Kaarle Suuri

Kaarle Suuren patsas Frankfurtissa.

Kaarle Suuren valtakunta.

Kaarle Suuren kuva 800-luvulla tehdyn pienoispatsaan mukaan. Patsaan uskotaan olevan postuumi, mutta suurin piirtein luotettava kuvaus keisarin ulkonäöstä.

Kaarle Suuri (ransk. Charlemagne, lat. Carolus Magnus, 2. huhtikuuta 742 – 28. tammikuuta 814) oli frankkien kuningas 771–814 ja langobardien kuningas vuodesta 774 lähtien. Hänet kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800. Kaarle Suuri oli länsimaisen keisarivallan uudistaja. Nykyään sekä Saksa että Ranska pitävät Kaarle Suurta valtioidensa perustajana.

Kaarle oli ensimmäisen karolingikuninkaan Pipin Pienen vanhin poika ja Kaarle Martelin pojanpoika. Pipinin kuoltua frankkien valtakunta jaettiin Kaarlen ja hänen veljensä Kaarlomanin kesken. Kaarloman kuoli 4. joulukuuta 771, ja jätti koko valtakunnan veljelleen.

Kaarle avioitui langobardin Himiltruden kanssa ilmeisesti vuoden 768 tienoilla. Suhde oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä noin 769-771 hänen puolisonsa oli nimeltään tuntematon langobardikuninkaan tytär. Häntä seurasivat Hildegard (n. 771-758), Fastrada (783-794) sekä Luitgard (n. 774/796-800).

Vuonna 772 paavi Hadrianus I pyysi Kaarlelta apua langobardeja vastaan. Kaarle piiritti ja valtasi Pavian ja teki itsestään langobardien kuninkaan. Palattuaan pääkaupunkiinsa Aacheniin Kaarle aloitti frankkien valtakunnan laajentamisen kukistamalla saksit. Kaarlen valloittamien alueiden pakanakansat pakkokäännytettiin kristinuskoon.

Vuonna 778 Kaarle soti Espanjassa maureja vastaan. Paluumatkalla baskit hyökkäsivät frankkien kimppuun. Taistelussa kuolleesta kreivi Rolandista (Hruotland) kirjoitettiin myöhemmin kuuluisa Rolandin laulu. Akvitaniasta tehtiin alaikäiselle pojalle, Ludvigille oma alakuningaskuntansa. Paavi kruunasi ja voiteli hänet vuonna 781 yhdessä Italian alakuninkaaksi nimitetyn veljensä Pippinin kanssa. Vuonna 788 myös Baijeri liitettiin lopullisesti valtakuntaan. Suurin osa Länsi-Euroopan kristityistä oli yhdistetty yhteen valtakuntaan.

Joulupäivänä vuonna 800 paavi Leo III kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi. Viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustulus oli luopunut vallasta vuonna 476. Aika oli hyvin valittu: Bysanttia hallitsi tällöin keisarinna, basileios Irene, jota ei lännessä hyväksytty. Tämä oli ensimmäinen kerta kun paavi oli ottanut itselleen oikeuden nimittää keisarin. Tästä lähtien Euroopassa olikin kaksi keisaria, lännessä ja idässä.

Keisarin arvonimi ja ajatus kaikki länsimaiden kristityt yhdistävästä universaalimonarkiasta kesti pitkään Kaarle Suuren jälkeen. Erityisesti universaalimonarkiaa yritettiin toteuttaa sydänkeskiajalla Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa sekä 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin Espanjaa ja Itävaltaa hallitsevat Habsburgit pyrkivät yhdistämään Euroopan. Universaalimonarkian ajatus haudattiin lopullisesti vasta ensimmäisessä maailmansodassa.

Kaarle uudisti voimakkaasti lainsäädäntöä. Vakaissa oloissa myös talouselämä edistyi voimakkaasti: Kaarle oli ensimmäinen länsieurooppalainen hallitsija Rooman keisareiden jälkeen, joka lyötätti suuressa mitassa kultarahaa. Kaarle kruunasi poikansa Ludvig Hurskaan frankkien kuninkaaksi vuonna 811.

Kaarlen elämäkerran Vita Caroli Magni kirjoitti hänen kirjurinsa Einhard joka tietoisesti jäljitteli roomalaisen Suetoniuksen tyyliä ns. karolingisen renessanssin hengessä.

Millainen mies Kaarle oli?

