Suomen Kommunistisen Puolueen sotilasjärjestö

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta SKP:n sotilaskomitea)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
SKP:n sotilasjärjestö
SKP:n sotilaslinja,
SKP:n sotilasjaosto
Perustettu 1918
Lakkautettu 193x
Perustaja Suomen Kommunistinen Puolue
Tyyppi sotilasjärjestö
Kattojärjestö Suomen Kommunistinen Puolue
Jäsenlehti Punasotilas

Suomen Kommunistisen Puolueen sotilasjärjestö oli SKP:n alaisuudessa Suomessa ja Neuvostoliitossa syksystä 1918 alkaen toiminut sotilaallinen organisaatio. 1920-luvun alusta alkaen sotilasjärjestön päätarkoituksena oli vallankumouksellinen agitaatio suomalaisten asevelvollisten keskuudessa. Järjestö tunnettiin myös nimillä sotilaslinja ja sotilasjaosto. Toiminta päättyi 1930-luvulla.

Elokuussa 1918 Moskovassa perustettu SKP asetti päätavoitteekseen uuden aseellisen kapinan valmistelun.[1] Tätä edistääkseen puolue värväsi Neuvosto-Venäjällä olleita suomalaisia puna-armeijaan ja Pietarin kansainväliseen sotakouluun.[2] Venäjän sisällissodan päätyttyä SKP pyrki suuntaamaan toimintansa painopistettä neuvostovaltion puolustamisesta Suomeen.[3] Puolue pyrki luomaan salaisen organisaation armeijan sisälle. Kommunistit pitivät joukko-osastoissa palvelleita työväestöön lukeutuneita asevelvollisia potentiaalisina liittolaisina, joiden tuki oli tärkeää vallankumouksen onnistumiselle. 1920-luvun alussa puoluetoiminnan painopiste siirtyi sotilaallisesta poliittiseen puoleen ja SKP mukautui maltillisempiin toimintamuotoihin, kun vallankumouksen toteuttaminen lähitulevaisuudessa ei enää näyttänyt mahdolliselta. Sotilasorganisaatio jatkoi kuitenkin toimintaansa, osin muusta puoluetoiminnasta eriytyen.[2]

SKP ja aseellinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP ei vaatinut armeijan lakkauttamista, sillä Venäjän esimerkin mukaisesti puolue piti sotilaiden roolia välttämättömänä vallankumouksen onnistumisessa. Puolueen mukaan työläisnuorison tuli mennä armeijaan oppimaan sotataitoja. Armeijassa kommunistien oletettiin toimivan aktiivisesti vihollisen voimien heikentämiseksi. Armeijaa oli tarkoitus hyödyntää myös itse kapinassa irrottamalla siitä joukko-osastoja vallankumouksen puolelle. Näitä pyrkimyksiä johti puolueen sotilasjärjestö.[4]

SKP vastusti asevelvollisuudesta ja kutsunnoista kieltäytymistä. Sotilasjärjestön edustajat halveksivat aseistakieltäytyjiä, joiden nähtiin palvelevan porvariston etuja.[4] 1920-luvun loppupuolella kommunistit pyrkivät yhteistyöhön rauhanjärjestöjen kuten Rauhanliiton ja Suomen Antimilitaristisen Liiton kanssa, mutta puolueen jyrkkä pasifisminvastainen asenne esti laajemman yhteistoiminnan. Vuosina 1927–1928 SKP:n propaganda alkoi korostaa sodanvaaraa ja taistelua sotahankkeita vastaan, jolloin puolue pyrki yhdistämään sodanvastaisen työn ja sotilastyön.[5]

Valtiollisen väkivaltakoneiston poistaminen oli julkisen kommunistisen liikkeen keskeinen vaatimus. Kommunistit kritisoivat armeijaa ja oikeuslaitosta sekä vaativat Suojeluskuntien ja ensisijaisesti kommunistien tarkkailua varten perustetun Etsivän keskuspoliisin lakkauttamista. Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin eduskuntaryhmän mukaan Suomi oli sotilas- ja poliisivaltio.[6] Vuoteen 1924 asti liikkeen julkinen haara vaati eduskunnassa armeijan lakkauttamista, vuonna 1924 sen muuttamista työväen ja talonpoikien miliisiksi ja vuonna 1925 esitettiin vaatimus yleisestä kansan aseistusjärjestelmästä.[7]

Organisaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla sotilasjärjestöllä oli 4–7 palkattua työntekijää. Toimintaa johti yleisorganisaattori. Sotilaslinjan I–III divisioonan organisaattoreiden vastuualueisiin kuuluivat vastaaviin sotatoimiyhtymiin Suomen armeijassa kuuluneet joukko-osastot. Kesästä 1924 alkaen järjestöön kuului rajakomendantti, joka harjoitti sotilastiedustelua rajaseudulla. Vuonna 1929 sotilastiedustelu siirrettiin pois sotilasjärjestöltä ja ja organisaattorien piirijako uudistettiin kolmeen maantieteellisin perustein jaettuun alueeseen.[8] Työntekijät saivat 2 000–2 500 markan kuukausipalkkaa ja maaliskuusta 1923 alkaen 3 000 markkaa.[9]

Divisioonaorganisaattorit pitivät yhteyttä osastoissa palvelleisiin itse tai paikkakuntalaisen yhteyshenkilön välityksellä. Vuodesta 1926 alkaen organisaattoreiden tukena toimivat 3–4 henkiset sotilaskomiteat, joita oli vuosina 1926–1930 7–13 paikkakunnalla. Armeijaan muodostettiin puoluesoluja, joita tilastoitiin vuosina 1925–1930 4–40 ja joihin laskettiin kuuluvan 32–162 jäsentä. Komiteoiden ja solujen toiminta oli kuitenkin varsin satunnaista. Monet soluista olivat käytännössä olemassa vain nimellisesti ja kyse oli lähinnä yhteyksistä. Sotilasjärjestöllä oli parhaat yhteydet niihin jalkaväen osastoihin, joihin oli sijoitettu runsaasti työläisnuoria. Yhteydet esimerkiksi ilma-, meri- ja erikoisjoukkoihin sekä kantahenkilökuntaan sen sijaan puuttuivat lähes täysin.[8] Sotilasjärjestöön liittyi tai sitä tuki alle prosentti asepalvelusta suorittaneista.[10]

Suomen Kommunistisen Nuorisoliiton tehtäviin kuului asevelvollisten valmennus palvelusajan puoluetyöhön. Monet sotilasjärjestön yhteyshenkilöistä olivat nuorisoliittolaisia.[11] Myös julkinen liike järjesti armeijaan meneville työläisnuorille evästystilaisuuksia, joissa vaadittiin muun muassa asevelvollisten oikeuksien laajentamista ja palvelusajan lyhentämistä.[10]

Kansainvälisen sotakoulun alaisuudessa toiminut Pietarin suomalainen punaupseerikoulu oli löyhästi sidoksissa sotilasjärjestöön. Marraskuussa 1918 perustetun koulun komentaja oli Aleksander Inno. Ensimmäisinä poliittisina komissaareina toimivat Eino Rahja (vuoteen 1919), Otto Wille Kuusinen (1919) ja Jukka Rahja (1919 alkaen).[12]

Toimintamuodot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propaganda

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilasjärjestö pyrki kaikella toiminnallaan ennen kaikkea siihen, että asevelvolliset ryhtyisivät vieroksumaan porvarillisen valkoisen armeijan tavoitteita ja militaristis-isänmaallista henkeä luoden siten pohjaa sen heikentämiseksi. Tärkeimmät tavat vastustaa armeijan henkeä olivat keskustelut ja julkaisut. Yritykset järjestää sotilaiden joukkoprotesteja eivät onnistuneet,[13] vaikka tottelemattomuuteen kannustettiin.[3]

Sotilasjärjestö piti tärkeimpänä ja tehokkaimpana propagandana armeijan epäkohtien paljastamista. Asevelvollisten kohtelu, henkilökunnan mielivalta ja koulutuksen poliittinen luonne olivat usein myös liikkeen julkisen haaran kritiikin kohteina lehdissä ja eduskunnassa.[10] Asevelvollisten sanan- ja kokoontumisvapauden puolustaminen oli sotilasjärjestön propagandan keskiössä varsinkin vuosina 1924 ja 1928–1929.[14]

