Vaasan valtaus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaasan valtaus
Osa Suomen sisällissotaa
Päivämäärä:

28. tammikuuta 1918

Paikka:

Vaasa

Lopputulos:

valkoisten valtaavat venäläiset varuskunnat

Osapuolet

valkoiset

Neuvosto-Venäjä

Komentajat

Martin Wetzer

Vahvuudet

n. 1 600

1 500–2 000

Tappiot

2 kaatunutta

15–20 kaatunutta

Vaasan valtausta johtanut eversti Martin Wetzer.

Vaasan valtaus oli 28. tammikuuta 1918 tapahtunut Suomen sisällissodan sotilasoperaatio, jolloin valkoiset valtasivat Vaasassa toimineet venäläiset varuskunnat ja ottivat kaupungin hallintaansa. Kyse oli osa kenraali C. G. E. Mannerheimin määräämää Pohjanmaan venäläisvaruskuntien aseistariisuntaa, jota sodan valkoinen osapuoli pitää myös niin sanotun vapaussodan alkuna.

Eversti Martin Wetzerin johtamat suojeluskuntalaiset saivat Vaasassa sijainneet kuusi venäläista kasarmia haltuunsa lähes kokonaan ilman vastarintaa. Huonosti motivoituneilla venäläisillä ei ollut juurikaan kiinnostusta puolustautumiseen, vaan he odottivat ainoastaan kevään aikana luvassa ollutta kotiuttamista. Lisäksi suurin osa venäläisistä upseereista oli valkoisten puolella, koska he eivät kannattaneet Venäjällä valtaan noussutta bolševikkihallitusta. Upseerit odottivat lähinnä suojeluskuntalaisten toimien päättymistä, eivätkä ryhtyneet johtamaan joukkojensa puolustusta.Vaasan sijoitetuista venäläisistä ainoastaan vallankumoukselliset merisotilaat tekivät jonkin verran vastarintaa, ja koko aamuyöllä alkanut operaatio päättyi viimeistenkin venäläisten antautumiseen seuraavan iltapäivän aikana.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläiset joukot Vaasassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Pohjanlahden rannikolle sijoitettiin Saksan maihinnousun varalta runsaasti venäläisia joukkoja, joiden keskuspaikkoina toimivat Vaasa ja Oulu. Syyskuun 1917 jälkeen niiden lukumäärä laski niin, että tammikuun lopussa syksyn 21 000:ta miehestä oli jäljellä enää noin 7 500. Vaasassa oli tuolloin 1 500–2 000 sotilasta, joista kuitenkin vain parisataa oli taistelukuntoisia. Suurimman osan varuskunnasta muodostivat ukrainalaiset jalkaväkisotilaat, joilla oli Venäjällä myös omia itsenäistymispyrkimyksiä, eivätkä he näin olleet innokkaita taistelemaan maan etujen puolesta. Loput kannattivat bolševikkeja tai odottivat ainoastaan kevään aikana luvassa olevaa kotiuttamista. Jalkaväen yksiköiden lisäksi kaupunkiin oli sijoitettu rannikkotykistöä, Itämeren laivaston merisotilaita sekä erilaisia tiedustelu-, viesti- ja vakoiluosastoja. Sotilaita oli kuudella eri kasarmilla, jotka keskustan lisäksi sijaitsivat Palosaaressa ja Vaskiluodossa. Varuskunnan pääjoukko oli majoitettu Aleksanterintorin laidalle vanhaan kasarmiin, jonka lisäksi merisotilaita oli Rantakadun kasarmilla sekä Raastuvankadun kansakoululla.[1][2]

