Propagandamalli

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
”Onko tässä huominen – Amerikka kommunismin alla!”. Yhdysvaltalaisen propagandasarjakuvalehden antikommunistinen kansikuva vuodelta 1947.

Propagandamalli on käsitteellinen malli kansantaloustieteessä. Sen kehittivät Edward S. Herman ja Noam Chomsky selittämään, kuinka propaganda ja systeeminen vinouma toimii joukkotiedotusvälineissä. Malli pyrkii selittämään, miten väestöä manipuloidaan ja miten suostumus taloudellisille, sosiaalisille ja poliittisille toimintaperiaatteille on ”valmistettu” yleisessä ajattelussa propagandan avulla. Teoria esittää, miten uutiset on rakennettu esimerkiksi mainonnan, tiedotusvälineiden omistuksen keskittymisen tai valtion hankinnan kautta, joka luo luontaisen eturistiriidan, joka toimii epädemokraattisten voimien propagandana.[1]

Propagandamalli näkee yksityisen median yrityksinä, jotka ovat kiinnostuneita tuotteen – lukijoiden ja yleisön – myymisestä muille yrityksille (mainostajille) ennemmin kuin laadukkaiden uutisten julkaisemisesta. Teoria esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1988 Hermanin ja Chomskyn kirjassa Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Teoria kuvaa median yhteiskunnallista tarkoitusta. Sen mukaan instituutioiden tutkimus ja niiden toiminta täytyy jättää hyvin tarkasti huomioimatta, lukuun ottamatta marginaalisia elementtejä tai melko hämärää tieteellistä kirjallisuutta.[2][1] Teoria esittää viisi yleistä kategoriaa, ”suodatinta”, jotka määrittävät minkälaisia uutisia tiedotusvälineissä esitetään. Nämä viisi kategoriaa ovat: tiedotusvälineen omistus, tiedotusvälineen rahoittavat lähteet, lähteiden hankinta, ryöpytys, antikommunismi ja pelon ideologia. Hermanin ja Chomskyn mukaan ensimmäistä kolmea kategoriaa pidetään yleisesti tärkeimpänä.[1]

Vaikka malli perustui pääasiassa Yhdysvaltojen median luonnehdintaan, Herman ja Chomsky uskovat, että teoriaa voi soveltaa yhtä hyvin mihin tahansa maahan, jossa on samanlainen perustaloudellinen rakenne ja organisoinnin periaatteet, jotka malli esittää median vinouman syyksi. Teoria keskittyy lähinnä sanomalehtiin ja tv-ohjelmiin, mutta sitä voi soveltaa myös muihin joukkotiedotusvälineisiin. Herman ja Chomsky esittivät vuonna 2007 mallin kaipaavan laajennusta viimeaikaisen kehityksen valossa.[3][4]

Suodattimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuruus- ja tuloshakuinen pakko hallitsevissa mediayrityksissä luo vinoumat. Herman ja Chomsky osoittavat kuinka radikaali brittiläinen lehdistö syntyi 1900-luvun alussa ja kuinka se käsitteli työläisten huolenaiheita, mutta kohtuuttomalla leimaverolla, jonka tarkoitus oli rajoittaa sanomalehden omistusta ”kuinnioittaville” varakkaille alkoi muuttaa lehdistön ilmettä. Jonkin verran esiintyi kuitenkin vaihtelevuutta; sodanjälkeisessä Britanniassa radikaalit työläismieliset sanomalehdet kuten Daily Herald, News Chronicle, Sunday Citizen (kaikki jotka myöhemmin ovat lopettaneet tai sulautuneet muihin julkaisuihin) ja Daily Mirror (ainakin 1970-luvulle asti) julkaisivat säännöllisesti artikkeleita kyseenalaistaen kapitalistisen järjestelmän. Herman ja Chomsky esittävät, että näitä aikaisempia radikaaleja lehtiä eivät rajoittaneet yritysomistus ja ne olivat siten vapaita kritisoimaan kapitalistista järjestelmää.[5][1]

Herman ja Chomsky väittävät, että koska valtamedian tiedotuskanavat ovat suuria yrityksiä tai osa yrityskonserneja (esim. osa Westinghousea tai General Electriciä), yleisölle esitetty informaatio vinoutuu näiden intresseillä. Tällaiset yrityskonsernit usein ulottuvat yli perinteisten median-alojen ja näin ollen niillä on laajat taloudelliset intressit, jotka voivat vaarantua jos tiettyjä tietoja julkaistaan. Tämän perustelun mukaan uutiset, jotka vaarantavat eniten yritysten omistajien taloudellisia intressejä kohtaavat eniten vinoumaa ja sensuuria.[5]

