Rillankivi
Rillankivi on siirtolohkare ja rajakivi Pielaveden, Pihtiputaan ja Pyhäjärven kuntien rajalla. Se on myös Pohjois-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Keski-Suomen rajapyykki. Kivi on Suomen vanhin edelleen voimassa oleva maakuntatason rajapyykki.[1] Rillankivi on alueen tunnetuimpia nähtävyyksiä.
On katsottu, että Rillankivi on yksi vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan rajakivi. Se on kolmen historiallisen maakunnan, Hämeen, Savon ja Pohjanmaan, rajapyykki. Siihen kaiverretut kuviot pohjautuvat Pähkinäsaaren rauhan jälkeisistä rajalinjoista, jotka muuttuivat jonkin verran suomalaisten edetessä itään 1400-luvulla. Siinä on useita erilaisia hakkauksia, joista tunnistettavissa ovat vuosiluku 1814, Ruotsin valtion rajasymboli eli niin sanottu valtiolaiva ja useita nimikirjaimiksi tai puumerkeiksi tulkittuja merkintöjä.
Kivi on suojeltu vuonna 1964 muinaistieteellisen toimikunnan lausunnon perusteella todennäköisenä Pähkinäsaaren rauhan rajakivenä. Rillankivi on Museoviraston rauhoittama muinaismuisto. Kiven nimi tulee joko Haakon Frillestä (1415) tai Maunu Frillestä (1452), jotka kumpikin selvittelivät raja-asioita valtiovallan toimeksiannosta. Perimätiedon mukaan Rilla (Frille) oli aatelinen sotaherra, maanmittari ja insinööri, jolla oli ilkeä luonne. Hänen apulaisensa löivät hänet lopulta hengiltä ja piilottivat ison kiven eli Rillankiven alle.lähde? Juhani Krook kirjoittaa, että nimeä Rillankivi on käytetty vasta vuodesta 1738 ja sitä ennen kiven nimi olisi ollut Maanselkä[1].
Rillankiven läheisyydessä on myös Varisvuoren harjumuodostuma. Karjalaisten ja vepsäläisten[1] ikivanha kauppareitti Laatokalta Pohjanlahdelle on kulkenut harjun kautta Maaselän kannaksen yli.
Kirjallisia todisteita joiden mukaan Rillankivi olisi ollut Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajakivi, ei kuitenkaan ole. Kivessä ovat edelleen näkyvissä todennäköisesti 1500-luvulla lisätyt Ruotsin kruunu ja ortodoksiristi. Rillankivi on maakuntien ja läänien rajojen kohtauspaikka.[2]
Eri teorioita Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rajan kulusta on kaksi Pyhäjärveä koskettavaa teoriaa. Jalmari Jaakkolan mukaan raja kulki jostain Koivujärven tienoilta, lähemmin määrittämättömästä Kalliovuoresta pohjoiseen Pyhäjärven itäpuolitse Pyhännän–Pulkkilan kautta harjulinjoja Pattijoen kautta mereen.
Vilkunan teorian mukaan, jota Julku on kehitellyt edelleen, raja kulki Pyhäjärven etelä- ja länsipuolitse, Koliman, Muuras-, Alvajärvien ja Rajahoikan kautta tai mahdollisesti Pyhäjärven lounaiskulmaa leikaten, Pyhä- ja Kalajoen välitse vedenjakajaa Pyhäjoen eteläpuolle Petäjäsojaan. Pyhäjoen venetie turvattiin karjalaisten käyttöön.
Kiista Pohjanrannan omistuksesta kärjistyi, kun ruotsalaiset rakensivat Olavinlinnan vuonna 1475 salpaamaan karjalaisten pääsyn Pyhäjoen tielle, jolloin he joutuivat Laatokalta tullessaan hankalalle Pielisen–Oulujärven tielle. Kumpikaan teoria ei oleta Rillankiveä Pähkinäsaaren rauhan rajakiveksi.
Kiveä on sanottu Hämeen ja Savon heimorajan päätepisteeksi, sillä se on Laatokan Hiitolasta Pyhäjoen Hiitolaan vievän 500-kilometrisen venetien varrella. Kivi on vuonna 1415 käydyn heimorajan päätepiste, Pohjanmaan, Savon ja Hämeen maakuntien rajojen kohtauspaikka. Paikalla on mahdollisesti polttokenttäkalmisto. Sen hakkauksia ovat Ruotsin kruunu, Venäjän risti, nimikirjaimia, ja kiven vanhin vuosiluku on 1415.
