Tämä on lupaava artikkeli.

Turun tauti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vanhojen rakennusten purkamista Turussa. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Julinin tontin taloille myönnettiin purkulupa, kun Stockmann uhkasi vetäytyä Turun tavaratalohankkeesta. Talot purettiin yhtä päätyosaa lukuun ottamatta 1966, mutta tontti jäi tyhjilleen yli 20 vuodeksi. Rauno Lahtisen mukaan tapaus on yksi Turun taudin symboleista.[1]

Turun tauti on nimitys, jolla viitataan erityisesti Turussa 1960- ja 1970-luvuilla tapahtuneeseen vanhojen kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten purkuun uudisrakennusten tieltä ja siihen liittyvään korruptioon.[2][3][4] Vaikka nimityksessä mainitaan Turku, samantapaista kaupunkikuvan kehitystä tapahtui useassa muussakin Suomen kaupungissa. Termiä alettiin käyttää vasta pahimman purkuaallon jälkeen 1980-luvulla, jolloin Turun kunnallispolitiikkaa ruodittiin suomalaisessa lehdistössä.[5][6]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nobelin taloa puretaan rakennettavan kerrostalon edestä Uudenmaankadun leventämiseksi vuonna 1962.

Sotien jälkeen Turun asuntopula oli kova, ja väestöennusteiden mukaan kaupungin asukasluku olisi noussut muutamassa vuosikymmenessä yli 200 000:een. Maankäyttöä piti tehostaa ja vanhaa puutalovaltaista rakennuskantaa purkaa pois uusien kerrostalojen ja liikerakennusten tieltä. Rakennuttajalle oli myös kannattavampaa purkaa kuin korjata vanha rakennus, ja uudet asunnot kävivät erittäin hyvin kaupaksi. Ensimmäisiä Turun keskustasta purettuja arvorakennuksia olivat Lindblomin talo ja Hotelli Phoenix.[7]

Turun ruutukaava-alueen uudelleenrakentaminen eli saneeraus oli mittavinta 1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun.[8] Uusia rakennuksia rakennettiin kaupunkikuvan kannalta sääntelemättömästi, ja asemakaavoitusta tehtiin tontti tai kortteli kerrallaan ”postimerkkikaavoilla” kunkin rakennuskohteen tarpeisiin. Kaavoja yhdisti teiden leventäminen kasvavaa autoliikennettä varten ja vanhojen arvorakennusten purkaminen. Mikäli rakennuttaja antoi tontilta tilaa kadun leventämiselle, kaavassa voitiin ohittaa vuoden 1950 rakennusjärjestys ja antaa rakennusoikeutta ylimääräisiin kerroksiin.[8]

Vuonna 1959 kaupunginvaltuusto jätti käsittelemättä asemakaavan muutosehdotuksen ruutukaava-alueelle, mutta päätti sen sijaan hakea sille rakennuskieltoa valtioneuvostolta. Rakennuskiellon aikana asemakaavoja saattoi laatia poikkeusluvilla, joilla valtuusto pystyi pakottamaan rakentajat katujen leventämiseen. Kielto oli voimassa kaksi vuotta, mutta sitä uusittiin toistuvasti aina 1970-luvun puoliväliin asti.[9] Valtuustossa ei juuri kuultu historiallisesti arvokkaiden rakennusten puolustuspuheenvuoroja.[10] Yleiskaavan laatimista hidastivat erilaisten tutkimusten sekä väestö- ja liikennelaskelmien keskeneräisyys, mutta Turun kehityksen ei haluttu pysähtyvän, joten kaavamuutoksia myönnettiin lähes automaattisesti. Yhdessä valtuuston kokouksessa saatettiin käsitellä kymmenen kaavamuutosta.[11]

1960-luvun alussa lähes 70 prosenttia kaupungin asuntorakentamisesta keskittyi keskustaan, kunnes vuonna 1964 uudelleenrakentaminen lähes pysähtyi. Syitä oli monia. Asuntotuotannon verohuojennuslait muuttuivat (enää 15 prosenttia lattiapinta-alasta sai olla muuhun kuin asumiseen tarkoitettua entisen 30 prosenttia sijaan) ja Turun kaupunginvaltuusto rajasi keskusta-alueen rakennusoikeuksia 1962. Toisaalta vapaat tontit keskusta-alueella olivat vähentyneet ja elementtitekniikka mahdollisti edullisen aluerakentamisen. Ydinliikekeskustan tonteista kaksi kolmasosaa oli jo ehditty saneerata vuoteen 1963 mennessä, ja rakentamisen painopiste alkoi siirtyä lähiöihin.[8]

Viimeisiä merkittäviä purettuja rakennuksia oli Hamburger Börs vuonna 1976, jolloin järjestettiin myös ensimmäinen purkamista vastustanut mielenosoitus. Syksyn 1976 kunnallisvaaleissa vasemmisto menetti enemmistönsä, minkä seurauksena myös grynderirakentamisen suosiminen väheni. Rakentaminen aiheutti kuitenkin edelleen kiistoja. Seuraava skandaali syntyi Talousseuran tontille Hämeenkadun varteen suunnitelluista kerrostaloista, jotka vastustajien mielestä uhkasivat peittää näkymiä Vartiovuorenmäeltä. Tapaus aktivoi turkulaista ympäristöliikettä, ja rakennuskiistan käsittelyn yhteydessä lehdistössä alettiin käyttää nimitystä Turun tauti.[12]