Tästä seuraa, että jos liikevoiton maksimointi tarkoittaa uutisten objektiivisuuden uhraamista, silloin uutiset (ne uutiset, joissa heillä on eturistiriita), jotka lopulta selviytyvät tulee olla fundamentaalisesti vinoutuneita.[1]

Mainostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandamallin toinen suodatin on mainonnan kautta saatu rahoitus. Useimpien sanomalehtien tulee houkutella mainostajia kattaakseen tuotantokustannukset, koska ilman sitä heidän tulisi nostaa heidän sanomalehden hintaa. Koko media-alalla käydään kovaa kilpailua mainostajien houkuttelemisesta; sanomalehti joka saa vähemmän mainostusta kuin sen kilpailijat on todellisessa alakynnessä. Menestyksen puute kasvattaa mainostuloja oli yksi tekijä ”ihmisten sanomalehtien” katoamisessa 1900- ja 2000-luvulla.[6]

Tuote koostuu varakkaista lukijoista – jotka koostuvat väestön osasta jotka ovat koulutettuja ja osallistuvat päätöksentekoon – jotka ostavat sanomalehden vaikka itse sanomalehden asiakaskunta sisältää yrityksiä, jotka maksavat mainostaakseen tuotteitaansa. Tämän suodattimen mukaan uutiset ovat ”täytettä”, jotta etuoikeutetut lukijat saadaan näkemään mainokset, jotka muodostavat sisällön. Täten uutiset ottavat minkä tahansa muodon, joka parhaiten edistää koulutettujen päättäjien houkuttelua. Mainostajat haluavat yleisesti välttää juttuja, jotka ovat ”vakavan monimutkaisia” ja ”häiritsevän ristiriitaisia”, koska tämä häiritsee heidän ”ostomieltä”. Mainostajat etsivät tv-ohjelmia, sanomalehtiä, elokuvia ja muita joukkotiedotusvälineitä, jotka ovat ”kevyen viihdyttäviä” ja siten sopivia ostomieleen, eli sanoman levityksen myymiseen. Jutut jotka ovat ristiriidassa mainostajien ostomielen kanssa marginalisoi ja poissulkee juttuja ja informaatiota, jotka esittävät tietoa maailmasta, joka törmää mainostajien intressien kanssa.[6][1]

Teoria väittää, että ihmiset, jotka ostavat sanomalehtiä ovat tuotteita, jotka myydään yrityksille, jotka ostavat mainostilaa; uutiset ovat tuotteen marginaalinen osa.[1]

Lähteiden hankinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas Hermanin ja Chomskyn suodatin liittyy massamedioiden tapaan hankkia uutisilleen lähteet: ”Massamediat ovat ajautuneet symbioosiin vaikuttavien tietolähteiden kanssa taloudellisen pakon ja vastavuoroisuusetujen takia”. Jopa suurilla mediayrityksillä, kuten BBC:llä, ei ole varaa sijoittaa toimittajia kaikkialle. He keskittävät resurssinsa sinne missä uutiset todennäköisesti tapahtuvat: Valkoiseen taloon, Pentagoniin, 10 Downing Streetiin ja muihin keskeisiin ”uutisterminaleeihin”. Liikeyritykset ja elinkeinoelämän järjestöt ovat myös luotettavia lähteitä uutisiin, joilla katsotaan olevan uutisarvoa. Toimittajia ja journalisteja, jotka loukkaavat näitä voimakkaita uutislähteitä, esimerkiksi kyseenalaistamalla uutislähteen totuudenmukaisuuden tai vinouman heidän antamassaan materiaalissa, voidaan uhata kieltämällä heiltä pääsy elintärkeisiin lähteisiin eli tuoreisiin uutisiin. Näin ollen mediasta on tullut haluton julkaisemaan artikkeleita, jotka vahingoittavat yritysten etuja, jotka samaan aikaan tarjoavat resurssit medialle joista he ovat riippuvaisia.[1]

Tämä suhde myös synnyttää ”moraalisen työnjaon”, jossa ”virkamiehillä on faktat sekä virkamiehet antavat faktat” ja ”ainoastaan toimittajat saavat ne”. Tällöin journalistien tarkoitus on sopeutua kritiikittömään asenteeseen, jossa heidän on mahdollista hyväksyä yritysten arvot kokematta kognitiivista dissonanssia.[1]

Ryöpytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljäs suodatin on ”ryöpytys” (engl. flaking). Herman ja Chomsky kuvaa ryöpytystä negatiivisina vastauksina tv- tai radio-ohjelmaan. Vastaukset voivat olla eri valitusmuodoissa, kuten kirjeiden, sähkeiden, puheluiden, vetoomuksien, oikeusjuttujen, puheiden tai kongressien esityksien muodoissa. Vastaukset ovat usein uhkaavia ja niissä uhkaillaan ryhtymällä rangaistustoimiin.[1][6]

Suuryritykset kokoontuvat usein yhdessä muodostamaan ”ryöpytyskoneita”. Yksi esimerkki on Yhdysvaltalainen Global Climate Coalitio (GCC), johon kuuluu 50 auto- ja fossiilisten polttoaineiden yritystä kuten Exxon, Texaco ja Ford. GCC perustettiin Burson-Marstellerin toimesta – joka on yksi maailman suurimmista PR-yrityksistä – hyökkäämään ilmastotutkijoiden uskottavuutta vastaan ja levittämään ”kauhutarinoita” ilmastonmuutoksesta.[7][5]

Termiä ”ryöpytys” on käytetty kuvaamaan pyrkimyksiä horjuttaa organisaatioita tai henkilöitä, jotka ovat eri mieltä tai kyseenalaistavat vallitsevat oletukset, jotka ovat suotuisia valitulle ”establishmentille” (valtaapitäville). Toisin kuin ensimmäiset kolme suodatinta – jotka ovat peräisin markkinamekanismien analyysistä – ryöpytykselle ominaista on yhteiset ponnistelut hallitsemaan julkista informaatiota.[1]

”... jos ihmiset ovat pelokkaita, he hyväksyvät auktoriteetin.”
Noam Chomsky (Understanding Power)[8]

Antikommunismi ja pelko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viides ja viimeinen suodatin on antikommunismi ja pelko. Manufacturing Consent kirjoitettiin kylmän sodan aikaan. Yleisesti pelkoa käytetään ”vihollisista” tai ”pahoista diktaattoreista” uutisoitaessa, kuten esimerkiksi länsimaissa tapaukset Muammar Gaddafi, Saddam Hussein tai Slobodan Milosevic (esim. brittiläisen iltapäivälehden otsikot ”Smash Saddam!” ja ”Clobba Sobba!”). Suodattimen sanotaan ulottuvan esimerkiksi myös ympäristösuojelijoiden uutisointiin valtavirtamediassa, jossa heitä pidetään ”ekoterroristeina”. Esimerkkinä The Sunday Times, joka kirjoitti useita artikkeleita vuonna 1999 syyttäen väkivallattomia suoran toiminnan aktivisteja kyynelkaasujen ja tainnutusaseiden varastoimisesta.[5]

Anti-ideologistit käyttävät hyväkseen julkisen pelon ja viharyhmät, joidenka uhka on potentiaalinen, oikea, liioiteltu tai kuviteltu. Mallin mukaan kommunismi aiheutti ensisijaisen uhan. Parjaajien toimesta kommunismi ja sosialismi esitettiin kansalaisille vaaraksi eri vapauksille, kuten sananvapaudelle, liikkumisvapaudelle, lehdistönvapaudelle ja niin edespäin. Malli väittää, että tämänkaltaisia kuvauksia käytettiin useasti keinona vaientaa eliitin etuja kritisoivat. Chomsky väittää, että kylmän sodan loppumisen jälkeen vuonna 1991, antikommunismi korvattiin ”terrorisminvastaisella sodalla”, joka on suuri yhteiskunnallinen kontrollointimekanismi.[1] Syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen jotkut tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että terrorisminvastainen sota (tai islamofobia) on korvannut antikommunismin pelon lähteenä.[9]

Esimerkkitapaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandamallin teoreettisen selityksen jälkeen kirja sisältää suuren osion, jossa Herman ja Chomsky pyrkivät testaamaan esittämiään hypoteeseja. Jos propagandamalli on oikeassa ja suodattimet vaikuttavat median sisältöön, tietynlaisia vinoumia olisi odotettavissa – sellaisia, jotka systemaattisesti suosivat yritysten etuja.[1]

He myös käyvät läpi kontrolliryhmiä, jossa on kaksi historiallista tapahtumaa, jotka ovat samanlaisia keskenään, mutta poikkeavat odotetulta median suhtautumiselta. Näissä kontrolleissa tapahtumat ovat objektiivisesti vastakkain ja testeissä käytetään menetelmiä, kuten keskeisten tapahtumien tekstimääräinen mittaus tai kyseistä juttua suosivat pääkirjoitukset.[1]