Sotilasjärjestön äänenkannattaja oli Punasotilas-monistelehti (1919–193x), joka ilmestyi yleensä kuukausittain. Maaliskuuhun 1930 asti lehden painos oli 100–150 ja siitä eteenpäin 500. Punasotilasta levitettiin armeijan joukko-osastoihin sekä puolueen ja nuorisoliiton jäsenille. Lehdessä käsiteltiin Suomen armeijan tapahtumia, aseelliseen puolustautumiseen yleisesti liittyviä kysymyksiä ja kansainvälisiä asioita. Armeijaan levitettiin myös muita kommunistien julkisia ja maanalaisia julkaisuja. Kesällä 1929 sotilasjärjestö alkoi julkaista laajemmalle yleisölle suunnattua ”sotilasjoukkolehteä”, mutta Kasarmin ensimmäinen numero jäi ainoaksi. Lehtien ohella sotilasjärjestö teki työtään tunnetuksi painetuilla lentolehtisillä ja julisteilla sekä käsinkirjoitetuilla julistuksilla, joita kiinnitettiin sopiviin paikkoihin tai jätettiin varusmiesten yleisiin tiloihin kuten käymälöihin. Aineiston levittämisestä kiinnijääneitä rangaistiin muun muassa palvelusajan pidennyksillä.[15]

Vakoilu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Puna-armeijan marssiopas Suomeen ja Suuri vakoilujuttu 1933

SKP piti sotilastiedustelua välttämättömänä osana työväen vapaustaistelua. Tietoja armeijan vahvuudesta, suunnitelmista ja sijainneista oli tarkoitus hyödyntää vallankumouksessa. Aselvelvollisten oloista saatuja tietoja hyödynnettiin myös propagandassa. Sotilasjärjestö välitti tiedot puolueen Neuvostoliitossa toimineelle johdolle, joka luovutti ne edelleen neuvostoviranomaisten käyttöön.[16] Varusmiehet laativat raportteja sotilasjärjestön laatimien kaavakkeiden mallin mukaisesti. Järjestö sai ajoittain käsiinsä myös ylemmän tason salaisia asiakirjoja.[17]

Murhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilaslinjan sisäiset leikkaukset eli puoluemurhat olivat perusteellisesti suunniteltuja ja usein punaupseerien ammattimaisesti toteuttamia. Ne olivat Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun vastavakoilulta omaksuttu toimintamuoto Suomessa. Murhat tehtiin SKP:n puoluepäätöksillä, joilla pyrittiin poistamaan järjestöstä Suomen poliisiviranomaisten yhteysmiehiksi epäillyt petturit.[18]

Viranomaisten suhtautuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilastoiminta johti moniin pidätyksiin ja vankeustuomioihin. Sotilasjärjestön alueorganisaattoreista jäi vuosina 1925–1928 kiinni ainakin yhdeksän. Vuosina 1929–1930 pidätettiin esimerkiksi Käkisalmen, Turun ja Viipurin sotilaskomiteoiden kaikki jäsenet. Osa pidätetyistä paljasti kuulusteluissa tietoja, jotka johtivat uusiin kiinniottoihin. Sotilasjärjestö ilmeisesti teloitti Etsivän Keskuspoliisin kanssa yhteistyöhön ryhtyneen entisen työntekijänsä Kusti Hakkaraisen.[19]

Sotilaspiirit ja suojeluskunnat antoivat asevelvollisista lausuntoja, joissa epäluotettaviksi määriteltiin muun muassa kaikki kommunistisiksi luokitelluissa järjestöissä toimineet.[20]

Sotilasjärjestön yhteydenpitoa varuskuntiin vaikeuttivat muun muassa alokkaiden eristäminen, lomakiellot, kesäleirit sekä vuosina 1926–1927 lisääntynyt viranomaisvalvonta.[21] Sotilasjärjestön piirissä työn vaikeutumista pidettiin osoituksena sen onnistumisesta.[19] Nuorisoliittolaiset kävivät varusmieslomilla työväentaloilla ja kokouksissa kielloista huolimatta. Sotilaspoliisi pyrki estämään vierailut.[22]

