Kaarle I (Anjou ja Sisilia)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Anjoun kreivin Kaarle I:n ensimmäinen vaakuna, ennen vuotta 1246. Vaakuna on Kapetinkien perinteinen liljavaakuna, jonka reunaa kiertää punainen reunus, jossa kultaisia linnoja. Tämä viimeksi mainittu viittaa hänen äitinsä kotimaahan Kastiliaan.
Vuonna 1246 Kaarle muutti vaakunan täysin toiseksi. Vaakunassa on parkki kertomassa Kapetinkien nuoremmasta sukuhaarasta.
Vuonna 1277 Kaarle osti oikeudet Jerusalemin kuningaskuntaan ja liitti tämän tunnuksen vaakunaansa.

Kaarle I (21. maaliskuuta 12277. tammikuuta 1285) eli Anjoun Kaarle I (ransk. Charles Ier d'Anjou) oli Sisilian kuningas vuosina 12621282. Hänellä oli elinaikanaan myös lukuisia muita titteleitä:

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle I oli Ranskan kuninkaan Ludvig VIII Leijonan postuumi lapsi. Hänen äitinsä oli Kastilian Blanka. Kaarle syntyi melko pian isänsä kuoleman jälkeen. Testamentissaan isä oli määrännyt, että jos syntyvä lapsi olisi poika, tälle kuuluisivat perintöapanaaseina Anjoun ja Mainen kreivikunnat. Nämä kreivikunnat Kaarle sai haltuunsa vuonna 1247 ensimmäisen avioliittonsa kunniaksi. Näin kuningas Ludvig Pyhä halusi kunnioittaa isänsä muistoa ja tahtoa. Samalla Kaarle tuli perustaneeksi toisen Anjoun kreivien dynastian, jota kutsutaan Anjoun Kapetinkien dynastiaksi.

Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Kaarle saattoi tuntea itsensä sivulliseksi, sillä sijaishallitsijana toimivan äidin lähes kaikki huomio tuntui liittyvän tulevan kuninkaan Ludvig IX Pyhän kasvattamiseen. Myös Ludvigin huomio tuntui kiinnittyvän enemmän hänen kahteen seuraavaan veljeensä Robertiin ja Alphonseen. Ehkä tämä kehitti Kaarlen voimakasta itsetuntoa ja selittää hänen kunnianhimoaan kansainvälisessä politiikassa.

Avioliitot ja lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1234 Kaarle avioitui Provencen ja Forcalquierin kreivin Raymond V Bérangerin tyttären Béatricen (1234–1267) kanssa. Avioliiton myötä hänestä tuli Provencen ja Forcalquierin kreivi ja tätä titteliä hänestä käytettiin vielä vaimon kuolemankin jälkeen. Avioliitosta syntyivät lapset:

  • Louis (1248 † 1248)
  • Blanche (1250 † 1269), avioitui Flanderin kreivin Robert III de Dampierre (1249 † 1322) kanssa,
  • Béatrice (1252 † 1275), avioitui vuonna 1273 Konstantinopolin nimellisen keisarin Philippe I de Courtenay (1243 † 1283) kanssa,
  • Kaarle II (1254 † 1309), Anjoun ja Mainen kreivi, Napolin kuningas,
  • Philippe (1256 † 1277), Akhaian ruhtinas, avioitui vuonna 1271 Akhaian ja Moréen ruhtinatatren Isabelle de Villehardouin (1263 † 1312) kanssa,
  • Robert (1258 † 1265)
  • Elisabeth (1261 † 1300), avioitui Unkarin kuninkaan Ladislaus IV:n (1262 † 1290) kanssa.

Vuonna 1268 Kaarle avioitui leskenä toiseen avioliittoonsa Burgundin herttuan Eudesin ja hänen puoliosonsa Bourbonin Mathilden tyttären, Tonnerren kreivittären Margueriten (1248–1308) kanssa. Avioliitosta ei syntynyt jälkeläisiä.