”Vihollismaista” uutisointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi esimerkki vinoumasta oli miten mediassa epäonnistuttiin kyseenalaistamaan Yhdysvaltojen Vietnamin sodan laillisuus, kun taas Neuvostoliiton Afganistanin sodasta uutisoitiin merkittävästi hyökkäyksenä.[10]

”Äänestysprosentit osoittavat – joita New York Times ei suostu raportoimaan – että Nicaraguan vaaleissa oppositiopuolueilla oli yhteensä väestöstä yhdeksän prosentin kannatus. Mutta Stephen Kinzerin (New York Timesin toimittajan) mukaan 100 prosenttia -- kaikki hänen mukaansa tukevat oppositiopuolueita, eli yhdeksän prosenttia väestöstä. Näin kirjoitettiin viidessäkymmenessä artikkelissa.


Mitä yritän sanoa on, että katsokaa lähteitä, joita toimittajat valitsevat.”
Noam Chomsky (Understanding Power)[11]

Toinen esimerkki vinoumasta oli miten mediassa oli taipumus korostaa väkivaltaisia tekoja – kuten kansanmurhia – enemmän vihollisten tai epäystävällisten maissa, kuten Kosovossa, samalla kun oli taipumus jättää huomioimatta kansanmurhia liittolaisvaltioissa, kuten Indonesian Itä-Timorissa.[12] Tämä vinouma esiintyi myös ulkomaiden vaaleissa, jossa media antoi myönteistä näkyvyyttä liittolaisvaltioiden vaaleille – kuten El Salvadorin ja Guatemalan vilpillisille vaaleille – kun taas epäsuotuisaa näkyvyyttä laillisille vaaleille vihollismaissa kuten Nicaraguassa.[13]

Chomsky toteaa myös, että media uutisoi tarkasti esimerkiksi Fallujan taistelujen tapahtumista, mutta ideologisten vinoumien takia se toimi hallitusmyönteisenä propagandana. The New York Times kuvasi tarkasti hyökkäystä Fallujan keskussairaalaan,[14] mutta se oli meneillään olevien sotarikoksien juhlintaa.[15] Geneven sopimuksien mukaan lääkintähuollon kiinteisiin laitoksiin ja liikkuviin lääkintämuodostelmiin ei saa missään olosuhteissa kohdistaa hyökkäystä, vaan selkkauksen osapuolten tulee niitä jokaisena ajankohtana pitää loukkaamattomina ja suojella.[16]

Tietovuotojen skandaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimuksessa todettiin, että Irakin sodan alussa useimmat lähteet olivat ylivoimaisesti hyökkäyksen puolella.[17]

Herman ja Chomsky osoittavat vinoumia skandaalien raportoinnissa. Skandaalit, jotka hyödyttävät valtaapitäviä raportoidaan, kun taas skandaalit, jotka satuttavat valtaapitäviä jätetään huomioimatta. Suurin esimerkki tästä on kuinka Yhdysvaltojen media uutisoi laajasti Watergate-skandaalista, mutta jätti huomioimatta COINTELPRO-paljastukset. Vaikka Watergate-paljastukset olivat poliittinen uhka voimakkaille ihmisille (Demokraateille), COINTELPRO vahingoitti keskivertokansalaisia ja meni niinkin pitkälle kuin poliittiset salamurhat. Muita esimerkkejä on esimerkiksi Iran-Contra-skandaali, jossa media keskittyi voimakkaisiin ihmisiin kuten Oliver Northiin, mutta jätti pois uutisoinnin Nicaraguassa kuolleista siviileistä, kun Yhdysvallat avustivat contria.

Haastattelussa vuonna 2010 Chomsky vertasi median uutisointia WikiLeaksin julkaisemista Afganistanin sodan (2001–) tietovuodoista median uutisointiin tutkimukseen, jossa tutkittiin Fallujan vakavia terveysongelmia.[18][19] Vaikka mediassa oli runsaasti uutisointia WikiLeaksista,[20] Yhdysvaltalaismedia ei uutisoinut Fallujan tutkimuksesta, jossa terveystilannetta kuvattiin brittiläisessä mediassa Hiroshimaa pahemmaksi.[21]

Teorian sovellutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manufacturing Consent -kirjan julkaisemisen jälkeen Herman ja Chomsky ovat käyttäneet teoriaa ja antaneet sille keskeisen roolin heidän kirjoituksissaan, luennoissaan ja teoreettisissa viitekehityksissään. Chomsky on käyttänyt runsaasti teorian selittävää voimaa tukeakseen hänen tulkintoja valtamedian suhtautumisesta monenlaisiin tapahtumiin, kuten:

  • Persianlahden sotaan, jossa media epäonnistui raportoimaan Saddamin rauhantarjoukset.[22]
  • Irakin sotaan, jossa media epäonnistui raportoimaan sodan laillisuuden[23][24] vaikka yleinen mielipide oli ylivoimaisesti sen puolella, että Irakiin hyökäyttäisiin vain YK:n valtuutuksella.[25][26] Fairness & Accuracy In Reporting (FAIR) mukaan mediassa keskityttiin suhteettomasti sotamyönteisiin lähteisiin, kun taas sodanvastaisia lähteitä oli vain 10% (vain 3% Yhdysvaltalaislähteistä oli sodanvastaisia).[17]
  • Ilmastonmuutokseen, jossa media pitää ilmastonmuutoksen kieltäviä ihmisiä tasapuolisina,[27] vaikka vain noin yhdellä prosentilla ilmastotutkijoista on sama näkemys.[28] Jotkin uutislähteet käyttävät toistuvasti ilmastoskeptikkoja – joilla on tunnettuja yhteyksiä fossiilisten polttoaineiden yrityksiin – lähteinä heidän uutisiinsa ja määrittelemään miten ilmastonmuutoksesta uutisoidaan. Jossain tapauksissa tämänkaltaiset uutiset ovat levinneet eksponentaalisesti kasvattaen mediassa olevaa väärää tietoa. Mediassa ilmastonmuutosta käsitelleissä uutisissa noin 62% perustui tieteelliseen tutkimukseen, jotka oli julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä.[29]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin propagandamallista puhutaan valtamediassa, se aiheuttaa yleensä suuren reaktion. Vuonna 1988 Bill Moyers haastatteli Chomskya tv:ssä PBS-kanavalla[30] ja ohjelma sai tuhat kirjettä vastauksena, mikä oli yksi suurimmista reaktioista ohjelman historiassa. Kun Chomsky esiintyi TV-Ontariolla vuonna 1985, lähetyksessä näkyi puhelinnumero, johon katsojat pystyivät soittamaan. Tv-asema sai 31 321 soittoa. Kun Chomskya haastateltiin BBC:llä vuonna 1996, ohjelman tuottaja kertoi, että ”Yleisöreaktio oli hämmästyttävää. En ole koskaan työskennellyt ohjelmassa, joka on saanut niin paljon kirjeitä ja soittoja”. Tuottajan toimisto oli ”hukkunut” palautteeseen.[22]

Vuonna 2007 Chomsky ja Herman puhuivat Windsorin yliopistossa mallin kehityksestä ja kritiikkiin vastaamisesta. Molemmat totesivat, että malli on silti soveltuva, vaikkakin he ehdottivat joihinkin mallin alueisiin päivitystä viimeaikaisten kehityksien varjossa.[3][4]

Chomsky on painottanut, että vaikka propagandan rooli mediassa on tehostunut omistuksen ja mainnon takia, ongelman juuret ovat ideologisissa-doktriinisissa sitoumuksissa – jotka ovat osa intellktuellia elämää – tai valtaapitävien ihmisten intellektuellisessa kulttuurissa. Hän vertaa mediaa tieteelliseen kirjallisuuteen, jossa esiintyy samoja ongelmia vaikka propagandamalli ei niinkään rajoita sitä.[31][3]

Windsorin puheessa Chomsky totesi, että Herman oli ensisijaisesti vastuussa teorian luomisesta vaikka Chomsky auttoi siinä. Chomskyn mukaan hän vaati Hermanin nimen esiintyvän ensimmäisenä Manufacturing Consent -kirjan kannessa, koska Herman oli ensisijaisessa teorian tutkijan ja kehittäjän roolissa.[3]

Yhdysvaltalaiset painostusryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Internetin tullessa halvaksi viestintävälineeksi useita riippumattomia sivustoja on syntynyt, jotka tarkkailevat mediaa tarkasti käyttäen hyödyksi propagandamallia. Esimerkkejä näistä ovat Free Press ja FAIR.