Kaarle Suuren monogrammi

Albrecht Dürer: Keisari Kaarle Suuri (1512)

Kaarle Suuri syntyi luultavimmin vuonna 742 (eräiden arvioiden mukaan vuonna 747 tai 748), perinteisenä syntymäpäivänä on pidetty 1./2. huhtikuuta nykyisen Aachenin (ranskaksi Aix la Chapelle) lähellä. Vaikka hänen isänsä oli erityisen lyhyt, tuli Kaarlesta 192 cm pitkä.^lähde? Tämä oli poikkeuksellista aikana, jolloin keskipituus oli nykyistä alempi.^lähde? Häntä on kuvailtu väkivahvaksi, mutta varsin usein hänen fyysisiä voimaan on reippaasti liioiteltukin. Kaarlen ulkonäköä ei täsmällisesti tiedetä. Hänestä on myöhempinä aikoina laadittu kuvia ja patsaita, joiden mallina on yleensä käytetty 800-luvulta säilynyttä, häntä esittävää pronssista ratsastajapatsasta. Kaarlea pidettiin miellyttävänä ja humoristisena seuramiehenä, joka kuitenkin oli luonteeltaan hyvin kiivas. Sotapäällikkönä hän sitä vastoin oli sitkeä ja ehdoton.

Kaarlea kiinnostivat opillisten harrastusten ja sotimisen ohella metsästys ja uinti. Hän oli myös perehtynyt maanviljelyyn ja ruokaan hänellä oli suuri kiintymys (tästä aiheutui kiitettävän kokoinen maha), mutta juopottelua hän ei sitä vastoin voinut sietää. Hänen sanottiin arkisin pukeutuneen hyvin yksinkertaiseen pellavaiseen asuun, mutta juhlatilaisuuksissa tilanne oli toisenlainen. Kaarlella oli elämänsä aikana viisi puolisoa, toisin kuin katolisen kirkon periaatteet määräsivät. Kuitenkin Kaarle suhtautui uskontoon erittäin myönteisesti. Myös lapsia hänelle elämän aikana kertyi useita, yhteensä 18 kappaletta.^lähde?

Vanhuuden päivänsä Kaarle sai viettää sodilta rauhassa. Hänellä oli hyvä terveys, mutta viimeisten neljän elinvuoden aikana se rappeutui. Tuolloin hänellä ilmeni usein kuumetta ja kävely muuttui ontumiseksi. Lasten kuolemat heikensivät Kaarlen mielentilaa, ja hän kuoli ankaraan kuumeeseen 28. tammikuuta 814 valtakunnan pääkaupungissa Aachenissa. Kyseistä tammikuun 28. päivää pidetään edelleenkin Kaarle Suuren muistopäivänä. Hänen maallisia jäännöksiään säilytetään Aachenin tuomiokirkossa.

Vaimot

• Himiltrude
• langobardi Desiderata, kuningas Desideriuksen tytär.
• svaabilainen Hildegard (naimisiin n. 771) (758-783)
• itäfrankkilainen Fastrada (naimisiin 784) (kuoli 794)
• alemanni Luitgard (naimisiin 794) (kuoli 800)

Luitgardin kuoleman jälkeen Kaarlella oli kolme jalkavaimoa, saksilainen Gersuinda sekä Regina ja Adelind.

Lapset

• Italian kuningas Pipin (kuoli 810)
• Kaarle (kuoli 811)
• Pipin, Italian kuningas
• Ludvig Hurskas
• Lothar (kuoli 780)
• Tyttäret Rotrud, Bertha ja Gisla Hildegardin kanssa.
• Tyttäret Theoderata ja Hiltrud Fastradan kanssa.
• Tytär Rotheid, erään jalkavaimon kanssa.

Jalkavaimojen kanssa hänellä oli myös tytär Adaltrud ja pojat Drogo, Hugo ja Theoderik.

Frankkien valtakunnan taustaa

Germaanisiin kansoihin kuuluvat frankit siirtyivät suurten kansainvaellusten aikaan Rein-joen yli Galliaan. Vuonna 481 frankkilainen Klodovig sai valtaistuimen, taistellen myöhemmin menestyksekkäästi monia Euroopan kansoja, muun muassa roomalaisia vastaan. Klodovigin puoliso oli kristitty ja hän sai vähitellen myös miehensä kääntymään pakanuudesta.

Klodovigin jälkeen frankkilaiskuninkaiden eli merovingien vallanpito alkoi taantua ja tosiasiassa valtakuntaa hallitsivat sitten ylimmät hovivirkamiehet eli major domukset. Eräs major domus, Kaarle nimeltään, voitti arabialaiset vuonna 732 Poitiersin taistelussa ja sai lisänimen Martell ("vasara"). Kaarle Martellin poika Pipin Pieni (tai Pipin Lyhyt) nousi viimein valtaistuimelle nimellisen kuninkaan sijaan ja hänen vanhimmasta pojastaan Kaarlesta oli tuleva keisari, jonka mukaan heidän sukunsa hallintoaikaa kutsuttaisiin karolingiseksi ajaksi.

Kaarlen sodat

Sota langobardeja vastaan

Kaarlesta tuli hänen veljensä Kaarlomanin kanssa frankkien kuningas heidän isänsä kuoltua vuonna 768. Kun myös Kaarloman jonkin ajan kuluttua kuoli, oli Kaarle yksin valtakunnan huipulla ja aloitti valtakuntansa laajentamistoimet.

