Lääketieteellinen röntgenkuvaus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Radiografia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Onnistunut PA-suunnan keuhkokuva. Keuhkokuva on yleisin röntgentutkimus maailmassa.
Hampaiden panoraamakuvaustilanne Yhdysvaltain laivaston esittelemänä.

Lääketieteellinen röntgenkuvaus (joissain yhteyksissä radiografia) tarkoittaa röntgensäteilyn käyttöä elävien eliöiden kuvantamiseksi. Menetelmä perustuu röntgensäteilyn absorptioon ja kuvanmuodostukseen. Kuvattavan kohteen läpi pääsee vain osa säteilystä, joka sitten muodostaa konkreettisen kuvan digitaalisesti tai analogisesti röntgenfilmille. Lääketieteellinen röntgenkuva on siis ihmisen tai eläimen vaimentaman säteilyn muodostama kaksiulotteinen varjokuva. Röntgensäteily on suurienergistä sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on paljon lyhyempi kuin näkyvän valon. Joskus myös gammasäteilyllä kuvattuja radiografisia tutkimuksia nimitetään röntgenkuvauksiksi, vaikka fysikaalisesti kyseessä ei ole sama asia vaan taajempaa sähkömagneettista säteilyä hyödyntävä gammakuvaus. Röntgensäteily on eläville kohteille haitallista, mikä ilmenee syöpäriskin kasvuna.[1][2][3] Säteilysuojelu onkin tärkeä osa lääketieteellistä röntgenkuvausta.

Röntgenkuvauksen periaatteen keksi saksalainen Wilhelm Röntgen. Röntgensäteet saivat poikkeuksellisen innokkaan vastaanoton niin tiedemiesten kuin maallikoiden keskuudessa. Uudesta säteilystä kehitettiin nopeasti lääketieteellisiä sovelluksia, esimerkiksi röntgenkuvauksen filmeille ja läpivalaisun.[4] Röntgenkuvauksia voidaan nykyisin tehdä täysin digitaalisesti eikä niissä tarvitse käyttää paperista lähetettä tai filmiä; koko tekninen osuus kuvantamisprosessista aina kuvien arkistointiin tapahtuu tietokoneella.

Lääketieteellisiä röntgenkuvauksia arvioidaan tehtävän maailmassa noin 5 miljardia vuodessa,[5] joista suurin osa on ilman varjoainetta tehtäviä perinteisiä röntgenkuvauksia. Hammasröntgenkuvaukset kattavat myös ison osan kaikista röntgenkuvauksista. Läpivalaisututkimuksien määrä on pudonnut huomattavasti, alle 2 %:n kaikista tutkimuksista uudempien kuvausmenetelmien yleistettyä. Lääketieteen haaraa, jossa diagnoosin tekeminen perustuu röntgentutkimuksiin, esimerkiksi röntgenkuviin, kutsutaan radiologiaksi[6]. Röntgenkuvaus vaatii potilaalta yhteistyötä, sillä kuvauksen aikana täytyy muun muassa olla liikkumatta.[7]

Röntgenkuvauksen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Röntgenkuvauksen nopea yleistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailman ensimmäinen röntgenkuva "Hand mit Ringen". Kuvan otti Wilhelm Röntgen vaimonsa kädestä.
Varhainen röntgenkuvausmenetelmä Crookesin katodisädeputkella 1800-luvun lopulta.

Röntgenkuvauksen periaatteen keksi saksalainen Wilhelm Röntgen vuonna 1895. Hän tajusi, että löytämillään säteillä pystyi valottamaan filmin. Hän sai löydöstään vuonna 1901 jaetun ensimmäisen Nobelin fysiikanpalkinnon, mutta suhtautui löytämäänsä säteilyyn vaatimattomasti. Röntgenin löytö aiheutti pienen vallankumouksen fysiikan alalla, ja useat tiedemiehet aloittivat sen tutkimisen. Löytö sai poikkeuksellisen innokkaan vastaanoton niin tiedemiesten kuin maallikoiden keskuudessa.[4]

Röntgenin keksintö omaksuttiin hämmästyttävän nopeasti lääketieteeseen. Menetelmää käytettiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vain alle kuukausi sen jälkeen, kun Röntgen oli julkaissut säteilystä kertovan artikkelin. Järven jäällä tapahtuneessa luisteluonnettomuudessa ranteensa murtanut Eddie McCarthy oli ensimmäinen potilas, jolla röntgensäteitä käytettiin diagnostiseen tarkoitukseen.[8] Frank Harrison julkaisi 1896 ensimmäisen tieteellisen artikkelin hammaskuvauksesta, jossa oli myös röntgenkuvauksia. Ensimmäiset hammaskuvat tiettävästi otettiin Saksassa kaksi viikkoa röntgensäteiden julkistamisen jälkeen.[9]

Säteilyn haitoista raportoitiin ensimmäisen kerran jo 10. maaliskuuta 1896 tapauksessa, jossa John Daniels oli sädettänyt kollegansa William Dunleyn päätä tunnin ajan kallokuvaa varten. Kuvauksen seurauksena Dunleyn hiukset olivat pudonneet pois. Samana vuonna uutisoitiin Berliinissä sattunut tapaus, jossa 17-vuotias nuorukainen oli saanut palovammoja röntgenkuvauksesta. Säteilyyn suhtauduttiin kuitenkin ristiriitaisesti aina 1900-luvun puoleenväliin saakka. Hiusten lähdön saatettiin ajatella jopa todistavan sen, että röntgensäteilyä voitiin käyttää epämiellyttävien ihokarvojen poistoon. Säteilyn avulla nuoret naiset saattoivat ohentaa hiuksiaan ja kaupoissa myytiin radioaktiivisia isotooppeja sisältäviä aineita terveysvalmisteina. Luvanvarainen säteilynkäyttö sai alkunsa 1899 Itävallassa. Suomessa ensimmäiset röntgensäteilyyn liittyvät turvausmääräykset annettiin 1932.[10]

Keksijä Thomas Edison kiinnostui röntgensäteilystä luettuaan Yhdysvalloissa Wilhelm Röntgenin artikkelin. Edison selvitti, että scheeliitti fluoresoi röntgensäteilyä paljon kirkkaammin kuin Röntgenin käyttämä platinasyanidi Pt(CN)42-. Havaintonsa pohjalta Edison rakensi maailman ensimmäisen kaupallisen läpivalaisulaitteen, joka kuitenkin altisti katselijan silmät suoralle säteilylle. Edison menetti itse melkein näkönsä työskennellessään ahkerasti läpivalaisun kanssa, ja hänen kokeissaan testihenkilönä ollut Clarence Dally sairastui säteilysairauteen ja myöhemmin syöpään. Kauhistunut Edison lopetti työnsä röntgensäteilyn kanssa näiden henkilökohtaisten menetyksien takia.[11]

Ensimmäisen röntgenavusteisen leikkauksen suoritti John Hall-Edwards Britanniassa vuonna 1896. Hall-Edwards oli varhaisia röntgensäteilyn tutkijoita, ja hänen vasen kätensä jouduttiin amputoimaan liiallisesta röntgensäteilystä aiheutuneen tulehduksen takia. Hall-Edwards toimi Britanniassa silti vielä 20 vuotta röntgenosaston päällikkönä.[12]

Lääketieteellinen röntgenkuvaus kehittyi myös Ranskassa, immunologi Antoine Béclèren kiinnostuttua röntgensäteistä. Hän kehitti keuhkojen kuvausta varten röntgenkuvauslaitteen, johon potilas sidottiin kiinni ja jossa tätä liikuteltiin eri asentoihin, jotta keuhkot kuvautuisivat kokonaan. Kuvauksia varten hän kehitti sädesuojiksi lyijyessuja ja lyijytettyjä kumihanskoja. Vuonna 1906 Béclère suoritti ensimmäisen varjoainekuvauksen vatsan alueelle. Hän syötti potilaalle vismuttia ja onnistui kuvaamaan potilaan umpilisäkkeen.[13]

Marie Curie ajaa röntgenlaitteella varustettua autoa ensimmäisessä maailmansodassa.

Röntgenkuvauksen historia sotavoimissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toiseen maailmansotaan ajoittuva röntgenkuvaustilanne.

Useiden eri maiden sotavoimat kiinnostuivat röntgensäteistä pian niiden keksimisen jälkeen. Röntgenkuvausta käytettiin sotavoimissa ensimmäistä kertaa oikeisiin sotavammoihin Napolissa vuonna 1896. Röntgenkuvauksesta käytettiin tällöin apuvälineenä luotien paikannukseen kahdelta sotilaalta, jotka olivat haavoittuneet Italian Etiopian sotaretkellä.[13][14]

Lääketieteellisen kuvantamisen röntgenlaitteiston kehitys nopeutui, kun ensimmäinen maailmansota syttyi Euroopassa vuonna 1914. Kehitystä ohjasi erityisesti tarve kehittää röntgenlaitteita, joita olisi helppo liikutella rintamalla ja sairaaloissa. Myös liikkuvien osien määrää pyrittiin vähentämään, jotta laitteet olisivat kestävämpiä ja helpommin korjattavissa. Sota lisäsi myös laadullisen tarpeen lisäksi röntgenlaitteiden määrällistä tarvetta, jolloin röntgenlaitteistoja alettiin valmistaa ensimmäistä kertaa massatuotannolla. Tyypillisesti röntgenkuvauslaitteistot sodan aikana oli asennettu autoon, jossa dynamo tuotti sähköä polttoaineesta röntgenlaitteelle. Haavoittuneita sotilaita pystyttiin hoitamaan paremmin, ja he selvisivät todennäköisemmin vammoistaan hengissä, kun liikuteltavilla röntgenkuvausyksiköillä saatiin nopea diagnoosi vierasesineistä kuten luodeista ja sirpaleista sekä luunmurtumista ja sijoiltaanmenoista.[13][14][15][16]

