinsa, joten happea alkoi vapautua. Pikkuhiljaa hapen määrä ilmakehässä kasvoi ja vapaan vedyn määrä väheni. Tämä kehitys oli hidasta: vielä noin kaksi miljardia vuotta sitten ilmakehän happipitoisuus oli vain noin sadasosa nykyisestä ja 700 miljoonaa vuottakin sitten vain kymmenesosa. Hapen lisääntyminen aloitti myös otsonikerroksen syntymisprosessin.[24] Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä oli vielä kambrikaudella 15-kertainen nykyiseen verrattuna. Nykyisen happipitoisuutensa ilmakehä saavutti noin 360 miljoonaa vuotta sitten, ja samalla hiilidioksidipitoisuus oli laskenut lähelle nykytasoa.[25]

Ilmakehän tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1640 saatiin Italian Firenzessä valmistettua pumppulaite, jolla todistettiin että yli 10 metrin korkeuteen oli mahdotonta imeä vettä, oli imutehoa käytettävissä kuinka paljon tahansa. Siihen asti oli vallalla ollut Aristoteleen aikainen käsitys pumpun toimintaperiaatteesta, joka nyt osoittautui vääräksi: vesi kohosi pumppuun siksi, että luonto kammoaisi tyhjiötä ja vesi kiiruhtaisi täyttämään sen.

Evangelista Torricelli, Galileo Galilein oppilas, huomasi pian todellisen syyn pumpun imuvoiman puutteelle: ilmakehän paino painaa veden putkeen, jonka hän todisti oikeaksi kuululla elohopeapatsaalla, joka on vielä nykyäänkin paineen mitta. Samalla hän tuli keksineeksi tavan mitata ilmakehän paine.

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin ilmakehän in situ -mittaukset, eli sellaiset joissa anturi koskettaa mittauskohdetta, ulotettiin ylempiin ilmakerroksiin nostamalla mittareita ylös ensin leijojen, myöhemmin kaasuilmapallojen avulla. Vilho Väisälä oli eräs uranuurtajia tässä, ja nykyisin Vaisala Oyj:n mittalaitteita käytetään säähavainnoinnin lisäksi teollisuudessa ja monissa avaruusprojekteissa ja -luotaimissa.

Kaukokartoituslaitteista säätutka on ensimmäisenä saanut jalansijaa ilmakehän luotaamisessa. Erilaisilla tutkilla voidaan tutkia ilmamassojen, pilvien, saderintamien, revontulien ja muiden vastaavien kulkusuuntaa, nopeutta ja muita sääennustukselle tärkeitä ominaisuuksia käyttäen hyväksi mikroaaltojen sirontaa sekä dopplerilmiötä.

Sään ja ilmakehän havainnointiin on omat satelliittinsa. Yhdysvaltojen vuonna 1960 laukaisemaa Tiros 1:ta pidetään ensimmäisenä "oikeana" sääsatelliittina. Nyt kun ilmakehästä saadaan erittäin runsaasti tietoja, on niiden käsittelyssä avuksi otettu tehokkaat supertietokoneet ja monimutkaiset matemaattiset mallit ennustusten tekoon.

Suomessa ilmakehän tutkimusta (samoin kuin revontulienkin) suorittaa Ilmatieteen laitos.

Elinkelpoisuuden rajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stratosfäärissä yli 15 kilometrin korkeudessa elää monipuolinen joukko mikrobeja. Niiden tiheys on muutama yksilö kuutiometrissä, eikä niiden nykytiedon mukaan uskota aktiivisesti kasvavan ja lisääntyvän siellä.[26]

Korkealla ilma on niin ohutta, että lentäminen kuluttaa paljon sekä energiaa että happea. Suomukorppikotka on kuitenkin havaittu yli 12 kilometrin korkeudessa, ja Mount Everestin huipulla 8850 metrissä on havaittu useita lintulajeja.[27]

Ihminen voi hengittää ja asua ilman happilaitteita ainakin 5 000 metrin korkeudessa, mutta monille tulee jo 2 500 metrin korkeuteen kiivettäessä ohuen ilman aiheuttamaa sairastumista. 3 000–5 000 metrin korkeudessa oleskelu vaatii yleensä totuttautumista. Viimeistään noin 5 500 metrin korkeudessa ihmisiä alkaa kuolla ohueen ilmaan, eikä siellä voi pysyvästi asua.[28]. Noin 6 000 metrissä voi oleskella muutamia viikkoja jos on harjoitellut olemaan ohuessa ilmassa, mutta yleensä tämä on hengenvaarallista.[29]

7 000 metrin korkeudessa kuolee ihmisistä 4 % ja yli 7 500 metrin korkeudessa runsaasti.[30] Mount Everestille on kiivetty ilman happilaitteita, mutta siellä voi harjoittelunkin jälkeen olla vain vähän aikaa. Ilmanpaine Mount Everestin huipulla on noin kolmasosa siitä, mitä se on merenpinnan tasalla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karttunen, Hannu & Koistinen, Jarmo & Saltikoff, Elena & Manner, Olli: Ilmakehä, sää ja ilmasto. Laajennettu ja korjattu laitos teoksesta Ilmakehä ja sää. Helsingissä: Ursa, 2008. ISBN 978-952-5329-61-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Karttunen et al. 2008, s. 68–69.
  2. Karttunen et al. 2008, s. 98–99.
  3. Karttunen et al. 2008, s. 95.
  4. Karttunen et al. 2008, s. 69–72.
  5. Karttunen et al. 2008, s. 74–75.
  6. Karttunen et al. 2008, s. 75–76.
  7. a b Karttunen et al. 2008, s. 76–77.
  8. Avaruuden raja mitattiin 12.4.2009. Tähdet ja avaruus. Viitattu 5.5.2015.
  9. Karttunen et al. 2008, s. 36–37.
  10. Karttunen et al. 2008, s. 69.
  11. Karttunen et al. 2008, s. 90–91
  12. Karttunen et al. 2008, s. 77–78.
  13. Ilmakehä-ABC Ilmatieteen laitos. Viitattu 4.5.2015.
  14. Karttunen et al. 2008, s. 70.
  15. Karttunen et al. 2008, s. 52.
  16. Karttunen et al. 2008, s. 57.
  17. Karttunen et al. 2008, s. 58–59.
  18. Karttunen et al. 2008, s. 96–99.
  19. Karttunen et al. 2008, s. 48–49.
  20. Ilmakehän optisia ilmiöitä Ursa. Viitattu 4.5.2015.
  21. Ilman saastumista koskeva teemakohtainen strategia EU:n lainsäädäntö. Viitattu 5.5.2015.
  22. Ilman saastuminen Euroopan ympäristökeskus. Viitattu 5.5.2015.
  23. Karttunen et al. 2008, s. 139–140.
  24. Karttunen et al. 2008, s. 141.
  25. Karttunen et al. 2008, s. 144.
  26. Sakari Nummila: Maapallon stratosfäärissä on luultua enemmän elämää 25.11.2012. Tähdet ja avaruus. Viitattu 5.5.2015.
  27. Ilmakehän rakenne määrää lintujen lentokorkeuden ylärajan 14/2002. Tieteen kuvalehti. Viitattu 5.5.2015.
  28. Edward Willett: High Altitude Physiology Edward Willett. Viitattu 27. toukokuuta 2007. (englanniksi)
  29. http://curriculum.calstatela.edu/courses/builders/lessons/less/les3/press.html
  30. Altitude sickness 15. maaliskuuta 2007. Wikitravel. Viitattu 27. toukokuuta 2007. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ilmakehä.