Paavi Hadrianus I pyytää Kaarle Suurta apuun vuonna 772 heidän tavatessaan Rooman lähellä

Italian pohjoisosassa asuivat langobardit, jotka uhkasivat paavin hallitsemaa Kirkkovaltiota. Aluksi Kaarlen ja langobardien välillä vallitsi rauha ja Kaarle jopa nai langobardikuningas Desideriuksen tyttären. Tätä paavi Hadrianus I ei missään nimessä hyväksynyt, mutta jo tällöin tuli ilmi Kaarlen päättäväisyys ja luja ote katolista kirkkoa ja paavia kohtaan, kun hän tuohon naimakauppaan ryhtyi.

Ei tiedetä tarkemmin, miksi Kaarle hylkäsi vaimonsa vuoden kestäneen liiton jälkeen. Varmastikin hän oli laskelmoinut mitä erosta oli seuraava. Langobardit, suuttuneina erosta , hyökkäsivät kostona toden teolla paavin kimppuun. Siinä tilanteessa paavi kutsui Kaarlen joukkoineen apuun. Kaarle lähtikin sotaretkelle, kukistaen pian koko langobardivaltakunnan sekä pelastaen paavin. Langobardiprinsessa saattoikin toimia vain Kaarlen suunnitelmien välikappaleena. Nyt kun Kaarle oli saanut joukkonsa Kirkkovaltion ympäristöön ja paavin liittolaisekseen, kruunautti hän itsensä Italian kuninkaaksi vuonna 774.

Sodat sakseja vastaan

Jo Kaarle Suuren isoisä Kaarle Martell oli taistellut valtakuntansa pohjois- ja koillisrajalla Rein- ja Elbejokien välillä asuneita pakanallisia saksiheimoja vastaan. Kaarle Suuri jatkoi isoisänsä työtä ja halusi yhdistää valtapiiriinsä saksit. Saksit olivat pakanoita ja se puute Kaarlen oli korjattava. Hän varmastikin uskoi saavansa heistä liittolaisen.

Sakseja oli yritetty käännyttää aikaisemminkin, mutta tuloksetta. Saksit koostuivat erillisistä heimoista, jotka sodassa yhdistivät voimansa yhteistä vihollista vastaan.

Tehtyään saksien kanssa jonkinlaisen sopimuksen Kaarle palasi kotiin ja lähti sitten aikaisemmin mainitulle sotaretkelle langobardien maille. Mutta loukatut saksit rikkoivat sopimuksen ja hävittivät Kaarlen valtakuntaa. Palattuaan Italiasta hän sitten lähti uudelleen sakseja vastaan ja sai heidät suurimmalta osalta kukistettua. Vain eräs saksilaispäällikkö, Widukind nimeltään, piti sitkeästi puoliaan. Hän oli arvossa pidetty mies ja sai sytytettyä sakseihin kapinanliekin Kaarlen lähdettyä Espanjanretkelleen. Kapinalliset tuhosivat lähinnä kirkkoja ja yleensä kaikkea, mikä liittyi kristinuskoon kostoksi Irminsul-puun kaatamisesta. Siitä alkoi pitkällinen sota frankkien ja saksien välillä. Vuorotellen osapuolet kokivat voittoja ja tappioita. Viimein Kaarle sortui virheeseen; hän teloitutti 4 000 soturia, jotka saksit olivat pakon edessä hänelle luovuttaneet. Saksien kapinainto vain yltyi tästä.

Vuosia kestäneet sodat olivat kuluttaneet molempia osapuolia ja viimein Widukind, huomattuaan taistelujen tuloksettomuuden, kääntyi vuonna 785 kristinuskoon. Kaarle Suuri kohteli sakseja lopulta suopeasti. Widukindille hän luovutti lukuisia lahjoja ja sai tästä ystävän ja liittolaisen. Widukind tuli olemaan yksi Kaarlen tärkeimmistä päälliköistä. Näin tulivat hajanaiset heimot yhdistetyiksi. Sodat olivat lopultakin tuottaneet tulosta, mutta täydellisesti saksit rauhoittuivat vasta vuonna 804.

Muita Kaarle Suuren sotia

Langobardien ja saksien kanssa käytyjen sotien lisäksi Kaarle valloitti pieniä alueita Espanjasta, sekä sai hallintaansa Reinin varrella asuneet friisit, joka oli tunnettu kauppakansa. Myös avaareja, sekä slaaveja ja tanskalaisia vastaan Kaarle taisteli menestyksekkäästi. Vuonna 809 Kaarle alisti myös osia Itä-Roomasta hallintaansa. Kaikkiaan Kaarle teki elämänsä aikana 54 sotaretkeä ja monet sodat olivat hyvinkin pitkällisiä. Kukistetut kansat kapinoivat myös aika ajoin.

