Hait

Hait
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Rustokalat Chondrichthyes
Alaluokka:	Euselachii
Osaluokka:	Leveäsuiset Elasmobranchii
Lohko:	Hait Selachii Richardson, 1836
Synonyymit
Pleurotremata Selachimorpha
Alaryhmät
Katso teksti
Katso myös
Hait Wikispeciesissä   Hait Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Hait (Selachii) on leveäsuisiin kuuluva rustokalojen lohko. Eri lajeja tunnetaan yli 513.

Haiden koko vaihtelee 30 senttimetristä valashain jopa 20 metriin. Suurimmat hait ovat maailman suurimpia kaloja. Hain vartalo on yleensä sylinterinmuotoinen, ja sillä on yksi tai kaksi selkäevää ja hyvin paksu nahka.

Suurin osa hailajeista elää valtamerissä, mutta muutamaa tavataan myös joissa ja järvissä. Haita tavataan toisinaan myös Itämeressä Suomen rannikoilla.

Hait ovat petokaloja, ja useimmat lajit ovat erikoistuneet tiettyihin saaliseläimiin. Hai hyökkää ihmisen kimppuun vuosittain noin 50 kertaa. Moni hailaji on nykyään vaarantunut.

Alkuperä ja kehitys

Hait ovat erittäin vanha eläinryhmä. Varhaisimmat haita muistuttavien kalojen fossiilit ovat peräisin siluurikaudelta noin 440 miljoonan vuoden takaa. Hait kehittyivät devonikaudella, ja kivihiilikaudella noin 360–299 miljoonaa vuotta sitten hait monimuotoistuivat voimakkaasti. Permikauden joukkosukupuutosta selviytyi vain muutama haiden linja, joista yksi oli nykyisten haiden kaltainen. Useimmat nykyiset haiden ryhmät syntyivät jurakauden loppuun mennessä noin 144 miljoonaa vuotta sitten. Monia hairyhmiä kuoli jälleen liitukauden joukkosukupuutossa 66 miljoonaa vuotta sitten. Selviytyneistä ovat kehittyneet nykyiset lajit, sekä esimerkiksi historian suurin laji, sukupuuttoon jo kuollut megalodon. Varhaisista haista jääneet fossiilit ovat lähinnä hampaita, koska haiden luuranko koostuu huonosti säilyvästä rustosta.

Systematiikka

Hait kuuluvat rustokalojen luokan leveäsuisten osaluokkaan (Elasmobranchii) yhdessä rauskujen kanssa. Käsitykset leveäsuisten sisäisestä systematiikasta ovat olleet horjuvia. Perinteisesti rauskuja (Batomorphi) ja haita (Selachii) on pidetty rinnakkaisina lohkoina. Rakennetuntomerkkien perusteella on kuitenkin esitetty toisenlaista luokitusta, jossa pääjako on ulappaveden haiden (Galea) ja lähinnä pohjan läheisyydessä elävien lajien (Squalea) välillä. Jälkimmäinen ryhmä käsittäisi sekä perinteiset rauskuryhmät että joukon perinteisiä hailahkoja. Tässä luokituksessa perinteiset hait eivät olisi luonnollinen (monofyleettinen) taksoni vaan parafyleettinen ryhmä. Toisaalla jotkut molekyylisystemaattiset tutkimukset taas ovat puoltaneet haiden ja rauskujen asemaa luonnollisina sisarryhminä. Tällöin haiden sisällä olisi jako kahteen ylälahkoon Galeomorphi ja Squalomorphi (ks. Leveäsuiset).

• Lohko: Hait (Selachii)
  • Ylälahko: Galeomorphi
    • Lahko: Luomihaikalat (Carcharhiniformes)
    • Lahko: Sarvihaikalat (Heterodontiformes)
    • Lahko: Sillihaikalat (Lamniformes)
    • Lahko: Partahaikalat (Orectolobiformes)
      • Alalahko: Parascyllioidei
      • Alalahko: Orectoloboidei
    • Lahko: †Synechodontiformes
  • Ylälahko: Squalomorphi
    • Lahkoryhmä: Hexanchida
      • Lahko: Kaulushaikalat (Hexanchiformes)
    • Lahkoryhmä: Squalida
      • Lahko: Piikkihaikalat (Squaliformes)
    • Lahkoryhmä: Squatinida
      • Lahko: Okahaikalat (Echinorhiniformes)
      • Lahko: Sahahaikalat (Pristiophoriformes)
      • Lahko: †Protospinaciformes
      • Lahko: Merienkelikalat (Squatiniformes)

Anatomia

Koko

Useimmat hait ovat noin yhden metrin pituisia. Pienimmät lajit ovat alle 30 senttimetrin pituisia. Suurin hai on valashai, joka voi kasvaa jopa 20 metrin pituiseksi.