Maailmansotien välissä röntgenkuvauslaitteisto kehittyi sotavoimissa entistä pienemmäksi ja helpommin liikuteltaviksi. Lisäksi sädesuojat tulivat käyttöön asevoimien röntgenkuvauksissa ja turvallisuuskulttuuri parani muutenkin. Toisen maailmansodan alettua röntgenkuvauslaitteistot olivat jo hyvin yleisiä ja merkittävää kehitystä ei tapahtunut sodan aikana. Vietnamin sodan aikoihin 60- ja 70-luvuilla liikuteltavat röntgenyksiköt olivat kehittyneet tehokkaammiksi ja kuvauksia pystyttiin suorittamaan suurillakin jännitteillä.[14]

Moderni röntgenkuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Röntgenkuvauksen kehittyessä ensimmäisen maailmansodan jälkeen alalle alkoi kehittyä jo aiemmin kehitetyn läpivalaisun lisäksi muita modaliteetteja eli erikoistekniikoita kuten varjoainekuvaukset barium- tai jodivarjoaineen kanssa. Ensimmäisiä leikekuvauksia ja myöhemmin kolmiulotteisia kuvauksia tarjosivat tomografiatekniikat. Radiologi Alessandro Vallebonan kehittelemät ensimmäiset tomografiakuvaukset suoritettiin 30-luvulla Italiassa.[17]. Ruotsalaisen radiologin, Sven Ivar Seldingerin vuonna 1953 kuvaama katetriröntgenkuvaus erikoistui nykyiseksi angiografiaksi.[18] Hampaiston tomografiakuvauksia on kehitelty Suomessa. Professori Yrjö Paatero rakensi ensimmäisen prototyypin hampaiden pantomografilaitteesta, jossa kuitenkin ongelmana oli voimakkaat varjot kallonpohjasta. Läpimurto oli Paateron diplomi-insinööri Timo Niemisen kanssa kehittämä kolmen pyörähdysakselin laite. Sen kaupallinen tuotanto alkoi 1961, ja siitä on tullut tuotteena kansantaloudellisesti merkittävä.[19]

Vuonna 1972 brittiläinen Godfrey Hounsfield ja eteläafrikkalainen Allan Cormack kehittelivät toisistaan tietämättä ensimmäiset tietokonetomografiakuvausmenetelmät. He saivat työstään myöhemmin jaetun Nobel-palkinnon. Tietokonetomografia on kehittynyt omaksi kuvausmodaliteetikseen erillään perinteisestä röntgenkuvauksesta, ja se on nykyisin erittäin tärkeä osa radiologista diagnostiikkaa. Tietokonetomografiakuvauksien avulla päästään nykyisin jopa lähes patologisen näytteen tarkkuuteen joissain keuhkojen sairauksissa.[18][20]

Suurimmat muutokset perinteisessä röntgenkuvauksessa 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa ovat tapahtuneet ilmaisintekniikassa ja digitaalisen radiografian tietokoneiden ohjelmistoissa. Parannukset ovat mahdollistaneet entistä nopeammat kuvaukset, pienemmät potilasannokset ja paremman kuvanlaadun. Nykyisin on suurimmaksi osaksi siirrytty röntgenfilmien käytöstä digitaaliseen kuvantamiseen. Ensimmäinen filmitön järjestelmä oli kuvalevyjärjestelmä CR-kaseteille (Computed radiography). Järjestelmässä kuva muodostuu filmin sijaan uudelleenkäytettävälle kuvauslevylle, joka luetaan CR-luentakoneella optisesti. Tuorein menetelmä röntgenkuvauksessa on suoradigitaalinen järjestelmä (Direct radiography, DR). DR-järjestelmissä kuvalevyilmaisin siirtää kuvan suoraan tietokoneelle ihmissilmän katseltavaksi.[21][22]

Lääketieteellisen röntgenkuvantamisen mekanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Röntgenkuvaus perustuu sähkömagneettisen säteilyn kykyyn läpäistä eri tavalla raskaita ja kevyitä atomeita. Lääketieteellisessä kuvauksessa rasvakudos ja ilmapitoinen keuhkokudos läpäisevät säteitä hyvin ja näyttävät röntgenkuvissa tummilta. Luukudos puolestaan absorboi (imee) paljon sähkömagneettista säteilyä eikä laske niitä läpi, jolloin luut näyttävät röntgenkuvissa vaaleilta.[1][23] Röntgenkuvauksissa on myös mahdollista käyttää varjoaineita, jotka absorboivat hyvin röntgensäteitä ja täten parantavat esimerkiksi pehmytosien kontrastia.[24]

Perinteiset röntgenkuvat ovat kaksiulotteisia, ja siksi kuvattavasta kohteesta tulisi ottaa esimerkiksi lääketieteellisissä kuvauksissa ainakin kaksi kuvaa eri suunnilta, jos se on mahdollista. Esimerkiksi luut saattavat näyttää täysin vahingoittumattomilta toiselta suunnalta, mutta murtuma tai virheasento paljastuu toiselta suunnalta. Useimmiten toinen kuva kuvataan edestä tai takaa ja toinen sivulta.[25][26] Röntgenkuvauksen kaksiulotteisuuden takia päällekkäinprojisoituminen on ongelma diagnoosin tekemisessä. Tietokonetomografiakuvauksissa sen sijaan kohteesta saadaan kolmiulotteisia leikekuvia, jolloin ongelma poistuu. Tietokonetomografia onkin yleinen jatkotutkimus tavalliselle röntgenkuvaukselle.[27]

Röntgenkuvauslaitteisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisen projektioröntgenkuvauksen laitteisto koostuu säteilyn lähteen laitteistosta ja röntgenfilmistä tai ilmaisimesta. Röntgenfilmin kehitystä varten tarvitaan lisäksi pimiö ja digitaalisessa kuvantamisessa digitaalinen kuvankehitys- ja tarkastelulaitteisto. Säteilyn lähteenä röntgentutkimuksissa on tavallisesti röntgenputki.[2][28]

Säteilyn tuottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sivuikkunallisen röntgenputken rakenne: (K) katodi, (A) anodi, (C) jäähdytysjärjestelmä ja (X) röntgensäteilyä

Sivuikkunalliset röntgenputket (engl. side window tube) ovat nykyisin kaikkein yleisempiä röntgenputkia lääketieteessä. Sivuikkunallisen röntgenputken rakenne koostuu hehkulangasta, josta elektroneja sinkoutuu röntgenputkessa vallitsevassa tyhjiössä anodilautaselle. Putkessa syntyvä röntgensäteily muodostuu suurimmaksi osaksi elektronien jarrutussäteilynä ja anodilautasen materiaalin karakterisena röntgensäteilynä (engl. Characteristic radiation). Anodilautanen on sivuikkunallisessa röntgenputkessa vinossa. Röntgensäteily poistuu anodilautasen kulman ansiosta suurimmaksi osaksi juuri putken kyljessä olevasta ikkunasta.[29][30]

Röntgenputki tarvitsee tehokkaan jäähdytysjärjestelmän pysyäkseen ehjänä, sillä vain prosentti elektronien liike-energiasta muuttuu röntgensäteilyksi ja loput 99 prosenttia pääosin lämmöksi. Jäähdytysjärjestelmän lisäksi kestävyyttä nykyisissä röntgenputkissa lisää pyörivä anodilautanen. Pyörivän anodilautasen ansiosta elektronit eivät pommita jatkuvasti lautasen samaa kohtaa vaan ympyrän muotoista keilaa koko anodilautasen alueelta.[31] Isotooppikuvantamisessa ei tuoteta säteilyä potilaan ulkopuolelta tavallisesta röntgenkuvauksesta poiketen, vaan potilaaseen viedään radioaktiivisia isotooppeja, joita kuvataan gammakameralla. Radioaktiivinen merkkiaine eli radiolääke annetaan kuvaustavan perusteella joko suonensisäisesti, hengitysteitse tai suun kautta nautittuna. Isotooppikuvantamisessa mitattava säteily ei myöskään energialtaan ole röntgensäteilyä.[32]

Röntgenputken toimintaa ohjaa röntgengeneraattori, jonka tehtävä on kehittää tarvittava virta elektronien irrottamiseksi ja synnyttää suuri tasajännite elektronien kiihdyttämiseksi. Generaattori pystyy tähän muuntamalla sähköverkosta saatavan jännitteen suurjännitemuuntajassa röntgenputkea ohjaavaksi suurjännitteeksi. Tasajännitegeneraattori muuttaa vaihtovirran edelleen laadukkaaksi tasajännitteeksi röntgenputkelle. Röntgengeneraattorin säätöpöydästä röntgenhoitaja asettaa kuvauskohteelle sopivan virran, jännitteen ja kuvausajan. Röntgenhoitaja voi valita säätöpöydästä myös valotusautomatiikan käytön. Tällöin ilmaisimelle tuleva säteily mitataan esimerkiksi ionisaatiokammiolla tai puolijohdedetektorilla, joka katkaisee säteilytyksen säätöpöydästä valittujen ennakkoasetusten mukaisesti.[33] Sopivan kontrastin saamiseksi on tärkeää, että kuvauksessa käytettävä jännite on kyseiseen tutkimukseen sopiva. Liian suurella tai pienellä jännitteellä tummuuserot vähenevät.[34]

Ilmaisintekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Röntgenkuvauksessa tarvitaan säteilyn lähteen lisäksi jokin laite, johon kuva muodostuu ihmissilmän katseltavaksi. Röntgenkuvia on kuvattu hyvin pian röntgensäteilyn keksimiseen jälkeen filmeille, ja menetelmä on edelleen käytössä. Menetelmässä röntgenfilmi laitetaan valolta suojaavaan filmikasettiin. Filmikasetissa on vahvistuslevyt, jotka muuttavat säteilyn valoksi. Kuvaustilanteessa säteily osittain absorboituu potilaaseen ja vain läpitunkeutunut säteily pääsee vahvistuslevyille, jotka valottavat filmin. Sen jälkeen röntgenhoitaja tai muu säteilytyöntekijä kehittää filmin kemiallisesti ja säteilyn muodostama kuva ilmestyy filmille.[28][35]

Nykyään röntgenkuvaus tapahtuu useimmiten digitaalisesti. Kohteen läpäissyt röntgensäteily mitataan erilaisilla ilmaisimilla ja muutetaan sähköiseksi informaatioksi. Nykyisin digitaalisia röntgenkuvia kuvataan CR-kaseteille ja DR-levyille. CR-kaseteissa säteilyn muodostama kuva luetaan optisella lukulaitteella, joka muuttaa kuvan digitaaliseksi tietokoneelle. DR-levyt muodostavat välittömästi röntgenkuvan ja lähettävät kuvat tietokoneelle langattomasti tai langallisesti. Näitä digitaalisia kuvia voidaan käsitellä ja muunnella tietokoneilla ja lukea kuvaruudulta sekä tarvittaessa tulostaa filmille. Pian koko röntgenfilmi on häviämässä, sillä monin paikoin siirrytään kuvien katseluun tietokoneen monitorilta.[21][22][36]

Röntgenkuvaushuone[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Röntgenkuvaushuone, jossa liikuteltava röntgenputki osoittaa kiinteään pystykuvaustelineeseen. Telineen takana näkyy röntgengeneraattori lattiatasolla.

Röntgenkuvaushuone pitää henkilökunnan säteilysuojelun vuoksi rakentaa lyijystä tai jostain muusta materiaalista, joka paksuudessaan vastaa tiettyä, lakisääteistä määrää röntgenabsorptio kyvyltään. Röntgenkuvaustilat jaetaan valvonta- ja tarkkailualueeksi. Valvonta-alueella tarkoitetaan varsinaista kuvausaluetta, jolla on noudatettava erityisiä turvaohjeita säteilyltä suojaamiseksi ja jonne pääsyä on rajoitettu. Tarkkailualue tarkoittaa aluetta, jolla työolosuhteita tarkkaillaan säteilyltä suojaamiseksi, eli esimerkiksi röntgenhuoneiden säätötila. Koko kuvausalue tulee olla sellainen, ettei säteilyn käytöstä aiheudu säteilyvaraa työntekijöille tai muille henkilöille. Työntekijöiden ja omaisten on poistuttava valvontatilasta, eli itse kuvaushuoneesta kuvauksen ajaksi aina, kun se on mahdollista.[37][38]

Kuvaushuoneessa lääketieteelliseen röntgenlaitteistoon kuuluu röntgengeneraattorin ja -putken lisäksi telineet, joiden avulla röntgenputki ja kuvareseptori pidetään paikallaan ja potilas saadaan aseteltua tutkimusta varten. Telineet voivat olla laitteistosta erilliset tai ne voivat muodostaa kiinteän kokonaisuuden.[1] Mammografiatutkimuksissa kuvattava kohde eli rintarauhanen litistetään kuvausta varten kahden levyn väliin. Kuvan tarkkuus ja kontrasti paranevat, kun teline litistää rinnan ohueksi, tasaisemmaksi ja lähemmäksi ilmaisintekniikkaa tai filmiä.[39]

Digitaalinen kuvankatselu ja arkistointi röntgentutkimuksissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Digitaalinen kuvankatselu ja arkistointi (engl. Picture archiving and communication systems, PACS) on yleistynyt maailmalla, ja monin paikoin filmeistä ollaan jo luovuttu. Digitaalisuuden etuna on, että kuvankatselu ei ole sidottu fyysisesti mihinkään paikkaan. Röntgenfilmien sijaan digitaalinen informaatio siirtyy nopeasti paikasta toiseen pitkiäkin välimatkoja. Muun muassa Englannissa ja Suomessa kaavaillaan valtakunnallista PACS-arkistoa. Digitaalisia kuvia on mahdollista tulkita yksityissektorilla jopa eri maassa kuin kuvaus on suoritettu. PACS-järjestelmän on arvioitu tuovan säästöjä filmiradiologiaan verrattuna, vaikka aloituskustannukset ovat suuria. Lisäksi etäluenta voi pienentää sairaaloiden ruuhkia.[40]

PACS-arkistoon tallennetut röntgenkuvat noudattavat nykyisin DICOM-standardia (engl. Digital Imaging and Communications in Medicine). Standardin ansiosta myös muualla, jopa ulkomailla kuvatut tutkimukset ovat helposti siirrettävissä ja katseltavissa muiden sairaaloiden PACS-arkistoissa esimerkiksi internetverkon välityksellä. Tavallisten röntgenkuvien lisäksi DICOM-standardi mahdollistaa tietokonetomografia-, magneettikuvaus- ja ultraäänitutkimuksien sekä lääketieteellisten valokuvien arkistoinnin samaan virtuaalisen arkistoon tavallisten röntgenkuvien kanssa.[41][42]

PACS-järjestelmän ongelma on tietosuoja. Asiaankuulumaton henkilö voi päästä katselemaan kuvia, koska niitä on vaivatonta siirtää paikasta toiseen. Digitaalinen kuvien katselu vaatii myös hyvät kuvankatseluolosuhteet, sillä tietokonenäyttöjen valovoima on pieni filmien katseluun käytettäviin valotauluihin nähden. Tutkimusten mukaan terveyskeskuslääkäreiden näytöt ja kuvankatseluolosuhteet ovat usein riittämättömiä röntgenkuvien katseluun. Lääkäreiden työasematyöskentelyyn olisi saatavissa parannusta, jos terveyskeskukset panostaisivat riittävän laadukkaiden näyttöjen hankintaan ja työasemien valaistussuunnitteluun ja näyttöjen säännölliseen laadunvalvontaan.[40][43]

Projektioröntgenkuvaukset terveydenhuollossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polven röntgenkuvaustilanne, AP-suunnan (etukuva) kuvaus maaten.
Valmis polven AP-kuva.

Suomessa tehdään vuosittain noin 3,9 miljoonaa röntgentutkimusta ja lisäksi noin 1,3 miljoonaa tavanomaista hammaskuvausta ja lähes 200 000 hampaiden panoraamakuvausta. Maailmassa tehdään yhteensä ainakin 5 miljardia röntgentutkimusta vuodessa. Molemmissa luvuissa on otettu huomioon kaikki säteilytutkimukset, ei pelkästään perinteiset röntgenkuvaukset. Eniten tehdään keuhkojen ja luuston röntgentutkimuksia. Hammaskuvia otetaan myös paljon, mutta annos potilasta kohden on pieni. Enemmän säteilyä saadaan muista tutkimuksista kuin perinteisistä röntgenkuvauksista. Angiografiatutkimuksista ja erilaisista hoitotoimenpiteistä, kuten tukkeutuneen verisuonen avauksesta, voi koitua suuri annos potilaalle. Niistä aiheutuva annos voi olla jopa satoja millisievertejä tutkimusta kohti. Myös tietokonetomografiatutkimuksissa annos voi olla suuri.[5][44] Röntgenhoitaja voi pienentää potilaan saamaa sädeannosta röntgenkuvauksissa asettelemalla sädesuojaimen potilaalle, mieluiten välittömästi sädekentän rajaan, eli kuvakentän rajausalueelle.[45]

Röntgensäteilyn käyttö lääketieteellisessä diagnostiikassa perustuu röntgensäteilyn kykyyn läpäistä kehon kudoksia, mutta myös siihen, että säteily vaimenee kudoksissa niiden alkuainekoostumuksen ja tiheyden mukaan. Röntgenkuvauksen kaksiulotteisuuden takia kuvattavasta kohteesta tulisi ottaa ainakin kaksi kuvaa eri suunnilta, jos se on kuvauksesta riippuen mahdollista. Esimerkiksi luut saattavat näyttää täysin vahingoittumattomilta toiselta suunnalta ja toiselta suunnalta kuvattaessa paljastuu murtuma tai virheasento. Yleensä kuvataan etu- tai takakuva ja sitten sivukuva.[1][25] Joskus kuvataan myös viisto- tai erikoisprojektioita.[46]

Projektioröntgenkuvauksessa on mahdollista käyttää suun kautta nautittavaa tai peräsuolen kautta annettavaa bariumvarjoainetta, joka parantaa ruuansulatuskanavan kontrastia kuvissa huomattavasti. Bariumilla tehdään kolongrafia, ventrikkeli- sekä passageröntgentutkimuksia, joista osa kuvataan läpivalaisulaitteella tavallisen röntgenkuvauksen sijasta. Olkapäästä tehdään myös arterografianimisiä varjoainetutkimuksia. Joskus suoleen pumpataan vielä hiilidioksidia kaksoiskontrastin saavuttamiseksi. Suonensisäisestä käytettävällä jodivarjoaineella ei nykyisin yleensä tehdä projektioröntgenkuvauksia, vaan jodivarjoainetutkimukset tehdään tavallisesti tietokonetomografiassa. Suomessa kaikista projektioröntgenkuvauksista varjoainetutkimuksia on vain noin 1,5 prosenttia. Luku on suurin piirtein sama myös esimerkiksi Britaniassa.[24][47]

Yleisimpiä röntgenkuvaustutkimuksia terveydenhuollossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkeana yleiskuvauksena voidaan sanoa, että kuvaustilanteessa potilaan on oltava