Etsivä Keskuspoliisi teki syksyllä 1927 ratsian sotilasjärjestön päämajaan, josta löydettiin muun muassa karttoja ja tiedusteluraportteja. Porvarillisen lehdistön tapausta koskenut uutisointi korosti sotilasvakoilun ja suomalaisen kommunismin erottamattomuutta. Vaatimukset lujista vastatoimenpiteistä loivat perustaa kampanjalle julkisen kommunistisen liikkeen kieltämiseksi.[17]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän puolustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjälle paenneet neuvostohallitusta kannattaneet entiset punakaartilaiset alkoivat liittyä puna-armeijaan huhtikuusta 1918 alkaen. Punaisten pakolaisjohdon muodostaman Suomalaisten sosialidemokraattien ulkomaisen järjestön keskuskomitean organisoima rekrytointi voimistui kesällä. Heinäkuussa armeijaan muodostettiin ensimmäiset suomalaiset osastot.[23] Bolševikkien puolelle asettuneet korostivat neuvostohallituksen puolustamisen olevan osa maailmanvallankumousta, josta myös Suomen työväenluokan kohtalo riippui.[24] Elokuussa linjan kannattajat perustivat Suomalaisen kommunistisen puolueen, joka asetti päätavoitteekseen uuden aseellisen kapinan valmistelun. SKP alkoi levittää propagandaa sotilaallisen toiminnan edistämiseksi ja kehotti nuoria liittymään puna-armeijaan. Puoluetta johti keskuskomitea, joka jaettiin syyskuusta alkaen toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäisinä muodostettiin sotilasjärjestö sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot.[1]

Sotilasjärjestö vastasi puoluetoiminnan sotilaallisesta puolesta. Perustettaessa keskiössä oli puna-armeijaan rekrytointi. Marraskuussa keskuskomitea vetosi kaikkien 18–45-vuotiaiden miesten mobilisoimisen puolesta. Sotilasjärjestö ohjeisti osallistumista tarkemmin joulukuussa ja ilmoitti pitävänsä kutsuntoja karttaneita vallankumouksen vihollisina. Sotilasjärjestö ryhtyi organisoimaan lääkintä- ja komentajakursseja. Se julkaisi ohjeita muun muassa sissitoiminnasta. Eri puolilla maata toimineet suomalaiset osastot koottiin Pietariin. Huhtikuussa 1919 komentajakursseilta valmistui 83 punaupseeria.[25]

Syksyn 1918 ja kevään 1919 aikana suomalaiset kommunistit uskoivat voittoisan maailmanvallankumouksen koittavan pian. Optimismi oli yksi puoluetta (erotuksena muista Venäjällä olleista suomalaisista) määritelleistä piirteistä.[26] Suomen työväen mielialojen uskottiin säilyneen vallankumouksellisina tai jopa radikalisoituneen valkoisen terrorin myötä. Johtajat arvelivat 50–95 prosentin asevelvollisista tukevan punaisia.[27] Elokuun 1919 puoluekonferenssissa pohdittiin muun muassa sitä, miten väestön mobilisointi toteutettaisiin tilanteessa, jossa työväestö kävisi sissisotaa hajanaisilta tukialueilta käsin.[28]

Saksan keisarikunnan kukistuessa SKP osallistui itäeurooppalaisten kommunistien yhteistoimintaan, jonka tavoitteena oli miehitettyjen alueiden vapauttaminen. Puolueessa harkittiin aseistettujen joukkojen lähettämistä Suomeen Baltian, Ukrainan ja Valko-Venäjän esimerkin mukaisesti. Valtaosa suomalaisista puna-armeijalaisista sijoitettiin keväällä 1919 Karjalaan, jossa osastot taistelivat Muurmannista edenneitä englantilaisia ja Aunukseen tunkeutuneita suomalaisia vastaan. Suomalaisia oli myös muilla rintamilla kuten Pietarissa.[29]