Rooman keisariksi kruunaaminen

Paavi Leo III:n asema oli vaikea. Leo III oli aluksi tukeutunut enemmän Bysanttiin kuin frankkeihin, mutta nyt Bysantissa oli vallassa Irene, jonka asema ensimmäisenä naispuolisena hallitsijana oli epävarma, eikä Bysantilla monen mielestä ollut keisaria lainkaan. Leo III oli jo vuonna 799 joutunut pakenemaan roomalaisia vihollisiaan Kaarle Suuren luokse, joka Alkuinin neuvosta auttoi hänet takaisin valtaan. Onkin selvää, että Kaarlen kruunaaminen keisariksi lähti paavin aloitteesta. Näin paavi turvasi omaansa ja kirkon valtiollista asemaa.

Paavi Leo III kruunaa Kaarle Suuren 25.12.800 Pietarinkirkossa. Jean Fouquetin kuvitusta: Grandes Chroniques de France (1455–1460).

Joulupäivänä vuonna 800 Kaarlen rukoillessa Pietarinkirkossa, ilmestyi paavi ylimyksineen ja kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi. Tästä tapahtumasta historiantutkijat ovat montaa mieltä. Kaarlen on sanottu yllättyneen kruunauksesta ja että hän olisi jättänyt saapumatta kirkkoon, jos olisi tiennyt siitä. Eräiden historioitsijoiden mielestä paavi ei kuitenkaan olisi uskaltanut kruunata Kaarlea yllättäin.

Ilman Bysantin hyväksyntää kruunaus Rooman keisariksi oli laiton, oikeastaan vallankumouksellinen teko. Kaarle Suuren on kerrottu hakeneen Bysantin hyväksyntää pyrkimällä avioitumaan Irenen kanssa, jolloin frankkien alueet olisivat yhdistyneet Bysanttiin ja Kaarle noussut sen keisariksi. Jos tällaisia suunnitelmia oli, ne kariutuivat viimeistään Irenen viraltapanoon 802. Se tarkoitti, että Kaarle hallitsi keisarina ainoastaan Rooman herttuakuntaa ja entistä eksarkaattia. Muilla alueilla hän oli ainoastaan frankkien ja langobardien kuningas. Kruunauksen tarkoituksena ei ollut keisariuden jakaminen läntiseen ja itäiseen, vaan se johti siihen välillisesti. Vaikka Bysantin Mikael I tunnusti heikosti menneen sodan jälkeen Kaarlen keisariuden vuonna 812, kyse oli vain keisariudesta, ei Rooman keisariudesta. Bysantti katsoi edelleen olevansa Rooman keisariuden ainoa perillinen.

Michael Hart teoksessaan Ihmiskunnan 100 suurinta pitää Rooman keisarin arvonimeä sopimattomana niillä perustein, ettei Kaarle ollut syntyperältään, kulttuuriltaan eikä ulkonäöltään roomalainen, eikä hänen valtakuntansa pääkaupunkina ollut Rooma vaan Aachen, eikä valtakunta muutenkaan ollut antiikin Rooman suuruinen. Tosin Kaarle ihaili ja elvytti antiikin kulttuuria, yhdisti Eurooppaa sekä oli tuolloin Euroopan vahvin johtaja.

Kaarlen suhde uskontoon ja kirkkoon

Kaarle piti itseään heikkojen ja apua tarvitsevien suojelijana ja hänelle tärkeää oli juurruttaa kansaan lähimmäisenrakkaus. Hän rankaisi ankarasti niitä, jotka eivät tätä periaatetta noudattaneet. Kaarle suosi kirkkoa ja pappeja. Näillä oli suuri merkitys kansaa yhdistävän henkisen sivistyksen levittämisessä. Kuitenkin kirkolle hän oli samalla kertaa sekä suojelija että ankara hallitsija. Kirkonmiesten oli oltava kuuliaisia ja ehdottoman kristillisiä. Kelvottomat papit, jotka niskuroivat ja käyttivät aikaansa huveihin Kaarle erotti tehtävistään. Ei kuitenkaan ollut helppoa pitää näitä "saastaisia" kurissa, sillä heillä itsellään oli rikkauksia ja aseistettuja seurueita sekä ylhäisiä sukulaisia tukenaan.

Vanhuudenpäivillään Kaarle ilmeisesti oli huomannut kirkon epäkohdat, sillä uskonpuhdistukseen viittaavia muistiinpanoja on löytynyt. Nämä sisältävät kysymyksiä, joita oli ilmeisesti tarkoitus esittää jossakin kirkolliskokouksessa. Kysymyksissään hän viittaa muun muassa anekauppaan. Myös pyhäinjäännösten keräilyyn Kaarle suhtautui kielteisesti. Kirkon epäkohtien korjaamiseen keisarin kehotukset eivät riittäneet vaan tarvittiin uusi laki, jolla anekaupassa perintönsä menettäneet saivat sen takaisin.