Käsitteen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmiten turuntaudilla tarkoitetaan muutamien mahtikeskittymien laajamittaista lainvastaista vaikuttamista kunnallispolitiikkaan ja erityistä maankäyttöä koskeviin julkisiin ratkaisuihin, joiden johdosta varsinkin kaupungin vanha kulttuurihistoriallisesti arvokas arkkitehtuuri katoaa katukuvasta.
—Eugen Parkatti, Enemmistö ry:n puheenjohtaja[13]

Vuoden 1981 alussa Suomen lehdistössä kohistiin Turun Vartiovuorenmäelle Talousseuran tontille rakennettavista kerrostaloista. Uudessa Suomessa julkaistiin lauantaina 10. tammikuuta 1981 aukeaman kokoinen juttu ”Riitoja, juonitteluja, loikkauksia, kaupankäyntiä, näennäisdemokratiaa ja likaisia juoruja: TURUNTAUTI”. Kirjoituksessa Ilkka Juva viittasi ”Turuntauti”-termillä Turun 1980-luvun alun politiikkaan eikä varsinaisesti aikaisempiin purkuskandaaleihin. Hän kiinnitti jutussaan huomiota Turun ”omaan superlautakuntaan” eli kiinteistö- ja rakennuslautakuntaan, jonka vastuulla oli sekä kaavoitus että rakentaminen ja kolmannes kaupungin budjettivaroista.[14]

Viikkoa myöhemmin termiä käytettiin Helsingin Sanomien uutisessa, jossa sillä viitattiin Turun Sanomien ohella rakentajiin, liikemiehiin ja vapaamuurareihin. Jutun mukaan Turkua johti vapaamuurarijoukko, johon kuuluivat kaupungin keskeiset liikemiehet, viranomaiset, arkkitehdit ja monet rakennusliikkeiden johtajat. Tietokirjailija ja historiantutkija Rauno Lahtisen mukaan totta on vain se, että kaavoitus oli ”vahvasti vapaamuurarien käsissä”: asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari sekä hänen seuraajansa Pekka Sivula ja Risto Tilus olivat kaikki vapaamuurareita. Lehdistössä vapaamuurareita alettiin nähdä muidenkin suomalaisten kaupunkien johdossa.[14] Helsingin Sanomien lisäksi Turun taudista kirjoitettiin isosti muun muassa Seurassa ja Avussa. Termi vakiintui Lahtisen mukaan viimeistään siinä vaiheessa, kun oikeustieteen professori Hannu Tapani Klami kirjoitti aiheesta pamfletin Turun tauti. Siinä hän pohti kaavoittamis- ja rakentamislakien puutteellisuutta.[4] Klamin mukaan saman niminen käsite on esiintynyt nimellä Åbosmittan ensi kertaa paikallislehdistössä vuonna 1917, jolloin sillä viitattiin samankaltaiseen korruptioon.[2]

Suomen Turku -lehdessä keväällä 1982 SDP:n Jukka Mikkola sanoi, että käsite kuvasti hyvin Turun tilannetta. Hänen mielestään sen ”oleellisimmat ilmenemismuodot ovat – vuoden 1980 kunnallisvaalien jälkeen tapahtuneet poliittiset loikkaukset, monet veropetosoikeudenkäynnit sekä rakennusliikkeiden vaikutuskanavat”. Yhdyskuntasuunnittelu-lehdessä Turun ja Porin lääninhallituksen ympäristönsuojeluosaston osastopäällikkö Osmo Kivivuori kirjoitti, että Turun taudin huipentuma oli Kirsti Smolanderin ja Eva-Liisa Välkkeen loikkaaminen Kokoomukseen, jolloin valtuusto muuttui niukasti oikeistoenemmistöiseksi. Syksyllä 1982 kaupunginhallitus päätti, että Puolimatkan lahjusjupakkaan sokeutunut asemakaava-arkkitehti Pekka Sivula saa jatkaa virassaan. Hänen seuraajansa Risto Tilus oli myös tuomittu lahjusten vastaanottamisesta.[13]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siniselle talolle myönnettiin rakennuslautakunnassa purkulupa vuonna 2009.[15] Asemakaavaehdotuksen käsittelyvaiheessa kaupunginvaltuustossa purkamisen kannattajat saivat osakseen syytöksiä Turun taudista.[16]

Turun taudista on esitetty 2000-luvullakin syytöksiä, erityisesti Turun kaupunginvaltuustossa asemakaavanmuutosehdotusten yhteydessä. Esimerkiksi vuonna 2015 valtuuston myöntäessä rakennusoikeuksia Sepänkatu 5:een ja Harjattulaan esille nostettiin taas Turun tauti, vaikka samalla myös päätettiin säästää kolme vanhaa rakennusta[17]. Turun tauti oli esillä myös Sinisen talon purkupäätöksen yhteydessä.[16]

Tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauno Lahtisen mukaan Turun tauti ”syöpyi oleelliseksi osaksi Turun julkista imagoa vuosikymmenten ajaksi”. Hän sanoo, että monien mielestä Turun tapahtumat eivät ”oleellisesti eronneet muiden Suomen kaupunkien kehityksestä”. Onpa syyksi esitetty myös helsinkiläismedioiden halu siirtää huomio pois metron lahjusskandaalista. Lahtisen mukaan käsite on vakiintunut, vaikkakin ihmiset voivat tarkoittaa sillä eri asioita: osa viittaa sillä vain talojen purkamiseen, osa poliittiseen kähmintään.[18]

Raimo Vahteran mukaan käsite ei liity pelkästään kaavoitukseen ja rakennusten purkuun. Hänen mukaansa se on ”monikäyttöinen lyömäase, kun kohteena on Turku”. ”Jos jonkun asiat eivät Turussa syystä tai toisesta suju, syy löytyy helposti Turun taudista.”[6] Arkkitehti Osmo Kivivuori kirjoitti vuonna 2012, että on painotuskysymys, mitä pitää Turun taudin ”oleellisimpana oireena”, mutta kaikkia niitä yhdistää hänen mukaansa korruptio.[19]

Turun apulaiskaupunginjohtaja Juhani Määtän mukaan Turun tauti loppui 1993, kun kaavoja oli jo niin paljon, ettei rakentamisesta tarvinnut enää ”maksaa kenellekään”. Saman vuoden alussa vaihtui myös kiinteistö- ja rakennuslautakunnan kokoonpano, ja ”eräitä virkamiehiä” jäi eläkkeelle. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin puolestaan on sanonut, että Turun tauti päättyi 2001, kun toriparkin ja uuden kirjaston sitominen toisiinsa kaatui maankäyttö- ja rakennuslakiin.[20]

Turun tautia käsittelevän dokumenttielokuvan Taistelu Turusta (2011)[21] ohjaajan Jouko Aaltosen mukaan Turun tauti ”on valitettavasti koko Suomen tauti”, sillä vastaavia tapahtumaketjuja on hänen mukaansa nähty muuallakin, esimerkiksi Tampereella ja Oulussa.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lahtinen, Rauno: Turun puretut talot. Turku: Sammakko, 2013 (5. painos, 1. uud. p.). ISBN 978-952-483-266-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lahtinen, Rauno: Turun purkajaiset 29.9.2011. Turun yliopisto. Viitattu 21.1.2016.
  2. a b Hannu Klami: Turun tauti, s. 10–12. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11365-4.
  3. Sommar, Heidi: Turun tauti koitui monien rakennusten kohtaloksi Yle Elävä arkisto. Viitattu 15.1.2013.
  4. a b Lahtinen, s. 79
  5. Lahtinen, s. 76
  6. a b Vahtera, Raimo: Turun tauti ja sen muunnelmat. Turun Sanomat, 18.2.2001. Artikkelin verkkoversio Viitattu 15.1.2013.
  7. Lahtinen, s. 30–31
  8. a b c Laakso, Veikko: ”Nopean kaupungistumisen vuosikymmenet”, Turun seitsemän vuosisataa, s. 271–272. Turku: Turun historiallinen yhdistys & Turun kaupunki, 1984. ISBN 951-95101-3-3.
  9. Lahtinen, s. 34–35
  10. Lahtinen, s. 36
  11. Lahtinen, s. 49–50
  12. Lahtinen, s. 68–70
  13. a b Lahtinen, s. 80
  14. a b Lahtinen, s. 76–78
  15. KHO hylkäsi valituksen Wikeströmin sinisen talon purkuluvasta Turun Sanomat. 25.1.2011. Viitattu 21.1.2016.
  16. a b Heino, Jari: Wikeströmin talo synnytti kiivaan ympäristöväittelyn. Turun Sanomat, 4.11.2006. Viitattu 21.1.2016
  17. Heino, Jari: Suora linja: Tehtiinkö Turun valtuustossa isoja koplauksia? Turun Sanomat. 28.3.2015. Viitattu 21.1.2016.
  18. Lahtinen, s. 81
  19. Kivivuori, Osmo: Turun kaavoituspäätösten teosta vuosikymmenten saatossa (pdf) 29.9.2012. Meidän Turku ry. Viitattu 26.1.2016.
  20. Lahtinen, s. 82–83
  21. Taistelu Turusta Yle. 18.12.2011. Viitattu 15.1.2013.
  22. Vainio, Tero: Turun tauti on myös Oulun Kaleva. 28.1.2011. Viitattu 24.1.2016.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kivistö, Markus: Vanha pois uuden tieltä: vanhojen rakennusten purkaminen ja suojelukiista Turussa vv. 1956–1976. pro gradu. Turun yliopisto, 1999.
  • Klami, Hannu Tapani: Turun tauti. Kansanvallan kriisi suomalaisessa ympäristöpolitiikassa. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11365-4.
  • Paaso, Jukka: Uusin Turun tauti. Omakustanne, 1991.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]