Ruumiinrakenne

Hain ruumiinosat.

Haiden ruumiinrakenne on pysynyt lähes muuttumattomana satojen miljoonien vuosien ajan.

Muodoltaan hait ovat useimmiten sylinterimäisiä, jotkin pitkulaisia, toiset lyhyempiä. Jotkin merenpohjassa viihtyvät lajit ovat litteitä ja muistuttavat rauskuja.

Hain kyljissä rintaevien edessä on kidusaukot, joita on yleensä viisi kummallakin puolella. Kuonossaan hailla on sierainaukot ja päässään sähköaistin pieniä aukkoja eli Lorentzinin avartumia. Silmien takana on pienet raot eli spiraakkelit.

Hain tukiranka muodostuu kokonaan rustokudoksesta, joka on kevyempää ja joustavampaa kuin luu. Hain tukirangassa on melko vähän erillisiä osia. Kallo on saumaton ja laatikkomainen. Alaleuka ja yläleuka ovat irrallaan kallosta. Selkäranka koostuu tiimalasin muotoisista nikamista, jotka ovat yhtä kovia kuin muiden eläinten luiset nikamat. Irralliset rustot tukevat eviä. Hailla ei ole ruotoja, ja sen lihakset ovat kiinnittyneet nahkaan.

Evät ja liikkuminen

Useimmilla hailajeilla on kaksi peräkkäistä selkäevää, joillakin vain yksi. Etummainen selkäevä on yleensä suurempi kuin taempi. Parillisilla rintaevillään ja vatsaevillään hai tuottaa nostetta ja hallitsee ruumiin kaltevuutta. Joillakin lajeilla vatsaevien takana on peräevä. Useimpien haiden pyrstöevän ylempi puolisko on paljon pitempi kuin alempi. Pyrstöllään hai tuottaa työntövoimaa. Hain eviä tukevat sisältä niiden tyven rustorakenteet ja ulkoa keratiinia muistuttava kerros, joka on haineväkeiton arvokkain ainesosa.

Jotkin hait uivat kiemurtamalla koko vartaloaan vaakasuuntaisesti. Tehokkaimmin uivat lajit potkivat vain takavartalollaan tai pyrstöllään, ja pitävät muun ruumiinsa suorana.

Koska hailla ei ole uimarakkoa, se on vettä tiheämpi eikä kellu itsestään vaan alkaa vajota lopettaessaan uimisen. Haita keventää eniten maksaan varastoitunut öljy. Hietahai osaa keventää itseään nielemällä ilmaa.

Moni hailaji liikkuu etupäässä öisin.

Nahka

Hailla on hyvin paksu nahka, joka koostuu tiheästä kollageenista. Nahan ulkopinnassa on pieniä, teräviä ja kovapintaisia suomuja. Nahka voi olla monen väristä, ja jotkin lajit ovatkin hyvin värikkäitä, mutta useimmat ovat harmaita tai ruskeita.

Hampaat

Hain hammasrivejä. "Series 1" on nykyisten käyttöhampaiden sarja, ja muut sarjat kasvavat sen alta valmiina korvaamaan sen.

Eri hailajien hampaat vaihtelevat ohuista ja keihäsmäisistä pyydystyshampaista suuriin ja tasaisiin murskaushampaisiin ja sahamaisiin leikkaushampaisiin. Useimmilla lajeilla on suussaan erityyppisiä hampaita lajin saalistustapojen mukaisesti, mutta planktonia syövien haiden hampaat ovat identtisiä. Hain ruokavalion pystyykin päättelemään sen hampaista.

Hailla voi olla hampaita jopa kymmenessä pitkittäisessä rivissä. Leuasta nousee liukuhihnan tavoin uusia hampaita vanhojen ja kuluneiden tilalle. Nopeimmillaan vanhat hampaat putoavat alle kymmenen päivän käytön jälkeen, mutta joillakin lajeilla hammas kestää kuukausia.