Kaarle oli harras kristitty, joka ei kuitenkaan sokeasti noudattanut niitä katolisen kirkon oppeja, jotka hän itse katsoi vääriksi. Hän tunsi oikeutensa ja hänellä oli lujempi ote kirkkoon, kuin mitä kirkolla häneen. Tähän varmasti vaikutti se, että frankit olivat jo vuosisatoja olleet kristittyjä. Kaarlen isoisän isoisä, Arnulf, oli toiminut Metzin kaupungin piispana. Kaarle oli siis pyhempi mies, kuin monet kirkon papit ja piispat. Hän käytti kuitenkin ajan henkeen kuuluen hyvin raakoja jumalantuomioita, muun muassa vesikoetta.

Frankkien valtakunnan hallinto

Lait ja oikeus

Kaarle Suuri sääti lakejaan eli kapitulaareja (kappaleiksi jaettuja säädöksiä) taatakseen oikeuden, rauhan ja järjestyksen valtakunnassaan. Lakiehdotuksensa hän esitti valtiokokouksen pohdittaviksi. Näitä kokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Lait rajoittivat ylimystön vallan paisumista ja turvasivat köyhemmän kansan oikeuksia, estivät rikollisuutta ja määräsivät kaupankäyntiä koskevat mitat ja painot. Lakeja oli pari tuhatta ja ne koskivat mitä erilaisimpia elämänaloja. Rangaistukset tuohon aikaan olivat kovia, erityisesti kirkkoa ja uskoa kohtaan tehdyissä rikkomuksissa. Toisaalta ankarat rangaistukset tehosivat hyvin. Seuraavassa muutamia esimerkkejä lainsäädännöstä:

• Kirkkoon väkivaltaisesti tunkeutuneet, kirkkoja ryöstäneet tai polttaneet tuomitaan kuolemaan roviolla
• Paastosäädösten noudattamatta jättämisestä seuraa kuolemantuomio
• Piispan tai papin tappamisesta kuolemantuomio
• Polttohautauksesta myös kuolemantuomio

Lakeja valvomaan Kaarle nimitti kreivejä, jotka kreivikunnan tilojen hallitsemisen lisäksi keräsivät veroja. Kreivit edustivat hallitsemaansa aluetta ja olivat alueidensa sotaväen päällikköinä sekä tuomioistuinten johtajina. Kreivien tottelemattomuutta ja laittomia tekoja ehkäistiin valtakunnantarkastajien avulla. Kansa sai valittaa näille tarkastajille, jos oli tarpeen ja asiat pyrittiin korjaamaan.

Tuomareita kohtaan Kaarle oli ehdoton, he eivät saaneet ottaa lahjuksia. Lahjuksien otto olikin valtakunnassa suuri ja laajamittainen ongelma. Kaarle itse oli korkein tuomari ja kansa ei epäillyt hänen oikeudenmukaisuuttaan. Tuomareiden lisäksi myös todistajat oikeudessa olivat usein epärehellisiä. Syytettykin pystyi käyttämään lahjottuja todistajia hyväkseen. Kun oikeudellista ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan todistajien avulla, käytettiin yleensä jumalantuomioita.

Läänityslaitos

Sotaisat heimot uhkasivat tilallisia ja nämä joutuivat tästä syystä usein luovuttamaan maansa voimakkaammin varustautuneelle maanomistajalle päästäkseen tämän suojelukseen. Näin omaisuuttaan kasvattaneet suurtilalliset omistautuivat enimmäkseen sotimiseen ratsuväkineen ja luovuttivat tiloja takaisin tilallisille lääneiksi, kunhan nämä vain sitoutuivat suorittamaan ratsupalvelusta. Viljelystyöt jäivät maaorjien asemassa olleille talonpojille. Vähitellen hallitsijatkin alkoivat jakaa läänityksiä saadakseen ratsuväkeä.

Kaarle Suuren valtakunnan talous perustui pääasiassa maatalouteen, joten hän käytti juuri tätä läänityslaitosta valtakunnassaan ja kansa oli selvästi jaettu eri luokkiin: työntekijöihin, taistelijoihin sekä rukoilijoihin. Hän antoi kunnostautuneille miehille läänejä määräajoiksi eli heistä tuli suurvasalleja. Heidän alaisuudessaan puolestaan toimivat alavasallit. Epäkohtana läänityslaitoksessa oli se, että valtiosta tuli hajanainen, suurvasallien päättäessä itse varsin merkittävistäkin asioista kreivikunnassaan. Tämä saattoi johtaa vasallien keskinäisiin sotiinkin, ellei voimakas valtiollinen johtaja saanut pidettyä heitä kurissa. Kaarle oli riittävän vahva siihen, ja hänen kuoltuaan läänityslaitos muuttuikin taas perinnölliseksi feodaalilaitokseksi, mikä edisti valtion hajoamista enemmän kuin määräaikainen läänityslaitos.

