Django Reinhardt

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Django Reinhardt

Jean "Django" Reinhardt (23. tammikuuta 1910 Liberchies, Belgia16. toukokuuta 1953 Fontainebleau, Ranska) oli belgialainen jazzkitaristi. Hän oli aikansa suurin jazzkitaristi ja merkittävin eurooppalainen muusikko jazzin historiassa.

Reinhardt kehitti uuden jazzkitaran soittotyylin, joka teki suuren vaikutuksen häntä seuranneisiin kitaristeihin. Nuotteja lukematon Reinhardt sävelsi useita jazz-standardeja, kuten "Minor Swing", "Belleville", "Swing 42", "Djangology", "Daphné" ja "Nuages". Reinhardtin tärkein yhteistyökumppani oli viulisti Stéphane Grappelli, joka oli mukana perustamassa yhtyettä Quintette du Hot Club de France.

Elämänkertoja Reinhardtista ovat laatineet mm. Michael Dregni [1] ja Noël Balen [2]. Otto Särkän suomennos Noël Balenin alkuperäisteoksesta Le Génie vagabond ilmestyy nimellä Django,vallaton virtuoosi [3] huhtikuussa 2014 Aviador Kustannuksen julkaisemana.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reinhardt syntyi Belgian Liberchiesssä. Hänen lempinimensä "Django" tarkoittaa "minä herään" paikallisella romanikielellä.[4] Reinhardtin perhe kiersi esimerkiksi Italiassa ja Pohjois-Afrikassa ennen asettumistaan Pariisin tuntumaan. Reinhardt soitti karavaanin mukana matkatessaan banjoa, kitaraa ja viulua jo varhaisella iällä. Perheessä oli useita amatööri-muusikoita, mutta varsinainen elinkeino oli huonekalujen teko.[5]

Ensimmäinen soitin oli viulu, josta Reinhardt siirtyi lahjakseen saamaan Guitjoon, joka on kuusikielinen banjo. Hänen ensimmäiset vuodelta 1928 olevat äänitykset on soitettu banjolla. Vaikutteita antoivat kaksi vanhempaa romani-muusikkoa: banjoa soittanut Gusti Mahla sekä kitaristi Jean "Poulette" Castro. Reinhardt pystyi elättämään itsensä musiikilla varhaisesta teini-iästä alkaen, eikä saanut juuri muodollista koulutusta. Aikuisena hän oppi lukemisen alkeet.[6]

18-vuoden iässä Reinhardt loukkaantui tulipalossa, joka leimahti hänen vaimonsa Florine "Bella" Mayerin kanssa jaetussa karavaanin vaunussa.[7] Vaunu oli ollut täynnä herkästi syttyvää selluloidia, josta Mayer teki koristekukkia lisätulojen saamiseksi. Reinhardt oli eräältä soittokeikalta tullessaan tönäissyt vahingossa kynttilän kumoon nukkumaan mennessään. Perheenjäsenet vetivät hänet nopeasti turvaan, mutta hän sai ensimmäisen ja toisen asteen palovammoja ruumiiseensa. Hänen oikea jalkansa halvaantui ja vasemman käden nimetön ja pikkurilli paloivat pahoin. Lääkärit aikoivat amputoida jalan, mutta Reinhardt kuitenkin kielsi tämän ja lähti sairaalasta jonkin ajan kuluttua. Vuotta myöhemmin hän pystyi jo kävelemään kepin kanssa.[8]

Veli Joseph, joka oli myös kitaristi, osti Djangolle uuden kitaran, jota hän opetteli nyt soittamaan uudella tavalla. Nimetön ja pikkurilli eivät osalistuneet enää sooloiluun, joskin niistä oli yhä apua sointujen soittamisessa.[9]

Reinhardtin poika, Henri "Lousson" Reinhardt syntyi vuonna 1929.[10] Vuosien 1929 ja 1933 välisenä aikana Reinhardt löysi itsensä muusikkona. Hän hylkäsi banjon ja hänen soittimekseen vakiintui kitara. Hän vaikuttui Louis Armstrongin musiikista ja kutsui Armstrongia jopa "veljekseen".[11] Samoin aikoihin hän tutustui nuoreen pariisilaiseen viulistiin, jolla oli hyvin samantyyppiset musiikilliset näkemykset. Tämä tuttavuus oli Stéphane Grappelli. Yhdessä he jamittelivat yhdessä muiden muusikkotuttaviensa kanssa, mutta aluksi uudentyylisen musiikin esittämisellä ei voinut tienata elantoaan.[12]

Kvintetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1934 Reinhardt ja Grappelli kutsuttiin perustamaan yhtyettä nimeltä Quintette du Hot Club de France. Mukana kvintetissä olivat Reinhardtin veli, Joseph sekä Roger Chaput, jotka molemmat soittivat niin ikään kitaraa. Louis Vola toimi ryhmän basistina.[13] Chaputin korvasi toisinaan Reinhardtin romani-ystävä Pierre "Baro" Ferret. Ryhmän laulajana muutamissa kappaleissa oli Freddy Taylor, jonka kanssa yhtye esitti kappaleet "Georgia on My Mind" sekä "Nagasaki". Enemmän yhteistyötä tehtiin kuitenkin laulaja Jean Sablonin kanssa, joka oli mukana 30 levytyksellä vuodesta 1933 alkaen. Yhtyeessä ei ollut perkussionisteja, mutta kitaroita käytettiin hieman lyömäsoitinten tyyliin. Yhtye on itse asiassa yksi harvoista tunnetuista jazz-kokoonpanoista, jotka koostuvat vain kielisoittimista.[14] Etenkin vuosina 1933 ja 1934 levytyksissä oli mukana myös puhallinsoittimia sekä toisinaan esimerkiksi pianoa. Kvintetin kitaristit käyttivät Selmer Maccaferrin kitaroita, jotka olivat ensimmäisiä markkinoilla olleita soololovella varustettuja malleja (eli kaikukopan muoto salli pääsyn otelaudan ylimmille nauhoille). Kyseissä kitaramallissa oli myös alumiinilla vahvistettu kaula.

Reinhardt pääsi soittamaan ja levyttämään myös Pariisissa vierailleiden Yhdysvaltalaisten jazz-muusikoiden kanssa. Heihin lukeutuivat esimerkiksi Coleman Hawkins, Benny Carter sekä Rex Stewart. Suuren esikuvansa, Louis Armstrongin, kanssa Reinhardt pääsi soittamaan radiosta lähetettyyn esitykseen. Uransa myöhemmässä vaiheessa Reinhardt soitti Ranskassa myös Dizzy Gillespien kanssa.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Toinen maailmansota puhkesi, kvintetti oli kiertueella Britanniassa. Reinhardt palasi Pariisiin[15] eroten vaimostaan, joka jäi Britanniaan. Myös Grappelli pysyi saarivaltiossa sodan loppuun asti ja klarinetisti Hubert Rostaing korvasi hänet kvintetissä. Vuonna 1943 Reinhardt otti vaimokseen Sophie "Naguine" Zieglerin, jonka kanssa hän sai lapsen, josta tuli niin ikään tunnettu kitaristi, Babik Reinhardt.[16]

Reinhardt selvisi sodasta naarmuitta, toisin kuin sadat tuhannet natsien vainojen uhriksi joutuneet romanit, jotka surmattiin järjestelmällisesti. Reinhardt oli yrittänyt paeta miehitetystä Ranskasta useasti, mutta epäonnistui joka kerta. Hänen selviytymisensä on arveltu johtuvan siitä, että jotkut natsit, kuten Luftwaffen upseeri Dietrich Schulz-Köhn, pitivät jazzista.[17]

Virallisesti natsit kuitenkin halveksuivat jazzia[18] ja sodan aikana Reinhardt yrittikin työskennellä muiden musiikintyylien parissa. Hän ei osannut lukea nuotteja, mutta kokeili avustajan kanssa kirjoittaa messua ja sinfoniaa. Näiltä ajoilta on peräisin hänen kappaleensa "Rhythm Futur", jonka oli tarkoitus olla tyyliltään mahdollisimman kaukana jazzista.

Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Reinhardt ja Grappelli kohtasivat jälleen Britanniassa. Reinhardt lähti syksyllä 1946 Yhdysvaltoihin itsensä Duke Ellingtonin orkesterin solistivieraaksi. Yhdysvaltain kiertue loppui kahteen esiintymiseen Carnegie Hallissa, jossa hän sai yleisöltä myrskyisät suosionosoitukset ja ensimmäisen illan päätteeksi hänet kutsuttiin kuudesti takaisin lavalle. Vaikka Reinhardt oli innoissaan siitä, että sai kiertää Ellingtonin kanssa, hänestä ei tullut kovin luontevaa osaa tämän orkesteria. Yleensä Reinhardt soitti vain muutamassa kappaleessa orkesterin show'n päätteeksi eikä häntä varten tehty erillisiä sovituksia. Kiertueen päätteeksi Reinhardt sai pestin Café Society Uptown nimisestä kuppilasta, jossa hän soitti neljä keikkaa vuorokaudessa paikan oman yhtyeen kanssa vetäen sinne runsaasti väkeä.[19]