”1930-luvun alusta vuoteen 2004, sanomalehdet, jotka uutisoivat vesikidutuksesta lähes yhdenmukaisesti kutsuivat sitä kidutukseksi tai implikoivat sen olevan kidutusta: The New York Times kutsui sitä kidutukseksi artikkeleissaan 81.5 prosenttisesti (44:ssä artikkelissa 54:stä artikkelista) ja Los Angeles Times 96.3 prosenttisesti (26:ssa artikkelissa 27:stä). Sen sijaan vuosina 2002-2008 nämä sanomalehdet eivät lähes koskaan viitanneet vesikidutuksen olevan kidutusta.”
—Desai et al.[32]

Harvardin mediatutkimus kidutuksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2010 Harvard Kennedy Schoolin tekemä tutkimus osoitti, että tiedotusvälineet, kuten The New York Times ja Los Angeles Times lopetti termin ”kidutus” käytön puhuttaessa vesikidutuksesta (engl. waterboarding), kun Yhdysvaltain hallitus harjoitti sitä vuodesta 2002 vuoteen 2008. Tutkimus myös totesi, että lehdistö kutsui vesikidutusta kidutukseksi paljon todennäköisemmin jos vesikidutusta harjoittava maa oli muu kuin Yhdysvallat.[32] Tutkimus oli samankaltainen kuin Manufacturing Consent -kirjassa tehdyt mediatutkimukset aiheista, kuten miten termiä ”kansanmurha” käytettiin mediassa, kun sillä viitattiin liittolais- ja vihollismaihin.

Glenn Greenwald kommentoi tutkimusta ja sanoi, että ”emme tarvitse valtionjohtoista mediaa, koska tiedotusvälineemme ottavat vapaaehtoisesti sen tehtävän...”, koska media usein toimii valtion propagandana pakottamatta.[33]

Mediatutkimukset Yhdysvaltojen ulkopuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chomsky on kommentoinut propagandamallin soveltuvuutta muiden maiden mediaympäristössä:

Tutkimusta on tehty vain harvoin järjestelmällisellä tavalla. Brittiläistä mediaa on tutkittu Glasgow’n yliopistossa. Mark Curtisin Ambiguities of Power -kirjassa on tehty mielenkiintoista tutkimusta Keski-Amerikan uutisoinnista brittiläisessä mediassa. Tutkimusta on tehty Ranskan mediasta, lähinnä Belgiassa, äskettäinen kirja Serge Halimilta (Le Monde Diplomatiquen päätoimittaja). Hollantilainen jatko-opiskelija on tutkinut erittäin huolellisesti neljäätoista suurta eurooppalaista sanomalehteä, käyttäen Ed Hermanin menetelmiä. Mielenkiintoisia tuloksia. Keskustelin näistä (ja muutamasta muusta) hieman kirjani Deterring Democracy kappaleen 5 alaviitteessä.[34]

Yli vuosikymmenen ajan brittiläis-pohjainen sivusto Media Lens on tutkinut heidän kotimaantoimitusta ja liberaalia lehdistöä. Media Lensin kritiikkiä esiteltiin Guardians of Power (2006)-[35] ja Newspeak in the 21st Century (2009) -kirjoissa.[36]

Tutkimuksissa propagandamallia on laajennettu myös Kiinan uutismedian tutkimiseen[37][38] ja Hollywoodin elokuvatuotannon tutkimiseen.[39]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eli Lehrer[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

American Enterprise Instituten Eli Lehrer kritisoi propagandamallin teoriaa kirjassaan The Anti-Chomsky Reader. Lehrerin mukaan erimielisyydet sanomalehdissä kuten The New York Timesissa ja The Wall Street Journalissa ovat todisteita siitä, että media ei ole yhtenäinen järjestelmä. Lehrer myös uskoo, että mediassa ei voi olla yritysten vinoumia, koska media raportoi ja paljastaa yritysten korruptiota. Lehrer väittää, että propagandamalli koostuu marxilaisesta käsityksestä oikeistolaisesta väärästä tietoisuudesta.[40]

Herman ja Chomsky ovat todenneet, että media ei ole täysin yhtenäinen järjestelmä, vaan se edustaa voimakkaiden intressien välistä keskustelua jättäen näkökulmia huomioimatta, jotka haastavat näiden intressien "perustavaa laatua olevat edellytykset".[41] Esimerkiksi Vietnamin sodan aikana mediassa oli erimielisyyksiä sodan taktiikoista, mutta laajempi näkökulma sodan laillisuudesta ja oikeutuksesta jätettiin huomioimatta. Lisäksi Chomsky on sanonut, että vaikka media vastustaa korruptiota, se ei vastusta sitä, että yhteiskunta voimaannuttaa laillisesti yritysten etuja. Tämä on osoitus voimakkaista intresseistä, jonka malli ennustaa.[42] Herman ja Chomsky ovat todenneet myös, että malli ei pyri käsittelemään median vaikutuksia yhteiskuntaan.[43] Herman on todennut, että kriitikot eivät ole ymmärtäneet, että propagandamalli ei selitä sitä kuinka tehokkaita tuloksia media tuottaa, vaan kuinka se toimii.[4]