Asepalvelus

Edellä mainitussa kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki ns. toukokuun kentillä. Aikaisemmin olivat kaikki valtakunnan miehet olleet asevelvollisia, mutta Kaarlen säädöksellä sotapalveluksesta tuli ainoastaan maanomistajien velvollisuus. Suurtilalliset saattoivat varustaa suurenkin sotilasmäärän, mutta pientilalliset valitsivat yhdessä keskuudestaan yhden sotamiehen ja hankkivat tälle aseet ja ruoan. Kuitenkin sotapalvelusvelvollisuus tuntui pienviljelijöistä raskaalta ja Kaarlen oli jaettava suurvasalleille lisää läänityksiä pitääkseen voimakas ja valtakunnalle välttämätön ratsuväki kunnossa. Suurin uhka valtakunnalle saattoi tulla sen sisältä, sillä pääasiassa ylimystö muodosti voimakkaimmat joukot. Suurvasallit kuitenkin kunnioittivat mahtavaa johtajaansa ja Kaarlella oli taito käsitellä heitä ja pitää heidät tyytyväisinä.

Kaarlen sivistyksellinen työ

Valtaansa ja voimaansa Kaarle ei käyttänyt kansansa sortamiseen. Vaikka hänen oma opillinen sivistyksensä oli heikko, halusi hän parantaa sitä ja koko valtakuntansa sivistystasoa. Hän ihaili antiikin sivistystä ja harjoitteli ahkerasti kirjoittamista sekä latinan ja kreikan kieliä ja perusti kirjastoja. Kuitenkin vasta vanhuudessaan hän osasi jotenkuten kirjoittaa. Tuo suosiollinen asenne tieteitä kohtaan tuli lopulta olemaan alulle panevana voimana nykyiselle länsimaiselle sivistykselle, jonka juuret ulottuvat muinaisen antiikin kulttuureihin asti.

Kaarle ymmärsi valtansa alle joutuneiden kansojen kulttuurien arvokkaita puolia eikä halunnut hävittää tietoa näiden kansojen menneisyydestä. Hän merkityttikin muistiin muinaisajan sankareista ja urotöistä kertovia vanhoja germaanisia lauluja. Nämä kirjoitukset tuhoutuivat hänen poikansa ja seuraajansa Ludvig Hurskaan pakanuuden hävittämiseen kohdistuvan innon seurauksena.

Kaarle uudisti myös valtakuntansa koululaitoksen. Näin saivat tavallisetkin kansalaiset oikeuden ja mahdollisuuden saada oppia. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraalikoulut. Kaarlen hovissa Aachenissa toimi palatsikoulu. Muut, kuin papeiksi aikovat opiskelivat ns. ulkokoulussa. Ensimmäisenä opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa, laulua, laskemista sekä latinan kielen alkeita. Kaarle kävi usein tarkastamassa oppilaitoksiaan ja oli varsin ankara laiskoja oppilaita kohtaan.

Kaarle Suuri kokosi lähipiiriinsä oppineistoa tuon ajan muutoin karussa ja raa’assa vallanhimon ympäristössä. Valtakunta ei pysynyt koossa pelkin sotataidoin. Henkinen ja hengellinen kulttuuri mahdollistivat hallintojärjestelmän kehittymisen. Kaarlen sanotaan olleen yhtä iloinen onnistuessaan hankkimaan oppineen miehen hoviinsa, kuin valloittaessaan kaupungin. Kaarlen hovissa oppineet muodostivat akatemian, jonka keskusteluihin hän innokkaasti otti osaa. Kaikki asiat oli selvitettävä hänelle perusteellisesti. Antiikin kirjoituksia kopioitiin ja hänen tahtonaan oli luoda frankkien valtakunnasta ”uusi Ateena”, josta piti tulla vielä alkuperäistäkin parempi, kristillinen kulttuurin kehto. Vallitsi karolinginen renessanssi.

Kaarle Suuresta säilyneet tiedot

Suurin osa Kaarlea koskevista, säilyneistä tiedoista on hänen hovinsa oppineiden ja neuvonantajien kirjoittamia. Niiden paikkansapitävyyttä on paljon pohdittu. Mestari Einhardin kirjoituksista on löytynyt puutteita ja teksti on ehkä liiankin ylistävää. Hallinnollisia asiakirjoja on säilynyt, samoin löytyy kirkkojen seinämaalauksia Kaarlesta sekä aikaisemmin mainittu häntä esittävä pronssipatsas. Kaarle Suuren ajalta on tallella paljonkin frankkien käyttö- ja koriste–esineitä, rahoja, rakennuksia ja aseita. Muun muassa Rolandin laulu sisältää tietoja Kaarlesta, mutta ne ovat usein varsin liioittelevia ja epätarkkoja, vanhan suullisen tiedon myöhempiä kirjallisia tallenteita.