Vapaussotakirjallisuus on väittänyt venäläissotilaiden syyllistyneen Vaasassakin laajasti erilaisiin väkivaltaisuuksiin ja ryöstöihin, mutta todellisuudessa kyse oli vain joidenkin yksittäisen sotilaiden toimista. Muutoinkin varuskunta pysyi levottoman syksyn 1917 aikana puolueettomana ja keskittyi vain sille määrättyihin sotilaallisiin tehtäviin. Vaasassa toimi sotilaiden valitsema varuskuntakomitea, joka marraskuun yleislakon aikana teki yhteistyötä työväenjärjestöjen ja sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön kanssa, mutta työläisten johtaman miliisin ja suojeluskuntien välisissä yhteenotoissa se kuitenkin pysyi puolueettomana. Vielä 17. tammikuuta pidetyssä kokouksessa varuskuntakomitea totesi, ettei se aio puuttua eri osapuolten välisiin erimielisyyksiin. Vuoden 1917 lopusta lähtien oli esiintynyt joitakin aseellisia yhteenottoja, mutta nekin johtuivat lähinnä suojeluskuntalaisten provosoinneista, joita Vaasassa toiminut suojeluskuntapiirin johto pyrki hillitsemään.[1]

Venäläinen upseeristo puolestaan ei tunnustanut lokakuun vallankumouksen myötä valtaan noussutta bolševikkihallitusta, vaan teki yhteistyötä suojeluskuntia johtaneen eversti Paul von Gerichin kanssa. Venäläisten päällikkönä toiminut vara-amiraali Nikolai Podgurski informoi valkoisia yksiköidensä tilasta, ja myös suurimmaksi osaksi upseerien perheenjäsenistä koostunut Vaasan venäläinen siviiliväestö tuki suojeluskuntalaisia avustamalla hyökkäysvalmisteluissa. Eversti von Gerichin mukaan venäläisten hoitama kaupungin puhelinlaitos oli jo joulukuun lopussa suojeluskuntalaisten halussa, ja salakuuntelun avulla he pysytyivät seuraamaan vallankumouksellisten sotilaiden toimia.[1]

Suojeluskuntien toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Pohjanmaan suojeluskuntalaiset olivat syksyn 1917 aikana saaneet Saksasta salakuljetettuja aseita, alettiin usealla paikkakunnalla kokoamaan suojeluskuntaosastoja. Jäsenten määrä kasvoi pelkästään Etelä-Pohjanmaalla 11 500:aan, joten sisällissodan käynnistyessä suojeluskuntalaisilla oli jo miesylivoima venäläisiin nähden. Aseiden avulla suojeluskuntalaiset pystyivät myös ensimmäistä kertaa haastamaan venäläisiä, ja joulukuun aikana Vaasan seudulla tapahtuikin useita välikohtauksia. Osa venäläisistä upseereista kuitenkin toimi yhteistyössä suojeluskuntajohdon kanssa. Syksyllä 1917 Vaasan venäläisen sotaväen päällystö hyväksyi suojeluskuntien järjestäytymisen, ja myös harjoitukset tapahtuivat venäläisten suostumuksella, koska upseeristo piti niitä ensisijaisesti vallankumouksellisten sosialistien vastavoimana. Vaasan ympäristökunnissa venäläiset upseerit jopa kouluttivat suojeluskuntalaisia.[1]

