Hemiboreaalinen vyöhyke

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hemiboreaalista lehtipuuvoittoista metsää Latviassa. Latviasta löytyy muiden hemiboreaalisten alueiden tapaan myös laajoja reheviä havumetsiä.

Hemiboreaalinen vyöhyke tai yleisemmin lauhkean vyöhykkeen sekametsä on lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluva kasvillisuusvyöhyke. Hemiboreaalinen vyöhyke on yleisnimike sekä Pohjois-Amerikan, Aasian ja Euroopan boreaalisen vyöhykkeen eteläpuolella sijaitseville sekametsille. Se edustaa havumetsä- ja lehtimetsävyöhykkeen vaihettumisaluetta. Euroopassa se rajautuu pohjoisessa etelä-boreaaliseen vyöhykkeeseen, ja etelämpänä, lännessä varsinaisen temperaattisen lehtimetsävyöhykkeen pohjoisiin alueeisiin, ja idässä puisto-aroon, jossa metsät vaihettuvat aroiksi. Pohjois-Amerikassa Se rajoittuu pohjoisessa boreaalisiin havumetsiin, etelän temperaattisiin lehtimetsiin ja lännempänä preerioihin, ja idässä Atlanttiin. Aasiassa se rajoittuu Pohjoisen havumetsiin, Etelän lehtimetsiin, lännempänä steppeihin ja idässä tyyneen mereen. Vaikka alueella havupuut, kuten männyt ja kuuset ovatkin vallitsevia, kasvillisuus on kuitenkin liian rehevää luettavaksi karumpaan taigaan, vaikka se paikoin muistuttaakin kovasti sitä. Hemiboreaalisen vyöhykkeen metsissä on usein taigasta poiketen pensaskerros, ja kenttäkerroksessa lehtolajistoa. Hemiboreaalisen vyöhykkeen kasvukausi on 175–205 vrk, haihtuminen PE 510–560 mm. Hemiboreaalinen sanana tulee termistä hemi, joka tarkoittaa puolikasta, ja sanasta boreaalinen, joka viittaa pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen, taigaan. Raa'asti suomeksi käännettynä sana tarkoittaisi siis puoliksi havumetsää edustavaa aluetta.

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteläisimmässä Suomessa havumetsät ovat reheviä ja siellä täällä kasvaa jaloja lehtipuita. Hemiboreaalista havumetsää Helsingin keskuspuistossa, huomaa kenttäkerroksen lehtolajisto.

Hemiboreaalisia metsiä, joissa on sekä boreaalisten havumetsien että temperaattisten lehtimetsien piirteitä esiintyy Euroopassa lähinnä Baltian maissa, Keski-Ruotsissa, Norjan eteläosassa ja paikoittain Suomen etelä- ja lounaisrannikolla, sekä koko Ahvenanmaalla. Vyöhykkeen pohjoisraja määräytyy tammen pohjoisrajasta, mikä on suunnilleen sama kuin saarnen pohjoisraja. Pohjois-Amerikassa hemiboreaalisia metsiä esiintyy Suurten järvien tienoilla. Siellä käytetään useammin termiä mixed forest(sekametsä), hemiboreaalisen sijaan.

Hemiboreaalinen vyöhyke ulottuu Suomessa aivan eteläisimpään Lounais-Suomeen, pohjoisraja kulkee linjalla Uusikaupunki-Porvoo. Suomessa hemiboreaali edustaa sen pohjoisimpia alueita, jotka ovat jo hyvin lähellä piirteissään eteläistä taigaa, eli eteläboreaalia, ja keskieurooppalaisten lehtimetsien piirteitä esiintyy vain paikoin. Ruotsissa sekametsä ulottuu pohjoisessa Gävleen ja Vänern-järven pohjoisosaan. Etelärajansa hemiboreaalinen sekametsä kohtaa Etelä-Ruotsissa, ja esimerkiksi Skoonen alue kuuluu jo kokonaisuudessaan temperaattiseen vyöhykkeeseen. Norjassa sekametsää kasvaa vielä Oslon seuduilla ja kapealla Norjan etelärannikon kaistaleella jopa aina 62 leveysasteelle asti. Idässä hemiboreaalisen sekametsän pohjoisraja kulkee Pietarin seuduille ja Laatokan etelärajalle. Venäjällä on kuitenkin esimerkiksi Valdain ylängöllä boreaalista havumetsää.[1][2]