Einhard ja Alcuin

Aachenin tuomiokirkko

Tärkeimmät Kaarlen hovin oppineista olivat frankkilainen Einhard ja anglosaksinen munkki Alcuin. He osaltaan toimivat Kaarlen oppi-isinä. Ilman heitä olisi suuri osa antiikin ajan tietämyksestä (erityisesti matemaattiset opit) jäänyt pimentoon nykypolvilta.

Mestari Einhard kuului Kaarlen luotetuimpiin neuvonantajiin ja oli hän oli huomattavan lahjakas matematiikan ja arkkitehtuurin alalla. Hän vastasi hallituskaupunki Aachenin tuomiokirkon sekä Aachenin ja Ingelheimin palatsien suunnittelusta, sekä toimi diplomaattisissa tehtävissä. Hänen tärkein työnsä on Kaarle Suuren elämäntyöstä kertova Vita Caroli Magni ("Kaarle Suuren elämä"). Sitä pidetään koko keskiajan jakson parhaana elämäkertakirjoituksena. Suurin osa Kaarle Suurta koskevista tiedoista on juuri Einhardin kirjoittamia. Hänen käsialaansa ovat myös Annales Empirium Carlovingi ("Karolingien Keisarikunnan Vuosikirjat").

Munkki Alcuin puolestaan kehitti roomalaisen kirjaimiston paremmin matemaattisiin tarkoituksiin sopivaksi. Myös hän oli lahjakas arkkitehti ja diplomaatti. Alcuin toimi Kaarlen palatsikoulun johtajana Aachenissa ja kirjoitti oppikirjoja aikana, jolloin opillinen sivistys Euroopassa oli vasta aluillaan.

Rolandin laulu

Pääartikkeli: Rolandin laulu

Ranskan kansalliseepos on Rolandin laulu. Tämä muinaisranskalaiseen suulliseen perinteeseen tukeutuva runoelma on tuntemattoman tekijän muistiin merkitsemä noin vuoden 1100 tienoilta. Teos kertoo Kaarle Suuren suurvasallista, Bretagnen kreivistä Rolandista, joka kaatui Roncevaux´n taistelussa saraseenien väijytykseen. Eräs Kaarlen kreiveistä, Ganelon nimeltään, petti hänet.

Kun Kaarle joukkoineen tyytyväisin mielin oli palaamassa Espanjan retkeltään, hyökkäsivät saraseenit jälkijoukon ja sitä johtaneen Rolandin kimppuun. Roland miehineen taisteli urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, suostuen liian myöhään puhaltamaan Olifant- nimiseen norsunluiseen torveensa kutsuakseen kuninkaansa auttamaan häntä. Roland sai surmansa, mutta Kaarle kosti parhaan sankarinsa kuoleman raskaasti ja petturi - Ganelon sai osansa kostosta. Seuraavassa suomeksi käännetty katkelma Rolandin laulusta:

”Sovittaa suuhuns’ olifantin Roland

ja väkivoimin iskee kalvan sinne.

Soi kaiku kautta ylhäin ylängöitten,

ja kauemmas kuin kolmenkymmenen

sen saattaa peninkulman päähän kuulla.”

Rolandin laulun runot ovat ylistäviä, sankarillisia ja vähemmän todenmukaisilta tuntuvia. Tämä teos kuvastaakin ristiretki- ja ritariajan henkeä ja siinä korostuvat kristilliset ja kansalliset arvot. Teoksen on suomentanut Yrjö Jylhä vuonna 1936. Tämä laulu oli hyvin suosittu keskiajalla, esimerkiksi monissa Saksan kaupungeissa on tuolta ajalta säilyneitä Rolandin patsaita (korkein Bremenissä, 5 metriä korkea). Todellinen syy Kaarlen marssiin Espanjaan oli se, että eräät arabiylimykset olivat pyytäneet häntä apuun Cordoban kalifin kostoretkeä vastaan. Tällöin Kaarle olisi saattanut saada hallintoaluettaan levitetyksi pitkälle Espanjaan saakka. Hän oli tarkkaan laskelmoinut retkensä ja kun hän ei saanutkaan odotusten mukaisia apujoukkoja Espanjasta, ei suuria voittojakaan tullut. Kotimaata puolustamaan Kaarle lähti saksien aloitettua kapinansa.

