Suuri skisma

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Skisma)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kristikunnan hajaannusta roomalaiskatoliseksi ja ortodoksiseksi kirkoksi. Roomalaiskatolisen kirkon sisäistä hajaannusta vuosina 1378–1417 käsittelee artikkeli Suuri skisma (katolisuus).
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Segna di Buonaventura. Crocifisso. Museum of Fine Art, Moscow.jpg

Historia
Jeesus
Apostolit
Apostoliset isät
Kirkkoisät
Ekumeeninen kirkolliskokous
Suuri skisma
Ristiretket
Uskonpuhdistus
Pietismi
Evankelikalismi
Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus
Jumala
Poika Kristus
Pyhä Henki

Kristillinen teologia
Kirkko
Pelastus
Armo
Sakramentti
Jumalanpalvelus
Armolahja
Kymmenen käskyä
Dogmi

Raamattu
Vanha testamentti
Uusi testamentti
Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia
Katolinen kirkko
Ortodoksinen kirkko
Orientaaliortodoksiset kirkot
Protestantismi

n · k · m

Ekumeeninen patriarkka Mikael Kerularios
Paavi Leo IX

Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista katolisen kirkon sisällä, joka johti kristikunnan hajaannukseen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon syntyyn Rooman ja itäisten patriarkaattien suhteiden katkettua.


Tausta ja syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[1]Kristikunta alkoi jo 200-luvulla jakautua latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään. Kristikunnan itäisissä osissa latinaa halveksittiin ja pidettiin barbaarien kielenä, kun taas kreikan kieli koettiin sivistyksen kielenä, mikä johtui osaksi siitä, että uuden testamentin alkukieli oli kreikka ja kreikkalaiset olivat kääntyneet kristinuskoon ensimmäisten joukossa.

Lännessä paavi oli alkanut vaatia itselleen erityisasemaa piispojen joukossa. Tätä perusteltiin sillä, että Rooman seurakunta oli vanha ja arvostettu pääkaupungin seurakunta. Paavia arvostettiin myös hallintovirkamiehenä Roomassa ja sen lähialueilla. Tämän lisäksi paavin asemalle esitettiin 400-luvulla raamatullinen perustelu. Nimittäin Matteuksen evankeliumissa (Matt. 16:18-19) Pietari saa Jeesukselta taivasten valtakunnan avaimet. Paaviuden puolustajat selittivät Pietarin saamien valtaoikeuksien periytyvän Rooman piispalta toiselle, koska perimätiedon mukaan Pietarista tuli Rooman ensimmäinen piispa. Tämän käsityksen mukaan paavi on siis kaikkien kristittyjen johtaja. Paavin vaatimuksiin suhtauduttiin, varsinkin itäisessä kristikunnassa, nurjamielisesti.  Kristinuskon vahvojen tukialueiden piispat, kuten Konstantinopolin, Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian piispat aluksi kunnioittivat paavia, mutta eivät halunneet tunnustaa paaville erityisasemaa heidän yläpuolellaan.

Paavikiistan lisäksi kirkollisissa tavoissa oli eroja. Pienet erot eivät periaatteessa olisi haitanneet ja monimuotoisuutta pidettiin luonnollisena asiana, mutta ne vaikuttivat vahvasti jo muutenkin tulehtuneisiin väleihin, ja niiden koettiin turmelevan oikea usko ja kirkon yhtenäisyys. Idässä piispoilta vaadittiin selibaattia, kun taas lännessä papeilta. Lännessä käytettiin happamatonta ehtoollisleipää ja idässä hapanta. Myös pääsiäistä vietettiin eri aikoina, mikä johtui erilaisista kalenterijärjestelmistä. Lännessä käytettiin gregoriaanista kalenteria ja idässä juliaanista kalenteria.

Rooman jakautuminen vuonna 395 Länsi-Roomaksi ja Itä-Roomaksi syvensi idän ja lännen eroa. Keski-Euroopasta tulleet germaanit kukistivat Länsi-Rooman vuonna 476, minkä takia jäljelle jäänyttä vanhan imperiumin perintöä jäi kantamaan vain Itä-Rooma, jota alettiin kutsua Bysantiksi.

Myös filioque-lisäys hiersi lännen ja idän välejä. Sillä tarkoitetaan lännen katolisen kirkon lisäystä Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 589 Nikean uskontunnustuksen kohtaan ”Pyhä Henki lähtee Isästä”. Tähän lisättiin ”ja Pojasta” (lat. filioque) mutta idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Lisäksi lännen kirkko korosti uskonnonharjoituksissa enemmän käytäntöä ja pelastumisen keinoja, kun taas idässä korostui mystiikka ja Jumalan kaltaiseksi tuleminen. Lännen kirkossa alkoi 1000-luvun alusta vaikuttaa voimakkaasti Clunyn uudistusliike.

Idän ja lännen kirkot olivat erkaantuneet jo selvästi 1000-luvulle tultaessa. Leo IX:n legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan 1054.[2] Välirikon välitön syy oli paavin ja patriarkan riidat kirkollisista asioista Etelä-Italiassa. Vaikka alue kuului nimellisesti Bysantille, Leo IX oli johtanut sotaretkeä sinne asettuneita normanneja vastaan ja jäänyt näiden vangiksi 1053. Kirkkojen eron sinetöi lopullisesti neljäs ristiretki, jonka aikana ristiritarit valloittivat ja hävittivät Konstantinopolin kaupungin. Erityisesti kaupungin kirkkojen hävittäminen ja ryöstö aiheuttivat katkeruutta idän kristityissä.[2] Eroja ja kiistoja syvensi paavin ja idän kirkkoa johtaneen Konstantinopolin patriarkan herkeämätön valtataistelu. Paavi vaati idän kirkon johtajia tunnustamaan paavin aseman koko kristikunnan johtajana ja kun tähän ei suostuttu, Paavi julisti itäisen kristikunnan pannaan eli kirkon kiroukseen vuonna 1054. Vastatoimena Konstantinopolin patriarkka kirosi lännen kirkon. Perusteena oli Nikean uskontunnustuksen sanamuotokiista ja se, että lännessä papeilta vaadittiin selibaattia.

Pannatuomiot sinetöivät kirkon jakautumisen kahtia lännen katoliseen ja idän ortodoksiseen kirkkoon. Idän ja lännen kirkkojen välejä yritettiin sovitella useaan otteeseen keskiajalla tuloksetta. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I yhteispäätöksellä kumosivat ne.



Ristiritarit valloittavat Konstantinopolin neljännen ristiretken yhteydessä.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jussi Ikkala, Johanna Jämsä, Mika Nokelainen, Meri-Satu Sama'neh: Uusi Arkki 2 - Maailmanlaajuinen kristinusko, s. 30-32. Edita, 2017.
  2. a b Muola, Timo: Miksi alun perin yhtenäinen kirkko jakaantui? RaamattuNET. Viitattu 23.6.2009.
Tämä kristinuskoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.