Alkuvuonna 1919 SKP levitti Suomeen lentolehtisiä, joissa yllytettiin työläisiä, talonpoikia ja sotilaita kapinaan. Keväästä alkaen propagandan pääpaino asetettiin suomalaisten retkikuntien ja muiden hyökkäysaikeiden vastustamiseen sekä Neuvosto-Venäjän suojelemiseen. Syksyllä etusijan sai rauhanteon edistäminen. Vallankumous palasi julistuksiin, kun eduskunta lokakuussa hylkäsi neuvottelutarjoukset. SKP:n johto tulkitsi Venäjälle suuntautuneet sotaretket Suomen valtion heikkouden merkiksi ja pohti mahdollisuutta kääntää hyökkäys kansalaissodaksi.[30]

1920-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n suhdetta puna-armeijan suomalaisiin joukko-osastoihin ei määritelty tarkemmin niitä muodostettaessa tai sodan aikana. Käytännössä puolueella ei ollut juurikaan sananvaltaa armeijan asioihin. SKP hyväksyi venäläisten johtavan aseman osastoissa. Osa suomalaisista tosin kannatti osastojen ja puolueen tiiviimpää suhdetta. Kullervo Manner ja Kustaa Mikko Evä esittivät helmikuussa 1920 keskuskomiteassa sotilastoimintojen siirtämistä VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston alaisuuteen.[31]

Sotilastoiminnasta vastanneiden Rahjan veljesten johdolla organisaatio kytkettiin salakuljetukseen ja valuuttakeinotteluun. Salakuljettajille maksettiin sotilasjärjestön määräämien tariffien mukaan. Työstä vastasi Jalmari Kotiranta. Rahjojen väkivaltaisia johtamismetodeja ja korruptiota vastustamaan nousi oppositio, joka elokuussa 1920 hyökkäsi Kuusisen klubille murhaten muun muassa Jukka Rahjan. Oppositiolla oli yhteyksiä etenkin puna-armeijan Registrupiin, kun keskuskomitea asioi ensisijaisesti Tšekan kanssa.[32]

Joulukuussa 1920 sotilasjärjestön sihteerinä työskenteli Jalo Kohonen, joka kannatti muun muassa suomalaisista joukko-osastoista ja muista vapaaehtoisista kootun armeijan muodostamista sekä punaisen jääkäriliikkeen synnyttämistä. Armeijan kokoamisella olisi painostettu Suomi rauhaan ja toisaalta innostettu suomalaisia kapinaan, jota joukot voisivat ryhtyä avustamaan. Keskuskomitean enemmistö asettui kuitenkin Kullervo Mannerin kannalle, jonka mukaan hyökkäys Suomeen ei sopinut tilanteeseen. Keskuskomitea suuntasi propagandansa rauhantekoon. SKP olisi halunnut osallistua rauhanneuvotteluihin, mutta neuvostohallitus torjui esityksen.[33]

SKP lähetti keväällä 1920 pohjois-Suomeen sotilaskoulutuksen saaneita miehiä, jotka palasivat tai jäivät kiinni saamatta mitään aikaan. Loppuvuonna alueelle lähetettiin työntekijä lakkoliikettä järjestämään. Mahdollista yhteenottoa varten Venäjältä tuotiin aseita Suomen puolelle. Liikehdintää ei kuitenkaan syntynyt. Toimintaa jatkoi Aarne Väyrynen, jonka käyttöön toimitettiin lisää asekätköjä. Pohjolan punaisen sissipataljoonan helmikuun 1921 alussa toteuttama läskikapina ei ilmeisesti kuitenkaan perustunut puolueen (keskuskomitean) tarkkoihin suunnitelmiin. Taustalla saattoi olla itsenäisesti toiminut Eino Rahja omine verkostoineen ja tarkoituksena neuvostokarjalaan tunkeutuneiden valkoisten huomion kiinnittäminen toisaalle.[34]

Venäjän sisällissodan päätyttyä SKP pyrki suuntaamaan toimintansa painopistettä neuvostovaltion puolustamisesta Suomeen.[3] Lokakuussa 1923 keskuskomitean jaostot järjesteltiin uudestaan siten, että politbyroo ja orgbyroo korvattiin poliittisella, sotilas- sekä yhteys- ja talousjaostolla. Sotilasjaoston vastuualueeksi määriteltiin työ Suomen armeijassa ja suojeluskunnissa.[35]