Kaarle Suuren menestys

Kaarle oli kasvanut jo lapsuudesta asti kiinni hallitsijan tehtäviin. Olivathan hänen esi–isänsäkin jo viisi sukupolvea ennen häntä olleet yhteiskunnan johtotehtävissä ja valtionhoitajina. Eräs mahdollisuus Kaarlen menestykselle saattoi olla se, ettei hänen aikanaan ilmennyt erityisiä kruununperimyskiistoja. Veli oli kuollut nuorena ja onkin esitetty epäilyjä, että Kaarle olisi myötävaikuttanut tähän. Kaarlen valtakunnan olemassaolon tae, sivistyksellinen ja kulttuurillinen pohja oli jo valmiina ja se oli antiikin kulttuuri. Tuo kulttuuri oli alkanut taantua, mutta oli kuitenkin vielä muistissa. Sen säilymiselle olivat keskiajan luostarit tärkeitä ja munkit suorittivat kulttuurin levittämistä. Kaarle itse ihaili monia antiikin tapoja ja otti esimerkkiä niistä. Hän muun muassa kutsui ystäviä, sukulaisia ja muita vieraita kylpyläänsä ja keskusteli siellä heidän kanssaan tärkeistäkin asioista. Myös rakennuskulttuurissa Kaarle seuraili Rooman tapoja.

Kaarle käytti valistuneita, oppineita henkilöitä hyväkseen valtakuntansa kehittämisessä ja koossapitämisessä. Kaarle oli taitava puhuja ja neuvottelija, hän osasi ilmaista mielipiteensä selkeästi ja pystyi reagoimaan nopeasti vastapuolen toimiin. Vaikka hän oppikin vasta myöhemmällä iällä välttävän kirjoitustaidon, hän oli kuitenkin kielellisesti lahjakas.

Eurooppa Kaarle Suuren kuolinvuonna 814

Kaarle havaitsi myös uskonnon ja valtion välisen yhteistyön hyödyllisyyden ja osasi käyttää sitäkin valtakuntansa hyväksi, kunnioittaen kuitenkin uskonnon periaatteita. Kaarlen hallintotapaan sopi kristinuskon vaatimus, jonka mukaan yksilön oli oltava kuuliainen esivallalle. Murrosvaihe, jossa Eurooppa siirtyi pakanuudesta kristinuskoon oli todella tärkeä tekijä Kaarlen menestykselle ja valtakunnan kasvulle. Hänen oli miekan avulla voitettava pakanakansat ja käännytettävä ne kristityiksi. Tämä oli myös paavin tavoite, jolloin Kaarle sai toimilleen runsaasti hyväksyntää. Jos Euroopassa frankkien naapurikansat olisivat jo olleet kristittyjä, olisi Kaarle joutunut ristiriitaan kirkon kanssa ja joutunut keksimään toimilleen muita oikeutuksia kuin käännyttämisen.

Kaarle Suuri ei säästänyt vaivojaan ja lahjojaan pyrkiessään hyväksi havaitsemaansa tavoitteeseen. Laajentaessaan valtakuntaansa hän oli esimerkkinä alaisilleen, osallistuen itse taisteluihin joukkojensa eturivistössä. Vaikka hän oli sodassa jyrkkä ja ehdoton, kohteli hän hävinneitä armeliaasti edellyttäen, että nämä olivat hänelle kuuliaisia.

Kaarlen kunnollisista pojista vain heikoin, Ludvig, oli vielä hengissä ja hän peri valtakunnan. Kun ei ollut vahvaa johtajaa, alkoivat sekasorron ajat valtakunnassa. Paavin asema vahvistui selvästi ja viimein Verdunin sopimuksessa vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmeen osaan Kaarlen pojanpoikien kesken.

Kaarle Suuren merkitys

Kaarle Suuren patsas Aachenin kaupungintalon edessä

Kaarle Suuren valtakunnasta muodostuivat myöhemmin suuret kansallisvaltiot Ranska, Saksa ja Italia. Kaarle Suuren vaikutus länsimaiseen sivistykseen oli merkittävä. Ilman häntä Keski-Eurooppa olisi mitä ilmeisimmin vetänyt puoleensa voimakkaita ja sotaisia kansoja idästä. Lähin valtiollinen uhka oli Itä-Rooma. Ilman Kaarle Suurta katolisen kirkon ja paavin merkitys olisi voinut jäädä varsin vähäiseksi.

Länsimaisen oikeuskäytännön pohjana on ns. roomalainen oikeus, joka on välittynyt nykyaikaan saakka Kaarle Suuren hallinnon ansiosta. Tuon oikeuskäsityksen luomat normit yhdistävät nykyisiäkin Euroopan valtioita.

Lähteet

• Carl Grimberg, Kansojen historia, WSOY 1956-59

Katso myös

• Frankkien valtakunta
• karolinginen renessanssi
• Karlspreis, Aachenin kaupungin myöntämä eurooppalainen palkinto
• http://www.edu.vaasa.fi/ranska-saksa/kaarle.htm

Edeltäjä: Pipin Pieni

Frankkien kuningas

Seuraaja: Ludvig Hurskas