Provence[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tultuaan avioliiton kautta vuonna 1247 Provencen ja Forcalquierin kreiviksi, kohtasi Kaarle piankin vaikeuksia. Hänen vaimonsa sisaret tunsivat tulleensa syrjäytetyiksi isänsä tahdon toteuttamisen suhteen ja samalla leskikreivitär Savoyn Beatrice vaati itselleen Forcalquiren kreivikuntaan Provencen tuloja elatuksekseen. On syytä muistaa, että vaikka Provence oli teknisesti osa Burgundin kuningaskuntaa ja sen jälkeen Pyhää Roomalaista keisarikuntaa, niin käytännössä se toimi hyvin itsenäisesti suhteessa keskusvaltaan.

Provencen kreivit olivat hallinneet hyvin lempeällä kädellä, joten aatelisto ja kaupungit, joista kolme: Marseille, Arles ja Avignon oli kreivikunnasta erillään olevia keisarillisia kaupunkeja, olivat nauttineet laajoista vapauksista. Kaarle sitä vastoin otti käyttöön kreivikunnassaan tiukan hallinnon ja lisäsi samalla melkoisesti vihamielisyyttä itseään kohtaan käyttämällä täysimääräisesti hyväkseen itselleen kuuluvia lääninherran oikeuksia.

Vuonna 1247 kun Kaarle matkusti veljensä luokse vastaanottamaan hänelle luovutettuja aganageja, Anojoun ja Mainen kreivikuntia, ryhtyi Provencen paikallinen aatelisto, eritoten Beauxin Barralin ja Castellanen Bonifacen johdolla, muodostamaan puolustusliittoa, jossa olivat mukana myös Kaarlen anoppi Beatrice sekä kolme keisarillista kaupunkia. Kaarlen epäonneksi hän oli lupautunut lähtemään seitsemännelle ristiretkelle veljensä Ludvig IX Pyhän kanssa. Kaarlen ainoa mahdollisuus selviytyä kaikista ongelmistaan oli tehdä kompromissi anoppinsa kanssa. Hän luovutti tälle Forcalquierin kreivikunnan ja kolmanneksen Provencen kreivikunnan tuloista.

Ristiretket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsemäs ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1248 Kaarle osallistui seitsemänteen ristiretkeen veljensä Ludvig IX Pyhän rinnalla. Hän lähti matkaan Etelä-Ranskasta Aigues-Mortes'in satamakaupungista. Perille päästyään hän taisteli urhoollisesti Damiettassa, Niilin suistossa ja Mansourahissa. Hän ei kuitenkaan ollut ristiretkellä samankaltaisista uskonnollisista syistä kuin veljensä Ludvig ja siksi hän palasikin takaisin kotiin jo vuonna 1251 veljensä Alphonsen kanssa.

Kotona odottivat omat ongelmansa, sillä Provencessa oli puhjennut avoin kapina. Kaarle toimi oman energisen luonteensa mukaisesti välittömästi lyödäkseen kapinoitsijat. Näin kapinoivat Arles, Avignon ja Beaux antautuivat hänelle kesäkuussa 1251. Marseille vastusti kauimmin ja anoi rauhaa heinäkuussa 1252. Kaarle oli rauhanehdoissaan lempeä, mutta vaati kreivillisen valtansa täydellistä tunnustamista sekä herruutensa hyväksymistä myös Marseillen kaupungissa.

Laajoja tavoitteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa vuonna 1252 Kaarlen oli matkattava pohjoiseen Pariisiin, sillä hänen äitinsä, joka toimi myös sijaishallitsijana ja valtionhoitajana Ludvig IX Pyhän ollessa ristiretkellä, oli kuollut. Yhdessä veljensä Alphonsen kanssa Kaarlen tuli toimia valtionhoitajana. Ollessaan Pariisissa paavi Innocentius IV:n lähettiläs tuli hänen luoksensa. Paavin tavoitteena oli irrottaa Sisilian kuningaskunta keisarikunnasta ja eritoten keisari Konrad IV saksalaisen henkilöstä ja tarjota sitä Kaarlelle sen jälkeen kun hänen lankonsa Coenwallin jaarli Rikhard oli siitä kieltäytynyt. Kaarle joka tapauksessa ihastui ajatukseen, mutta kuitenkin kuningas Ludvig kielsi ajatuksen täysin. Pettynyt Kaarle otti esille uudelleen Falnderin Margareta II:n aseman poikaansa Hainaut'n kreiviä Jean I:stä vastaan. Jälleen kuningas kieltäytyi hyväksymästä ajtusta ja kun hän palasi takaisin ristiretkeltään Ranskaan vuonna 1254, niin palautettiin Hainaut takaisin Jeanille.