Suomen armeijan sisäisissä kiistoissa 1924–1925 sotilasjärjestö piti jääkäritaustaisia vaarallisempina kuin keisarikunnan armeijassa palvelleita, koska jääkäriupseereiden pelättiin valmistelevan hyökkäystä Neuvostoliittoon.[36]

Organisaattorit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisorganisaattorit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[37]

  • Ville Honkanen 19xx–1926
  • Kustaa Emil Heikkilä 1926–1927
  • Akseli Lindfors 1927–1928 (ilmeisesti)
  • Reino Lahtinen 1928–1929 (ilmeisesti)

Divisioonaorganisaattorit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[37][19]

  • Jalmari Eriksson
  • Kustaa Emil Heikkilä
  • Reino Lahtinen
  • Gunnar Laine (pidätettiin 10/1928)
  • Uuno Laurikainen
  • Akseli Lindfors (pidätettiin 1/1928)
  • Aarne Martelius
  • Juho Martelius (pidätettiin 10/1927)
  • Lauri Nalkki (pidätettiin 1/1926)
  • Urho Oras (pidätettiin 1/1926)
  • Seth Pakarinen (pidätettiin 6/1925)
  • Nestori Parkkari
  • Väinö Pelkonen (pidätettiin 4/1928)
  • Sulo Salonen (pidätettiin 4/1927)
  • Aarne Sippola
  • Harald Severi Vikström (pidätettiin 3/1928)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism. (Series B, 1455-4828 ; 27) Aleksanteri Institute, Kikimora publications, 2003. ISBN 952-10-0755-9
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. (Historiallisia Tutkimuksia 239) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. Kansan Sivistystyön Liitto, 1996. ISBN 951-9455-55-8
  • Markku Salomaa: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Saarela 1996, s. 47.
  2. ↑ a b Saarela 2008, s. 466, 478–479, 509.
  3. ↑ a b c Saarela 1996, s. 76.
  4. ↑ a b Saarela 2008, s. 479–480, 511.
  5. ↑ Saarela 2008, s. 510–511.
  6. ↑ Saarela 2008, s. 466.
  7. ↑ Saarela 2008, s. 481.
  8. ↑ a b Saarela 2008, s. 485–490.
  9. ↑ Tauno Saarela: Tusindmarksedlar, millioner af rubler, dollars… FKP’s regnskab i 1920’erne teoksessa Morten Thing (toim.): Guldet fra Moskva. Finansieringen af de nordiske kommunistpartier 1917–1990. Forum, 2001. ISBN 87-553-3108-4 , s. 212.
  10. ↑ a b c Saarela 2008, s. 511.
  11. ↑ Saarela 2008, s. 487.
  12. ↑ Paastela 2003, s. 159.
  13. ↑ Saarela 2008, s. 493, 497–501.
  14. ↑ Saarela 2008, s. 500.
  15. ↑ Saarela 2008, s. 490–493.
  16. ↑ Saarela 2008, s. 505.
  17. ↑ a b Saarela 2008, s. 506.
  18. ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 260-261. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  19. ↑ a b c Saarela 2008, s. 508.
  20. ↑ Saarela 2008, s. 484.
  21. ↑ Saarela 2008, s. 490.
  22. ↑ Saarela 2008, s. 501.
  23. ↑ Saarela 1996, s. 30–31.
  24. ↑ Saarela 1996, s. 34.
  25. ↑ Saarela 1996, s. 67.
  26. ↑ Saarela 1996, s. 68–69.
  27. ↑ Saarela 1996, s. 69–70.
  28. ↑ Saarela 1996, s. 70-71.
  29. ↑ Saarela 1996, s. 72.
  30. ↑ Saarela 1996, s. 71–75.
  31. ↑ Saarela 1996, s. 78–79.
  32. ↑ Paastela 2003, s. 159–166, 211.
  33. ↑ Saarela 1996, s. 77.
  34. ↑ Saarela 1996, s. 252–254.
  35. ↑ Paastela 2003, s. 220.
  36. ↑ Saarela 2008, s. 502–504.
  37. ↑ a b Saarela 2008, s. 486.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Kommunistisen_Puolueen_sotilasjärjestö&oldid=22662574”