  • tiukasti kiinni kuvauslevyssä, detektorissa tai kuvaustelineessä[7]
  • tarkasti oikeassa asennossa halutun projektion mukaisesti[7]
  • sädetyshetkellä liikkumatta ja keuhkojen ja vatsan kuvauksissa keuhkot täynnä ilmaa, hengitystä pidättäen.[7]

Tavallisista röntgenkuvista yleisimmät ovat keuhkokuvat, jotka kattavat noin puolet kaikista projektioröntgenkuvista ja noin 30 prosenttia kaikista säteilytutkimuksista, kun pois jätetään hammaskuvaukset. Keuhkokuva pyritään ottamaan aina seisten, niin että sekä PA- (säteet potilaan selän puolelta) että sivukuvassa potilaalla on keuhkot täynnä ilmaa. Keuhkokuvan yleisyys johtuu osittain tutkimuksen yksinkertaisuudesta ja nopeudesta. Lisäksi keuhkokuvat ovat hyviä ja käyttökelpoisia useiden sairauksien arvioinnissa. Keuhkosairauksien lisäksi keuhkokuvista voidaan arvioida verenkiertojärjestelmää, kuten sydämen toimintaa ja aortan patologiaa.[48] Sänkypotilailla tyydytään yleensä pelkkään etusuunnan kuvaan keuhkokuvassa.[7] Keuhkojen röntgentutkimuksessa potilaalle aiheutuu suhteellisen pieni sädeannos verrattuna muihin röntgentutkimuksiin tai luonnon taustasäteilyyn.[49][50] Keuhkojen röntgenkuvauksissa voidaan käyttää lantioessua sädesuojaimena kuvausalueen ulkopuolella.[51][52]

Vatsan alueen tavalliset röntgenkuvaukset ovat diagnostiikaltaan rajoittuneita verrattuna keuhkokuviin. Natiiviröntgenkuvauksista voidaan saada selville lähinnä vetovaikeuksien ilmapitoisuuden lisääntyminen. Mekaanisissa tutkoksissa saattaa näkyä myös selviä nestevaakapintoja. Suoliston alueen puhkeama saattaa näkyä tavallisessa röntgenkuvassa ilmana vapaassa vatsaontelossa. Tietokonetomografiatutkimukset ovat tarkempana tutkimusmenetelmänä paljolti syrjäyttäneet perinteiset projektiokuvaukset vatsan alueen röntgenkuvauksissa.[53]

Tavalliset projektioröntgenkuvat ovat selkärangan kuvauksen perusmenetelmä. Selkärangan alueen kuvauksissa otetaan yleensä etu- ja sivusuunnan projektiot. Juuriaukkojen kuvantamiseksi otetaan viistokuvat. Kaularangan alueen kuvauksissa röntgenkuvauksen ongelma on rangan alaosan heikko näkyminen. Nikamat C7 ja T1 saattavat helposti jäädä näkymättömäksi, ja kuva on näiltä osin epädiagnostinen. Rintarangan kuvaukset ovat erityisen ongelmallisia, sillä jopa nikamamurtumat saattavat jäädä näkymättä kudostiheyksien vaihtelun takia. Lannerangan kuvaukset ovat alaselän kivun selvittelyissä vähentyneet viime vuosina säteilysuojelun vuoksi. Tutkimus on kuitenkin hyvä muihin kuvantamistutkimuksiin verrattuna, sillä se voidaan tehdä seisten. Myös traumaattisten vammojen selvittelyssä lannerangan röntgenkuvaus on tarpeellinen. Rangan röntgenkuvauksien jatkotutkimuksissa tehdään tarvittaessa ainakin traumaattisissa tapauksissa yleensä tietokonetomografia.[54][55][56] Selkäydin ei kuvaudu röntgentutkimuksissa ja on haastellinen kuvaus jopa magneettitutkimuksena[57] Rangan alueen kuvauksissa voidaan käyttää lyijyisiä rintasuojia naispotilailla ja kivessuojaa miehillä.[58]

Pääkallon röntgenkuvauksilla ei ole käyttöä aikuisten ihmisten aivosairauksien diagnostiikassa. Aikuisilla kallon kuvaamiseen ei ole tarvetta edes, kun epäillään kallonmurtumaa, sillä sekä aivo- että kallotrauma selviävät samalla kertaa tietokonetomografiassa.[59] Lapsen kallo kuvataan yleensä etu- ja sivusuunnassa. Lapsen kallon kuvauksen syitä voivat olla ongelmat aivopaineessa, kallon luiden anomaliat ja sunttiletkun tutkiminen. Lasten kallon luiden hyvänlaatuisista kasvaimista epidermaalikystat kuvautuvat yleensä hyvin tavallisissa röntgenkuvissa. Lasten pään alueen tulehdusperäiset ongelmat saattavat näkyä röntgenkuvissa luukudoksen katona tai harventumana. Vastasyntyneiden aivoja voidaan kuvata ilman säderasitusta ultraäänen avulla avoimen aukileen kautta. Etuaukile on yleensä avoin noin vuoden ikään asti.[60]

Nenän sivuontelot kuvataan röntgenissä yleensä sinuiitin toteamiseksi tai sen seuraamiseksi. Nenän sivuonteloiden natiivikuvaus on yksi yleisimmistä kuvauksista lääketieteellisessä röntgenkuvauksessa. Suuri osa kuvauksista on turhia, sillä akuutissa vaiheessa sinuiitin lääkitys voitaisiin aloittaa kliinisten oireiden perusteella. Kasvoissa on neljä parillista sivuonteloa: poski- ja otsaontelot, seulalokerot sekä kitaontelot. Poskiontelot kuvautuvat parhaiten kuutamokuva-nimisessä projektiossa, jossa potilaan suu on auki ja leuka ja nenä kiinni kuvauslevyssä. Kuutamokuvasta näkyy myös seulalokeroiden etuosat ja kitaonteloa. Otsaontelot näkyvät paremmin PA-projektiossa, jossa potilas kuvataan nenä ja otsa aseteltuna kuvauslevyyn. Kasvojen onteloista voidaan ottaa myös sivukuva, joka on harvinaistunut tietokonetomografian ja magneettikuvauksien ansiosta. Kroonistuneen sinuiitin ja kasvainten jatkokuvantamismenetelmänä käytetäänkin juuri CT:tä ja MRI:tä. CT:ssä näkyvät paremmin luukudokset ja pehmytkudoksetkin kohtuullisesti. Magneettikuvaus taas on säteilysuojelun ja pehmytosakontrastin osalta parempi vaihtoehto. Ihmisellä nenänsivuontelot eivät ole vielä alle 6-vuotiailla kehittyneet, eikä niitä ole tätä nuoremmilla järkeä kuvata. Otsa- ja sfenoidaalilokerostot ilmastoituvat vasta aikuisiässä, mikä vaikuttaa myös kuvattavuuteen. Lapsilla pelkkä nuha ja itku voivat aiheuttaa sinuiitin oireet.[61]

Yläraajan luuston röntgenkuvauksia tehdään muun muassa solisluusta, olkanivelestä, olkavarresta, kyynärnivelestä, kyynärvarresta, ranteesta, kämmenestä ja sormista.[62] Alaraajan luista kuvataan muun muassa varpaita, kantapäätä, jalkaterää, nilkasta, säärtä, polviniveltä, reittä ja lonkkaniveltä.[63] Mammografiassa otetaan usein ylä- ja alasuunnan kuvan lisäksi sivukuvan sijasta viistoprojektio[64], kuten myös jalkaterän[65] ja kämmenen luiden kuvauksissa[66]. Yleisiä erikoisprojektioita ovat ranteen veneluun kuvaukset[67] ja lannerangan taivutuskuvat[68]. Kaikkien raajojen ja nivelten kuvaukset ovat yleisiä, sillä ne kattavat noin 20 prosenttia kaikista säteilytutkimuksista, kun laskuista poistetaan hammaskuvaukset. Yleisyydestään huolimatta raajojen ja nivelten kuvaukset aiheuttavat vain noin prosentin osuuden potilaiden radiologiseen kokonaissädeannokseen. Raajojen kuvauksissa potilasannos on siis pieni.[52]

Alle yksivuotiaan pahoinpitelyepäilyissä lapsesta tai vauvasta kuvataan keuhkoista, lantiosta ja raajojen pitkistä luista jokaisesta erikseen etusuunnan kuva. Lapsen selkärangasta kuvataan pahoinpitelyepäilyissä sivukuva, ja kallosta etu ja sivusuunnan kuva. Lisäksi käsistä ja jalkateristä kuvataan joko etusuunnan kuvat tai lievästi viistot projektiot. Jos tavanomaisissa röntgenkuvissa on nähtävissä vammoja, joudutaan usein kuvaamaan jatkotutkimuksena joko magneettikuvaus tai tietokonetomografiakuvaus.[69]

Hampaiston projektioröntgenkuvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hampaiston suunsisäinen projektioröntgenkuvaus.