Fysiologia

Aistit

Hailla on hyvin tarkka hajuaisti ja makuaisti. Hait etsivät hajuaistillaan sekä saalista että parittelukumppaneita. Kirkkaiden vesien hailla on myös tarkka syvyysnäkö. Vasarahain silmät ovat pitkien ulokkeiden päässä, ja sen näkökenttä on 360 astetta. Syvien vesien haiden ja öisin liikkuvien haiden silmät ovat vihertävät ja hyvin suuret, jotta ne saisivat kaiken valon kerättyä. Sameiden vesien haiden silmät ovat pienet. Useimmat hait eivät kykene sulkemaan silmäluomiaan, mutta joillain lajeilla on tähän tarkoitukseen kolmas silmäluomi.

Hait aistivat myös ääntä, vedenpaineen muutoksia, kosketusta ja heikkoja sähkökenttiä.

Aineenvaihdunta

Monet hait viettävät suuren osan ajastaan makoilemalla merenpohjassa pumpaten vettä kidustensa läpi. Hain uidessa vesi kulkee sen kidusten läpi itsestään. Jotkin lajit, kuten vasarahait, pystyvät hengittämään vain liikkeessä, eivätkä ne voi siksi koskaan pysähtyä. Paikallaan hengittävien lajien aineenvaihdunta on melko hidas. Niiden syke on vain noin 40 lyöntiä minuutissa, kun aktiivisimpien ja nopeimmin uivien lajien syke on 60–70 lyöntiä minuutissa.

Useimmat hailajit ovat vaihtolämpöisiä, eli niiden ruumiinlämpö seuraa veden lämpötilaa. Vaihtolämpöiset lajit elävät yleensä lämpimissä vesissä ja vaeltavat joskus vuodenaikojen mukaan. Kylmien vesien vaihtolämpöiset hait ovat yleensä pienikokoisia ja myös kasvavat hyvin hitaasti. Tasalämpöiset lajit tarvitsevat enemmän ruokaa kuin vaihtolämpöiset, joten niitä elää paljon kylmissä vesissä, missä on enemmän saalista.

Hait varastoivat kehossaan tiettyjä aineenvaihdunnan tuottamia kemiallisia aineita estääkseen meriveden suolaa tihkumasta niiden kehoon. Ne pystyvät myös erittämään ylimääräisiä suoloja kehostaan kidustensa ja peräsuolirauhasensa kautta. Useimmat hait ovatkin sopeutuneet suolaiseen meriveteen eivätkä selviydy makeassa vedessä. Tiettävästi vain härkähai pystyy liikkumaan merivedestä makeaan veteen ja takaisiin.

Elinkaari

Hain lisääntyminen ja elinkaari muistuttaa enemmän nisäkkäiden ja lintujen lisääntymistä kuin tyypillisten luukalojen lisääntymistä. Hait eivät kude ja tuota suuria määriä kehittymättömiä munia kuten kalat, vaan ne tuottavat pienen määrän täysin kehittyneitä poikasia, jotka eivät tarvitse synnyttyään emon huolenpitoa.

Australiansarvihain munat ovat kehon ulkopuolisessa munakotelossa.

Hainaaraalla on kaksi munasarjaa ja kaksi kohtua. Uroshai hedelmöittää naaraan munat sisäisesti parittelussa. Hailajien välillä on suuria eroja lisääntymistavoissa. Noin 40 prosenttia hailajeista munii (ovipariteetti) kehonsa ulkopuolelle munakoteloon kaksi munaa kerrallaan yhden tai muutaman päivän välein. Jotkin lajit munivat pian hedelmöittymisen jälkeen, toiset pitävät munat sisällään kehittymässä ja munivat vasta lähellä niiden kuoriutumista. Pikainen muninta on naaraalle helpointa, mutta viivästetty muninta poikasille turvallisinta. Alkio kehittyy munakotelon sisällä munassa loppuun asti, ja kuoriuduttuaan enimmillään vuoden kuluttua muninnasta poikanen näyttää jo pienoisaikuiselta.

Noin 60 prosenttia hailajeista synnyttää eläviä poikasia (vivipariteetti). Jotkin pienet lajit tuottavat vain yhden poikasen kerrallaan, mutta ainoalla raskaana tutkitulla valashailla todettiin olevan sisällään 300 eri kehitysvaiheessa olevaa poikasta. Useimmilla lajeilla poikanen saa kaiken ravintonsa munankeltuaisesta. Toiset lajit ruokkivat sisällään olevia poikasia myös tuottamillaan eritteillä, minkä seurauksena poikaset syntyvät painavampina kuin alkuperäinen munansa. Hietahain poikaset syövät sisaruksensa, kunnes vain yksi jää jäljelle kumpaankin kohtuun.