Pettynyt Kaarle palasi takaisin Provenceen, jossa olivat uudelleen alkaneet elää kapinan siemenet. Kuningas Ludvigin välityksellä tilanne kuitenkin laukesi. Leskikreivitär palautti saamansa alueet ja tyytyi rahassa maksettavaan korvaukseen ja eläkkeeseen. Seuraavat vuodet Kaarle viettikin rauhallista elämää läänityksellään ja vahvisti asemiaan Provencen naapurialueilla.

Seuraavan ja varsinaiset viimeisen kapinan Provencessa Kaarle koki vuonna 1262 kun hän oli poissa Ranskasta. Kapinoitsijana olivat jälleen Boniface de Castellaine, Marseillen kaupunki ja Hugues Beaux, kuitenkin vanha kapinoitsija Barrel Beaux puuttui joukosta tällä kertaa. Aragonian kuninkaan Juan I välittämänä saatiin aikaan rauha ja mm. Marseille joutui repimään muurinsa ja luovuttamaan aseensa, muutoin rangaistuksilta vältyttiin.

Sisilian valloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisilian kuningas Konrad oli menettänyt kruununsa vallananastaja Hohenstaufen sukuun kuuluneelle Manfredille vuonna 1258. Tapahtuma oli entisestään huonontanut Hohenstaufen suvun ja paavinvallan välisiä suhteita. Kun paavi Urbanus IV:n neuvottelut Sisilian tilanteesta Mafredin kanssa katkesivat vuonna 1262, tarjosi pääsi uudelleen Sisilian kuninkuutta Kaarlelle. Myös kuningas Ludvig IX Pyhä oli tällä kertaa suosiollinen tarjoukselle koska piti Manfredia itseäänkin vallananastajana.

Paavi ja Kaarle ratifioivat heinäkuussa 1263 sopimuksen, joka oli erityisen suosiollinen paavin tavoitteille. Sopimuksen mukaan kuningaskuntaa ei saisi koskaan enää liittää keisarikuntaan ja sen hallitsija ei saisi koskaan hoitaa mitään keisarikunnan tai paavin kanslian tehtäviä tai sekaantua kuningaskuntansa kirkollisiin asioihin. Kaarle hyväksyi nämä sopimuskohdat vastaan sanomatta.

Kaarle kolikossa

Paavi Urbanuksen kuolema lokakuussa 1264 Perugiassa ja uuden paavin, Klemens IV:n valinta olivat onnekas tapahtuma Kaarlelle. Olihan uusi paavi pitkään ollut Kaarlen veljen Alphonsen neuvonantaja ja toiminut voimakkaasti myös Kaarlen valitsemiseksi Sisilian kuninkaaksi. Kaarle matkustikin Roomaan, missä hänet 24. toukokuuta 1265 julistettiin Sisilian kuninkaaksi.

Kaarle ja Beatrice kruunattiin Sisilian hallitsijoiksi 6. tammikuuta 1266. Samaan aikaan Manfred kävi sotaa paavia ja siten myös Kaarlea vastaan kuitenkin 26. helmikuuta 1266 Beneventon taistelussa Manfredin armeija lyötiin hajalle ja hän itsekin kuoli sekasorron aikana. Näin Kaarle saattoi ottaa haltuunsa Sisilian kuningaskunnan molemmat osat, Apenniinien nimimaalla olevat alueet ja Sisilian saaren, myös käytännössä Hohenstaufen suvun Manfredilta, joka oli keisari Fredrik II:n avioton poika.