Hampaiston kliinisesti näkymättömät löydökset ovat melko yleisiä. Röntgentutkimus on tärkeä hammaslääketieteen diagnostiikan apuväline. Röntgenkuvauksia lisäksi otetaan hoidon suunnittelua, toteutusta, ajoitusta ja seurantaa varten. Hammasröntgenkuvauksia koskee samat säteilysuojeluun liittyvät ohjeistukset kuin muitakin röntgenkuvauksia, ja siksi turhia röntgenkuvauksia myös hammaslääketieteessä tulee välttää.[70] Kaikkein yleisin ja suositeltavin intraoraalinen (suunsisäinen) kuvaustekniikka on ollut ja on nykyisin paralleelitekniikka. Tekniikassa kuvailmaisin on potilaan suussa, kuvattava hammas ja kuvailmaisin mahdollisimman samansuunteisesti ja röntgenputki potilaan ulkopuolella. Paralleelitekniikassa potilaalle koituu hyvin pieni sädeannos ja kuvaukset ovat helposti toistettavissa ilman vääristymiä tai päällekkäinprojisoitumista. Kuvaus on kuitenkin muihin hammaskuvaustekniikoihin verrattuna vaikeasti opittava, ja kuvissa saattaa esiintyä joskus liike-epätarkkuutta.[71]

Hammasröntgenkuvauksella voidaan diagnosoida monia suun alueen sairauksia. Esimerkiksi karies, tulehdukset, muutokset luunrakenteissa, kehityskystat sekä hyvän- ja pahanlaatuiset kasvaimet voidaan havaita intraoraalimenetelmillä tai panoraamakuvauksilla. Traumaattiset tapaturmat ovat myös tavallinen syy hampaiston alueen perinteisille röntgenkuvauksille.[72]

Perinteisiä kaksiulotteisia hampaiston röntgentutkimuksia tehdään paljon kaikkiin röntgentutkimuksiin verrattuna, mutta sädeannos niissä on pieni. Viime vuosina korkean elintason maissa hammasröntgentutkimuksien määrä on pysynyt kutakuinkin samana. Kehittyvissä maissa hammasröntgenkuvaukset sen sijaan ovat hieman yleistyneet. Arvioidaan että maailmassa tehdään vuosittain 480 miljoonaa hammasröntgentutkimusta, joista suurin osa korkean elintason maissa. Lukuun on laskettu projektioröntgenkuvauksien lisäksi tomografiatutkimukset. Kaikista säteilytutkimuksista hammasröntgenkuvaukset kattavat valtion elintasosta riippuen noin 10–20 prosenttia. 480 miljoonasta tutkimuksesta huolimatta hammasröntgenkuvaukset aiheuttavat väestölle alle prosentin kaikesta terveydenhuollosta aiheutuvasta säteilystä. On kuitenkin mahdollista, että kaikkia hammasröntgentutkimuksia ei koskaan kirjata ylös. Suomessakin osa hammaskuvauslaitteista on vapautettu tavallisesta röntgenlaitteiston turvallisuuslupakäytännöstä.[52][73]

Tomografiakuvaukset terveydenhuollossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortopantomografiakuva, koko hampaisto kuvautuu tasaisena rivistönä ilman merkittäviä päällekkäisyyksiä. Myös leuan muut luut kuvautuvat tutkimuksessa.
Modernin tietokonetomografialaitteen pyörimisliike suojamuovi avattuna. Kuvauspöytä liikkuu keskimmäisen reiän sisässä oikeassa kuvaustilanteessa.

Röntgenosastoilla on pystytty kuvaamaan leikekuvauksia jo ennen tietokonetomografian yleistymistä. Perinteisissä tomografiakuvauksissa pystyttiin vähentämään päällekkäisien rakenteiden kuvautumista samalle tasolle ainakin jonkin verran. Tomografiakuvauksissa fokusoitiin kuvausalueen yksi taso tarkasti, jolloin rakenteet muilla tasoilla häivettyivät osittain ja valittu kuvaustaso kuvautui tarkkarajaisesti. Tomografiakuvauksia pystytään ottamaan laitteesta riippuen lineaariliikkeessä ja ympyräliikkeessä. Ympyräliikkeessä säteilyn lähde ja filmi pyörivät potilaan ympärillä, lineaariliikkeessä putki ja filmi liikkuvat suoraa pitkin. Erityisesti lineaariliikkeellä otetuissa tomografiakuvissa muodostui usein häiritseviä varjoja kuvaustason ulkopuolisista elimistä. Perinteisistä tomografiakuvauksista ortopantomografia on säilynyt digitalisoituneena versiona yleisenä tutkimuksena vielä 2010-luvulle.[52][74] Suomessa esimerkiksi tehdään 200 000 ortopantomografiatutkimusta vuosittain. Panoraamakuvauksissa voidaan käyttää hartiaviittaa lyijysuojaimena kuvausalueen ulkopuolella.[75] Nykyaikainen hampaiden panoraamakuvaus (eli ortopantomografia, OPTG) perustuu perustuu suomalaisen professorin Yrjö Paateron ja diplomi-insinööri Timo Niemisen kehitysyöhön.[76]

Nykyisin leikekuvauksia tehdään suurimmaksi osaksi omalla tietokonetomografia (engl. Computed tomography, CT) modaliteetillä. Tietokonetomografiat ovat alkaneet yleistyä sairaaloissa 80-luvulta saakka. CT-kuvauksissa perinteisistä röntgenkuvauksista poiketen potilas makaa pöydällä, joka liikkuu donitsimaisen kuvauslaitteen reiän läpi. CT-kuvauksissa ei esiinny minkäänlaista päällekkäin projisoitumista, ja tekniikalla saatujen kuvien erotuskyky on erittäin hyvä. Tekniikassa röntgenputken tuottama säteily rajoitetaan ohueksi huiskaksi (engl. fan-beam). Kohde kuvataan useasta eri kulmasta ja eri suunnista tehdyt projektiomittaukset tuovat oman lisänsä jokaiseen kuvasolun lukuarvoon. CT-laite siis mittaa kunkin kuvasolun vastaavan absorptiokertoimen ja muuttaa sen CT-asteikolle. CT-arvo, jota kutsutaan Hounsfieldin luvuksi vaihtelee ihmiskudoksissa tyypillisesti -1000 ja 0 välillä. -1000 Hounsfieldiä vastaa ilman absorptiokerrointa ja 0 veden. Leikekuvan laskentaa kutsutaan takaisinprojisoinniksi. Kuvaelementtien summauksien jälkeen kunkin kuvaelementin arvo voidaan ratkaista matemaattisesti ja tuottaa näin kolmiulotteista kuvainformaatiota. CT-laitteiden kehitys on modaliteetin yleistyttyä ollut todella voimakasta. Laitteet ovat muun muassa nopeutuneet niin, että yhden leikkeen mittausaika on alle sekunti. Nykyisin CT-laitteet pystyvät kuvaamaan spiraalimaisella radalla kuvauskohteen liikkuessa pysähtymättä kuvauslaitteen läpi, jolloin kuvaus on jopa kymmenen kertaa tavanomaista nopeampaa ja esimerkiksi hengityksestä johtuvat kuvahäiriöt vähänevät.[20][77]

Röntgenkuvaukset joukkoseulonnoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viistoprojektio mammografiakuvauksessa.

Pienoisröntgenkuvia on käytetty paljon tuberkuloosin seulontaan ja seuraamiseen. Kuvauksessa on käytetty alun perin läpivalaisulaitetta, jonka varjostimille muodostama röntgenkuva pienennettiin optisesti filmikoolle sopivaksi ja kuvattiin sitten tavallisella kameralla. Menetelmän ansiosta päästiin pieniin filmikustannuksiin, ja tavallisiin keuhkokuviin verrattuna tutkimusmääriä pystyttiin moninkertaistamaan edullisten kustannuksien ansiosta. Suomeen ensimmäinen pienoisröntgenkuvauslaitteisto hankittiin vuonna 1940. Menetelmän huonona puolena oli suurehko sädeannos. 1977 tehdyissä mittauksissa keskimääräinen pinta-annos annos oli 5,2 mGy. Suurimmillaan 70-luvulla pinta-annos saattoi olla 10 mGy, aikaisimpina vuosikymmeninä vieläkin enemmän.[78] Nykyisin annos vastaavissa tutkimuksissa on suhteellisen pieni, mutta edelleen tavallista keuhkokuvaa yli 50 prosenttia suurempi.[79]

Mammografiaseulontaa tehdään mammografiakuvauksella. Mammografia on rinnan röntgenkuvaus, jonka avulla tutkitaan rinnan kasvaimia ja muutoksia. Seulonnan tavoitteena on rintasyöpien varhainen löytäminen ja hoitaminen ja siten väestön rintasyöpäkuolleisuuden alentaminen. Mammografiaseulonnan vähentää tutkimuksien mukaan rintasyövästä johtuvia kuolemia, kun seulonnat tehdään 40–74-vuotiaille naisille.[80] Mammografiaseulonnoissa kuvataan rutiinisti ap- ja viistoprojektiot.[64]

Röntgenkuvaus sädehoidossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lineaarikiihdytin, jonka sivuilla on integroitu röntgenkuvausjärjestelmä.

Röntgenkuvauksia käytetään lääketieteessä myös sädehoidon apuvälineenä paikanvarmennukseen, eli siis ”tähtäämiseen”. Sädehoidossa ei käytetä nykyisin parantavana muotona röntgenhoitoja, vaan lineaarikiihdyttimillä tuotettua korkeaenergiaisempaa säteilyä. Sädehoidossa potilaalle annetaan erittäin suuri sädeannos, joskus jopa 80 Gy pitkänä, joskus usean viikon ajanjaksona. Sädehoitoa annetaan vielä yleensä usealta eri suunnalta jokaisella hoitokerralla, joten sädetettävän kohteen paikan varmennus on tärkeää. Hoitokenttiä voidaan varmentaa kuvaamalla potilasta joko hoidonaikaisilla säteillä (Electronical portal imaging, EPI) tai röntgensäteillä (On-board imaging, OBI). EPI-kuvaukset eivät ole röntgenkuvausta, ja ne ovat laadultaan heikompia, koska niissä säteily on erittäin läpitunkevaa megavoltti-luokkaa (MV). OBI-kuvaukset tehdään lineaarikiihdyttimeen integroidulla röntgenkuvauslaitteella. Hoitokohteen varmennuskuvauksia vertaillaan annossuunnittelukuvauksiin luisien rakenteiden tai röntgenpositiivisien merkkikohteiden avulla. Esimerkiksi eturauhasen syövässä hoitokohde voidaan varmentaa eturauhaseen kajoavasti laitettuihin kultajyviin.[81][82][83]

Eläinröntgenkuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiran vasemmassa (röntgenkuvassa oikealla puolella) lonkkaluussa on lonkkaproteesi.