Reinhardtille oltiin lupailtu töitä Kaliforniasta, mutta hän kyllästyi lopulta odotteluun ja palasi Ranskaan vuoden 1947 helmikuussa.[20] New Yorkissa olleessaan Reinhardt olisi halunnut tavata Charlie Parkerin, jonka musiikkiin hän oli ehtinyt jo tutustua ensimmäisten joukossa Euroopassa. Parker oli kuitenkin kiertelemässä muualla, eikä tämä kohtaaminen koskaan toteutunut.

Kvintetin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskaan palattuaan Reinhardtilla oli vaikeuksia orientoitua säntilliseen elämään. Hän saattoi ilmaantua konsertteihin ilman kitaraa tai vahvistinta. Hän tuli arvaamattomammaksi ja saattoi lähteä vaeltelemaan rannoille, kun olisi pitänyt esiintyä. Pariin otteeseen hän kieltäytyi jopa aamulla nousemasta sängystään.[21] Roomassa 1949 Reinhardt levytti kolmen italialaismuusikon kanssa viimeisen täyspitkän levynsä, Djangologyn. Mukana oli jälleen myös Grappelli.[22]

Hän asettui 1951 asumaan Fontainebleaun lähistölle, missä hän eli kuolemaansa saakka. Hän jatkoi esiintymisiä Pariisin jazz-klubeilla ja alkoi soittaa sähkökitaraa, vaikka oli aluksi Yhdysvalloissa vierastanut kyseistä soitinta. Viimeisillä singleillään kuukausia ennen kuolemaansa Reinhardt näytti omaksuneen uuden jazz-tyylin, bebopin, ilmaisun omaan musiikkiinsa.[23]

Tullessaan Avonin juna-asemalta erään keikan jälkeen 16. toukokuuta hän sai aivoverenvuodon ja lyyhistyi kotinsa edustalle.[24] Oli lauantai ja lääkäriltä meni kokonainen päivä paikalle saapumiseen.[25] Fontainebleaun sairaalassa Reinhardt todettiin kuolleeksi jo perille palatessa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Dregni, Michael (2004). Django: The Life and Music of a Gypsy Legend. Oxford University Press. ISBN 0-19-516752-X. 
  2. Balen, Noël (2003). Le Génie vagabond. Editions du Rocher. ISBN 978-2268045610. 
  3. Balen, Noël (2014). Django,vallaton virtuoosi. Aviador Kustannus. ISBN 978-952-7063-00-2. 
  4. Dregni, Michael (2004). Django: The Life and Music of a Gypsy Legend. Oxford University Press, 1, 5. ISBN 0-19-516752-X. 
  5. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 14. ISBN 0-306-80171-X. 
  6. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 13. ISBN 0-306-80171-X. 
  7. Dregni, Michael (2008). Gypsy Jazz: In Search of Django Reinhardt and the Soul of Gypsy Swing. Oxford University Press, 46–50. ISBN 978-0-19-531192-1. 
  8. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 43–44. ISBN 0-306-80171-X. 
  9. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 31–35. ISBN 0-306-80171-X. 
  10. Lousson Reinhardt Gypsy Jazz Encyclopedia. Viitattu 7 April 2010.
  11. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 50. ISBN 0-306-80171-X. 
  12. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 26. ISBN 0-306-80171-X. 
  13. Dregni, Michael (2006). Django Reinhardt and the Illustrated History of Gypsy Jazz. Speck Press, 45–59. ISBN 978-1-933108-10-0. 
  14. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 64–66. ISBN 0-306-80171-X. 
  15. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 98–99. ISBN 0-306-80171-X. 
  16. www.hotclub.co.uk/html/babik.html
  17. BBC Radio 4 Django, Jazz and the Nazis
  18. Jazz under the Nazis
  19. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 138–139. ISBN 0-306-80171-X. 
  20. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 141. ISBN 0-306-80171-X. 
  21. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 145–160. ISBN 0-306-80171-X. 
  22. Django in Rome by Paul Vernon Chester
  23. Givan, Benjamin (2010). The Music of Django Reinhardt. University of Michigan Press, 158–94. ISBN 978-0-472-03408-6. 
  24. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 160. ISBN 0-306-80171-X. 
  25. Delaunay, Charles (1961). Django Reinhardt. Da Capo Press, 161. ISBN 0-306-80171-X. 

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]