Kaarlen hallinto uudessa valtakunnassaan oli yleensä rehellistä ja oikeudenmukaista, joskin myös tiukkaa. Kuten Provencen kreivikunnassa, niin myös Sisiliassa hän pyrki maksimoimaan tulonsa ja oikeutensa. Tyytymättömyys Sisiliassa oli korkealla, mutta nyt Kaarle saattoi asettaa kuitenkin tähtäimen valtansa laajentamiseen Pohjois-Italiaan. Tämä huolestutti paavia, joka pelkäsi yhtä paljon vahvaa Sisilian kuningasta kuin vahvaa keisariakin. Paavi oli kuitenkin valmis hyväksymään tämän vallan laajenemisen, sillä Saksan Konrad marssi joukkoineen kohden etelää vaatien Hohenstaufen suvun oikeuksien palauttamista. Eräs hänen agenteistaan oli voimakkaasti agitoinut sisilialaisia nousemaan kapinaan. Konrad saapui Roomaan 24. kesäkuuta 1268 ja kaupunki otti hänet innostuneesti vastaan. Tagliacozzon taistelussa 23. elokuuta 1268 hän oli voittamaisillaan päivän taistelun, mutta äkisti Kaarlen reservit saattoivat Konradin joukot sekasortoon ja niin hänen piti paeta paikalta. Tajuttuaan olevansa vaarassa Konrad yritti paeta Genovan kautta, mutta hänet vangittiin ja vietiin vankeuteen Napoliin. Konrad tuomittiin petoksesta ja hän menetti päänsä 29. lokakuuta 1268.

Vuoden 1270 lopulla Kaarle valloitti Luceran kapinoivan kaupungin Pugliassa Italiassa, useat vangitut kapinalliset teloitettiin. Näin koko kuningaskunta oli tiukasti alistettu Kaarlen hallintoon ja hänelle tuli mahdolliseksi ajatella suurempia ympyröitä itselleen.

Tavoitteet itäisellä Välimerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti Manfredistä Beneventossa saavutetun voiton jälkeen Kaarle aloitti suunnitelmat laajenemisesta Välimerellä kohden itää. Olihan Sisilian kuningaskunta hallinnut Adrianmeren itäisiä rantoja ja Manfredin hallinnassa olivat olleet mm. Korfun saari ja Butrinton, Avlonan ja Suboton kaupungit, jotka olivat hänen vaimonsa leskentukea. Viterbon sopimuksessa 1267 hän saikin tunnustukselle herruudestaan Korfuun ja oikeutensa Akhaiaan sekä suureen osaan Aigeianmeren saaria. Samalla Kaarle naitti tyttärensä sopimuksen toisena osapuolina toimineille alueen entisille hallitsijoille.

Kaarlen puoliso Beatrice kuoli 23. syyskuuta 1267. Välittömästi Kaarle halusi avioitua Unkarin kuninkaan Béla IV:n tyttären Margaretin kanssa. Margaret kuitenkin halusi vetäytyä luostariin, ja myöhemmin hänet kanonisoitiin pyhimykseksi. Avioliitto Unkarin kanssa toteutui, Kun Kaarlen poikan Salernon ruhtinas Kaarle avioitui Unkarin kruununprinssi Tapanin tyttären kanssa ja Kaarlen tytär Elisabeth avioitui Tapanin pojan Ladislauksen kanssa. Kaarle itse solmi toisen avioliittonsa Burgundin Margareten kanssa.

Kahdeksas ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osallistuminen kahdeksanteen ristiretkeen oli Kaarlelle toinen sota Välimeren itäisissä osissa. Tämän ristiretken syyt ja tavoitteet olivat Kaarlelle vielä henkilökohtaisempia kuin edellisen. Itä-Rooman keisari Mikael VIII Palaeologus oli huolestunut läntisistä suunnitelmista, jotka koskivat hänen kesarikuntaansa ja siksi hän oli ehdottanut Ranskan Ludvig IX Pyhälle kirkkojen yhdistymistä. Epäilevästä perusluonteestaan huolimatta Ludvig innostui asiasta ja kertoi näkemyksistään veljelleen Kaarlelle. Tämä jatkoi jo aloittamiaan valmisteluja Konstantinopoliin hyökkäämiseksi toivoen, että ristiretkeä voitaisiin siirtää myöhemmäksi. Samalla hän valmisteli veljeään, että tämän ristiretkisuunnitelmat kääntyisivät Kaarlen itsensä tekemien suunnitelmien mukaisiksi.