Röntgenkuvaus on eläinlääketieteen diagnostiikan yleisemmin käytettyjä menetelmiä. Röntgenkuvaus on halpa tapa saada eläimestä diagnostista informaatiota, eikä menetelmä vaadi leikkausta tai muuta kajoamista eläimen sisälle. Vaikka röntgentutkimus on kivuton, eläin täytyy silti usein rauhoittaa tai nukuttaa kuvauksen onnistumiseksi. Eläinlääketieteessä tehdään maailmanlaajuisesti ihmisten terveydenhuoltoon verrattuna paljon turhia tutkimuksia, joista ei ole mahdollista saada diagnollisesti hyödyllistä tietoa.[84][85]

Suomessa tehdään vuosittain yli 100 000 eläinröntgentutkimusta. Röntgenkuvan onnistumisen kannalta on tärkeää, että eläin pidetään tutkimuksen aikana liikkumattomana. Kiinnipitäjinä toimivat yleensä henkilökunta tai eläimen saattajat. Uusintakuvauksien tarvetta voidaan vähentää rauhoittamalla eläin tutkimuksen ajaksi. Vaikeiden tutkimusolosuhteiden takia säteilyturvallisuus ei aina toteudu eläinröntgenissä. Tämän vuoksi on tärkeää kiinnittää huomiota henkilökunnan, kiinnipitäjien ja muiden henkilöiden säteilyturvallisuudesta ja käyttää säteilysuojaimia.[86] Nykyisin tavallisten röntgenkuvauksien lisäksi eläinröntgenkuvauksia tehdään eläimille rakennetuilla tietokonetomografialaitteilla.[20]

Läpivalaisututkimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Läpivalaisu

Läpivalaisututkimuksissa potilaasta otetaan yhden kuvan sijasta läpivalaisulaitteella reaaliaikaista kuvasarjaa. Tämä on hyödyllinen menetelmä erityisesti radiologisissa ja kardiologisissa angiografiatutkimuksissa sekä toimenpideiden ohjauksessa. Läpivalaisututkimukset ovat vähentyneet huomattavasti tietokonetomografian, sekä ultraääni- ja magneettikuvausten yleistettyä. Jopa aiemmin yleiset urogenitaalialueen läpivalaisututkimukset ovat väistyneet uusien kuvantamismenetelmien tieltä, mutta toimenpiteissä läpivalaisua edelleen käytetään. Esimerkiksi Suomessa kaikista lääketieteellisistä röntgentutkimuksista radiologiset ja kardiologiset toimenpiteet ja angiografiatutkimukset kattavat alle 2 % kaikista röntgentutkimuksista. Maailmalla luku vaihtelee 1.3 % - 3.8 %.[87][88][89] Keuhkojen röntgenkuvaukset läpivalaisulaitteella saattavat kuitenkin olla vielä melko yleisiä maissa, joissa lääkäreitä on vähemmän väkiluun suhteutettuna kuin länsimaissa tai Japanissa.[52]

Säteilysuojaus röntgenkuvauksissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyijylasi röntgenkuvaushuoneen ja säätötilan välissä suojaa henkilökuntaa hajasäteilyltä.

Säteilysuojauksen tarkoituksena on ehkäistä potilaalle ja kiinnipitäjille röntgensäteilystä aiheutuvia haittavaikutuksia.[90] Säteilysuojelu toteutuu ICRP:n määritelmän mukaisesti, jos:

  • Röntgenkuvauksesta saatava hyöty on suurempi kuin siitä aiheutuva haitta (oikeutusperiaate).[90]
  • Yksittäisessä kuvaustilanteessa säteilyaltistus pidetään niin pienenä kuin kohtuudella on mahdollista (optimointi- tai ALARA-periaate).[90]
  • Säteilynkäyttötilanteessa työntekijöiden säteilyaltistus ei ylitä vahvistettuja annosrajoja (yksilönsuojaperiaate).[90]

Oikeutusperiaatteen toteutumisessa potilaan lähettävällä lääkärillä on tarkeä asema. Lähettävällä lääkärillä on oltava perustiedot säteilyn terveysvaikutuksista ja pyytämänsä tutkimuksen säteilyannoksesta. Potilaan huolellinen kliininen tutkiminen voi osoittaa, että röntgenkuvausta ei välttämättä tarvita. Lähettävän lääkärin on otettava huomioon myös potilaan aikaisemmat tutkimukset ja vaihtoehtoiset tutkimusmenetelmät, kuten mahdollisuuden ultraääni- tai magneettikuvaukseen, jotta hän voi tehdä oikeutettuja röntgenlähetteitä potilaalleen. Lähettävän lääkärin tulee myös varmistaa, onko potilas raskaana.[91][92]

Kuvaustilanteessa röntgenhoitajan täytyy ALARA-periaatteen mukaisesti suorittaa tutkimus niin pienellä säteilyannoksella, kuin on kohtuudella mahdollista (ALARA = As Low As Reasonably Achievable). Röntgenhoitajan on valittava tutkimuskohtaisesti oikeanlaatuisen jännitteen kuvaukseen ja sopiva määrä virtaa, jotta säteilyannos on mahdollisimman pieni, mutta kuva diagnostinen. Röntgenhoitaja valitsee sopivan kuvausetäisyyden ja lisäsuodatuksen kuvauskohtaisesti. Kuvausalue on rajattava tarkasti säderasituksen pienentämiseksi. Kuvat olisi hyvä saada onnistumaan ensimmäisellä kerralla. Uusimisen välttäminen on tärkeää säteilyturvallisuustyötä.[90][91][92] Säteilysuojia on käytettävä aina, kun se on mahdollista. Jos potilaan kiinnipitämiseen tarvitaan avustaja, on hänetkin asianmukaisesti suojattava. Kiinnipitäjänä tulisi toimia ensisijaisesti omainen, eikä röntgenkuvausyksikön henkilökuntaa. Röntgenkuvausyksikön henkilökunta vielä varmistaa, että potilas tai kiinnipitäjä ei ole raskaana.[93]

Yksilönsuojaperiaate koskee työntekijöiden säteilyaltistusta. Röntgenkuvaustilanteet, -laitteet ja -työskentelytavat on järjestettävä niin, että lainsäädännössä määriteltyjä annosrajoja ei missään olosuhteissa ylitetä.[94] Annosrajat eivät rajoita potilasta lääketieteellisissä tutkimuksista tai hoidoissa.[95]

Säteilysuojaimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Röntgenkuvausta suorittavan röntgenhoitajan tulisi käyttää säteilysuojaimia aina, kun sädeherkät elimet ovat lähellä sädekenttää. Myös lapsipotilailla tulisi käyttää aina säteilysuojaimia.[45]

Säteilysuojaimia on saatavilla useista erilaisista materiaaleista valmistettuna. Yleisimmät käytetyt materiaalit ovat lyijyvinyyli, lyijysekoitteet ja lyijyttömät materiaalit. Lyijyvinyyli on ympäristölle haitallista, minkä vuoksi on kehitetty ympäristöystävällisempiä sädesuojia. Lyijysekoitesuoja on noin 30 % lyijyvinyylisuojaa kevyempi ja sisältää vähemmän ympäristölle haitallista lyijyä. Lyijyttömät säteilysuojaimet ovat valmistettu nimensä mukaisesti täysin jostain muista materiaaleista, kuin lyijystä. 0,5 mm lyijyä vastaava suojaus vaimentaa 97 % säteilystä itse sädekentässä ja 99 % hajasäteilystä jännitteen ollessa 80 kV. Lyijyttömiä suojia ei voida käyttää isotooppilääketieteessä, sillä ne eivät suojaa gammasäteilyltä.[96]

Säteilysuojat voidaan puhdistaa käsin haalealla saippualiuoksella. Kaikille materiaaleille ei sovi esimerkiksi alkoholipuhdistus. Säteilysuojia tulee säilyttää niille tarkoitetuissa telineissä, jotta ne säilyvät ehjinä. Säteilysuojat tulee tarkistaa vuoden välein. Suojat tarkistetaan silmämääräisesti ja röntgensäteillä, jotta havaitaan mahdolliset reiät ja murtumat.[97]

Röntgenkuvausten haittavaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solun DNA:n yksinkertaistettu malli. DNA voi vahingoittua vuorovaikutuksessa röntgensäteilyn kanssa.