Vuonna 1500 Pyhäjoki oli Novgorodin rajalinjana. Rajavaatimuksiaan lujittaakseen novgorodilaiset merkitsivät rajalinjakseen Pyhäjoen. Rillankiven ortodoksiristi on ehkä peräisin tältä ajalta. Vielä vuonna 1560 Pohjanmaan ruotsalaiset katsoivat, että Pyhäjoki ja Siikajoki alkavat Venäjän rajalta.[3] Krook kirjoittaa, että kivi oli jo 1400-luvulla Ruotsin ja Novgorodin ja myöhemmin Moskovan suurruhtinaskunnan rajakivi.[1]
On myös esitetty, että Rillankivi ei ollut vuonna 1415 käydyn Häme-Savo heimorajan päätepiste, vaan päätepiste oli Lastukoski Nilsiässä. Näin ollen vasta kolmas Häme-Savo heimorajankäynti vuonna 1452 päättyi Suomenselälle Rillankiven alueella. Vuoden 1323 raja ei kulkenut Rillankiven kautta, vaan vasta noin vuoden 1400 seutuvilla käydyt rajankäynnit eli epäviralliset rajankäynnit. "Jurin ja Maunun" raja oli tällöin jo hämärän peitossa asumattomalla järvialueella Särkilahden ja Suomenselän välillä. Nuo Pohjois-Savon kiertävät rajat yhtyivät kuitenkin Suomenselällä Pihtiputaan pohjoisosassa vuonna 1323 raja-alueeseen. Siinä rajat kulkivat vuonna 1323 raja-aluetta Pohjanrannalle, siellä on säilynyt rajamerkki siltä aikakaudelta Pahkalanjoen varressa (Pathajoki). Kyseinen kivi eli Kruununkivi on ainoa sellainen rajamerkki läntisessä Suomessa, jossa on venäläisten käyttämät rajasymbolit eli ortodoksiristi, Pyhän Andrean lippu ja tavallinen risti, jota venäläiset myös käyttivät, kivessä on myös neljä kruunua. Rajalla on myös paljon etsitty Pätäjoki eli Petäjäoja. Petäjäoja laskee Sievin Vanhallakirkolla Vääräjokeen. Petäjäojan latvaosalla on säilynyt vuonna 1856 kartalla ruotsalaisen rajakirjurin vuonna 1323 tekemä virhe, jossa Petäjäjoesta on tehty Pätäjoki. Nimi ilmenee kahden järven nimessä eli Iso Pätäistänjärvi ja Wähä Pätäistänjärvi. Rillankivessä ei ole vuosilukua 1415.
Jorma Tulkku kirjoittaa 1560-luvun Pohjanmaan jokireittiselvityksen johdosta tehdystä luettelosta, jossa mainitaan Pyhäjoen ja Siikajoen alkavan Venäjän rajalta. Luettelossa mainitaan myös, että Oulujoki tulee Venäjältä. Silloisen rajajoen sanotaan tulevan Venäjän rajan suunnasta. Nämä soveltuvat erittäin hyvin yhteen S. Juholan tutkimuksen kanssa, jossa tuo rajajoki eli Pahkalanjoki ("Pachtajoki") on Lill-Kainusjoen eli Siiponjoen-Vääräjoen yhdistelmän laaksossa. Tämä jokilaakso oli 1560-luvulla vielä hallinnollisesti rajajokilaakso. Se tuli Maanselältä. Raja kulki sieltä sitten Suomenselkää ja Maanselkää Pohjois-Savon pohjoispuolitse, jolloin Pyhäjoen ja Siikajoen latvat olivat Venäjän rajalla. Venäjälle kuuluva alue oli edellä mainitusta Pahkalanjoesta Rajajoelle eli Kaakamajoelle, Kemijoen pohjoispuolelle. Siitä Venäjän raja kulki Rovaniemen kiertäen Kemijärvelle ja sieltä kaartaen etelään Iijoen latvoille[4]. Nämä tiedot täydentävät Tulkun aloittamaa ja osittain ihmettelemää rajaa. Kyseinen raja on hyvin looginen ja aikaansa sopiva. Siitä on tutkimuksissa karttalähde?, joka havainnollistaa asiaa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sulevi Juhola: Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa.Verkkojulkaisussa "Ennen ja nyt" 1/2011. (Arkistoitu – Internet Archive)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Krook, Juhani: Rillankivi – historiallinen rajapyykki. Pihtiputaa palvelut 2023, 2023.
- ↑ Salmela Anneli, Eskelinen Olli: Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet 3, s. 131. Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto Julkaisu = A:117, 1993.
- ↑ Jorma Tulkku: Pyhäjärven historiaa vuosilukuina. Kansalaisopisto, opaskurssi, 1990-1991.
- ↑ Kyösti Julku; Suomen itärajan synty, s. 156: Kemi kuuluu Saloisten (Ranta) yhteyteen Maunun (kuningas) mukaan. Sivu 169: "Turun piispa pyrki pitämään vanhastaan Turkuun orientoituneet Kemin ja Saloisen hallinnassaan ja valtiollisesti alue kuului Novgorodiin" (vrt. REA I 231.). "Kun suomalainen asutus näin meren kautta ulottui Pathajoen ja Kemijoen väliselle alueelle, niin itse asiassa suomalaiset ottivat haltuunsa maata, joka muodollisoikeudellisesti kuului Novgorodin yhteyteen.