Garet Morleyn kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gareth Morley esittää artikkelissaan Inroads: A Journal of Opinion, että laajalti uutisoitu israelilaisten protestoijien kaltoinkohtelu verrattuna vähäiseen uutisointiin vastaavista (tai paljon pahemmista) tapahtumista Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on selitetty huonosti mallissa.[44] Chomsky vastasi, että kun mallia testataan, esimerkit tulisivat olla huolellisesti valittuja seurantaryhmien parivertailussa, jotta vältytään sellaisilta eroavaisuuksilta, jotka eivät liity poliittisiin vinoumiin. Esimerkiksi kahden alueen uutisoinnin tulisi olla samanlaista. Chomskyn mukaan näin ei kuitenkaan ole; uutisointi on huomattavasti yleisempää Israelista (missä tahansa muodossa) kuin uutiset Saharan eteläpuolisessa Afrikasta.lähde tarkemmin?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Herman, Edward & Chomsky, Noam: Manufacturing consent: The political economy of mass media. New York, NY: Pantheon Books, 2002 [1988]. ISBN 0375714499. (englanniksi)
  2. Chomsky, Noam: Necessary Illusions: Thought Control In Democratic Societies. Pantheon, 1989. ISBN 978-0-89608-366-0. (englanniksi)
  3. a b c d The Propaganda Model's Usefulness for Understanding 21st Century Media and Society 2007. University of Windsor, Ontario, Canada. Viitattu 3.2.2017. (englanniksi)
  4. a b c Herman, Edward S.: The Propaganda Model: a retrospective Journalism Studies. 12.10.2010. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  5. a b c d The Propaganda Model: An Overview, David Cromwell web.archive.org. 2002. Viitattu 3.2.2017. (englanniksi)
  6. a b c Herman, Edward & Chomsky, Noam: A Propaganda Model - Excerpted from Manufacturing Consent chomsky.info. 1988. Viitattu 3.2.2017. (englanniksi)
  7. Sharon Beder: The Decline of the Global Climate Coaltion University of Wollongong. Viitattu 3.2.2017. (englanniksi)
  8. Chomsky, Noam: Understanding Power: The Indispensable Chomsky. Chapter One Footnotes -- 17. The New Press, 2002. ISBN 978-1-56584-703-3. (englanniksi)
  9. Allan, Stuart: ”News, power and the public sphere”, News Culture, s. 22. McGraw-Hill Education: Open University Press, 2010. ISBN 9780335239009. (englanniksi)
  10. Herman, Edward & Chomsky, Noam: Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (2nd ed.), s. 252. Pantheon Books, 2002. ISBN 0375714499. (englanniksi)
  11. Mitchell, Peter R. & Schoeffel, John: Noam Chomsky, Understanding Power: The Indispensable Chomsky New York: The New Press. 2002. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  12. Herman, Edward & Chomsky, Noam: Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (2nd ed.), s. xx. Pantheon Books, 2002. ISBN 0375714499. (englanniksi)
  13. Herman, Edward & Chomsky, Noam: Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (2nd ed.), s. 112. Pantheon Books, 2002. ISBN 0375714499. (englanniksi)
  14. Richard A. Oppel Jr.: Early Target of Offensive Is a Hospital The New York Times. 10.8.2004. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  15. Hamedy, Saba: Chomsky: US won’t acknowledge Iraq war crimes The Daily Free Press. 19.9.2010. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  16. Genèven sopimus maasotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamisesta 12 päivänä elokuuta 1949. (19 artikla. Suojelu) Finlex. Viitattu 5.2.2017.
  17. a b Rendall, Steve & Broughel, Tara: Amplifying officials, squelching dissent Fairness and Accuracy in Reporting (FAIR). 2003. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  18. Chomsky on the WikiLeaks' Coverage in the Press (video) YouTube. 29.7.2010. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  19. Busby, Chris & Hamdan, Malak & Ariabi, Entesar: Cancer, Infant Mortality and Birth Sex-Ratio in Fallujah, Iraq 2005–2009 (PDF-tiedosto) International Journal of Environmental Research and Public Health. 6.7.2010. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  20. Beyond Hiroshima - The Non-Reporting of Fallujah's cancer catastrophe Media Lens. 7.11.2010 (päivitetty 28.3.2013). Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  21. Cockburn, Patrick: Toxic legacy of US assault on Fallujah 'worse than Hiroshima' 24.7.2010. The Independent. Viitattu 5.2.2017. (englanniksi)