Härkähai, sinihai ja vasarahait kuuluvat siihen 18 prosenttiin hailajeista, joilla loppuun syöty munankeltuainen muuttuu istukaksi ja napanuoramaiseksi lisäkkeeksi, jota kautta emo ruokkii poikastaan eritteillään.

Jotkin hailajit pystyvät lisääntymään neitseellisesti eli ilman uroksen geenejä. Poikaset ovat aina naaraita, mutta eivät identtisiä emonsa kanssa. Tällä tavalla alkunsa saaneilla poikasilla on suurentunut vaara kuolla haitallisiin mutaatioihin. Aikuisiksi selvinneet yksilöt ovatkin sitten vapaita resessiivisistä haitallisista alleeleista ja siksi joskus terveempiä kuin tavanomaisesti hedelmöittyneet.

Joidenkin hailajien poikasparvella voi olla useita isiä.

Haiden elinikiä ei tiedetä tarkasti. Jotkin hitaasti kasvavat lajit voivat elää pitkälle yli satavuotiaksi.

Ravinto

Hait ovat petokaloja. Useimmat lajit ovat erikoistuneet tiettyihin saaliseläimiin. Tiikerihait voivat syödä mitä tahansa. Jotkin suurimmat hailajit syövät pelkkää planktonia valtavilla kidoillaan ja kiduksillaan.

Merenpohjassa elävät hailajit saalistavat yleensä väijymällä. Monet lajit muodostavat parvia ja saalistavat paljon itseään suurempia kaloja. Ylemmissä kerroksissa elävät hait syöksyvät saaliin kimppuun, tarttuvat siihen terävillä hampaillaan ja nielaisevat sen kokonaisena. Saalis sulaa hain ruoansulatuselimistössä suhteellisen hitaasti. Hait osaavat kääntää mahansa nurin ja poistaa ylimääräiset esineet, kuten ongenkoukut, suunsa kautta.

Käyttäytyminen

Suuri osa haiden käyttäytymisestä on vaistomaista. Hait ovat kuitenkin myös hyviä kehittämään taitojaan ja oppimaan uusia asioita. Elämänsä alkuvaiheessa hait lähinnä välttelevät joutumasta syödyksi, ja joillakin lajeilla tämä käyttäytyminen jatkuu koko elämän ajan. Monet hait elävät parvissa kaikissa elämänvaiheissaan, nuorina erityisesti suojaisissa ja matalissa laguuneissa tai mangroven suojissa, ja usein samansukupuolisten ja samanikäisten toveriensa kanssa. Haita kerääntyy yhteen myös tuottoisille saalistusvesille ja muuttoreiteille. Valkohainaaraat vaeltavat usein synnyttämään samoihin vesiin kuin missä itsekin syntyivät.

Levinneisyys

Suurin osa haista elää valtamerissä, mutta joitakin lajeja tavataan joissa ja järvissä, kuten Mississipissä Yhdysvalloissa ja Amazonjoessa Brasiliassa.

Suomen vesillä on tavattu kaksi hailajia, sillihai ja piikkihai. Sillihaita on tavattu vain yksi kuollut yksilö rannalla Ahvenanmaalla vuonna 1871, mutta piikkihai on tavattu elävänä sekä Saaristomerellä että Selkämerellä ja se on luokiteltu maan kalalajistossa vierailijaksi. Petsamon kuuluessa Suomeen 1920–1944 sen aluevesillä esiintyi holkeri, jota pyydettiin muun kalastuksen ohessa.

Viholliset ja uhanalaisuus

Hailla ei ole muita luonnollisia vihollisia kuin toiset hait, ihminen ja jotkin delfiinilajit kuten miekkavalaat. Saasteet vähentävät haikantoja. Joka vuosi yli 100 miljoonaa haita kuolee kalaverkkoihin ja laivan potkureihin. Haita myös kalastetaan ruuaksi; esimerkiksi Aasiassa valmistetaan haineväkeittoa, jota varten pyydystettävistä haista osasta käytetään koko hai, mutta joskus hai nostetaan laivaan, siltä katkaistaan evät, ja se heitetään elävänä takaisin mereen. Tällöin hai uppoaa merenpohjaan, jossa se kuolee kituen. Hain liha on ihmiselle myrkyllistä, sillä se sisältää suuria määriä metyylielohopeaa.