Kun senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud nimitti kenraali C. G. E. Mannerheimin sotilaskomitean puheenjohtajaksi 15. tammikuuta määräsi hän samalla Mannerheimin perustamaan kaksi puolisotilaallista yksikköä suojeluskuntien vahvimmalla tukialueella Etelä-Pohjanmaalla.[3] Seutu oli joulukuussa valikoitunut valkoisten toiminnan keskukseksi hyvien kulkuyhteyksien sekä alueen heikon työväenliikkeen vuoksi.[2] Valkoisen armeijan ylipäälliköksi nimitetty Mannerheimin saapui Vaasaan 19. tammikuuta. Hänen alkuperäisenä tarkoituksenaan oli evakuoida venäläiset joukot rauhanomaisesti, mutta 25. tammikuuta hän muutti suunnitelmaansa kuultuaan Karjalassa puhjenneista suojeluskuntien ja punakaartien välisistä yhteenotoista., Mannerheim päätti nyt luoda Etelä-Pohjanmaalle valkoisen armeijan tukialueen riisumalla venäläiset varuskunnat aseista. Hyökkäyksen ajankohdaksi hän määräsi 27.–28. tammikuuta.[1] Mannerheim johti operaatiota Ylihärmästä käsin ja antoi Vaasan valtauksen eversti Martin Wetzerin hoidettavaksi.[2] Venäläiset upseerit olivat tietoisia tlevasta hyökkäyksestä, sillä Wetzer oli jo ennen valtauksen käynnistymistä neuvotellut venäläisen everstin kanssa Mannerheimin aikeista. Wetzerin alaisuudessa oli noin 1 600 osittain aseistamatonta suojeluskuntalaista.[1] Vaasassa oli jo syksystä lähtien toiminut myös työväen järjestyskaarti, mutta se ei vallankumouksen käynnistyessä uudelleenorganisoitunut punakaartiksi, ja näin kaupungissa vältyttiin valkoisten ja punaisten välisiltä yhteenotoilta.[4]

Kasarmien valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskuntalaisia kadulla Vaasan valtauksen jälkeen.

Palosaaren ja Vaskiluodon kasarmit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäys alkoi Laihiaa lukuunottamatta kaikkialla Pohjanmaalla 28. tammikuuta kello 03 aamuyöllä. Laihialla sijaitseva Hulmin varuskunta oli tarkoitus vallata jo edellisenä iltana, jotta sieltä saatuja aseita voitaisiin käyttää Vaasan valtauksessa. Hulmiin tehty hyökkäys kuitenkin onnistui vasta toisella yritämällä, eivätkä siihen osallistuneet joukot ehtineet Vaasaan.[5]

Palosaaressa olleet kaksi kasarmia antautuivat molemmat lyhyen piirityksen jälkeen. Ainoastaan toisen kasarmin sotiaat yrittivät puolustautua, mutta hekin ampuivat tahallisesti suojeluskuntalaisten yli tai tähtäsivät ainoastaan lähelle tarkoituksenaan pelottaa hyökkääjät perääntymään. Venäläiset ampuivat kasarmin ikkunoista ilmeisesti jopa kahdeksalla konekiväärillä, mutta yli 400 miestä käsittäneestä suojeluskuntalaisten joukosta ainoastaan yksi sai surmansa ja toinen haavoittui lievästi. Venäläisten neuvottelijan mukaan he olisivat antautuneet kokonaan ilman vastarintaa, mikäli suojeluskuntalaiset olisivat etukäteen tiedottaneet aikomuksistaan. Kasarmin päällikkönä toiminut upseeri ei ollut valtauksen aikana lainkaan paikalla, vaan pysytteli lähellä sijainneessa yksityiskodissaan.[1]

Vaskiluodossa sijainneita tykistökasarmeja piiritti yhteensä 300–400 miestä. Suojeluskuntalaiset olivat edellisenä päivänä tehneet alueella tiedusteluja venäläisen vartiomiehen mitenkään sitä estämättä. Seuraavana yönä tehty hyökkäys jäätyneen merenlahden yli onnistui helposti, koska venäläisillä ei ollut minkäänlaista vartiointia. Puolustuksellisesti edullisen sijainnin johdosta hyökkääjät olisi ollut helppo pysäyttää esimerkiksi konekivääritulella. Ekmanin huvilalle majoittuneet sotilaat antautuivat ilman vastarintaa, eikä toisenkaan kasarmin miehistö halunnut taistella. He eivät kuitenkaan olleet valmiita luovuttamaan aseitaan, minkä vuoksi komppanianpäällikkö Ernst August Mitts meni venäjänkielentaitoisen juristin Erik Dahlströmin kanssa neuvottelemaan sisälle rakennukseen. Mitts käski miehiään avaamaan tulen, mikäli hän antaa merkin pistoolinlaukauksella. Pian paikalle ratsasti ensimmäisen kasarmin valtausta johtanut jääkärivänrikki Oskar Peltokangas, jonka pistooli laukesi vahingossa hänen juostessaan sisälle rakennukseen. Suojeluskuntalaiset luulivat tämän olevan sovittu merkki, ja aloittivat tulituksen, vaikka neuvottelijat olivat vielä sisällä. Lopulta myös toisen kasarmin sotilaat antautuivat ilman vastarintaa, mutta eivät ymmärtäneet, miksi suojeluskuntalaiset aloittivat uhreja vaatineen tulituksen.[1]

