Alkuhärkä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Alkuhärkä
Ur-painting.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Hävinnyt [1]
Hävinnyt
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Onttosarviset Bovidae
Alaheimo: Nautaeläimet Bovinae
Suku: Bos
Laji: taurus
Kaksiosainen nimi
Bos taurus
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Bos primigenius map.jpg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Alkuhärkä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Alkuhärkä Commonsissa

Alkuhärkä (Bos taurus, aikaisemmin Bos primigenus, vanh. mahdollisesti tarvas) on sukupuuttoon kuollut villi nautaeläin, josta nykyisen nautakarjan oletetaan periytyvän. Ennen alkuhärkä erotettiin omaksi lajikseen, mutta nykytietämyksen valossa se kuuluu samaan lajiin kaikkien nykynautojen kanssa. Alkuhärkä oli levinnyt suureen osaan Eurooppaa, Aasiaa sekä osaan Afrikkaa. Eräiden lähteiden mukaan afrikkalais-aasialaiset härät poikkesivat jonkin verran eurooppalaisista, mutta kummatkin olivat nykynautaan verrattuna selvästi suurempia. Oletetaan että nykyisin kotieläiminä pidetyt gaurit, bantengit, intian lehmät ja naudat ovat alkuhärän eri rotujen jälkeläisiä. Jakki on etäisempi sukulainen.

Alkuhärkiä tavattiin suuressa osassa Euroopan alueella ja niistä on olemassa muinaisia luolamaalauksia Ranskassa. Myös antiikin kreikkalaisia ja roomalaisia kuvauksia on säilynyt nykypäivään. Roomalaiset kutsuivat alkuhärkää nimellä urus. Sitä kuvattiin suureksi ja pelottomaksi eläimeksi, jonka metsästäminen vaati erityistä rohkeutta. Alkuhärän säkäkorkeus oli tyypillisesti lähes kaksi metriä ja sillä oli pitkät ja vahvat sarvet. Alkuhärän karva oli lyhyt ja musta ja sillä oli hyvin pitkä häntä.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuhärän ja sen alalajien levinneisyysalue kartalla.

Alkuhärkää tavattiin alun perin suurissa osissa Eurooppaa, Aasiaa ja Pohjois-Afrikkaa[2]. Levinneisyysalue vaihteli kuitenkin voimakkaasti historian aikana. Lajin levinneisyysalue oli esimerkiksi laajempi pleistoseenikaudella kuin holoseenikauden aikana. Jääkaudet pienensivät ajoittain sen levinneisyysaluetta pohjoisessa, mutta laji palasi näille alueille jääkausien välisinä lämpiminä kausina.[3] Pohjois-Afrikassa alkuhärkiä oli rannikolla Marokosta Egyptiin ulottuvalla alueella ja niiden elinalueen rajana etelässä Sahara. Niilin varrelta alkuhärän jäännöksiä on lödetty eteläisimmillään Wadi Halfasta nykyisestä Sudanista.[4] Lähi-Idästä alkuhärkiä esiintyi etenkin Välimeren rannikolla esimerkiksi Israelin ja läntisen Jordanian alueella. Itäisestä Jordaniasta ei ole löydetty lajin jäännöksiä ja sieltä itään alkuhärkää tavattiin vasta Mesopotamian alueella. Myöskään Arabian niemimaalta ei ole löydetty lajin jäännöksiä.[5] Intiassa tavattiin alkuhärän alalajia nimeltä namadicus. Se oli todennäköisesti kesytetyn nautarotu zebun suora edeltäjä. Kaakkois-Aasiasta ei tunneta lajin jäännöksiä ja lajia ei todennäköisesti myöskään esiintynyt Himalajan alueella. Sitä vastoin sitä tavattiin pleistoseenikaudella Keski-Kiinassa, jonne laji levisi todennäköisimmin pohjoisesta, eikä Himalajan yli.[6] Kiinasta laji oli todennäköisesti kadonnut jo holoseenikaudella. Alkuhärän Keski-Aasian levinneisyyden itärajaa holoseenikaudella ei tunneta tarkasti. Niitä on kuvattu luolamaalauksiin Minusinskissa Etelä-Siperiassa.[7] Venäjällä alkuhärän esiintymisalueen pohjoisraja kulki Itämereltä Japaninmerelle. Pohjoisin alkuhäränäännös Venäjältä on löydetty Laatokan etelärannalta.[8] Suomesta ei tunneta alkuhärän jäänteitä ja levinneisyysalueen raja täällä kulki todennäköisimmin Virossa. Ruotsissa alkuhärkää esiintyi maan eteläosissa, Norjassa niitä ei tavattu. Läntisessä Euroopassa alkuhärän esiintymisalueen raja on kulkenut Britannian ja Irlannin välissä, jälkimmäisestä ei ole tehty alkuhärkälöydöksiä.[9]

Sukupuutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuhärän viimeiset vaiheet tunnetaan melko hyvin. Englannista se metsästettiin sukupuuttoon ensimmäisenä ja 1300-luvulla se alkoi olla harvinaisuus muuallakin Euroopassa. Viimeiset yksilöt elivät Preussin itäosassa, Liettuassa ja Puolassa. Lopulta kanta hävisi kaikkialta muualta paitsi Jaktorowskin kuninkaallisesta metsästä Puolassa. Vuonna 1564 päätettiin ryhtyä suojelutoimiin kannan pelastamiseksi. Salametsästyksestä tehtiin kuolemanrangaistuksen alainen rikos ja kuninkaallisen metsän lähellä oleva kylä vapautettiin veroista, mutta heidät velvoitettiin ruokkimaan alkuhärkiä. Tällöin laskettiin, että kanta oli pudonnut niin rajusti, että jäljellä oli enää 22 vanhaa lehmää, 3 nuorta ja 5 vasikkaa sekä 8 sonnia. Suojelutoimista huolimatta kanta väheni jatkuvasti ja vuonna 1602 oli jäljellä enää kolme sonnia ja yksi lehmä. Lopulta 1620 jäljellä oli enää yksi lehmä, joka sekin kuoli vuonna 1627. Tärkein sukupuuttoon kuolemiseen johtaneista syistä oli epäilemättä metsästys, mutta myös elintilan väheneminen ja etenkin viime vaiheessa sairaudet verottivat viimeisen lauman kantaa huomattavasti.

Chillinghamissa, Englannin Northumberlandissa on 300 vuotta pidetty yllä karjarotua, jonka uskotaan myös olevan lähellä alkuhärän muotoa.

Takaisinristeytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Heckin alkuhärkä
Heckin veljesten kehittämä "uusi alkuhärkä" - lehmä ja kaksi vasikkaa.

Saksalaiset veljekset Heinz ja Lutz Heck yrittivät 1920-luvulla herättää alkuhärän uudelleen henkiin takaisinristeytyskokeiluilla. Heinz Heck teki jalostusta Hellabrunnin eläintieteellisessä puutarhassa Münchenissä ja hänen veljensä Lutz Heck työskenteli samaan aikaan Berliinissä. Heidän käyttämänsä ohjelmat ja rodut poikkesivat hieman toisistaan, mutta lopputulos oli huomattavan samanlainen. Berliinissä risteytetty rotu kuoli toisessa maailmansodassa, mutta Münchenissä tuotettua “alkuhärkärotua” on edelleen nähtävissä useissa maailman eläintarhoista ja sitä kutsutaan nimellä “uusi alkuhärkä”. Uskotaankin, että on onnistuttu luomaan alkuhärkää ulkonäöltään muistuttava karjarotu, mutta alkuhärän perimä on kuitenkin lopullisesti kadonnut. "Uusi alkuhärkä" on alkuperäistä alkuhärkää selvästi pienempi. Lelystadin suojellussa puistossa Hollannissa tätä rotua elää vapaana alkukantaisten hevosten kanssa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tarpaani, kesyhevosten kantamuoto, joka kuoli sukupuuttoon 1800-luvun lopulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Van Vuure, Cis: Retracing The Aurochs – history, morphology and ecology of an extinct wild ox. Pensoft, 2005. ISBN 954-642-235-5. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tikhonov, A.: Bos taurus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2012.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2013. (englanniksi)
  2. Van Vuure 2005, s. 41
  3. Van Vuure 2005, s. 42
  4. Van Vuure 2005, s. 43
  5. Van Vuure 2005, s. 44
  6. Van Vuure 2005, s. 45
  7. Van Vuure 2005, s. 46
  8. Van Vuure 2005, s. 48
  9. Van Vuure 2005, s. 49

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]