Monien hailajien kanta on muuttunut vaarantuneeksi tai erittäin uhanalaiseksi ihmisen toimien vuoksi. Laiton salakalastus uhkaa haikantoja, sillä evistä saatetaan maksaa jopa 1 100 dollaria kilolta. Uhanalaisimpia ovat sillihai, jättiläishai, valkopilkkahai, vasarahai ja isovasarahai. Kalastus yleensäkin uhkaa haita myös silloin, kun nimenomaan hai ei ole tavoiteltu laji: haikaloja päätyy sivusaaliiksi. Kun hai takertuu verkkoon eikä pysty liikkumaan, se hukkuu, koska vesi ei pääse virtaamaan sen kidusten läpi. Haipopulaatioiden määrän arviointi on vaikeaa salakalastuksen vuoksi ja siksi, että sivusaaliiksi jääneistä haista ei vaivauduta ilmoittamaan. Kalastuksen uhriksi joutuu jatkuvasti haita, jotka eivät ole saavuttaneet vielä sukukypsyyttä, minkä seurauksena vesistä katoaa myös seuraavia haisukupolvia. Jättiläishai kasvaa hitaasti ja lisääntyy satunnaisesti. Tällaisen lajin kanta on erityisen haavoittuvainen. Valtamerten ekosysteemi muuttuu, kun ravintoketjusta puuttuu joku linkki. Kun haiden määrä vähenee, niiden saaliiksi yleensä joutuvien kalojen määrä kasvaa liiaksi ja ne taas metsästävät runsaasti keskikoisia ja pieniä kaloja. Haiden suojelua edistävät muun muassa WWF:n Global Shark and Ray Initiative-, Bite-Back Shark and Marine Conservation- ja WCS Wildlife Conservation Society -järjestöt. Vastuunalainen haiturismi on tärkeää, jotta haiden uhanalainen tilanne huomataan.

Haihyökkäykset

Pääartikkeli: Haihyökkäys

Vuosittain tapahtuu noin 50 hain hyökkäystä ihmisen kimppuun. Näistä suurin osa tapahtuu Australian koillisrannikolla ja Floridassa, joissa vesiurheilu, kuten sukellus ja lainelautailu, on suosittua. Hait ja ihmiset kohtaavat usein matalikoissa, joissa hait nukkuvat.

Australiassa hait ovat hyökänneet vuosien 1791–2017 välillä ihmisen kimppuun 1 045 kertaa, joista 691 oli provosoimattomia. Hyökkäyksistä 236 johti kuolemaan, ja 184:ssä tapauksessa uhri selvisi vahingoittumattomana. Vuosien 1917–2017 aikana eniten provosoimattomia hyökkäyksiä on sattunut Uuden Etelä-Walesin osavaltiossa (218 kertaa, 47 kuolemantapausta) ja toiseksi eniten Queenslandissa (159 kertaa, 52 kuolemantapausta). Australian haintutkimusseura suunnitteli 1960-luvulla koko haikannan hävittämistä. Mahdollisena ratkaisuna pidettiin sellaista tarttuvaa tautia, joka tappaisi vain hait.

Vaikka hait hyökkäävät harvoin ihmisen kimppuun, niihin liittyy ennakkoluuloja aggressiivisuudesta. Ennakkoluulojen syynä ovat sekä hain hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden kertomukset että hyökkäyksistä kertovat elokuvat. Vain 11 ihmistä kuoli Australiassa hain puremiin vuosien 1980 ja 1990 välillä, vaikka samalla aikavälillä Australiassa kuoli 20 ihmistä ampiaisenpistoihin ja 19 salamaniskuihin. Hait eivät tutkitusti pidä ihmisten lihasta.

Lähteet

• Ebert, David A. & Dando, Marc & Fowler, Sarah: Sharks of the World: A Complete Guide. Princeton University Press, 2021. ISBN 978-0-691-20599-1
• Nelson, Joseph S. & Grande, Terry C. & Wilson, Mark V. H.: Fishes of the World. (Fifth edition) Hoboken, New Jersey: John Wiley & Sons, 2016. ISBN 9781118342336 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 30.9.2019). (englanniksi)

Aiheesta muualla

• WWF Global Shark and Ray Initiative (wwf.panda.org)
• Bite-Back – Shark and Marine Conservation (www.bite-back.com)
• Manta Trust – A Guide for Responsible Shark & Ray Tourism (Arkistoitu – Internet Archive) (www.mantatrust.org)