Ionisoivan säteilyn, kuten röntgensäteilyn haittavaikutukset jaetaan kahteen ryhmään: deterministisiin eli välittömiin vaikutuksiin, jotka johtuvat suuresta määrästä solukuolemia, ja stokastisiin eli satunnaisiin vaikutuksiin, jotka syntyvät perimämuutoksista yhdessä tietyssä jakautumiskykyisessä solussa. Deterministisiä vaikutuksia ilmenee enää harvoin röntgenissä, mutta niitä on raportoitu esimerkiksi Yhdysvalloissa toimenpideradiologissa. 10.–17. raskausviikolla olevan naisen sikiölle voi aiheutua aivovamma, jos sikiön aivojen annos ylittää 100 mGy esimerkiksi äidin lantion alueen kuvauksissa.[98]

Stokastiset haittavaikutukset voivat periaatteessa syntyä miten pienestä säderasituksesta tahansa. Ainoastaan todennäköisyys vaikutukseen kasvaa sädeannoksen kasvaessa. Haittavaikutus perustuu ionisoivan säteilyn kykyyn katkaista DNA-molekyylin juoste. Useimmiten solu osaa korjata DNA-katkoksen, mutta joskus solu korjaa DNA:n ”väärin”, jolloin voi syntyä syöpäsolun esiaste. Usein muuttuneesta DNA:sta seuraa hallittu solukuolema. Hyvin pienten sädeannosten vaikutuksesta ei tilastollisista syistä voida koskaan saada tarkkaa tietoa, vaan pienissä sädeannoksissa on turvauduttava teoreettisiin malleihin.[99]

Haittavaikutuksien todennäköisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säteilyn haittavaikutusten todennäköisyys kasvaa säderasituksen kasvaessa. Potilaan ikä vaikuttaa myös riskiin. Alle 35-vuotiailla on suurempi elinikäinen riski sairastua syöpään röntgentutkimuksesta saamastaan säteilystä. Käytännössä todennäköisyys sairastua syöpäsairauksiin röntgenkuvantamisen takia on kuitenkin pieni. Vuosittain ihminen saa keskimäärin 1,7 millisievertin efektiivisen annoksen säteilyä, josta suurin osa on luonnon omaa taustasäteilyä. Noin 100 mSv:n annos johtaa havaittavaan todennäköisyyteen sairastua syöpään.[49][50][100][101]

Tutkimuskohtaisia sädeannoksia terveydenhuollossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taulukossa esitetyt tiedot vastaavat Säteilyturvakeskuksen selvityksen mukaan keskimääräistä suomalaisen säteilyaltistusta. Sädeannoksissa voi olla huomattavia paikkakohtaisia eroja. Yli 30 prosentin vaihtelu ei ole harvinaista. Potilaan paksuus vaikuttaa huomattavasti kuvauksessa käytettävään annokseen. Hoikalla potilaalla pienempi sädeannos riittää diagnostisen kuvanlaadun saavuttamiseen. PA-suunta tarkoittaa kuvausta röntgenputki potilaan selän puolella.[49][50] YK:n maailmanlaajuisen raportin mukaan ihminen saa kaikista röntgentutkimuksista keskimäärin 0,4 mSv säteilyä vuosittain. Suomessa vastaava luku on 0,5 mSv Säteilyturvallisuuskeskuksen selvityksen mukaan. Molemmista luvuista puuttuu isotooppikuvaukset, joita ei siis pidetä röntgentutkimuksina. Suomessa kaikista röntgentutkimuksista saatava säteily kattaa noin 13,5 prosenttia kokonaissäteilystä ja maailmalla keskimäärin 14,2 prosenttia ihmisen vuotuisesta kokonaissäteilyannoksesta. Vaikka määrällisesti tavallisia röntgenkuvauksia tehdään enemmän kuin tietokonetomografia tutkimuksia, niin silti tietokonetomografiatutkimuksien säteilyannos tekee merkittävämmän osuuden kokonaissädeannokseen kuin tavalliset röntgenkuvaukset.[52][102]

Röntgentutkimus[49][50] Efektiivinen annos (mSv) Annosta vastaava määrä PA-suunnan keuhkokuvia Annosta vastaava aika luonnonsäteilyyn verrattuna Suomessa
Tavanomainen hammasröntgenkuvaus 0,01 0,3 1 päivä
Raaja, esim. polvi 0,01 0,3 1 päivä
Nenän sivuontelot 0,03 1 4 päivää
Keuhko (PA) 0,03 1 4 päivää
Keuhko (PA- ja sivukuva) 0,1 3 12 päivää
Kallo (PA- ja sivukuva) 0,1 3 12 päivää
Keuhkojen pienoisröntgen[79] 0,18 6 18 päivää
Kaularanka 0,2 7 24 päivää
Mammografia 0,3 10 4 kuukautta
Rintaranka 1 30 4 kuukautta
Lantio 1 30 4 kuukautta
Lanneranka 2 70 8 kuukautta
Vatsan röntgenkuvaus 2 70 8 kuukautta
Vertailuannoksia muissa radiologisissa tutkimuksissa[50] Efektiivinen annos (mSv) Annosta vastaava määrä PA-suunnan keuhkokuvia Annosta vastaava aika luonnonsäteilyyn verrattuna Suomessa
Kaikki ultraääni ja magneettitutkimukset[103][104] 0 0 -
Pään tietokonetomografiatutkimus (CT-tutkimus) 2 70 8 kuukautta
Kolongrafia läpivalaisumenetelmällä[105] 8 280 2,5 vuotta
Keuhkojen CT-tutkimus 9 300 3 vuotta
Vatsan CT-tutkimus 12 400 4 vuotta