Keskustakasarmit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustassa sijainneen Rantakadun kasarmin valtauksen alkaessa erään suojeluskuntalaisen pistooli laukesi vahingossa, jonka jälkeen päällikkönä toiminut jääkäri Max Jurvelius antoi määräyksen tulittaa esikunnan ja matruusien majoitustiloja. Unessa yllätetyt merisotilaat lähettivät lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen kaksi kivääreillä aseistettua neuvottelijaa. Arkkitehti J. E. Bruun tarttui kuitenkin toisen matruusin kivääriin, jolloin se laukesi vahingossa ja haavoitti häntä käteen. Tämän jälkeen molemmat neuvottelijat ammuttiin ja loput venäläiset antautuivat ehdoitta.[1]

Suurin kahakka nähtiin Raastuvankadun kansakoululla, jota piiritti 460 miehen vahvuinen suojeluskuntaosasto. Hyökkäyksen alkaessa kasarmiin heitettiin käsikranaatteja, jonka jälkeen sisällä olleille merisotilaille annettiin antautumiskehotus. Siihen kuitenkin vastattiin tulituksella, ja kiivaan laukaustenvaihdon aikana kolme matruusia kaatui ja ainakin kymmenen haavoittui. Suojeluskuntaan kuuluneen rautatievirkamies Carl Magnus Brucen mukaan neuvottelijat ilmestyivät merikasarmista lopulta puoli kymmeneltä ehdottaen että he matkustaisivat pois ensimmäisellä Vaasasta lähtevällä junalla. Siihen ei kuitenkaan suostuttu, koska venäläiset halusivat myös pitää kaikki aseensa. Suojeluskuntalaisia komentaneen everstiluutnantti Waldemar Appelgren kertomus tapahtumista on kuitenkin erilainen. Hänen mukaansa tulitus kesti kolme tuntia, kunnes kello 7 aikoihin venäläiset lähettivät neuvottelijoita, ja antautuminen tapahtui jo tuntia myöhemmin.[1]

Aleksanterintorin laidalla piiritettiin samaan aikaan varuskunnan 500–600 miehen vahvuista jalka- ja ratsuväestä koostunutta pääjoukkoa. Kasarmialue oli saarrettu jo aamuyöllä, mutta everstiluutnantti Appelgren päätti suuria tappioita peläten olla hyökkäämättä. Paikalle saapuneen eversti Wetzerin mukaan vastarintaa ei kuitenkaan ollut odotettavissa, koska hän tiesi upseereiden todennäköisesti poistuneen kasarmeilta. Vallankumouksellisista merisotilaista poiketen jalkaväen sotilaat eivät pyrkineetkään puolustautumaan, vaan lähettivät kello 8 aikaan neuvottelijoita suojeluskunnan esikuntaan Koulukadulle. Sodan jälkeen julkaistun Vaasan suojeluskuntapiirin Vasabygdens insats i frihetskriget -nimisen teoksen mukaan Wetzer katkaisi neuvottelut ollessaan tyytymätön venäläisten asenteeseen ja antoi uhkavaatimuksen, jossa heitä kehotettiin antautumaan kello 14 mennessä. Vaatimusta tehostettiin tuomalla kasarmin edustalle Vaskiluodosta kaksi tykkiä. Ne olivat kuitenkin vaarattomia, sillä tykeissä ei ollut lukkoja, eikä valkoisilla myöskään ollut ammuuksia.[1]