Tunisin kalifi Muhammed I al-Mustansir oli ollut Sisilian kuninkaan vasalli, mutta oli luopunut uskollisuudestaan Manfredin hallinnon aikana. Kuitenkin liikkui huhuja hänen myötämielisyydestään kristinuskolle. Kaarlen käsityksen mukaan ristiretken saapuminen Mustansirin tueksi saattaisi johtaa tämän kääntymiseen kristinuskoon. Tämän seurauksena Ludvig IX Pyhä kohdisti kahdeksannen ristiretkensä Tunisiaan. Kaarle saapui sinne myöhemmin vain todetakseen 25. elokuuta 1270 veljensä kuolleen samana aamuna punatautiin. Kaarle otti välittömästi joukkojen komennon itselleen ja muutaman kahakan jälkeen Mustasir suostui rauhaan ja lupautui maksamaan veroja Kaarlelle. Sairaus jatkoi tuhojen tekemistä armeijan parissa ja myrskyt koettelivat jäljelle jääneitä kotimatkalla Sisiliaan.

Albanian valloitus ja Genovan sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa vuonna 1271 Kaarle alkoi laajentaman Adrianmeren alueella olevia omistuksiaan valloittamalla Durazzon ja pian saattamalla hallintaansa suurimman osan Albanian rannikosta. Vuoden päästä helmikuussa 1273 Kaarle julisti itsensä Albanian kuninkaaksi ja määräsi Gazzo Chinardon toimimaan kenraalikuvernöörinään. Kaarlen mielessä oli edelleenkin mahdollisuus sotaretkeen Konstantinopolia vastaan, mutta uuden paavin Gregory X:n tulo valtaistuimelle jäähdytti nämä Kaarlen haaveet. Paavi halusi saada eurooppalaiset sopuun keskenään sekä yhdistää Kreikkalaisen ja Latinalaisen kirkon.

Marraskuussa 1272 Kaarlen ja Genovaa hallitsevan Ghibellin-puolueen suhteet kiristyivät ja johtivat lopulta sotaan. Genovan kapinoinnin takana oli Bysantin Keisari Michael Palaeologus, joka oli lähettänyt rahaa Genovaan kapinaan nousun tukemiseksi. Samaan aikaan Lyonin kirkolliskokouksessa saatiin aikaan päätös idän ja lännen kirkkojen yhdentymisestä. Paavin poliittisten vehkeilyjen takia (hän halusi eritoten turvata omat asemansa koko Välimeren piirissä) hän tarjosi Kaarlelle ostettavaksi Jerusalemin kuninkuutta. Tämä toteutuikin 18. maaliskuuta1277 ja Jerusalemin kuninkaan tittelin saanut Kaarle lähetti Sanseverinon Rogerin käskynhaltijakseen Akkoon. Myös genovalaisten kanssa Kaarle sai rauhan aikaiseksi uuden paavin Innocentius V:n avulla.

Sisilialainen iltasoitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkopuolisten organisoiman kapinan jälkeen Aragonian kuningas Pedro III, Manfred Hohenstaufen vävy, julistautui Sisilian kuninkaaksi. Hänellä oli kuitenkin hallinnassaan vain Sisilian saari, mantereella olevien alueiden jäädessä Napoliin vetäytyvän Kaarlen hallintaan. Asioiden helpottamiseksi Kaarlea on tämän jälkeen kutsuttu Napolin kuninkaaksi, vaikka hän virallisesti oli edelleenkin Sisilian kuningas.

Kuolema ja perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuollessaan Foggiassa 7. tammikuuta 1285 Kaarle jätti alueensa pojalleen Kaarlelle, joka tuolloin oli vankina Kataloniassa. Ennen hänen paluutaan ja alueittensa haltuun ottamista Kaarlen perintöä hoitivat paavin edustaja sekä Artoisin kreivi Robert II.