Viron kirjallisuus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Viron kirjallisuudella (viroksi eesti kirjandus) tarkoitetaan Virossa painettuja kirjoja ja muita painotuotteita. Pääasiassa kirjoituskielenä on viro, mutta varhaisempina aikoina on käytetty runsaasti saksaa ja latinaa.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kirjallisuus syntyi samoihin aikoihin kuin Suomen kirjallisuuskin: 1800-luvun kansallisuusaatteen aallonharjalla. Monenlaista kirjallista elämää oli ollut toki tätä ennenkin, mutta se oli ollut pääasiassa saksan- tai latinankielistä. Vasta kansallinen herääminen synnytti varsinaisen virolaisen kirjallisuuden.

Ensimmäisen virolaisen kirjailijan arvonimi on annettu nuorena kuolleelle Kristjan Jaak Petersonille. Hänen kirjallinen tuotantonsa jäi suppeaksi: Kristjan Jaak menehtyi tuberkuloosiin ollessaan vasta 21-vuotias.lähde? Silti hänen katsotaan olleen edelläkävijä alallaan: Kristjan Jaakin syntymäpäivä, 14 maaliskuuta, on virolaisen kirjallisuuden päivä. Hänen patsaansa seisoo Tarton Toomemäellä.

Kristjan Jaak Peterson aloitti opinnot Tarton yliopistossa vuonna 1819. Kielivirtuoosina pidetty Kristjan Jaak opiskeli latinaa, hepreaa ja kaldeaa, mutta hallitsi täydellisesti myös monia muita kieliä. Tästä osoituksena Kristfried Gananderin suomalaista mytologiaa käsittelevän teoksen kääntäminen ruotsista saksaan. Viron kielestä hän kirjoitti artikkeleita Johann Heinrich Rosenplänterin kirjalliseen aikakauslehteen nimeltä "Beiträge zur genauern Kenntniss der ehstnischen Sprache", jossa hän esitti ajatuksen viron kielen sopivuudesta kaunokirjallisuuden kieleksi.lähde?

Runoja Kristjan Jaak Petersonilta on säilynyt 25, joista kolme on saksaksi, loput ovat vironkielisiä. Kristjan Jaakin kuoleman jälkeen runot pysyivät pitkään tuntemattomina, käytännössä aina vuoteen 1901 asti, jolloin ne löydettiin Viron sivistysseuran (viroksi Õpetatud Eesti Selts) arkistoista.lähde?

Merkittävää osaa kansallisessa heräämisessä näytteli Viron kansalliseepos Kalevipoeg. Ajatuksen oman eepoksen kokoamisesta esitti Friedrich Robert Faehlmann jo vuonna 1839, mutta hän itse ei ehtinyt nähdä suunnitelman toteutuvan elinaikanaan. Faehlmannin aloittaman runojen keräämisen vei loppuun Friedrich Reinhold Kreutzwald ja Kalevipoeg ilmestyi vuonna 1953.

Teoksella on runsaasti yhtymäkohtia Kalevalaan. Osittain siksi, että molemmat ammentavat yhteisestä itämerensuomalaisesta kansanperinteestä, osittain siksi että Kalevala oli Kalevipoegin vahva esikuva. Eepos on kirjoitettu kalevalamitassa (viroksi regivärss).

1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa kirjallinen elämä vilkastui, ja ulkomaiset modernit vaikutteet saapuivat Viroon. Kirjallisen elämän keskiössä oli Noor-Eesti-ryhmä (suom. Nuori Viro). Sen keskeisiä kirjailijoita olivat Gustav Suits ja Friedebert Tuglas.lähde? Kuten suomalaisen Tulenkantajat-ryhmän, Noor-Eestiläistenkin henki oli "ikkunat auki Eurooppaan".

Noor-Eestin seuraajana voidaan pitää Siuru-ryhmää. Siurun runoilijoiden, kuten Marie Underin ja Henrik Visnapuun runous oli ekspressionistista ja nooreestiläisiä tunteellisempaa.

A. H. Tammsaaren viisiosainen eepos Totuus ja oikeus ilmestyi vuosina 1926–1933. Tämä psykologis-realistinen romaani käsittelee virolaista yhteiskuntaa ja kansallisia aiheita talonpoikaisessa miljöössä. Teosta pidetään virolaisen kirjallisuuden kulmakivenä.

1900-luvun loppupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittäviä kirjailijoita 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olivat mm.

Uudelleen itsenäistymisen jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittäviä virolaisia nykykirjailijoita:

Uudelleen itsenäistymisen jälkeen kesti jonkin aikaa ennen kuin kirjallisuus alkoi toipua. Ensimmäisenä kirjoittivat historiantutkijat, sitten kehittyi omaelämäkerrallisen dokumentaarisen kirjallisuuden laji. Runous toipui vähitellen, ja kaunokirjallinen proosa myöhemmin, varsinaisesti vasta kun uusi sukupolvi alkoi teoksissaan käsitellä neuvostoaikaa neutraalimmasta näkökulmasta. Vanhempi polvi oli tottunut sensuuriin eikä pystynyt vapautumaan mallista vapauden tultuakaan. Suhtautumista kaunokirjallisuuteen sävyttää edelleen, 2010-luvulla, dokumentaarisuuden vaatimus, ja faktojen epätarkkuudesta huomautetaan kerkeästi.[1]

Vaikenemisen kulttuuria käsittelee syksyllä 2016 ilmestyvässä romaanissaan kirjailija Kätlin Kaldmaa. Hän kirjoittaa lapsen näkökulmasta, koska lapsi kysyy ja ihmettelee luontevasti. Aihetta käsitelleitä muita kirjailijoita ovat Jan Kaus, Maarja Pärtna ja Kai Aareleid, vanhemmasta kirjailijapolvesta myös Ene Mihkelson on kyennyt käsittelemään sukunsa vaiheita suorasukaisesti.[1]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nirk, Endel: Viron kirjallisuus. (Alkuteos: Eesti kirjandus, 1983.) Suomentanut Eva Lille. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1986. ISBN 951-717-443-8.
  • Hasselblatt, Cornelius: Geschichte der estnischen Literatur. Berlin – New York: Walter de Gruyter, 2006. ISBN 3-11-018025-1.
  • Kärki, Joni Virolaisia nykykirjailijoita BTJ Kustannus 2007 Helsinki ISBN 978-951-692-707-0

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Outi Hytönen: Ei voinut puhua, ei voinut kirjoittaa. Parnasso, 4/2016, s. 20–21.