Hemiboreaalinen vyöhyke kattaa laajoja alueita Suomen eteläpuolella. Hemiboreaalinen vyöhyke päättyykin vasta noin 500 km Suomen eteläpuolella temperaattiseen vyöhykkeeseen, jossa havupuiden sijaan metsiä valloittavat enimmäkseen vain lehtipuut, kuten tammi ja pyökki, sekä muut jalot lehtipuut. Boreaaliset havupuut kasvavat kyllä sielläkin, tosin harvalukuisina relikteinä. Oman ryhmänsä muodostavat temperaattiset havupuut, jotka ovat lehtimetsävyöhykkeen lajeja, vaikka kuuluvatkin havupuihin. Euroopassa tällainen havupuulaji on euroopanmarjakuusi ja Pohjois-Amerikassa kanadanhemlokki. Kiinassa kasvaa myös punapuita ja alkeellisia neidonhiuspuita.

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauhkean vyöhykkeiden sekametsille on ominaista havupuiden runsas määrä, mutta myös lehtokeskukset, joissa kasvaa jaloja lehtipuita, kuten pähkinäpensasta, metsävaahteraa ja metsälehmusta. Havupuut ovat enimmäkseen metsäkuusta, karummilla paikoilla mäntyä ja katajaa. Metsissä on runsaasti sekä pohjoisia että eteläisiä piirteitä, Suomessa ja paikoin Virossa taigametsien piirteet ovat vallitsevia. Metsät ovat tiheitä, korkeita ja nopeakasvuisia. Metsät uudistuvat nopeammin, kuin pohjoisempien alueiden metsät, joten metsäsukkession eri vaiheita on hyvin edustettuina pienelläkin alueella. Lehtoja on pohjoisempaan verrattuna silmiinpistävän runsaasti. Suotuisimmilla ja ravinteikkaimmilla paikoilla kasvaa usein myös jaloja lehtipuita, kuten lehmusta, tammea, vaahteraa, saarnea ja pähkinäpensasta, eteläosissa mm. Latviassa ja Etelä-Ruotsissa myös jopa pyökkiä ja valkopyökkiä. Pensaskerroksessa kasvaa varsinaista boreaalista havumetsävyöhykettä runsaammin lehtolajeja kuten tuomea, näsiää, taikinamarjaa ja pajuja, välillä myös lehtopensaita, kuten terttuseljaa ja koiranheittä. Kenttäkerroksessa kasvaa sekä ruohoja että varpuja. Tyypillisiä Suomessa lähinnä hemiboreaaliselle vyöhykkeelle rajoittuneita ruohoja ovat lehtosinijuuri ja keltavuokko. Näistä lehtosinijuuri on Suomessa luokiteltu hyvin harvinaiseksi, Virossa yleiseksi. Suomen lounaisrannikolla ja saaristossa hemiboreaalisella vyöhykkeellä pähkinäpensas on jokseenkin yleinen ja esiintymiä on yleisesti, sisämaassa eteläboreaalissa vain paikallinen relikti. Myös sinivuokko on Suomen lounaisrannikolla tyypillinen pimeiden kuusimetsien laji, sisämaassa sitä tapaa vain paikallisina esiintyminä. Soita on vähemmän kuin pohjoisempana ja niitä muodostuu vain laaksoihin ja painanteisiin. Toisaalta ihmiset ovat kautta aikain kuivattaneet alueen soita maanviljelyyn. Kosteikoilla ja jokien varsilla on Euroopassa tervaleppäkorpia.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Markku Kanninen, toim. Muuttuva ilmakehä, Ilmasto, luonto ja ihminen, VAPK-kustannus
  2. Eeva-Liisa Hallanaro, Marja Pylvänäinen, Stella From, 2002, Pohjois-Euroopan luonto, kartta sivu 42