  22. a b Edwards, David: Where Egos Dare, The Compassionate Revolution 1998. Green Books. Viitattu 7.2.2017. (englanniksi)
  23. Chomsky, Noam: Illegal but Legitimate: a Dubious Doctrine for the Times (YouTube-video. [1]) 22.3.2005. The University of Edinburgh. Viitattu 9.2.2017. (englanniksi)
  24. Kull, Steven et al.: Misperceptions, the Media, and the Iraq War (PDF-tiedosto) 2.10.2003. The Program on International Policy Attitudes (PIPA). Viitattu 9.2.2017. (englanniksi)
  25. Moore, David W.: Support for Invasion of Iraq Remains Contingent on U.N. Approval Gallup. 12.11.2002. Viitattu 8.2.2017. (englanniksi)
  26. Page, Benjamin I. ja Bouton, Marshall M.: The Foreign Policy Disconnect: What Americans Want from Our Leaders but Don't Get, s. 109. University of Chicago Press, 2008. ISBN 978-0-226-64459-2. Teoksen verkkoversio.
  27. Boykoff, Jules & Boykoff, Maxwell: Journalistic Balance as Global Warming Bias Fairness and Accuracy in Reporting (FAIR). 1.11.2004. Viitattu 8.2.2017. (englanniksi)
  28. Anderegga, William R. L. & Prallb W. & Haroldc, Jacob & Schneidera, Stephen H.: Expert credibility in climate change (PDF-tiedosto) Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America (PNAS). 9.4.2010. Viitattu 8.2.2017. (englanniksi)
  29. Antilla, Liisa: Climate of scepticism: US newspaper coverage of the science of climate change 2005. Global Environmental Change. Viitattu 8.2.2017. (englanniksi)
  30. Noam Chomsky Interview with Bill Moyers (YouTube-video (puhtaaksikirjoitus) Public Broadcasting Service (PBS). 3.10.1988 (haastattelu nauhoitettu 26.9.1988)[2]. Viitattu 9.2.2017. (englanniksi)
  31. Chomsky In First Person, Noam Chomsky interviewed by V. K. Ramachandran Frontline. 11.10.2001. Viitattu 10.2.2017. (englanniksi)
  32. a b Desai, Neal & Pineda, Andre & Runquist, Majken & Fusunyan, Mark Andrew & Glenn, Katy & Gould, Gabrielle Kathryn & Katz, Michelle Rachel & Lichtblau, Henry & Morgan, Maggie Jean & Wen, Sophia & Wong, Sandy: Torture at Times: Waterboarding in the Media Harvard Kennedy School. 04-2010. Viitattu 11.2.2017. (englanniksi)
  33. Greenwald, Glenn: New study documents media’s servitude to government Salon. 30.6.2010. Viitattu 11.2.2017. (englanniksi)
  34. A selection of Chomsky (On testing "propaganda model" on countries other than the US.) web.archive.org. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  35. Wilby, Peter: On the margins New Statesman. 30.1.2006. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  36. Poole, Stephen: Non-fiction review roundup The Guardian. 3.10.2009. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  37. Hearns-Branaman, Jesse Owen: A Political Economy of News Media in the People’s Republic of China Westminster Papers on Communication and Culture. 1.10.2009. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  38. Hearns-Branaman, Jesse Owen: The Political Economy of News in China: Manufacturing Harmony Lexington Books. 24.12.2014. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  39. Alford, Matthew: A Propaganda Model for Hollywood Westminster Papers on Communication and Culture. 2009. Viitattu 14.2.2017. (englanniksi)
  40. Collier, Peter & Horowitz, David: ”Chomsky and the Media: A Kept Press and a Manipulated People”, The anti-Chomsky reader, s. 67-68. Encounter Books, 2004.
  41. Herman, Edward & Chomsky, Noam: Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (2nd ed.), s. Ix. Pantheon Books, 2002. ISBN 0375714499. (englanniksi)
  42. McDonnell, Daragh: The transcript of the Chomsky-Marr interview (Haastattelu videona: https://www.youtube.com/watch?v=Gu1ONVg362o)+City Strolls. 1996. Viitattu 12.3.2017. (englanniksi)
  43. Herman, Edward & Chomsky, Noam: Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (2nd ed.), s. xii. Pantheon Books, 2002. ISBN 0375714499. (englanniksi)
  44. Morley, Gareth: Manufacturing dissent: Noam Chomsky and the crisis of the Western Left. Inroads: A Journal of Opinion. 1188-746X. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.3.2017). (englanniksi)