Päivän aikana venäläisten asema huononi entisestään, kun Vanhasta Vaasasta, Gerbystä ja Sepänkylästä saapui lisää suojeluskuntalaisia.[2] Kello 13 alkoivat uudet neuvottelut, johon venäläisiltä osallistui kuusi valtuutettua. Merisotilaiden kaksi edustajaa olivat rivimiehiä, mutta jalkaväen joukko-osastot lähettivät upseereita. Kaupungintalolla käydyt neuvottelut päättyivät kello 14.30, jolloin kaikki venäläisten valtuutetut allekirjoittivat sihteerinä toimineen Einar Hagmanin laatiman antautumisssopimuksen. Sen mukaan koko Vaasan venäläinen varuskunta antautuu ja luovuttaa aseensa sekä ampumatarvikkeensa suojeluskunnalle. Miehistö internoitiin kasarmeille, mutta upseerit saivat asua yksityiskodeissaan sekä pitää revolverinsa ja miekkansa. Heillä oli myös oikeus liikkua vapaasti kaupungilla. Lisäksi antautumisesta oli tiedotettava kaikille Vaasan ja Seinäjoen pohjoispuolella oleville joukko-osastoille.[1]

Suojeluskuntalaisten kannalta sopimus oli tärkeä, sillä he saivat kaikki venäläisten aseet ja ampumatarvikkeet, sekä myös kaikki muut varusteet, hevoset ja muonavarastot. Kirjallisena laadittua sopimusta ei kuitenkaan löydy mistään arkistosta, vaan Vaasan virkaatekevänä pormestarina toimineen I. W. Hasselblattin väitetään hukanneen sen. Tutkija Lars Westerlundn mukaan sopimuksen ja sen kopioiden hävittäminen saattaa olla tahallista. Se viittaisi, ettei sopimus todellisuudessa ollut suojeluskuntalaisten kannalta yhtä edullinen kuin on kerrottu, tai että he myöhemmin rikkoivat sen ehtoja.[1]

Kasarmien lisäksi suojeluskuntalaiset ottivat haltuunsa kaupungin puhelin- ja sähkökeskukset, joiden vartiomiehet ammuttiin valtausten yhteydessä.[1]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskuntalaisia kaatui Vaasassa vain kaksi.[2] Venäläisten tappiot olivat 15–20 miestä, jotka olivat suurimmaksi osaksi valkoisten surmaamia vartiomiehiä.[1] Lisäksi operaatio vaati Palosaaressa kaksi siviiliuhria, joiden kuolinsyyksi on Suomen sotasurmat -tietokantaan merkitty ”vahingonlaukaus”.[6]

Valtauksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisten toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä toiminut Itämeren laivaston edustajisto Tsentrobalt oli pohtinut apujoukkojen lähettämistä jo ennen Vaasan valtausta, kun Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntalaiset olivat tehneet hyökkäyksiä venäläisiä sotilaita vastaan. Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud neuvotteli 24–25. tammikuuta välisenä yönä esikuntalaiva S/S Kretšetillä Tsentrobaltin kanssa, kun venäläiset merisotilaat olivat uhanneet lähettää miehiä Tampereelta Vaasaan. Lopulta joukkoja ei kuitenkaan lähetetty, vaikka Vaasan radioasemalla palvellut sotilas lähetti valtauksen käynnistyttyä Helsinkiin radioviestin ja pyysi apuvoimia.[1] Anarkistien hallintaan siirtynyt Tsentrobalt määräsi 8. helmikuuta risteilijä Bajanin purjehtimaan Vaasaan kukistamaan valkoisen senaatin ja vapauttamaan vangitut merisotilaat, mutta lopulta aluksen laivakomitea kieltäytyi tehtävästä äänestyksen jälkeen.[7]