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helge Kragh: Kvanttisukupolvet, s. 49, 50. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2002. ISBN 952-5202-53-4.
  • Möller E & Reif E: ”2-5”, Pocket Atlas of Radiographic Positioning, s. X-XII, 62, 88-158, 134, 144-148, 162-212, 228, 288. New York: Thieme, 2009. ISBN 978-3-13-107442-3. (englanniksi)
  • P. Vuoria, A. Karttunen, J. Pyhtinen & U. Seppänen: Röntgentutkimusohjeita, s. 5, 8, 9, 13. Oulu: OY Ultima Thule, 1984. ISBN 951-9160-02-9.
  • Seppo Soimakallio, Leena Kivisaari, Hannu Manninen, Erkki Svedstöm ja Osmo Tervonen: Radiologia, s. 33, 34, 39-40, 72, 75, 78-80, 84, 89-91, 102, 316, 385, 297-299, 492, 521, 534-536, 584, 595-597. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29626-0.
  • Jukka Rosberg: Hammaslääketieteellinen Radiologia, s. 10-13, 18-24, 92-93. Oulu: Oulun ylipistopaino, 1997. ISBN 952-90-8753-5.
  • Hanna Jantunen, Katariina Kortelainen, Miia Lehkonen, Päivi Wood: Henkilökunnan ja potilaan säteilysuojelu lääketieteellisessä säteilyn käytössä, s. 5, 9, 17-19 26-27. Suomen Röntgenhoitajaliitto ry. Tampere: Hämeenlinnan Offset-tiimi ky, 2006. ISBN 951-98545-5-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Markku Tapiovaara, Olavi Pukkila, Asko Miettinen: ”1”, Röntgensäteily diagnostiikassa, s. 13-40. Hämeenlinna: Karisto Oy:n kirjapaino, 2004. Suomi
  2. a b Grzegorz Jezierski: Utilization of X-rays Collection of X-ray lamps. 2011. Grzegorz Jezierski. Viitattu 15.6.2011. (englanniksi)
  3. Science Mission Directorate: X-RAYS AND ENERGY Mission: Science. 2010. National Aeronautics and Space Administration. Viitattu 13.6.2013. (englanniksi)
  4. a b Kragh 2002, s. 50.
  5. a b Roobottom C, Mitchell G & Morgan-Hughes G: Radiation-reduction strategies in cardiac computed tomographic angiography 2010. Clinical Radiology. Viitattu 5.6.2011.
  6. RSNA & ACR: Professions: Understanding Radiology EH.Net Encyclopedia. 2011. Radiological Society of North America, Inc. (RSNA). Viitattu 15.6.2011. (englanniksi)
  7. a b c d e Vuoria ym. 1984, s. 8.
  8. Spiegel, Peter K (1995). "The first clinical X-ray made in America—100 years". American Journal of Roentgenology 164 (1): 241–243. Leesburg, VA: American Roentgen Ray Society. ISSN 1546-3141. 
  9. Rosberg 1997, s. 18.
  10. Rosberg 1997, s. 19.
  11. Edison fears the hidden perils of the x-rays.. New York World, 3.8.1903, 1. vsk. Durham: Duke University Rare Book. (englanniksi)
  12. Birmingham City Council: Major John Hall-Edwards Birmingham City Council. Viitattu 2.6.2011.
  13. a b c Alexi Assmus: Early History of X Rays. Beam Line, 1995, s. 24. SLAC National Accelerator Laboratory. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.7.2013. (englanniksi)
  14. a b c R. VAN TIGGELEN: Beginning of Military Radiology Historical Papers. Belgian museum of Radiology. Viitattu 12.7.2013. (englanniksi)
  15. Miller, A & McClurken, J: The Military and the X-Ray. College of Arts and Sciences, 2003, s. 1-3. Mary Washington College.
  16. Naomi Pasachoff: War Duty. (Teoksesta on verkkoversio) Marie Curie and the Science of Radioactivity, 1996. Oxford University Press. Artikkelin verkkoversio Viitattu 21.6.2013. (englanniksi)
  17. Nageswara, Kishore, Kumar, Muni & Saroja: CT Scan Reconstruction from Back Scattering Images for Maximum Convergence. International Journal of Engineering and Science, 2012, 1. vsk, nro 2, s. 31-34. Puttur: RESEARCH INVENTY. ISSN 2278-4721. Artikkelin verkkoversio Viitattu 15.7.2013. (englanniksi)
  18. a b Daniel Nolan: 100 years of X rays 11.3.1995. British Medical Journal. Viitattu 5.6.2011.
  19. Rosberg 1997, s. 20-22.
  20. a b c Calhoun, Kuszyk & Heath: Computed tomography Viitattu 15.7.2011. (englanniksi)
  21. a b Deprins E: Computed radiography in NDT applications (pdf) e-Journal of NDT. 2004. Belgia: GE Inspection Tecnologies. Viitattu 17.6.2011. (englanniksi)
  22. a b Ramesh, J: Digital applications of radiography (pdf) e-Journal of NDT. 2005. Qatar: Qatargas Operation Company. Viitattu 17.6.2011. (englanniksi)
  23. Termit: radiografia Tohtori.fi. Viitattu 12.6.2011.
  24. a b Soimakallio ym. 2005, s. 72, 75.
  25. a b Hälmstöm A J: Röntgenkoneen merkityksestä lääketieteen palveluksessa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim, 1909, s. 138. Kustannus Oy Duodecim. Artikkelin verkkoversio Viitattu 1.7.2011.
  26. Toroi P: Patient exposure monitoring and radiation qualities in two-dimensional digital x-ray imaging STUK: Julkaisut ja määräykset. 2009. Helsingin yliopisto. Viitattu 1.7.2011.
  27. Soimakallio ym. 2005, s. 39, 385.
  28. a b What is Radiology? News Medical. Viitattu 5.6.2011.
  29. Grzegorz Jezierski: Classification of X-ray tubes Collection of X-ray lamps. 2011. Grzegorz Jezierski. Viitattu 15.6.2011. (englanniksi)
  30. Grzegorz Jezierski: X-ray radiation emission sources Collection of X-ray lamps. 2011. Grzegorz Jezierski. Viitattu 15.6.2011. (englanniksi)
  31. Thayalan, K: ”4”, Basic Radiological Physics, s. 61-63. Jaypee Brothers Medical Publishers, 2001. ISBN 81-7179-854-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.5.2013). (englanniksi)
  32. SNM: What is Nucreal Medicine? SNM. Viitattu 31.5.2011.
  33. Suomakallio ym. 2005, s. 33–34.
  34. Vuoria ym. 1984, s. 5.
  35. Rosberg 1997, s. 64.
  36. Mustajoki P & Kaukua J: Röntgenkuvat Terveyskirjasto. 2011. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 17.6.2011.
  37. Säteilyturvallisuuskeskus: Tilat ja rakenteellinen suojaus 29.3.2012. Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 14.6.2013.
  38. Soimakallio ym. 2005, s. 91
  39. Marko Lamminen: Mammografia 4.11.1999. Suomen Radiologiyhdistys. Viitattu 25.9.2011.
  40. a b Suoranta H: Digitaalinen arkistointi muuttaa radiologiaa Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2008. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 30.6.2011.
  41. Wiley, G: The Prophet Motive: How PACS Was Developed and Sold. Imaging Economics, 2005. Allied Media. (englanniksi)
  42. Reponen, J: Teleradiology - changing radiological service processes from local to regional, international and mobile environment. Imaging Economics, 2010, s. 15-30 Julkaisija = Juvenes Print. Tampere: ISSN 0355-3221. (englanniksi)
  43. Liukkonen E, Niinimäki J, Tervonen O ja Nieminen M: Terveyskeskusten työasemanäytöt riittämättömiä röntgendiagnostiikkaan Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2010. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 30.6.2011.
  44. STUK: Röntgentutkimukset 8.9.2010. STUK. Viitattu 17.1.2011.
  45. a b Jantunen ym. 2006 s. 9.
  46. Möller & Reif 2005, s. X-XII.
  47. Arvi Hakanen: ”3”, Radiologisten tutkimuksien ja toimenpiteiden määrät vuonna 2000, s. 11. Helsinki: Säteilyturvallisuuskeskus, 2002. ISBN 951-712-594-1.
  48. P. Mustajoki, J. Kaukua: Röntgentutkimukset 9.7.2008. Duodecim. Viitattu 14.6.2013.
  49. a b c d Säteilytutkimuksen muistikortti. Ppshp, 2011, nro 2, s. 1-2. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan Sairaanhoitopiirin kuntayhtymä.
  50. a b c d e STUK: Röntgentutkimuksien säteilyannokset Säteilyn käyttö terveydenhuollossa. 8.10.2009. STUK. Viitattu 20.6.2011.
  51. Jantunen ym. 2006 s. 18.
  52. a b c d e f UN Scientific Committee: Sources and effects of ionizing radiation : United Nations Scientific Committee on the Effects of Atomic Radiation : UNSCEAR 2010 report to the General Assembly, with scientific annexes, s. 27, 28, 70-71. Annex A 1: Medical radiation exposures. New York: UNITED NATIONS PUBLICATION, 2010. ISBN 978-92-1-142274-0. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 27.6.2013). (englanniksi)
  53. Soimakallio ym. 2005, s. 297–299.
  54. Soimakallio ym. 2005, s. 385.
  55. Soimakallio ym. 2005, s. 597.
  56. Markku Tunninen: Lannerangan kuvantaminen 9.5.2013. Fysiatria.net. Viitattu 21.6.2013.
  57. Soimakallio ym. 2005, s. 521.
  58. Jantunen ym. 2006 s. 17, 19.
  59. Soimakallio ym. 2005, s. 492.
  60. Soimakallio ym. 2005, s. 595-596.
  61. Soimakallio ym. 2005, s. 534-536, 584.
  62. Möller & Reif 2009, s. 88-158.
  63. Möller & Reif 2009, s. 162-212.
  64. a b Möller & Reif 2009, s. 288.
  65. Möller & Reif 2009, s. 208.
  66. Möller & Reif 2009, s. 134
  67. Möller & Reif 2009, s. 144-148.
  68. Möller & Reif 2009, s. 62.
  69. Lasten röntgentutkimusohjeisto (pdf) STUK tiedottaa. 2005. Helsinki: Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 16.3.2014.
  70. Rosberg 1997, s. 23-24.
  71. Rosberg 1997, s. 92-93.
  72. Rosberg 1997, s. 10-13.
  73. STUK: Hammasröntgenlaitteiden käytön vapauttaminen turvallisuusluvasta tavanomaisessa hammasröntgentoiminnassa 2011. STUK. Viitattu 16.7.2013.
  74. Vuoria ym. 1984, s. 13.
  75. Jantunen ym. 2006 s. 5.
  76. Rosberg 1997, s. 21.
  77. Soimakallio ym. 2005, s. 39-40.
  78. Olavi Pukkila: Röntgen aseena tuberkuloosia vastaan. ALARA, Ajankohtaista säteily ja ydinturvallisuudesta, 2009, 3. vsk, s. 16. Helsinki: Säteilyturvallisuuskeskus. ISSN 1235-1970.
  79. a b Hannu Järvinen, Ritva Bly: Impact of different interpretations within TOP 20 approach for population dose estimation. DDM2, 2012. Ateena: Workshop on European Population Doses from Medical Exposure. (englanniksi)
  80. Humphrey, L.L., Helfand, M., Chan, B.K., Woolf, S.H.: Breast cancer screening: a summary of the evidence for the U.S. Preventive Services Task Force. Annals of Internal Medicine, 2002, nro 137(5 Part 1), s. 347-360. Artikkelin verkkoversio. PMID 12204020
  81. Kahiluoto, A: Kuvantaminen sädehoidossa. Teoksessa P. Wood (toim.). Helsinki: Suomen röntgenhoitajaliitto Ry, 2007, s. 39.
  82. Varian medical systems: On-Board Imager (OBI) – confidence in tumor targeting Treatment Delivery Technology. © 1999-2013 Varian Medical Systems, Inc.. Viitattu 20.5.2013. (englanniksi)
  83. Rautio, J: Kultajyväkohdennuksien osuvuus eturauhasen syövän sädehoidossa (PDF) 2011. Verkkokirjasto Theseus. Viitattu 20.5.2013.
  84. The Merck Veterinary Manual: Radiography 7.4.2009. Merck Sharp & Dohme Corp., a subsidiary of Merck & Co., Inc.. Viitattu 17.6.2011. (englanniksi)
  85. The Merck Veterinary Manual: Stop wasting money on imaging diagnostics 7.4.2009. Animal Insides, Inc. Viitattu 30.6.2011. (englanniksi)
  86. STUK: Eläinröntgentutkimukset 7.4.2009. STUK. Viitattu 27.2.2011.
  87. Soimakallio ym. 2005, s. 102, 315.
  88. International Atomic Energy Agency: Fluoroscopy International Atomic Energy Agency. Viitattu 30.7.2013. (englanniksi)
  89. Hannu Järvinen: Tutkimusmäärät ja potilasannokset 2011. Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 30.7.2013.
  90. a b c d e Säteilyturvallisuuskeskus: Terveyshaittojen ehkäiseminen säteilysuojelulla 17.5.2013. Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 12.7.2013.
  91. a b Soimakallio ym. 2005, s. 89.
  92. a b Vuoria ym. 1984, s. 9.
  93. Soimakallio ym. 2005, s.90.
  94. Soimakallio ym. 2005, s.84.
  95. Säteilyturvallisuuskeskus: Sanasto (T-Y) Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 12.7.2013.
  96. Jantunen ym. 2006 s. 26.
  97. Jantunen ym. 2006 s. 26-27.
  98. Soimakallio ym. 2005, s. 78-79.
  99. Soimakallio ym. 2005, s. 80.
  100. Radiation Exposure in X-ray and CT Examinations radiologyinfo.org. Viitattu 20.6.2011. (englanniksi)
  101. Radiation 28. toukokuuta 2011. rcn.com. Viitattu 20.6.2011. (englanniksi)
  102. STUK: Suomalaisen keskimääräinen säteilyannos Ihminen ja säteily. 22.5.2012. STUK. Viitattu 27.6.2013.
  103. Magneettitutkimus Säteilyn hyödyntäminen. 17.5.2013. Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 20.6.2013.
  104. Ultraäänitutkimus Säteilyn hyödyntäminen. 17.5.2013. Säteilyturvallisuuskeskus. Viitattu 20.6.2013.
  105. Mettler, F. Huda, W. Yoshizumi, T. Mahesh, M.: Effective Doses in Radiology and Diagnostic Nuclear Medicine: A Catalog. (Lyhennelmä internetissä) Radiology, 2008, nro 248, s. 254-263. Radiological Society of North America. doi:10.1148/radiol.2481071451. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.6.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]