Pohjanlahden rannikkopuolustukseen päällikkönä toiminut vara-amiraali Podgurski puolestaan ryhtyi yhteistyöhön valkoisten päämajan kanssa. Helmikussa hän antoi selvityksen Pohjanlahden miinoituksista, jotta jääkäreitä Saksasta tuoneet alukset pääsivät turvallisesti perille. Myöhemmin Podgurskin toimi Vaasassa jonkinlaisena suojeluskunnan piiriesikunnan hyväksymänä venäläisenä viranomaisena tittelillä ”Venäjän laivaston vanhempi päällikkö Vaasan kaupungissa”.[1]

Valkoisen Suomen pääkaupunki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Mannerheim oli tehnyt päätöksen varuskuntien valtauksesta, päätti pääministeri Svinhufvud lähettää Pohjanmaalle neljä senaattoria työväen järjestyskaartien vallankaappauksen varalta. Heidän tehtävänään oli tarvittaessa muodostaa päätösvaltainen hallitus. Senaattorit lähtivät Helsingistä jo tammikuun 26. päivän iltana ja saapuivat kaksi päivää myöhemmin Vaasaan, jossa he perustivat niin sanotun Vaasan senaatin. Samalla Vaasasta tuli valkoisen Suomen pääkaupunki, kunnes saksalaiset valtasivat Helsingin 13. huhtikuuta. Vaasassa alettiin myös kokoamaan Mannerheimin johtamaa valkoista armeijaa. Sen päämaja toimi kuitenkin Seinäjoella.[3][8]

Vaasan vankileiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antautuneet venäläissotilaat suljettiin Vaasan kasarmeille perustetulle vankileirille. Helmikuun aikana kaupunkiin siirrettiin myös muualla Pohjanmaalla vangittuja niin, että kuun puolivälissä Vaasan vankileirillä oli noin 2 400 sotilasta. Lisäksi leirille sijoitettiin Vaasassa ja ympäristökunnissa vangittuja työväenjärjestöjen jäseniä sekä 70 Kristiinankaupungin taistelun yhteydessä vangittua punakaartilaista. Venäläisupseerit saivat aluksi liikkua vapaasti kaupungilla ja asua edelleen omissa yksityiskodeissaan, mutta Vaasaan saapuneiden senaattoreiden ja paikallisen lehdistön painostuksen vuoksi Mannerheimin oli lopulta pakko siirtää myös heidät vankileirille. Venäläiset kotiutettiin kesäkuun alkuun mennessä, jonka jälkeen Vaasan vankileirillä säilytettiin vielä noin 900:aa punakaartilaista, ennen kuin se suljettiin syyskuun puolivälissä. Vaasan vankileirillä kuoli kaikkiaan noin 110 vankia teloituksiin ja erilaisiin tauteihin. Heistä noin 90 oli venäläisiä.[9] Vaasan valtauksen jälkeen valkoiset kukistivat tehokkaasti myös paikallisen työväenliikkeen suorittamillaan vangitsemisilla.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Westerlund, Lars: ”Vaasan valtauksen venäläissurmat 28.1.1918”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.1. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-4-X.
  2. a b c d e Ylikangas, Heikki: Vaasa 1918 (esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918) Heikki Ylikankaan blogi. 9.12.2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 16.2.2018.
  3. a b Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi, s. 222–225, 228. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1.
  4. Ekola, Terhi: Pohjanmaalla punakaarti ja valkoiset sotivat Kristiinassa 29.1.2018. Pohjalainen. Viitattu 16.2.2018.
  5. Niemistö, Elina: Sata vuotta sitten: Venäläisvaruskuntien aseistariisunta aloitti sotatoimet Etelä-Pohjanmaalla – Laihialla tuli ensimmäiset uhrit 27.1.2018. Yle Uutiset. Viitattu 16.2.2018.
  6. Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 16.2.2018.
  7. Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921 : Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 78–82. Helsinki: Books on Demand, 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.
  8. Apunen 1991, s. 231–234.
  9. Westerlund, Lars: ”Tilinteko Vaasan venäläisten kanssa”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio (PDF).